Kategoria: ajatuksia

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Ajatuksia omintakeisuudesta.

Elina2 kommenttia
Jännä juttu.
En ole koskaan ollut kovin halukas erottumaan massasta. En ehkä kyllin rohkeakaan. On ollut aina hyvä asia, että sulaudun joukkoon. En ole koskaan kaivannut katseita. Tai huomiota. Minulle on riittänyt, että olen hyväksytty. Että olen riittävä. Etenkin mitä tulee ulkonäköön. Olen aina pukeutunut kuten itse haluan, mutta valinnut siltikin ne hillitymmät vaatteet vaihtoehdoista. Luulen, että tiedostamattomasti vältän kaikkea huomiotaherättävää. En koe omaperäisyyden sinänsä olevan tavoiteltava asia. Kunhan on kiva ja viihtyisä olla itsensä kanssa. On ihan okei olla vain osa jotakin. Ei aina tarvitse yrittää olla valtavan ainutlaatuinen ja uniikki yksilö. Eivät monetkaan eliöt selviäisi hengissä, jos erottuisivat muista kaltaisistaan persoonallisella ulkomuodolla.
Siltikin ajatelessani blogiani ja kirjoitustyyliäni erotan selkeästi oman tyylini. Omaperäisyyttäkin. Sanaa on kyllä käytetty kuvailemaan tekstejäni. En koskaan mieti tyylilinjauksia, oikeastaan en aihevalintojakaan. Kirjoitan, mitä mieleen juolahtaa. Aika usein hetken hurmoksessa. Voin synnyttää sanoista ihan mitä vain. Ja se on perin kiehtovaa. On hassua, ettei tällaisella enemmän tai vähemmän entisellä epävarmalla tule mieleenkään pelätä kirjoittaa jotakin; päinvastoin. Elina, rohkea teksti. Minäkö? Peloton? Monesti olen joutunut miettimään, ovatko rohkeus, omintakeisuus ja persoonallisuus sävyltään millaisia. Minä kun olen aina pitänyt itseäni hyvänä, jos en erotu liiaksi muista. 
En ole kova kertomaan itsestäni – varsinkaan jos kyseessä ei ole oikein läheinen ihminen. Kyselen mielelläni, kuuntelen kernaasti. Kerron itsestäni toisen kysyessä, mutta en koe tarvetta pyörittää jutustelua koko aikaa oman elämäni ympärillä. Olen otettu, jos toista kiinnostaa elämäni ja ajatukseni.  On hienoa kertoa oma mielipide ääneen, kun sillä on jotakin painoarvoa. Yletön levittely ei niinkään tunnu järkevältä. Vastavuoroisuus kaikesta huolimatta on monen juttutuokion suola.
Myönnän. Asia, jossa minä olen ihan hyvä, on itsestäni ja omista kokemuksistani kirjoittaminen. Teksteissäni omat ajatukseni ovat keskiössä; ne kertovat minusta. Se tuntuu välillä kauempaa katsottuna oudolta. Tunnistan tarpeen kirjoittaa, mutta en millään tavoin halua tyrkyttää itseäni. En kuitenkaan koskaan kirjoittaessani mieti, vaikutanko valtavan itsekeskeiseltä omia asioita puidessani – kuten varmasti tekisin, jos puhuisin ääneen samalla tavoin. Tuntuu hyvältä ja oikealta ja hyvä niin. Tekstejäni jos oikein lukee, saattaa ymmärtää useiden niiden olevan enemmän kuin vain minä-muotoista itsetutkiskelua; ei ehkä yleistystä, mutta samaistumisen mahdollistavaa. Vastavuoroisuus. On se kirjoitusjutuissakin monesti hirveän tärkeä asia. 
Kun ihminen etsii itseään, hän varmasti etsii samalla myös omaa, itselleen ominaisinta ilmaisukeinoa. Tai ehkä se on yksi ja sama asia? Ihminen on löytänyt ison osan itsestään, kun on löytänyt oman tapansa toteuttaa itseään. Kuulostaa järkevältä. Toisille se voi olla tietty vaatetyyli tai esimerkiksi taide jossain muodossa. Toiset taas ovat loistavia suustaan ja toteuttavat jollain tavoin sitä kautta itseään. Luulen, että minun ilmaisukeinoni on kirjoittaminen. 
Mistäkö tiedän sen?
Ainakin siitä, että harvoin jäädyn kirjoittaessani. Aina tulee jotakin. Lisäksi siitä, että minulle on ihan okei olla huomaamaton, kunhan ajatukseni tuntuvat suurilta. 

ajatuksia · elämä · syvällistä

Katseita. Uteliaita, yllättäviä ja arkoja.

Elina4 kommenttia

Se oli aika tavallinen päivä joulun alla. Kuljin kadulla osana sykäyksittäisiä ihmisaaltoja; välillä ihmismassat sysäsivät minut sivuun kiireen tieltä. Minulla kun ei ollut kiire. Mihinkään. Jalkani tiesivät reitin ja tunsivat määränpään. Minkä ansiosta mieleni ei tarvinnut välttämättä kulkea mukana. Halutessaan se saattoi olla irrallaan. Se vaeltelikin omia reittejään. Jossain korkeammalla. Vaikkakaan ei kovin kaukana; ihan arkipäiväisissä asioissa. Että mitä sitä söisi. Ja että koska sitä siivoaisi. 
Se tapahtuu aina aika yllättäen. Sitä tapahtuu yllättävän usein. Ohi se on kuitenkin ihan hetkessä. Hetken puolikkaankin jälkeen, oikeastaan. Jokainen kerta se kuitenkaan kolhaisee omaa maailmaani jollain tapaa. Liikauttaa. Harvemmin ilkeästi survaisee. Ainakaan enää tässä iässä. Useammin se on ehdottomasti poliittinen, neutraali, hätäinen. Joskus tosin hyvinkin intensiivinen ja viipyilevä. Suojelevankin taakse kyllä näen. Luulen näkeväni, vähintäänkin pienen palan.
Ihmisvilinän keskellä silmäpari. Monien muiden tuntemattomien seassa, siltikin ihan yksinään. Suunnattuna minuun. Katseen kohtaaminen. Junanvaunussa pimeällä, ikkunoiden kautta. Heijaste, siltikin todellisempi kuin vain heijastus. Tahaton ja satunnainen, ennestään tuntematon. Sellainen on ehdottomasti mielenkiintoisin.
 Ja aina suoraan silmiin tuntematonta katsoessani mieleni tekisi heittäytyä hihansyrjään:
Kerro. Kerro mulle sun tarinasi! Kuuntelen.

Ja hän kertoi.
Olen ahkera. Suoraselkäisyyden kannattaja ja edustaja. Sellainen perikuva rehtiydelle. Toimin ja teen, kyseenalaistankin vain pakon edessä. Olen ja aina olen ollut. Mutta en tiedä, tulenko enää tulevaisuudessa olemaan. Olen nimittäin väsynyt. Vaikka olenkin kai onnellinen, ihan-okei-elämästä. Tuntemusten aiheuttama ristiriita on miltei raastava. Elän tasaista arkea. Ei ole vuosiin eteen ilmestynyt kohokohtia. En muista eilistä, sillä se on samanlainen kuin kaikki muutkin päivät kuukaudessa. Minulle ehdotettiin masennusta. Ennemminkin minä sätin itseäni; ei elämä voi aina loistokasta olla. Onko tämä vain haluttomuutta tyytyä? Olen pian kolmekymmentä ja enemmän hukassa kuin aikoihin.
Oikeastaan. Hänen silmänsä kertoivat jotain sentapaista. En usko, että hän olisi missään tilanteessa ääneen paljastanut.
Katse kertoo yllättävän paljon. Mutta siltikin aina liian vähän. Se jättää hyvin usein jotakin arvailujen varaan. Tulkinta ei ole välttämättä totuus. Utelias katsehan on miltei hankalin. Se ei itse kerro juurikaan, mitään, vaan pyytää toista puhumaan. Vähän samaan tapaan kuin tietävä katse. Harva kuitenkaan jutustelua aloittaa. Sellaisen katseen kohdatessani melkein toivon kuulevani sanoja äänettömien vilkaisujen sijaan.

Kyllä tiedän sinun näkevän. Ei suuta kai sen vuoksi ole tarvetta avata. Vaikka oikeastaan haluaisin. Olen kyllästynyt tähän kyyristelyyn. Paleltaa ja taakka painaa.  Ihan hävettää; lukevatko kaikki minua kuin avointa kirjaa?

Älä pelästy. Eivät suinkaan kaikki. Niin uskoisin.

ajatuksia · muistoja · perhe · rakkaus

Pikkusiskos’

Elina10 kommenttia
Hei veikka,
muistatko meidän huonekaluja pitkin kiipeilleen retkikunnan. Sen, kun heitit mun jalan alle sanomalehden ja pelastit mut varmalta lattiaanosumiselta. Entä muistatko sen, kun rohkaisit mua menemään ulos. Että uskaltaisin lähteä leikkimään taskulamppuhippaa naapurin lasten kanssa. Et varmaankaan muista sitä, kun kuiskin sulle hei veikka ootsä jo hereillä. Koska ethän sä ollut ikinä siihen aikaan aamusta.
Entä se kerta, kun makasit vihaisena lumihangessa. Ilman ulkovaatteita. Mä mietin, että toisinko edes lapasen sulle käteen. Ja aina sun kuunnellessa nappikuulokkeilla musiikkia mä pelkäsin sun korvien puolesta. En mä tiedä, auttoiko se pelkääminen sitten kuinka paljon – mutta ainakin sä kuulet vielä ihan hyvin. Usko pois, mä muistan myös sen housuepisodin; mua vieläkin säälittää se, kun et halunnut laittaa niitä jalkaan juhliin. 
 Tässä mä hymyilen sulle.
Joo, kyllä mä tiedän. Mä itkin joskus, vaikka ei mua oikeasti niin paljon sattunut. Mutta eikö se vähän kuin kuulu pikkusiskon hommaan? Silloin kun sä olit oikeasti vähän mahdoton, mä olin tosi surullinen. Itkin oikeasti. En mä halunnut nähdä sua vihaisena. Vaan iloisena. Koska silloin kun sä hymyilet, se on jotain niin puhdasta. Vilpitöntä. Edelleen. 
Mä pidän siitä, että sä hymyilet nykyisin enemmän. Veikkojen mittapuulla melkein paljon.
Mä en aina ole ollut ehkä helpoin pikkusisko. Sitten mä olen ollut myös sairas pikkusisko. Mutta aina mä olen kuitenkin halunnut tosi kovasti olla sun pikkusisko. Tiedän, että sulla on ollut varmasti hankalaa. Munkin takia. En mä ole kuitenkaan ikinä koskaan halunnut sulle mitään pahaa. Luulen, että sä myös tiedät sen.
 Tässä mä askartelen sulle lahjaa.
Musta tuntuu, että tänään mä rakastan mun isoveikkaa enemmän kuin koskaan. Jos se on edes mahdollista. Mä haluan olla ihan täyspäiväinen pikkusisko; aina sua varten, jos tarvitset jotain. Vaikka neuvoja. Koska näin aikuisena pikkusiskotkin voi neuvoa isoveikkoja. Usko vaan!
Ja kun sä ostit mulle kahvin tässä taannoin Mäkkärissä, se tuntui jotenkin tosi hienolta. Tässä minä istun veljeni kanssa. Mun molemmat isoveikat on ihan parhaita. 
Sä olet yksi vahvimmista ihmisistä. Mun maailmassa ainakin. Sen vuoksi mä katson sua ylöspäin. En vain koska olet mun isoveli. Sitäkään sä et muuten ehkä tiedä, että olet auttanut mua tosi paljon. Ihan vain olemalla. Voimakas ja itsevarma. No, tollanen jääräpää.
En mä oikein tiedä, mitä antaisin sulle jouluna lahjaksi. Musta tuntuu välillä siltä, että parasta mitä sulle voin ylipäätään antaa, on terve pikkusisko. Sellainen aika välitön ja iloinen. Se, mitä mä oikeasti olen. Sen, jonka saatat muistaa ihan, ihan lapsuudesta. 
Sano, jos olen väärässä. Mä nimittäin teen sun puolesta ihan mitä vaan.
T. Sun pikkusiskos
ajatuksia · oma hyvinvointi · Oman elämän inventaario · yhteistyö

Pienen pohtijan stereotypiat.

Elina5 kommenttia
Rinkeli on pohtija. Mietiskelijä ja tuumailija. Ihmettelijä. Ihmisten mielissä helposti seuraavanlainen; harmaa ja hiljainen. Oikeasti ja itsensä mielestä taas – kaikkea muuta! Aika suurisuinen. Räiskyväkin, usko pois. Värjääkö funtsailu ihmisen valjuksi? Saako se hiljaiseksi? Tylsäksi? Enpä usko. Olisiko se vain stereotyyppinen ajatus? Luulen niin.
Siis tylsä? Omissa oloissa aina vain paremmin ja paremmin viihtyvä. Seuran karttaja. Yksinäisyydenkaipuussaan melkein töykeä.
Ei välttämättä, aina tai edes koskaan. Usein kaikkea muuta! Pohtija pitää omasta ajasta ja ottaa sen ehkä toisinaan ystäväillankin kustannuksella. Pohtija ei aina ole joukon suulain tai äänekkäin, keskipiste tai tähti. Mutta hän saattaa olla se mielenkiintoisin. Vaikka suu ei liiku, päässä kyllä käy. Anna avaan sinulle ajatuksiani. Minä en pidä lähtökohdasta, että luottamus on erityisellä tavalla ansaittava, mutta jonkinlaisen yhteyden se kai vaatii. Sellaisen, että ajatuksia uskaltaa paljastaa. Entä jos tanssilattian villi valloittaja ja illan iloisin irroittelija olisikin se tylsä pohtija? Yllättyisitkö? Kannattaa antaa mahdollisuus – ajatuksille.
 Ai herkkis? Sano, mitä sanot – se kyynelehtii kuitenkin. Nokkaantuu, loukkaantuu tai vähän vetistelee. Ainakin niin ymmärtää ja sympatisoi, empatisoi ja komppaa. Että ihan niskavillat nousee.
Asioita kun paljon pohdiskelee, tunteet nousevat helposti pintaan ja ehkä jokunen kyynelkin karkaa. Tunteita ei silloin tarvitse enää pelästyä, vaan niiden voi antaa tulla, ne tuntuvat jopa hyvältä. Elämän kokee värikkäänä, ulottuvuuksiltaan moninaisena. Asiat usein koskettavat eri tavalla pohtijaa, sillä hänellä on jo mutusteltuja ajatuksia joihin ne liittää. Mutta ei mietiskely tarkoita automaattisesti nahatonta, edes ohuenlaista. Tai tyrehtymättömiä putouksia poskilla. Kun tunnistaa omat tunteensa ja tietää rajansa, osaa myös aivan erityisen hyvin tarttua onneen ja iloon. Mikä ei aina ole kaikkein helpointa. 
Heikko? Säälittävä kieriskelijä. Omiin ajatuksiin kääriytyjä. Ehkä valheellisiinkin sellaisiin verhoutuva. Anna sanon; heiveröinen hiiri. Oman päänsäkin sisällä varmasti suoranainen nyhverö.
Tosiaanko. No ei. Mikään muu kuin oman elämän, minän, tulevaisuudeen ja omien tavoitteiden, haaveiden, halujen pohtiminen ei vahvista ihmistä yhtä paljon. Itsetuntemus ja ihmisenä kasvaminen, omilla jaloilla seisominen ja taakankin alla selviytyminen. Vahvan ihmisen tuntomerkkejä. Elämässä menestyvän ihmisen tuntomerkkejä. Ominaisuuksia, joita on hankala saavuttaa ilman pohdintaa. Harva sellaiseksi syntyy. Harva syntyy vahvaksi.

Epävarmoille nössöille? Sellainen ihme mietiskely. Kuka muu muka sellaista tarvitsisi.
Itse asiassa. Minä ajattelen, ettei oman elämän pohtiminen ja itsetutkiskelu ole aina alhaalta ylös kiipeämistä. Todellakaan. Realistisen minäkuvan ja sopivan itsevarmuuden saavuttaminen voi korkealla keikkuville olla yllättävän vaikeaa, mutta erittäin suotavaa; laskeutuminen alaspäin voi toisinaan olla ihan paikallaan.

Kävellessä.

Välillä tuntuu, että ihmisten olisi hyväkin pohdiskella asioita enemmän. Ihan vain istuutua ja miettiä. Mikä tekee juuri minut onnelliseksi? Mitä tavoittelen elämässäni? Millainen minä oikeasti olen? Ei sitä aina jaksa. Joskus on helpompi vain antaa mennä sen enempää ajattelematta. Mutta jatkuva pintaliito, ei se voi olla hyvästä – eihän sitä pian osaa laskeutua levähtämään, vaikka kuinka haluaisikin.

Rinkeli aikoo tarttua haasteeseen Oman elämäni inventaario*. Kuusiviikkoinen itseeni tutustuminen elämää ja hyvinvointia kartoittavien kysymysten avustuksella. Verkossa tapahtuva henkinen valmennus. Ihan uusi kokemus. Varmasti hirmuisen jännittävä matka. Siis. Jos innostuit, päätät alkaa pohtijaksi ja haluat liittyä Rinkelin matkaan, sen voi tehdä täällä. Haaste alkaa 5.1.2015.

*yhteistyö 

aitous · ajatuksia · elämä · syvällistä · ystävät

Mustat nilkkasukat.

Elina6 kommenttia
Toisen mielestä se voi olla pienoinen tabu. Ainakaan asiasta ei puhu monikaan ääneen. Jos sellaista sisällään edes kukaan kantaa. En tiedä. Ehkä se on vain vaiettu tuntemus? Itse olen joskus ajatellut, että jokaisella tunteella on kuitenkin jokin tarkoitus. Ne kertovat jotakin tiedostettua tai tiedostamatonta. Ajatuksista tai vieteistä. Minä olen mieltänyt kyseisen tuntemuksen merkkinä välittämisestä. Siitä, että ihmisen haluaa olevan osa omaa elämää. Ennemminkin kai osoituksena kiintymyksestä kuin rakkaudesta, vaikka selvärajaista eroa hiekkaan onkin hankala piirtää. Vain hienon hieno vivahde, poikkiviiva, joka erottaa. Kiintymys haluaa hiljaisesti omistaa, tosin ei välttämättä pyri siihen laisinkaan. Rakkaus voi katsella kauempaa, hyväksyy välimatkankin helpommin. Sisältääkö rakkaus kiintymyksen? Vai onko se vain päässyt pidemmälle, jättänyt jo taakse kiintymyksen etapin?
Vähän kuin. Perheenjäseniä rakastaa. Parhaimpiin ystäviin kiintyy. Vähemmän tuttuihinkin voi kiintyä. Yhdessä vietetty aika synnyttää kiintymystä. Yksiin menevät ajatukset liittävät yhteen. Samaistuminen saa aikaan siteitä kahden ihmisen välillä. Toisinaan toisen pelkkä näkeminen luo yhteyden. Kiintymys on kai hivenen itsekkäämpää kuin rakkaus; vaikka molemmissa keskiössä onkin oman minän sijaan toinen. Jos arvailla pitäisi, kiintymys on useammin yksipuolista. Voiko se kuitenkaan kasvaa täyteen mittaansa ilman vastakaikua? Rakkaus ei ainakaan. Lisäksi kiintymys ei ole aivan yhtä vakaa. Vahva se voi olla kuin rakkaus, mutta ei niin luottavainen.
Rakkaus on usein niin vahva, että sulkee kuulumattomat ulkopuolelle. Rakkaudella pitäisi ainakin olla itseluottamusta riittävästi seistäkseen omilla jaloilla. Kiintymys taas voi hyvinkin olla kovin vaikutealtis. Se ei ole vain kahden ihmisen välinen, vaan helposti – sanattomassa – vuoropuhelussa ympäristön kanssa. Kiintymys on se, joka useammin arvelee ja epäröi.
Niin. Onkohan kukaan koskaan tuntenut sitä? Onkohan kukaan koskaan ollut pikkuisen mustasukkainen ystävistään?

Kun hän kertoo innoissaan uusista tuttavistaan, sitä nyökyttelee vilpittömästi mukana; kuinka mahtavaa! Pelkkää hyvää, hänelle haluaa vain pelkkää hyvää ja sen vuoksi häntä kai kannustaakin; rohkeasti kaikkeen vain mukaan, ettet yksin jää! Yksinkertaista suussa, mutta hyvin monimutkaista päässä. Ethän vain minua kuitenkaan unohda? Hento mustasukkaisuuden puuska. Sekö se oli?
Kun hän kirjoittaa viestiä koulukaverilleen, sanat muodostavat mahdottoman mukavan virkkeen. Sille tietenkin hymyilee; ainahan hän niin kiltti on, minullekin. Samalla sitä ehkä mielessä vikkelästi käväisee, että asian laitahan nyt on tosin vähän väärinpäin; hänen sanojaan kun täysin ulkopuolisena silmäilee. Yksi ja kaksi hymynaamaa. Laittaisitko minulle kuitenkin kolme, jooko?
Kenties kyse on vain siitä, että toiselle haluaa olla se ensimmäinen olkapää ja tärkein korvapari. Minä olen se, johon voi ainakin luottaa.
Ei tunne minullekaan kai ole täysin vieras? Koska minä välitän.
ajatuksia · elämä · oma elämä · rakkaus · ystävät

Hän sai mut itkemään ja nauramaan. Ja vielä yhtä aikaa.

Elina13 kommenttia
Mistä tietää, että ihminen on tärkeä? Sellainen pulunen, kukkainen, hunajainen, helmi, pupu tai pumpernikkeli. Siis oma enkeli, prinsessa tai romeo. Vähän kuin kallis ystävä, armas sulho tai korvaamaton elämän valo. Eli, mistä tietää, että ihminen on toiselle, no, rakas.
Hänestä on ylpeä. Enemmän kuin itsestä. Ja miltei ihan kaikissa tilanteissa. Sellaisissakin, kun toinen on ehkä epäonnistunut yrityksessään. Haluaisi vain niin, niin kovin rutistaa toinen ruttuun ja kertoa jo yrityksessä olevan ylpeydenaihetta kerrakseen. Että älä harmittele ja surkuttele, älä ole pahoillasi. Minä olen sinusta silti tosi ylpeä.
Häneltä ottaisi surun ihan koska vain. Hänen pahaa mieltään ei kestä katsella. Pahinta eivät ole kyyneleet, vaan hiljainen tuska sisällä. Sellainen, jota ei ole avattu toiselle, jaettu ja kerrottu. Surun aiheuttajaa olisi valmis mottaamaan milloin vain; siitäs sait kateus, tuosta noin ilkeydelle, noin ole vaan hyvä sinäkin syrjintä.

Hänelle kehittää joululahjan vaikka jätesäkistä. Raha ei ole este muistamiselle, kun kyseessä on oikein rakas. Sitä askartelee ilmaismainoksista netin ohjeilla vaikka ruusukimpun. Tai antaa pienen palan omasta sydämestä joka vuosi toivotuksessa hyvää joulua. Syntymäpäivää. Viikonloppua.
Hänelle on jatkuvasti kerrottavaa. Että tänään näin hämähäkin keittiössä ja omenan siemen oli aivan sydämenmuotoinen. Hänelle juttelee – edelleen – hiljaa mielessä, vaikka olisi ihan yksin. Seuraavana päivänä ja tulevaisuudessakin.

 Tuo juustokasa tuolla kulmassa – se on rakkaudentäyteinen juustokulma toiselle.

Kaksin aina onnellisempi. 

 Rakkaudella vähän käristetty.

Kaukana, mutta silti aina lähellä. Rakas ystävä.

Hänen puolestaan pelkää. Jatkuvasti ja joka tilanteessa. Mitä arkisempi asia on, sitä enemmän pelottaa. Että toiselle sattuu jotakin pahaa. Turvallista työmatkaa! Viethän roskat ulos varovasti! Älä lähde ajamaan väsyneenä!

Häneen välillä hermostuu. Silloin hän vasta läheiseltä ja tärkeältä tuntuukin. Tuttavien ja samantekevien kanssa pinna harvoin kiristyy. Sillä mielen päällä on koko ajan kuitenkin tieto, että heihin saa otettua tarvittaessa välimatkaa. Jota ei kurota kiinni ehkä koskaan. Mutta on mahdotonta oikeasti rakastaa, jos ei koskaan tunne mitään muuta toista kohtaan. Eihän rakkaus tunnu spesiaalilta ja erityiseltä, vaan tasaisen tappavalta, jos ei välillä hermostu tai hivenen vihastu.
Hänen luokseen on aina ihana palata. Pitkän päivän aikana kohtaa monia ihmisiä; kiinnostavia, valloittavia, vähemmän miellyttäviä. Viikon aikana ehtii kokea vaikka kuinka paljon; onnesta suruun ja takaisin. Siltikin ihan aina hänen luokseen on ihaninta palata. Keskellä yötä tai riidan jälkeen. Sunnuntaiaterialle pöydän ääreen tai keskiviikon höyryävälle kahvikupposelle.
Hänen olemassaoloonsa luottaa. Hän ei katoa yhtäkkiä elämästä. Ajatukseen pystyy luottamaan. Tunne tulee oikeastaan luonnostaan – ilman varsinaista yrittämistä. Ei tarvitse pelätä sanoja, ei ole arvioitava jälkeenpäin onnistumista. Ei ole suorituksia, vaan tekoja. Ja vaikka toinen ei joku kerta ymmärtäisikään, se ei ole minkään loppu, vaan asioiden selvittämisen alku. 
Hän on arkinen. Hän ei ole osa elämää vain erityisinä päivinä, vaikka onkin erityinen. Hän ei välttämättä ole koko aikaa tai koskaan vierellä, mutta lähes koko ajan mielessä. Hän on vähän kuin hammasharja; vähintäänkin kaksi kertaa päivässä mielessä ja osa rutiinia, hänen läsnäoloaan ei aina tajua, mutta poissaolon huomaa heti, hän on viimeinen asia illalla ja ensimmäinen aamulla, ihan joka päivä.

Hän ymmärtää, muistaa ja tietää. Että kylmä maksalaatikko on herkkua ja väsymys aiheuttaa turhaa kiukkua.

ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Hösötysputki päättyy sämpylöihin.

Elina2 kommenttia
Arvelen, että flunssan yksi tarkoitus on katkaista pitkä hösötysputki.
Ensiksin. On tehtävä ero stressin ja hösötyksen välillä. Hösötys ei nimittäin millään tapaa ole stressaamista. Se on pikemminkin stressin sisar, toinen siskoksista, se kiltimpi ja lauhkeampi. Stressi on voimavarojen ja vaatimusten ristiriita ihmisen sisällä, kuluttava ja hyvinvointia laskeva. Hösötystä taas kuvaillaan osuvimmin ehkä esittämällä kysymys onks sulla muurahaisia pöksyissä? Se on tiettyyn pisteeseen asti voimavara, vauhdikkaan – usein mielekkäänkin – elämänvaiheen tulosta ja useissa tapauksissa innostuksen aikaansaamaa. Pitkittyneenä hösötys kuitenkin saattaa saada stressinkaltaisia piirteitä; kuka tahansa väsyy ennen pitkää tukka putkella juoksemiseen. Mielekkyys ei tee ikiliikkujaksi. Ja itse asiassa. Ei ikiliikkuja edes kykenisi niin moninaiseen touhuamiseen kuin hösöttäjä.
Toiseksi. Hösötystä on vaikea hallita. Stressinhallintakeinot ovat kaikille tuttuja; tiedosta tilanteesi ja tee asioille jotain – tai ehkä paremminkin ole tekemättä ja sen sijaan rauhoitu. Hösötys on hankala ilmiö sen vuoksi, ettei sitä tunnista kuin vasta jälkikäteen. Huh, olipas menoa, kun tarkemmin ajattelee. Kuin näkymätön viitta harteilla; sen jollain tapaa tuntee, vaikka sitä ei millään tapaa tiedostakaan. Se tuntuu ei-miltään aina siihen saakka kunnes joku tai jokin nappaa käsivarresta kiinni ja pakottaa pysähtymään. Nyt olisi niin kuin pakko hetkeksi ottaa seis. Puolikin sekuntia saattaa riittää lopettamisen alullepanemiseen. Siitä se lähtee, kuten dominopalikat konsanaan. Hösötykseen sekoittuu vahvasti ilo ja innostus, minkä vuoksi sitä on selitetty myös malttamattomuudella; ei millään malttaisi innostukselta rauhoittua edes päivien välissä.
Toisaalta. Hösötys on nykyisin yleinen aikuisten ongelma ja huomattavasti harvinaisempi lasten keskuudessa. Jos hösötys on innostuksesta johtuvaa, on se yhtä lailla myös velvollisuuksien aiheuttamaa. Stressi alkaa usein sanoilla apua, olisi sitä, tätä ja tota. Hösötys taas naurahduksella haha, olisi niitä, näitä ja noita.
 Hösöttäjän sämpylät
~ Silleen sopivasti jauhoja.
~ Yhtä sopivasti nesteeksi maitoa, piimää tai vettä.
~ Suutuntumaa pähkinöistä, siemenistä tai leseistä.
En kai mä muuta sitten laittanut?
Ai joo. Hunajaa hiukan, jos haluaa.

Kuinka se ilmenee tavallisessa arjessa? Kyllä minä myönnän, että harvoin, varsinkaan hösötysputkessa, maltan katsoa kokonaista jaksoa telkkarista alusta loppuun ilman, että touhuan välissä jotakin. Nykyisin kirjoja lukiessani muutaman rivin mittaisen tylsän pätkän sattuessa eteen saatan hypätä huolettomasti seuraavalle sivulle. Lehtiä selatessani helposti vain silmäilen, en syvenny. Valmistan lounaan mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti silloinkin, kun en ole kuolla nälkään. Hitaasti ja hartaudella haudutettu pata kuulostaa lähinnä kirosanalta. Valmistautuessani lähtemään jonnekin viimeiset puoli tuntia käytän epämääräiseen pyörimiseen. On lähes mahdotonta yrittää istuutua aloilleen. Hösötys kerää listaa päähän monista tehtävistä asioista, sellaisistakin, joita olisi velvollisuuden sijaan kiva tehdä. Samaan aikaan se luo kuitenkin myös saamattomuutta – moni asia kun edellyttäisi alas istumista ja suunnittelua. Joko ymmärsit, miksi muurahaisia pöksyissä kuvaa hösötystä parhaiten?
Tilannehan usein laukeaa vasta, kun törmää täysillä päin stop-merkkiä. Harvoin, jos koskaan, hösötystä tajuaa itse lopettaa. Sen vuoksi luulenkin, että flunssan sivutehtävä on hösötysputken poikkaisu. Pakkopysähtyminen. Eilen konkreettisesti tuntui pakkopysähdykseltä, kun istuin keittiön lattialla ja tuijotin uunissa kohoavia sämpylöitä. Kun ei nuhaisena voinut oikein muutakaan touhuta. Ihan pienenä minulla oli tapana useinkin istua uunin edessä ja katsella pellillä paistuvia pullia. Nykyisin samankaltainen paikoilleen rauhoittuminen tuntuu välillä aivan hirvittävän hankalalta. Ihan liian yksinkertaiselta puuhalta.
Olen viikonloppuna sämpylöiden tuijottelun lisäksi lukenut kirjoista ihan jokaisen sanan. Malttanut jopa syventyä tavaamaan englanninkielistä kemian kirjaa. Olen vain maannut ja tuijotellut kattoa, välillä vähän joitain turhia telkkariohjelmia. Siten ole tajunnut kuluneen puolivuotisen olleen huh, miten vauhdikasta menoa. Kaipa voisin aloittaa hösötyksen vasta ensi vuoden puolella ja yrittää joulun alla useamminkin kököttää risti-istunnassa keskellä keittiötä.

ajatuksia · elämä · ihana arki · juhla · opiskelu · Rinkelin päivä · yliopisto · ystävät

Rinkelin matkassa.

Elina16 kommenttia
Mä tavoittelen korkeita. Valtavia juttuja. Ehkä pilvenpiirtäjän huippuja ja ison maailman elämää.

Varmaan omakotitaloa ja kultaista noutajaa; tiilistä linnaa ja Lassie-henkistä koiraa. Omaa autoa pihaan ja kadehdittavan komeaa aviomiestä petiin.

Mun tavoitteet ovat selkeästi kahisevassa. Tiedätkö, paksu lompakko, sievoinen tukko, Roope-Ankan säiliö. Olen rahantakoja.

Mä asetan tavoitteeni toisten mukaan. Jonain päivänä joku haluaa mun olevan tietynlainen, seuraavana toisenlainen. Olen vähän kuin ameba. Mä tavoittelen hyväksyntää, koska kaipaan kunnioitusta.
Okei. Se on hyvä. Omat tavoitteet. Ei elämässä pysy kiinni ilman niitä. Sitä vain killuisi irtonaisena maanantaista lauantaihin ja sunnuntaisinkin. Tosin. Toisten tavoitteisiin on aika turha useinkaan tarttua. Tai siis. Jos tähtäin on selkeästi edessä, liikkumattomana paikoillaan, on liipaisemisesta painaminen vähän liiankin helppoa. Aivan kauhea houkutus. Ei toisen tahto saa korvia aukeamaan ja sormia irroittamaan. Ja miksi pitäisikään? Tavoitteilla on aina jokin pohja, harvoin niitä on tyhjästä taiottu. Kuka niitä on arvottamaan. Etenkään ulkopuolinen.
Oma tavoitteeni? Elää tällaisia päiviä;
04.45  Voisin herätä puoli kahdeksankin. Mutta haluan nousta ylös juuri nyt.
05.00 Silmät kiinni suihkussa. Aamulla ihan vähän unenpöpperössä. Voisin kirjoittaa herääväni kuuman suihkun myötä ihanaan päivään. Mutta jos haluankin nuokahdella vielä kahvikupin ääressä ja heräillä rauhassa vasta Pasilan kohdalla?
05.15 Joka aamu puurokulhon pakastimesta ottaessani vesi herahtaa kielelle. Voisin syödä sen, kuten kuuluukin, kuumana ja kattilasta. Mutta haluan just näin.

06.00 Pakkaan reppua. Kemian harjoitusmoniste, labravihko, penaali. Ja hetkonen. Vanha pitsikolttu. Voisin tietysti valita sen blingimmänkin. Mutta tänään tuntuu enemmän kuin koskaan beautiful things don’t ask for attention. Olen sisältä kuitenkin ihan hyvä riippumatta ulkonäöstä.
06.30 Seuraavan tunnin kulutan. Olemiseen. Kahvin santsaamiseen ja riisikakun nakertamiseen. Voisin tehdä jotain hyödyllistäkin. Jos vain keksisin, mikä olisi tärkeämpää kuin rauhallinen aamunaloitus. Ei ainakaan kofeiinin rakennekaavan piirtäminen.
07.50 On vielä pimeää astuessani ulos rappukäytävästä. Voisi olla vaikka vilakkaa, jos ei olisi untuvatakkia yllä ja lämpimiä ajatuksia päässä.

08.50 Vähän tietysti harmittaa, ettei vuoroon sattunut pehmopenkkibussia. Tuntuu kuitenkin yllättävän hyvältä parin viikon tauon jälkeen rämistellä mukulakivillä. Ihan voisi pienen kyyneltipan laskea poskelle pelkästä kivasta olosta.
09.15 Ihminen jos aina ajattelisi, mitä kaikkea on edessä, sitä helposti voisi väsyä jo etukäteen. Seitsemän tuntia laboratoriossa sujuu parhaiten, kun miettii vain senhetkistä. Kofeiinin eristämistä Liptonista ja aminohappojen kromatografiaa.
12.10 Lounastauko. Kalakastiketta ja perunaa. Kun vaihtoehtona on pizza. Voisihan se olla vähän tylsää katsoa vierestä, jos valinta ei olisi oma. Mutta elämä on siltä osin oikeastaan aika yksinkertaista – itse kun päättää. Nauran höpsöille pizzansyöjille.

16.00 Hei nähdään illalla! Hei me tosiaan näemme illalla. En yleensä, kovin useinkaan. Mutta tänään mä kyllä. Voisin vähän juhlia. Heippa Viikki!
16.35 Kun haluan hetkeksi rauhoittua, kello puoli viisi keskellä Helsinkiä ja kiireistä päivää, soitan äidille. Voisitko tulla päivälliselle?
17.15 No se pitsimekko. Vähän rypyssä, muovipussissa ja jossain repun uumenissa. Voisihan sitä olla hivenen laittautuneempi, hehkeämpi ja hei freesimpi. Oikeastaan koko tilanne vain hihityttää. Olen keskustan ministeriössä vaihtamassa ruttuista pikkujoulumekkoa ylleni ja sukkiksissakin taitaa olla muutama reikä. Mutta tällainen mä vähän olen – oikeasti!

17.50 Kyllä jännittää. Jännittää aina uusia ihmisiä tavatessani. Jännittää niin paljon, että sydän pamppailee ihan omaa tahtiaan. Voisin olla menemättä, koska jännittää. Mutta jännitys on siltikin minulle myös onnea. On se osa hyvää oloa, kun oikein ajatusta päässä pyöräyttelee.
18.00 Olen kova ihailemaan ihmisiä. Erilaisia piirteitä, tapoja ja huomaamattomampia eleitä. Mikä tyyneys ja äänenpaino! Hymy! Kuinka hän löytääkään oikeat sanat! Välillä jopa niin kova ihastelemaan, että alan miettiä mitä Rinkeli oikein pöydän ääressä tekeekään. 
19.50 Edelleen ystävien kanssa iltaa istumassa Teerenpelissä. Voisin istua siinä niin ihan koko illan. Vaikka hipihiljaa, kunhan olisin joukossa mukana. Halaan ystäviäni. Halaan myös uusia ystäviäni. En voisi olla onnellisempi. 
20.15 Pöydästä toiseen. Ystävän luota toisen luo. Tapaan opiskelukaverini. Hän opettaa viininjuontia minulle. Voisin enemmänkin kuin maistella. Jos maistuisi. Olen iloinen kokemuksesta, en niinkään viinin mausta. 
22.00 Voisin olla nukkumassa. Kuten tavallisesti ja lähes joka päivä. Mutta tänään en ole. Olen pikkujouluissa opiskelukaverieni kanssa. Olen tanssimassa. Olen nauramassa. Olen nauttimassa vapaudentunteesta ja yön pikkutunneista. 
02.30 Painan pään tyynyyn pitkän päivän jälkeen. Voisin olla väsyneempikin. Onni on uskomaton energianlähde.

Toinen tavoitteeni? Elää seuraavana päivänä taas vähän erilailla.

06.00-19.00 Lepään, kirjoitan ja loikoilen sängyllä.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuule, katso vain rohkeasti taakse.

Elina6 kommenttia
Kuule, voiko ihminen päästä yli?
Yli mistä? Se vähän riippuu. Siitä ylitettävästä kuilusta. Leveydestä. Syvyydestä. Ponnistusvoimasta. Rohkeudesta. Päättäväisyydestä. Apukäsistä. Turvavaljaista. Aika monesta tekijästä. Muttei se ole niiden summa. Voi ihminen päästä yli ihan pelkällä rohkeudellaankin. Ja vaikka kuilu olisi leveäkin. Toisaalta joskus päättäväisyyskään ei riitä, eivät monet apukädetkään. Turvavaljaat, nekin voivat napsahtaa poikki. Joten ei kysymykseen kukaan varmaan osaa varmasti vastata. Mutta yhden jutun kuitenkin tiedän – varmana.
Niin kauan kun kuilun reunalla keikkuessa ihminen ei uskalla katsoa taaksepäin, on hyppy-yritys aika toivoton. Ei se voi onnistua, jos ei ensin pysty katsoa mennyttä ja koettua. On mahdotonta päästä yli, jos ei kykene kohtaamaan sitä jotain, joka on tilanteeseen ajanut. Kuilun yli ei paeta. Sen yli ponkaistaan. Ponkaisu ei takuulla onnistu, jollei ensin ole riittävän keveä. Keveä taakasta.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei asioiden sysääminen ole ratkaisu. Vaikka se ajoittain tuntuisikin helpolta. Jopa oikealta. Päätepistettä, sitä ylipääsemistä, ei vaan voi saavuttaa, jos ei kykene käsitellä mennyttä. Jos ei uskalla puhua, pohtia ja muistella. Ääneen ja itsekseen. Käsittelemätön jää helposti muhimaan. Oikein ihanasti kasvattamaan syvälle rihmastoja. Näennäisesti olo, mieli ja vointi saattaa olla kuin ylipäässeellä. On kuin, mutta ei kuitenkaan ole. Riittävän kauan rihmoja kasvattanut käsittelemätön kyllä antaa kuulua aikanaan itsestään. Mitä ihmeellisimmin tavoin. Sellaisin, joita ei ehkä osaa edes yhdistää menneeseen. Sitten se kuilun ylitys vasta hankalaksi muuttuukin. Kun pitää ensin palata takaisin toiselle puolelle ja aloittaa hyppyyn valmistautuminen uudestaan. Tai ennemminkin oikeasti.

Oli elämän notkahdus sitten lapsuuden trauma, vaikea ero, ystävän menettäminen, läheisen kuolema tai oma sairastuminen. Aina yhtä välttämätöntä on uskaltaa kahlata koettu uudemman kerran läpi. Ehkä käsi kädessä toisen kanssa, turvavaljain, jos oma rohkeus ei aivan riitä yksin yrittämiseen. 
Olen vaikka kuinka pitkään pystynyt puhumaan, mielellänikin, mutta katsoa en ole kyennyt. Se on tuntunut sietämättömältä. En ole vain saanut ajatuksiini mietettä, niinkin yksinkertaista kuin silloin olin tuollainen, nyt ole tällainen. Kuitenkin heti otettuani askeleen kohti katsomista huomasin pystyväni toteamaan itselleni tuon. Se auttoi pohtimaan lisäksi kysymystä ennen tätä kaikkea olin millainen?
Kuule, en edelleenkään tiedä aivan varmasti, voiko ihminen päästä yli kaikesta. Siis ihan kaikesta. Tiedän kuitenkin, että monissa tapauksissa se onnistuu. Ja täydellisen varma olen siitä, että kuilun reunalla taakse rohkeasti katsominen auttaa – silloinkin kun ylipääsy jää puolitiehen ja vain toinen jalka yltää vastakkaiselle puolelle.
ajatuksia · joulu · muistoja

Joulunodotuksen aloittaa Pave Maijanen.

Elina2 kommenttia
Istuin kasassa. En aivan kaksinkerroin, mutta hivenen kippurassa. Olisin ehkä nostanut Kuomat ylös lasia vasten, jos olisin vain luvan saanut. Tupsupipo oli syvällä päässä. Rukkaset käsissä ilman peukkuja. Joka paikasta pursusi untuvatakkia. Pieni pää juuri ja juuri erottui kaiken sen toppavaatetuksen keskeltä. Siltä se ainakin tuntui. Että äidin nyt laitetaan hyvin päälle -lausahdus oli kavunnut aivan uudelle tasolle. 
Radiossa soi Pave Maijasen Lähtisitkö. Katselin hiljaa ikkunasta ulos ja hyräilin mukana o-o-o-ou. Ihan hiljaa, sillä kovempaa en raaskinut. Lumihiutaleet leijailivat niin levollisesti taivaasta, etten halunnut häiritä niiden saapumista. Olihan niitä jo odotettu. Posket alkoivat punakoitua, hiussuortuvat ohimolla liimautuivat päänmyötäisesti. Ai niin, tältä se tuntuikin. Tunne sai minut muistelemaan. Jokatalvinen hikipää pipossa. Toivottavasti pian myös lunta kaula-aukossa. Ja ne pakkasen koppuroittamat lapaset. Tätä se joulunaika olikin.
Vähän suti. Noh. Pikkaisen enemmänkin. Pave Maijanen oli lopettanut ja hyräilin nyt kaikkien aikojen parhainta joululaulua. Omasta mielestäni. Äidin tietysti myös. Auto nytkähti eteenpäin. Jo-ou-ulumaa. Hetkeksi karkasi lauluni sävelestä. Onneksi Katri Helena sentään pysyi nuotissa. Ihan varmuuden vuoksi aloitin kertosäkeen hivenen kovempaa. Äiti hymyili. Melkein kuulin tonttu-ukkojen tiukujen helinän korvissani. Pienen punaisen vilahduksen tienposkessa ainakin näin. 
O-o-o-ou. Tontut todella liikkuvat jo. Ajattelin.

Jos kääräisisin joulunodotuksen sievään pakettiin, sujauttaisin sisälle varmasti tämän muiston –  Pave Maijasineen päivineen. Kun minä alan todenteolla odottamaan joulua, mieleeni nousee aina sama muisto automatkasta äidin kanssa. Sutivat renkaat, Lähtisitkö, lumihiutaleet ja Katri Helena.