Tahdon siis voin.

14/05/201522/10/2016 Elina5 kommenttia

Se on vähän kuin maca-jauhe. Pettymyksestä puhun. En meinaa saada millään kurkusta alas – en ainakaan tuosta noin vain. Nieleminen vaatii keskittymistä, mutta ei oikeastaan yrittämistä: tiedän suoriutuvani, kun vain tarpeeksi ajattelen. Alas kulauttamista. Eihän se hyvältä tunnu. Sellainen väkisin nieleskeleminen ja yökkäily. Mutta kyllä kuvottava tunne nopeasti helpottaa. Ja silloin se on jo pois päiväjärjestyksestä. Jep, seuraavaan lasilliseen asti.

Käytän aika usein mielikuvaharjoituksia. Ollessani todella pettynyt, kuten nyt, kuvittelen ajatuksissani nieleväni tunteen. Klup, klup. Sinne meni HCR:n ja ratsastuspäivän väliinjäämisistä syntynyt suuri pettymys. Turha enää harmitella, vaikka harmittaakin. Samalla tapaa koetan mielessäni tarttua kouralla iloisiin asioihin: sainpas! Kiinni jäi onni kaapin perukoilta löytyneestä riisikakkupaketista. Irti en päästä uuden hammasharjan tuomasta ilosta. Juuri hetki sitten kahmaisin onnea ei-enää-niin-tukkoisen nenän toiveajattelusta.

Oikein väsyneenä työpäivänä kuvittelen kolikon kilahtavan tilille aina jokaisesta piippauksesta. Sekin toimii. Varsinkin, kun ajattelen lisäksi aina jokaisesta hymystä napsahtavan sievoinen bonari. Hyvä mieli, sitä tarkoitan.

Tahdon siis voin. Aina ajatuksissa. Toteutan lausetta päänsisäisissä asioissa.

Tänä tukkoisena aamuna en ole kaikesta huolimatta tahtonut olla vain perusiloinen, vaan perusteellisen iloinen:

Pyhäpäivä tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitse viettää yksinäni tunteja aamusta iltaan.

Ulkona on inhottavan näköinen ilma, joten pakollinen peiton alla pötköttely ei tunnu niin vaikealta.

Ja onneksi ajatukset voivat vaellella kauas kotoa tuleviin viikonloppuihin.

”Hei suunniteltaisko?”, kuuluu aika usein suustani. Näin kipeänä etenkin.

Nenä tukossa sitä muistaa taas, miten hieno asia makuaisti on.

Aito ilo toisen puolesta: sun uus tatska on söpö!

Ilmainen työterveyshuolto. Sitä oikeasti arvostan opiskeluvuoden jälkeen entistä enemmän.

Kello 8.02 en ole enää yksin hereillä. Huikeeta!

Mikä draivi. Tämähän alkaa edetä aivan itsestään. Ilo sujahtaa ilman keskittymistä kuin maca-tabletit konsanaan. Onneksi niitä löytyy taas varastosta. Iloa ja macaa.

Miten juurrut?

27/03/201522/10/2016 Elina2 kommenttia

Ajattelin aina minusta tuntuvan samalta kuin puusta. Kun sen juuret revitään irti maasta. Ne ehtivät niin hyvin asettua syvälle multaan. Miksi pitää väkisin irroittaa jotain oikeassa paikassa olevaa? Puu ehkä vaatii vuosikymmeniä, mutta minulle riitti viikko, tarvitsin vain muutamia päiviä. Tottuakseni ja asettuakseni. Omistautuakseni, oikeastaan. Toivoin välillä, että minua olisi selittänyt jonkinmoinen biologi tai floristi: kuinka minä juurrun niin nopeasti.

Ainahan se oli sellaista. Irti repimistä. Kun vietin viikonlopun isillä, kaipasin äitiä. Ja kun tuli aika palata äidille, olin juuri ehtinyt tottua isillä olemiseen. Olin sitten missä vain tai kaipasin sitten ketä vain, kalvoi syyllisyys kuitenkin aina. Juureni olivat kasvatusyrityksistä huolimatta niin pienet, etteivät ne millään yltäneet Järvenpäästä Halkiaan.

Joko taas – kun just mä ehdin tottua.

Esiintyi juurtumista muulloinkin. En antanut magneetinomaisen tottumisen rajoittaa, vaikka se aiheuttikin hirveästi pienelle tytölle päänvaivaa. Huolehdin jo etukäteen ratsastusleirille menoa: tiesin koti-ikävän väistyttyä uppoavani syvälle heinäntuoksuun ja aamutallin rutiineihin. Leirin loppuminen oli haastavaa, sillä en halunnut tuottaa pettymystä äidille olemalla vastentahtoinen kotiinpalaaja.

Ai nyt – kun mä vaan ehdin jo asettua.

Vanhemmiten olen oppinut irrottamaan juuriani hellävaraisemmin. Vaikka ne tehokkaasti edelleen leviävät maahan, irti repimisen sijaan vain siirtelen niitä mullasta toiseen. Kyllä yhäkin totun helposti vallitsevaan tunnetilaan, jään juurtumalla paikoilleni vähänkään sopivalta tuntuvaan ympäristöön. Alituiseen muuttuvan elämän perässä on hankala pysyä. Toisaalta olen oppinut näkemään juurtumisen myös omistautumisena. Olen uskollinen, muutamien asioiden ja ihmisten Elina. Tarvitsen elämääni tukevia, pysyviä ja toistuvia rakenteita. On ihan kiva piirre osata asettua tarvittaessa myös paikoille.

Kesolle omistautunut. Illallisellakin.

Tällä hetkellä myös kemiasta suhteellisen innostunut.

Välillä juoksijan sijaan kuntopyöräilijä.

Ehdin olla kassaneitinä puolitoista vuotta. Nyt ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kaipuu on päässyt yllättämään muutamia kertoja: en selvästikään ole saanut siirrettyä juuriani kokonaan vielä yliopiston maille. Se on ihan hassua. Ristiriitaista! Kuin pienenä tyttönä heppaleirillä. Tottakai haluan kotiin, mä nyt vain ehdin jo tottua. Haluan tietysti opiskella ja ammatin, mutten ole ihan vielä päässyt yli edellisestä elämänvaiheestani. Onneksi pääsen keräilemään juurtenrippeitäni kesäksi taas kassan taakse. Ai, kun odotan sitä!

Tällä viikolla olen tosin joutunut väliaikaisesti väkisin totuttelemaan uuteen: on se aina yhtä vaikeaa jättää kiva juttu tauolle sairastumisen vuoksi. Innostus ei harmikseni ole parantanut jalkakipuja, joten olen tyytynyt kuntopyöräilemään. Just kun mä ehdin tottua suliin katuihin ja juoksijan elämään.

Ah. Maapähkinävoille olen muuten omistautunut viime viikkoina aivan täysin. Mille sinä olet?

aitous · ajatuksia · ihana arki

Tekee terää.

04/03/201522/10/2016 Elina2 kommenttia

On. On, on. On sillä väliä. Että miten sitä vastaa toisen kysymykseen. Tai kuinka huomenen toivottaa. Ei olekaan samantekevää, katsooko vai katsahtaako. Nauraako vai naurahtaako. Nyökkääkö vai nyökähtääkö. Siis sanooko vai sanahtaako, halaako vai halahtaako tai toivottaako vai toivahtaako. Ja vaikka kaikki eivät oikeita sanoja taida ollakaan, niin tarvittavan ne kuitenkin ilmaisevat: puolittaisen, laimeuden ja välinpitämättömyyden. Koska kuka haluaisi olla vain vasemman käden heilautuksen arvoinen? Varsinkaan henkilölle, jolle itse on valmis antamaan vähintäänkin joka toisen sekunnin omasta valveillaoloajasta.

Kai kaikki haluavat mieluummin elää kuin vähän vain elähtää. Toisen kanssa. Muutoinhan sitä muuttuu näivettyneeksi, huonon elämän kuluttamaksi: miksikäs muuksi kuin elähtäneeksi.

Arki on se näyttämö, jossa huomahtamisen sijaan huomioidaan toinen, tärkeä ihminen. Oli hän sitten perheenjäsen tai ystävä. Oikeasti koirallekin oman jakamattoman huomion antaminen sen pienen rapsutushetken ajan on itselle erityisen palkitsevaa: kokoaikaista harjoitusta siihen, kuinka oppia olemaan läsnä. Ja kun kerran hoksaa läsnäolemisen taidon omassa elämässä, esiintyy sitä sen myötä läheistenkin elämässä muunakin kuin pelkkänä sivuhenkilönä: oon täysillä mukana tässä jutussa, meidän elämässä.

Välinpitämätön asenne tai välinpitämättömäksi itsensä tunteminen syntyy usein jo vivahteesta: äänensävystä, tavun painotuksesta, puolisekuntia liian lyhkäisestä katseesta, tipahdellen tulevasta vastauksesta, ynähdyksestä tai ympäripyöreydestä. Mielestäni ei ole oikeastaan väliä, tunnistaako itse oman välinpitämättömyyden vai kokeeko toinen jonkun muun vuoksi itsensä välinpitämättömäksi ja tapahtuuko tunteen synty tahallisesti vai tahattomasti, kestääkö se vain hetken vai jatkuvasti. Välinpitämättömyys lähipiirissä loukkaa aina – jopa sen levittämisen tunnistaminen itsessä kivistää ikävästi.

Mietinkin, kuinka arjen tahatonta, hetkittäistä välinpitämättömyyttä saisi torjuttua.

Hei ootko hoksannut sitä, että naapurin setä on poliisi?

Voihan sitä aivan hyvin vastata mmmh tai aaah tai justjuu. Niin, samalla kun seikkailee omissa ajatuksissa kaukana alakerran koppalakillisesta tai kysymyksen esittäneestä. On kuitenkin mahdollista myös valita puolittaisuuden sijaan pysähtyminen, jättää omat ajatukset hetkeksi odotukselle ja muminan sijaan reagoida kysymykseen oikeasti kiinnostumalla: ihanko tosi, mistäs kuulit, kertoisitko lisää. Ajattelen usein, että haluan omalla huomioimisellani ikään kuin kiittää toista siitä, että tämä on juuri minulle tahtonut kertoa asiansa.

Voihan sitä tietysti kaupungilla käsi kädessä kulkiessa vain löysästi lerputtaa kättä toisen kädessä. Pysyy se siinä ihan yhtä hyvin – ainakin jos toinen on yhtään mukana jutussa. Mutta jos edes hetkittäin hiukan puristaa kädestä tai vaikkapa kohentaa otetta, tuntuu käsikkäin käveleminen yhtäkkiä aivan erilaiselta: ai, en mä olekaan raahattava riippakivi, vaan kiinnipitämisen arvoinen. Huomaamaton, puolikin sekuntia kestävä ele helposti pyyhkäisee välinpitämättömyyden tunteen mielistä.

Toivon, että kaiken kiireen keskellä ehtisin itsekin katsahtamisen sijaan katsoa useammin ja pidempään minulle tärkeitä ihmisiä silmiin. Koska viimeksi olet keskittynyt keskeytymättömästi toisen silmiin vähintään viiden sekunnin ajan? Tottumattomalle yllättävän pitkä aika.

Tekee muuten terää.

ajatuksia · ennen ja nyt · syvällistä

Paluu hampurilaisen äärelle.

28/02/201522/10/2016 Elina7 kommenttia

Joskus on palattava taaksepäin, jotta voi tuntea olevansa perillä.

Se on vähän kuin olisi seisonut maaliviivan paremmalla puolella – ensimmäisenä – jo tovin, mutta voitosta huolimatta sitä tuntee pakottavaa tarvetta palata vielä radan varrelle poimimaan kyydistä tipahdelleita asioita: vanhaa hikinauhaa ja kotiavainta. Jotakin tunnepitoista ja toisaalta myös erittäin tärkeää. Sellaista, jota ilman voittokin maistuu laimealta. Sillä se oleellisin puuttuu. Puuttuu tunne, että kaikki on korjattu – talteen ja kuntoon elämässä.

Elämässä voi luopua asioista kahdella eri tavalla. Joko kauniissa sovussa itsensä kanssa tai väkisin ja itsensä pakottamana. Ensimmäistä ajaa suurempi – positiivinen – voima: on helppoa luopua, sillä se tuntuu täydellisen oikealta ratkaisulta, rehellisestikin ajateltuna. Mutta jos asian poistaminen elämästä tapahtuu pakon sanelemana, jättää se kalvavan tunteen sisälle: kaipuun entiseen ja onnelliseen. Tiedätkö, siihen ”vanhaan hyvään”, silloin ”auvoisina päivinä”. Ja vaikka itse asiaa ei elämäänsä myöhemmin erityisemmin kaipaisikaan, muodostaa se silti väkisinkin ammottavan aukon syvälle sisälle. Mun on pakko täyttää se. Ottaa askelia taaksepäin ja palata hetkeksi entiseen. Korjata laastiämpärin kanssa vahingot.

En kadu elämässäni mitään. Ainakin yritän olla katumatta. Päätöksentekohetki on aina yhtä todellinen ja vaikea eteen sattuessaan. Kaikkiin valintoihin on aina, ainakin aikanaan, ollut syynsä – oli se sitten tunne, sairaus tai jokin aivan muu. On elämässäni kuitenkin asioita, jotka vaativat muutamien askelien verran taaksepäin palaamista. Sellaisia menneiden kömmähdyksiä, jotka kaipaavat tätänykyä laastilla paikkaamista. Ja oikeastaan teen tuota työtä vihellellen: tuntuu hyvältä saada muistella vanhaa ja siten alkaa tuntea itsensä taas ihan Rinkeliksi. Eli aukottomaksi ja reiättömäksi.

Eilen söin hampurilaisen ranskiksilla. Siitä on jokunen vuosi, kun ole viimeksi niin tehnyt. Tarkemmin ajateltuna kuutisen vuotta. Kuusi vuotta sitten hampurilainen oli yksi (pieni) asia kaiken sen muun joukossa, josta revin itseni irti. Ensin en sallinut, sitten en enää uskaltanut, seuraavaksi en viitsinyt, en kai jossain määrin halunnutkaan ja lopulta se vain jäi. Unohtui, mutta jätti pakottamisesta syntyneen aukon. Ja vaikka euron juusto onkin vain yksi onneton lätty, on se merkitykseltään huomattavan suuri: paluu takaisin.

Ei, ei mulle kyllä käynyt niin. Ihan yhtä hyvältä se soossi siellä välissä maistui kuin ennenkin.

aitous · ajatuksia · Ruoka · ruokavinkki

Kaukana pliisusta.

17/02/201522/10/2016 Elina4 kommenttia

Kun kerran olet tavannut hänet, niin et kyllä voi unohtaa.

Siis, että itsensä voi esitellä toiselle hersyvällä naurulla ja lämpimällä hymyllä. Että toisen mieleen voi jäädä tutkailevalla katseella ja innostuksesta hehkuvilla poskilla. Että maailmaan on mahdollista jättää jälkiä omilla ajatuksilla tai teoilla. Että pelkällä olemuksella voi saada toisen sydämen sykkimään. Että viehättävyys ja kiinnostavuus syntyvät ihmisen omasta persoonasta.

Että silmät sidottuinakin sinä pidät häntä maailmankaikkeuden kauneimpana ihmisenä. Kuulet hänen äänestään paljon ja tunnet hänen aidon läsnäolonsa. Sinä et ole ollut kiinnittämättä hänen ulkonäköönsä huomiota sen vajavaisuuden vuoksi, vaan ainoastaan tarpeettomuuden takia: mitä väliä kääreillä, jos on nähnyt jo sisälle.

Voiko toisesta sanoa mitään kauniimpaa, sellaista, joka on samalla jopa merkityksellisempää?

Jos joskus käväisisin jonkun toisen ajatuksissa, haluaisin ehdottomasti minut muistettavan muusta kuin ulkoisista seikoista. Vaikka valoisasta luonteesta tai ymmärtäväisestä katseesta.

Älä huoli. Et sä ole pliisu. Sullahan on ajatuksissa vaikka mitä ja kuinka paljon. Sä sisällät hirveän paljon. Harvemmin ihminen on oikeasti pliisu. Kun ei se ole maantienharmaan värisiä hiuksia tai beesejä neuleita, vaan ihan jotain muuta. Sellaista välinpitämättömyyttä elämää kohtaan.

Tylsän näköinen, yksinkertainen, maultaan tuhannesti herkullisempi, kaikkea muuta kuin pliisu:

savutofu-riisi-cashewpähkinäpata

Riisiä

Savutofua

Sipulia

Valkosipulia

Mustapippuria

(Suolaa)

Cashewpähkinöitä

Keitä riisi ja kuullota sipuli pannulla. Leikkaa tofu sopivan kokoisiksi paloiksi ja lisää kuuman riisin joukkoon. Lisää myös paistettu sipuli. Sitten mausta ja sekoita. Ripottele annoksen päälle ennen tarjoilua cashewpähkinöitä.

No. Mistä sitä sitten tietää, ettei ole sisällöltään pliisu?

Katsos, joukkoon ei ole tarvetta lisätä mitään. Edes ketsuppia.

ajatuksia · elämä · onnellisuus

Onnelle herkistynyt herkkä.

12/02/201522/10/2016 Elina14 kommenttia

Aika usein ja ehdottomasti liian usein. Usein olen pitänyt erityisen huonona asiana sitä, että ympäristö vaikuttaa minuun voimakkaasti: erilaiset aistiärsykkeet, ihmisten tunnetilat, eleet ja kaikesta tästä syntyneet omat tuntemukset. Voimakkaammin kuin ehkä joihinkin toisiin. En koe sitä tahalliseksi analysoinniksi, vaan enemminkin samaan tapaan havaitsemiseksi kuin silmillä pystyy näkemään herralla olevan hattu päässä. Äänenpainosi sanan ensimmäisessä tavussa kertoi jo tarpeeksi.

Kuinka monta kertaa kuulinkaan pienenä voi kun sä olet niin herkkä. Enkä milloinkaan luullut sitä muuksi kuin häpeälliseksi asiaksi. Sitä oli vähän kuin ristitulessa: olisin halunnut yrittää näyttää kiitolliselta päästessäni näkemään Helsingin ilotulituksen, mutta se oli melkein mahdotonta, sillä oikeasti vain pelkäsin pauketta ja kovia ääniä hirveästi. Koin monet asiat hyvin voimakkaasti, mutta samalla tunsin usein vähättelevyyden varjon päälläni: mietin monesti, ovatko pelkoni siten turhia vai tuntemukseni jollain tapaa vain vääränlaisia. Toisen ymmärtämättömyys tuntuu edelleen tänäänkin suurena kipuna rinnassa. Ajattelin jo pienenä emmä tarkoittanut -tokaisun kokeneen aika päiviä sitten inflaation: en löydä keinoa ilmaista vilpittömyyttä. Sanat kun eivät tunnu monestikaan riittävän. Koulussa kokeessa kyyneleitä pidätellessäni sätin itseäni osaamattomuuden lisäksi reagointitavastani. Älä viitsi olla niin herkkis.

Ei elämä ole koulinut minusta yhtään kovanahkaisempaa. Reagoin ympäristöön ja sen synnyttämiin tunteisiin edelleen erittäin vahvasti. Tänäkin päivänä sanaharkka toisen ihmisen kanssa tuntuu maailmanlopulta ja muusta kuin sisäisistä tunteista alkunsa saanut ahdistus saa voimaan fyysisesti pahoin. En tosin ole enää pitänyt itseäni epänormaalina – vain liian herkkänä aikuisten maailmaan.

Eilen auringonpaisteessa leveästi hymyillessäni mietin kuitenkin, miksi sen pitää olla aina juuri niin päin? Että herkkyys on aina vain pelkäämistä, itkemistä tai huolestumista – piilottelevien negatiivisten tunteiden aistimista. Ei kai se niin ole?

Ympäristö ja sen tarjoamat ilonaiheet saavat minut sädehtimään. Helpostikin, etenkin tuntiessani muutoinkin oloni vapaaksi. Olen ollut niin onnellinen viime päivien kauniista ilmasta, että olen suorastaan kuplinut aamusta iltaan. Pelkkä kevään ajatteleminen nipistelee vatsanpohjassa. Kuivat läikät kävelytiellä saavat minut hurmioon ja pinkomaan yhä kovempaa. Pidän itsessäni siitä, että huomaan ilman yrittämistä toisen lempeän katseen vasempaan nimettömäänsä luotuna ja ylpeyden silmissä omaa tuotosta vilkaistessaan. Herkkänä olen hyvä tarttumaan: innostukseen, iloon ja aitouteen. Ihmisen aito ilo saa minutkin innostumaan – ja aidon ihmisen innostus minut iloiseksi.

Olen tälläkin hetkellä hirmuisen iloinen siitä, että saan lähteä ajamaan pian ja näin heti aamutuimaan Viikkiin. Eilenkin autossa katselin punaista taivaanrantaa ja nauroin ääneen Aamulypsylle. Matkasta on muodostunut oma onnellinen aamuhetkeni: olo on auvoisa aamuruuhkassa.

Onnelle herkistynyt herkkä. Uskon herkkyyden voivan muuttua myös voimavaraksi, vaikka se ei sitä olisikaan aina ollut.

ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Oodi henkilökohtaiselle tunteelle.

31/01/201522/10/2016 Elina7 kommenttia

Silloin sitä elää kylkiluille. Selkeästi tuntuvalle rintalastalle ja törröttäville lonkkaluille. Rasvaton jugurtti on työstämiseen oiva työkalu, porkkanan puolikas kuin lautamiehen vasara. Naputellaan tikkumaisia raajoja yhteen, vain välillä kursitaan mieltä kasaan. Sisälmyksillä ei niinkään ole elämässä sijaa, ulosannilla ja ulkokuorella kyllä senkin sijaan. Maailma, se on pieni. Rajautunut peilin ja silmien väliseksi. Kadulla sitä huomaa vain heijastavat pinnat ja lisähiomista kaipaavat kehon kohdat. Ajatteleminenhan on yksioikoista; se tapahtuu aina kehon kautta. Ja kun toimimisen lisäksi jatkuvasti ajatteleekin keholla, seuraa se, että portaat eivät ole enää ylöspääsyä varten. Niiden merkitys on ainoastaan jalkojen työssä. Jatkuvaa kapuamistahan elämä silloin on; enemmän, lisää ja askel vielä. Päämäärä puuttuu vielä silloinkin, kun jalat eivät kanna ja ryömiminen vain vaivoin onnistuu. Keskiössä ei suinkaan ole minä. Vaan keho, jonka kautta mielen saasteet suodatetaan.

Tällöinkin sitä elää jälleen keholle. Lusikoi proteiinia ja kulauttaa kurkusta alas makroja. Edelleen nauttii kaloreita banaanin sijaan tavoittaakseen määrätynlaisen kehon ja oikeanlaisen koostumuksen. Lupa tulee kehon tarpeista. Halu on usein kai sivuutettava seikka. Ei se toivottavasti minän kokonaisvaltaista ruoan kautta tapahtuvaa kontrollointia ole, mutta muulle kuin mielelle elämistä se helposti on. Onhan se jatkuvaa peilin ja silmien välistä kommunikointia, heijastavien pintojen hyväksikäyttöä. Siinä ei ole mitään väärää. Ei se ole sairasta. Eikä välttämättä edes pakonomaista. Harrastus, intohimo, kuvaillaan vaikka niin. On sillä kuitenkin taipumus jyrätä alleen kaikki muu. Vieraannuttaa mielen onnesta kehon kustannuksella. Lipsahtaa vähän liian vakavaksi. Hankalaksi se saattaa muuttua silloin, jos tajuaa, ettei haluakaan sellaista koko elämää; kuinka prioriteetit päittäin sitten vaihdetaankaan.

Yhdestä kulmasta katsottuna en näe juurikaan eroa; kroppakeskeistä elämää kumpainenkin.

Tämä ei ole kannanotto mihinkään. Tarkoitus ei ole arvostella ketään. Itseänikään. Usko pois, ei edes teilata mitään. Tämä on vain mun oodi henkilökohtaiselle tunteelle. Kyllästymiselle kroppakeskeiseen elämään. Kai muistutus vähän kaikille vaihtoehdosta elää vain minää varten ja jättää keho taka-alalle.

Kirjoitettu yhdessä tukihenkilön kanssa. #hauva

Kuinka vaikeaa on antaa oman kehon vain olla? Olla tekemättä keholle mitään, vaikka samaan aikaan tekeekin sillä vaikka mitä. Kuinka hankalaa on katsoa minää peilistä? Olla elämättä peilistä, vaikka elääkin peilien keskellä. Kuinka haastavaa on syödä? Olla syömättä kehoa tietynlaiseksi, vaikka mielen lisäksi syö kehonkin vuoksi. Kuinka mutkikasta on arvostaa keskivertokehoa? Olla tavoittelematta tavallista ihmeempää, vaikka tietääkin omistavansa ainutlaatuisen kehon.

Mä ajattelin edelleen käydä salilla

ja siellä juoksulenkillä.
Ihan intohimosta.

Mutta sen lisäksi mä meinasin jatkaa myös elämää,

jossa karjalanpiirakka aamulla on ihan järkevää.
Ajatella useammin,
ettei tässä nyt ole mitään hävittävää.

ajatuksia · itsetutkiskelu

Mitä sä olet tehnyt vain, koska muutkin?

21/01/201522/10/2016 Elina10 kommenttia

Mitä sitä ihminen ei tekisi – itsensä tai toisten vuoksi. Vai sittenkin toisten takia. Siis mitä sitä ihminen ei tekisi muiden painostuksesta tai vaikka halusta. Niin minä mielelläni kysyisin, mitä ihminen on oikeasti valmis tekemään syystä, että muutkin tekevät. Aika paljon ja kaikenlaista ja useammin toisten takia kuin toisten vuoksi. Mikä on ehkä hivenen surullista. Lopulta kun tekee aina vain kuten toisetkin, unohtaa vähitellen sen, miten toimia itsensä vuoksi.

Muistelin tässä taannoin, mitähän kaikkea olen itse ehtinyt elämässäni tehdä ainoastaan siitä syystä, että olen kokenut painon harteillani; no kun kuuluu ja hitsi kun muutkin. Joinakin kertoina en ole edes ajatellut ennen kuin ole tehnyt. Se kertoo ehkä jotakin syvälle mieliimme istutetuista asenteista. Kuule olis paras ratkaisu, jos sä et kauheasti erottuis muista.

Toisaalta luulen, että on jollain tapaa osin tervettä ja luonnollistakin yrittää sulautua muiden joukkoon. Eikö ihminen ole kuitenkin ennemminkin laumaeläin kuin erakko?

Oli aika, kun pikkutytöillä piti olla paksupohjakengät. Koska hei kaikilla oli sellaiset. Omani olivat SoWhatit, nauhalliset ja mokkaiset. Ja oikeastaan se oli aika siistiä. Sitä kun tunsi olevansa osa porukkaa.

Seuraavan kerran, kun istut kaveria vastapäätä kahvilassa, pyyhkäisepä nenää. Olen huomannut, että aika usein kaverikin pyyhkäisee. Tai kohentaa ponnariaan heti, kun itse olen tehnyt samoin. On vähän hassua, miten peilikuvaeläminen voi olla kohtalaisen useinkin tiedostamatonta.

Minun vai peilikuvan vuoksi.

Oletko joskus peilikuvaelänyt? Minä olen joskus vähän turhankin aktiivisesti. Elämäni oli silloin se heijastus, joka syntyi peilatessani muiden todellisia elämiä.

Ihan joskus harvoin saatan tehdä sitä kyllä vieläkin. Ikään kuin unohdan kuljettaa asian ensin oman elämäni kautta ennen sen ottamista ajatuksiini.

On yksi esimerkkikin.

Olen niin kauan kuin muistan kärsinyt naisten yleisestä vaivasta, päärynäkompleksista. Hah. Joo. Teininä ajattelin, että olisin niin paljon mieluummin vaikka iloisen pyöreä omena. Ihannetilanne olisi tietysti ollut purjo: suora ja ainoastaan hiuksista paksu. Ymmärsin jo aika varhain, ettei minun onneksi tarvitse sovittautua farkut ja toppi -muottiin päärynäprobleemani kanssa. Hamoset ja tunikat ovat enemmän mun juttuni.

Eikä siinä mitään. Kaikki sujui hyvin aina näihin päiviin asti. Kunnes joku keksi peppuhousut, takapuolen korostamisen ja sen kaikkialle työntämisen. Ja mitä minä olin heti ensitilassa tekemässä? Kyllä. Surffailin Freddystoressa. Vaikka olenkin koko ikäni pyrkinyt kaikin keinoin peittämään peräni.

Mutta kun eiks kaikilla oo.

Jestas. Kaikkea sitä ihminen tosiaan on valmis tekemään kulkiessaan vain virran mukana. Tajuttuani tämän suljin pikaisesti peppuhoususaitin. En mä itseni vuoksi sellaisia laittaisi kai jalkaani. Nauroin kyllä itsekin. Ei tätä elämää yleensäkään pitäisi tehdä toisten takia. Vaan ensin itsensä ja sitten toisten vuoksi.

ajatuksia · ennen ja nyt

Ei kun se vaan kasvatti.

11/01/201522/10/2016 Elina6 kommenttia

Anna mä kerron tämän jutun.

Tupaantuliaiset, kahvittelut, leffailut, läksärit, lounastapaamiset, syntymäpäiväjuhlat, juttutuokiot tai ihan tavalliset kyläilyt. Oikeastaan kaikki kodin ulkopuolella tapahtuva toiminta, joka vaati hivenen enemmän kuin kulahtaneen kotiasun ja harjaamattomat hiukset. Edellytti hymyileviä kasvoja ja muiden seurassa – ainakin näennäisesti – olemista. Kaupassakäyntiä ei laskettu, sillä lähikioskille saattoi pujahtaa kohtalaisen huomaamattomasti ilman minkäänmoista ehostusta, keskittyä vakavalla naamalla vain rahkapurkkeihin ostoskorissa.

Oli aika, kun nuo onnellisiksi tarkoitetut hetket tuntuivat miltei mahdottomilta.

Toivoin usein, että kuuluisasta periaatteessa-lauseesta olisi tullut todellisuutta. Sillä periaatteessa olin hyvin innostunut lähtemään kaikenlaisiin kissanristijäisiin, näkemään ja kokemaan ne hulluimmatkin. Kuvittelin itseni juhlimaan serpentiinit kaulassa, tanssimaan hikikarpalot otsalla ja nauramaan niin huolettomasti kuin ihminen vain suinkin osaa. Ja oikeastaan se kaikki tuntui aina täysin realistiselta kuvitelmalta; kyllä niin voisi tapahtua. Siltä se aina tuntui siihen asti kunnes olisi pitänyt ottaa ensimmäinen askel ulos kotiovesta. Kun asia oli niin, etten vain pystynyt.

Töks.

Aika usein lyyhistyin eteisen nurkkaan. Viimeistään jumituin autoon sisälle, tartuin penkkiin kaksin käsin. Oli useita kertoja, kun en päässyt lainkaan määränpäähäni asti; juhliin tai kahville. Ja jos satuin sinne selviytymään, olin kaukana vapautuneesta.

Olo oli kuin liikuntarajoitteisella. Paitsi ettei raajoissani ollut mitään vikaa; jalkani kantoivat ja käteni pelasivat. Olin henkisesti liikuntarajoitteinen. Kahlittu kotiin näkymättömällä nilkkapallolla. Ajatuksissa se painoi tuhat kiloa.

Vaatteet lentelivät hyllyiltä. Ne ryttääntyivät lukuisten sovituskertojen seurauksena kasoihin lattialle. Peilin edes vietin liian monta tuntia. Tarpeettoman paljon, peilikuva oli ja pysyi; ainoastaan tyytymättömyys kasvoi.

Aina olin liian huono. Sopimaton, kelpaamaton, vääränlainen. Aika usein nuo tarkoittivat minulle liian isoa. Joinakin kertoina silmät olivat vain liian turvonneet itkemisestä; en kehdannut lähteä. Toisinaan en vain jaksanut. Meneminen vaati niin paljon yrittämistä.

Ja vaikka joinakin kertoina olinkin ehkä itseni mielestä suht ok, aina lähteminen kuitenkin laukaisi kuin tyhjästä lamaannuttavan ahdistuksen. Anna mun hautautua pimeään ja pölyiseen, minne katseet eivät löydä, vilkaisut vahingossakaan eksy. Menninkäinen ei kestä päivänvaloa, minä en kestänyt ihmisten katseita. Omasta mielestäni.

Mutta koska kotiin ikuisesti jääminen ei ollut koskaan vaihtoehto, jäljelle jäi vain pakottaminen. Onneksi. Muuten en ehkä tänä päivänä muistelisi tuota epävarmuuden aikaa, vaan eläisin sitä yhä. Tänään nautin menemisestä yhtä kovasti kuin kotiin tulemisestakin – eli ihan hirmuisesti.

Se oli se mun juttu, jonka halusin kertoa.

ajatuksia · oma hyvinvointi · oma kanta

Nuoren naisen mietteitä.

05/01/201522/10/2016 Elina6 kommenttia

Jos kaljamainoksista ja karjalanpiirakoista kiistelyn sijaan.

Jos kiellettäisiinkin jatkuva laihdutusvalmisteiden mainostaminen? Luokiteltaisiin aspartaamilla ja atsoväreillä kyllästetyt kevyen kevyet jugurtit harhaanjohtavien elintarvikkeiden listalle. Yritettäisiin paikata monen naisen turhille laihdutuspaineille menetetyt vuodet. Säädettäisiin lailla, asetuksella tai sama vaikka direktiiveillä jokaiseen vaatemainokseen pakolliseksi edes yksi normaalipainoinen nainen.

Jos puhdistettaisiin katukuvasta photoshopatut naamat? Väritettäisiin täydellisen valkoiseen hammasrivistöön edes yksi kellertävä palikka. Annettaisiin naurunryppyjen olla paikallaan ja siten ehkä säästettäisiin edes yhden kaksitoistavuotiaan ajatukset täytepiikeiltä. Keskityttäisiin liian käyrien kurkkujen sijaan uskomattoman kieroihin vaikuttamisen keinoihin.

Jos lätkittäisiinkin leimoja varoitukseksi epärealismista? Lehtien kansiin ja proteiinipatukoiden kylkiin. Aiheuttaa harhakuvitelmia. Johtaa jatkuvaan tyytymättömyyteen. Kerrottaisiin hei nainen, ei ole tervettä olla kuin nälkiintynyt rotta. Asetettaisiin tiukat rajat mainoskuvien naurettavan pyöreiden peppujen ympärysmitoille. Määrättäisiin samalla myös ehdoton alaraja lantion ja vyötärön suhteelle. Sen sijaan valistettaisiin oman kehon ainutlaatuisuudesta. Autettaisiin ehkä nuoria naisia unohtamaan yksi ainoa ja oikea vartalon muotti.

Jos rajattaisiin kalorittomat nuudelit vain täysi-ikäisille? Selväpäisille ja heillekin vain kuuriluontoisesti kokeiluun. Kehotettaisiin kansalaisia taas palaamaan ruokapöydän ääreen miettimään, mitä ruoka oikeastaan olikaan – ja kertomaan siitä iltasaduksi teini-ikäisille tyttärilleen. Sisällytettäisiin oman identiteetin pohdintaa peruskoulun opetussuunnitelmaan ja sivuaineeksi päätöksenteon perusteita.