Kategoria: ajatuksia

ajatuksia · elämä · oma elämä · onnellisuus · perhe

Minä ja mun äiti.

Elina6 kommenttia
Se reissu oikeastaan alkoi retorisella kysymyksellä ai huomenna jo. Sillä olihan miltei itsestäänselvää, että olin valmis lähtemään äidin mukaan. Kuten aina ja minne vain. Sinä lauantaina taisin tosin esittää vielä ihan oikean tarkentavan kysymyksen että mikä pienen kotimaanmatkan agenda perimmiltään olikaan. Kuulin rimpsun suunnitelmia ja vaihtoehtoja, mutta ajattelin oikeastaan vain yhtä asiaa: vihdoin pääsen viettämään aikaa äidin kanssa. 
Yhdessä me olemme välillä vähän koheltajia.
Alkuperäisten suunnitelmienhan mukaan Peukun (auton) piti startata vasta tiistaina kohti Tamperetta, mutta erinäisten seikkojen vuoksi lähdimmekin matkaan jo sunnuntaina. Tästä syystä meillä oli kaksi huonetta varattuna eri hotelleista. Ja minä jo alkumetreillä taisin vähän stressata sitä, että muistan muistuttaa äitiä muistamaan sen toisen varauksen peruutuksen (muistin).

Viivästyi se matkaanlähtö sunnuntaina vähän senkin vuoksi, että kinasimme minun eteisessäni siitä, pärjäänkö yhdellä hameella yhden yön reissun vai en. Loppujen lopuksi äiti päätyi nauramaan sille, kun pakkasin pinkkiin reppuuni mukaan vain hammasharjan eväsrasiassa (folio oli loppu). Saan lähipäivinä kuulemma sponssina ihan oikean hammasharjakotelon. 
Ehdittiin ajaa ehkä juuri ja juuri puolisen tuntia, kun jo pysähdyimme pakolliselle kahvipaussille. Emme kai ihan olleet ehtineet Riihimäelle asti. Nää on näitä meidän omii juttuja, taisimme siinä todeta.
Matkalla pistäydyimme taidenäyttelyssä ja hörötimme taulujen hauvoille. Tuli niin meidän oma mieleen.
Tampereella saatoimme rikkoa useampaa kuin yhtä liikennesääntöä. Kun me oikeastaan tuijotimme vain minun puhelimeni Google Mapsia. Pääsimme kuitenkin perille ja minä ainakin jännitin koko matkan ainoastaan sitä, olisiko huoneessa tyynyjen päällä Marianneja (oli).
Ravintolassa äidin ruokatilaus unohdettiin kertoa kokille. Luulen sekoittaneeni tarjoilijaparan pään niin ja voisko tämän vielä vaihtaa -kysymyksillä. Olen kai äidiltä oppinut olemaan vaativa asiakas.

Illalla lähdimme hortoilemaan autolla veljeni luokse. Sain tietää, että kuulun niihin harvoihin, joilla silmäluomi kääntyy ympäri. Jos siis oikein yrittää taittaa. Veljeni oli kuulemma kokeillut kaksikymmentä vuotta sitten ja kertoi siitä vasta nyt. Että meidän perhe kyllä taitaa kokonaisuudessaan olla aika hassu.
Äiti kävi ostamassa Stockan Herkusta kaksi viipaletta valkohomejuustoa iltapalaksi. Se oli minusta hullunkurista.
Sitten me oikeastaan vain odotimme. Aamua ja hotelliaamupalaa (äiti mustaamakkaraa).
Aamiaisella tirskuimme vähän julkkiksille.

Seuraavat tunnit kulutimme ravaamalla paniikissa edestakaisin Hämeenkatua. Olimme nimittäin jo menossa ostamaan uusia puhelimia. Suureksi onneksi Soneran pisteellä lopulta selvisikin, että toimimattomien luurien ongelmat olivat ennemminkin linjoissa kuin meidän puhelimissamme. Saatamme – etenkin yhdessä – olla hiukan äkkipikaisia.
Koskikeskuksessa joimme smoothiet ja Pyynikillä maistoimme munkkia. Kinastelimme ihan vähän siitä, kun minä en uskaltanut tulla hissiin ja äiti taas ei näköalatornin huipulle.

Hämeenlinnaan löysimme muutaman mutkan kautta (ilman navigaattoria). Hämeen linnasta etsimme epätoivoisesti vessaa, mutta koko paikka oli täysin autio. Joten luovutimme (ei tapahdu usein).
Kotimatkalla jyrsimme riisikakkuja ja puhuimme syvällisiä. Elämästä ja onnellisuudesta.
Minä pienenä aina mietin, miten sääli on, jos en aikuisena voikaan enää touhuta äidin kanssa kaikenlaista. Olen nimittäin tottunut siihen. Että me kohellamme yhdessä. Mutta onneksi olen huomannut, että voinhan minä. Ihan samaan tapaan nyt kaksikymmentäkaksivuotiaanakin.


Ja nyt äidin kanssa sauvakävelylenkille.
ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi

Vätykset vähentää liikuntaa?

Elina14 kommenttia

Mun mielestä on ihanaa, että jugurttipurkki ei tunnu enää yhdeltä olemattomalta hörppäisyltä.

On suorastaan fantastista, että nälkä ei ole enää kyltymätön.

Vatsalla on pohja, se on miellyttävää.


Mun mielestä on ihanaa, että elämä ei tunnu enää niin aikataulutetulta. 

On liioittelematta uskomatonta, kun elämässä on enemmän vaihtoehtoja ja vaihtelevuutta.

Päivät eivät rakennu enää yhden asian ympärille, se tuntuu kivalta.


Mun mielestä on ihanaa, että mun omaa energiaa leviää nyt myös ympärilleni.

On aika hienoa, että en ajattele enää päivittäisten voimavarojen keskittämistä yhteen asiaan.

Keho on keveämpi, kahdella tapaa.


Mun mielestä on ihanaa, että mun alitajunta on saanut vapautuksen jatkuvasta yrittämisestä olla jotain parempaa eli vahvempaa tai timmimpää.

On valehtelematta ihan käsittämätöntä elää vaihteeksi aivan tavallista makaronilaatikontuoksuista elämää.

Arki ja tulevaisuus, yhtäkkiä haaveilu onnistuukin. 



Kun mä olen omista elämänpaineistani vapaa. Ja se näkyy mussa monella tapaa.

Että mitä se ei-mitenkään-tavoitteellisen, mutta silti-niin-tosissaan treenaamisen tauolle laittaminen saa aikaan. Liikunta tekee ihan hirveän hyvää ihmiselle ja on ainakin minulle miltei elinehto – sen vuoksi urheilenkin säännöllisesti edelleen. Harvemmin kuitenkaan kukaan tulee ajatelleeksi, mitä liikunnan vähentäminen tai treenaamisen tehojen laskeminen tekee. Muuta kuin huonompaa kuntoa, liikakiloja, väsymystä ja luuserioloa. Tai ainakaan minä en uskaltanut aiemmin edes pikaisesti pohtia aihetta. Tottakai pyrin liikkumaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tehokkaasti! Etenkin kun järki  tuntui koko ajan olevan kuitenkin messissä.
Sen vuoksi onkin aivan ihmeellistä, kuinka kaikesta huolimatta koen niin monia positiivisia asioita ja tunteita elettyäni nyt jo pidemmän aikaa pienemmällä vaihteella liikunnan saralla. Mieleni lisäksi kehonikin on jo kiittänyt minua. Olen äheltänyt salilla kunnolla viimeksi maaliskuussa ja nyt harkitsen vakavasti kuntosalijäsenyyden jäädyttämistä. Eikö minun pitäisi kaikkien lehtiartikkeleiden mukaisesti olla onnettomampi ja vetelämpi vätys?
Varmasti olen pehmeämpi, mutta myös monin verroin letkeämpi.
Ennen kaikkea olen alkanut näkemään elämäni laajemmin. Olen käsittänyt haluavani elämänkulkuni olevan muuta kuin kodin ja salin välillä juoksemista. Olen löytänyt uusia puolia itsestäni, esimerkiksi luomisenhalua. Sellaisia intohimoja, jotka ovat hieman kauempana minusta itsestäni, peilikuvastani tai persoonastani. 
Ehkä jokin kerta vielä palaan taas kolistelemaan tosissani käsipainoilla, mutta tällä hetkellä vallitsevat olosuhteet vastaavat parhaiten ajatusta tartu elämään kaksin käsin kiinni, älä päästä irti, nauti.
Mun mielestä on ihanaa, kun mä koen olevani nyt aikalailla tasapainossa.
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Voin hyvin.

Elina6 kommenttia
Mä muistan, kun multa kysyttiin näetkö sä mitään. 
En muista ihan tarkalleen, mitä vastasin. Varmaankin jotakin sentapaista kuin no joo-o ’muutamalla’ huutomerkillä. Hyvin kiukkuisesti tietenkin. Todellisuudessahan en nähnyt yhtikäs mitään. En aamun auringonsäteitä, kahvipurkin kivaa kylkeä tai hullunkurista pikkutyttöä. Oikeastaan moni vähän isompikin asia jäi minulta täysin noteeraamatta. Sillä keskityin niin täysin ajatusteni äärimmäisyyksiin. Käpristyin kokonaan sisäänpäin. Ei se silloin katso asioiden suuruutta tai tärkeyttä, kun kuta kuinkin koko elämä tuntuu merkityksettömältä. Näkemiseen vaaditaan edes pienen pieni kipinä.
Nykyisin en näe vain silloin kun eteeni tuodaan asioita, vaan hamuan myös itse kaikenmoista ilahtumisen arvoista. Haalin sisintäni koskettavaa koettavaa, sillä erilaisten tunteiden syntyminen sisälläni saa minut voimaan hyvin: tunnen olevani elossa. 
Minä voin hyvin. Todistin sen itselleni yhtäkkisesti tajuamalla, että ilahtuminen tapahtuu nykyisin kuin itsestään. Se on vähän kuin suklaanapin nappaaminen sitä tarjottaessa: ihan tosi, tosi herkkua, mutta vähintäänkin aivan yhtä normaalia. Se, että asioilla on merkitystä minulle, on itsessään jo ilahtumisen arvoista. Mutta lisäksi se, että tulen onnelliseksi mahtuessani englannin kurssille ja vastaanottaessani kymmenen halaava kaktus -hymiötä, saa minut oikeasti pohtimaan, kuinka hyvin asiat ovat. Sillä tiedän, etten vähänkään huolestuneena kykene oikeasti nauttimaan arjen pikkuisista. Tuntuu luonnolliselta hörähtää aamiaisella ystävän jutulle. Ja se taas tuntuu edelleen muistissa olevien väkinäisten vuosien jälkeen äärimmäisen hyvältä. 
Iloitsen jokapäiväisistä tofukuutioista.

Iloitsen ystävästä ja aamuista. Niistä kahdesta yhdessä. 

Iloitsen oikeasti mainoksista. Luen tylsinä hetkinä niitä aina.
Tällä hetkellä odotan todella paljon perjantaina alkavaa lyhykäistä lomaa. Tosin melkein yhtä paljon odotan myös luentojen alkamista yliopistolla. Eniten olen kuitenkin innoissani muutosta ja omasta kodista. Siltikin tunnistan itsessäni edelleen jälkiä ilottomasta ajasta. Ollakseni onnellinen en nykyisin tarvitse paljoakaan, en omia asuntoja tai lomamatkoja. En välttämättä enää sitäkään, että kaikki menisi suunnitellusti ja onnistuisi. Onnellinen elämä ei automaattisesti tarkoita minulle helppoutta tai yltäkylläisyyttä. Haastavaksi, miltei mahdottomaksi, koen elon, olon ja onnellisuuden sellaisissa tilanteissa, kun en saa ilolleni lainkaan vastakaikua. On esimerkiksi todella raskasta yrittää hymyillä toisen ollessa väsymyksestä ärtyisä, vaikka kovasti haluaisikin. Ilon ylläpito on toisinaan hiukan hataraa, ei suinkaan aina yhtä hattaraa. Siitä huolimatta, että jollain tapaa oman onnen kuuluukin kai olla itsenäinen, se väistämättä kietoutuu toisiin ihmisiin, etenkin läheisiin sellaisiin. Loppujen lopuksi tulen aina samaan johtopäätökseen: en minä voi olla riippuvainen toisista ja ruokkia itseäni toisilla.

Kerro vielä yks lähiaikojen ilonaihe?
Kylmät tofukuutiot ketsupilla. 
aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · ystävät

Miksi en tee tätä useammin?

Elina8 kommenttia
”Tuntui hassulta, että aamun ensimmäinen askare oli farkkujen jalkaan kiskominen. Tuntui täysin väärältä aloittaa päivä muuten kuin kaurahiutaleiden kaatamisella kippoon. Se, että yritin sipaista vastaheränneisiin silmiin ripsaria, tuntui lähinnä hassulta. Yleensä kun koko kroppa saa heräillä rauhassa uuteen päivään kahvikupin äärellä. Siitä se tykkää, siihen se on tottunut. Pehmeä lasku päivään olikin viistoista minuuttia lähtöön.
Vielä oudommaksi aamu muuttui. Ohoi, missä olette! Aamurutiineja ei nimittäin näkynyt missään. Koko keho protestoi tyhjällä mahalla ovesta ulos lähtemistä. Se olisi varmasti huutanut hirvittävän kovaa, jos olisi osannut. Aika rumastikin, himskatti. Tyytyi se lopulta sitten vain murisemaan. Ja mitä nurinaa se olikaan! Aivan koko junamatkan kesti. Lyön vetoa, että herätti koko uinuvan vaunun. 
Tavallisesti pyrin syömään hyvin ennen kuin lähden matkaan. Tai minnekään. Just sen nurisevan murinan vuoksi. Olen kyllä monesti nälkäinen tullessani Helsingistä kotiin: uuvuttava, pitkä, kiireinen päivä painaa ja sitä rataa. Mutta Helsinkiin päin kiitävässä junassa istuminen tuntuikin ihan uudelta jutulta parin seikan vuoksi: oli nälkä ja oli aamu. Ennenkokematonta! Minulle. Kuin asiat olisivat olleet pahastikin nurinkurin. En nimittäin liikahda aamuisin ennen puuronkylläistä oloa. Siis ikinä paitsi just tuolloin. Katselin ohivilahtavaa Heurekaa tyhjin vatsoin, mutta uusin silmin.   
On tasan kaksi vaihtoehtoa – kaikki muu on ollut mahdotonta. Kesäaamuisin puoli kahdeksalta olen ollut joko kahvikuppi kourassa peiton alla tai töissä pesemässä kassahihnoja. Senpä vuoksi se, että löysin itseni heti päivän alkumetreillä seisomasta Kalevankadulla, tuntui jo muutoinkin erikoisesti alkaneen aamun päätteeksi vähän absurdilta. 
Ja johti ainoastaan yhteen päätelmään. Mä olen kesän aikana päässyt pahasti urautumaan meneillään olevaan elämäntilanteeseen.”

Kuvasta ja seurasta kiitos Petralle ja Marissalle. 

Se, että pääsin eilen aloittamaan päivän Helsingissä aamupalalla kahden ystäväni kanssa sai oikeastaan päällimmäisenä aikaan olon miksi mä en tee tätä useammin.  
Istu valmiiseen aamiaispöytään. Naura sen äärellä. Niin ja kiusaa vähän verkkaisia aamuja. Sillä siltä se aina aluksi tuntuu ennen kuin taas tottuu. Pieneltä kiusimiselta ja pikkaisen vaikealta.

Suosittelen!

Terveisin,

Sis. Deli oli kiva mesta ja Alexander Stubbin kanssa oli kiva nautiskella soijajugurttia.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Irtonaisia ajatuksia.

Elina4 kommenttia
Raapustin viime viikolla irtonaisia ajatuksia ylös paperille. Ne leijailivat mielessäni vailla kokonaisuutta. Yritin jopa tarttua niihin yksitellen, jatkaa juttua siitä, mihin ne loppuivat. Mutta ei se onnistunut. Irtonaiset ajatukset yksinkertaisesti tahtoivat vain olla lyhyitä ja itsenäisiä ajatuksenpoikasia. Tehokeino kai sekin. Ettei aina pohdi tuntikaupalla pitkän kaavan kautta.
Karjalanpiirakat. Toisinaan on kiva uskoa sellaiseen, mihin ihan todella haluaa uskoa. Todellisuuden tai todennäköisyyden kanssa uskolla ei silloin ole kai paljoakaan tekemistä. Ihminen tarvitsee joskus sitä, että saa uskoa siihen, mihin yksinkertaisesti vain haluaa. Vaikka tietäisikin asian oikean laidan tai realiteetit. Minä haluan uskoa siihen, että muutaman lähimmän ystäväni kanssa meillä on ainutlaatuinen henkinen yhteys sen vuoksi, että sukujuuremme ovat Karjalassa. Että olemme samasta puusta muutenkin kuin ainoastaan sattuman vuoksi. Näitä asioita mietin, kun opettelimme yhdessä leipomaan karjalanpiirakoita. 
Arvokkain. Perhe on minulle osa arkeani. Samoin kuin ystäväni kuuluvat arkiseen elämääni, vaikka en heitä joka päivä ehdi tavatakaan. Myös hyvinvointi on suurimman osan ajasta aika arkista. Pyrin siihen, että onnellisuuskin olisi tietyllä tapaa arkinen tunne. Hoksasin vasta, että usein kaikki ihan tavallinen on juuri arvokkainta elämässä. Läheiset, terveys, henkinen hyvinvointi. Itsestäänselvyys peittää helposti arvokkuuden.
Pysyvyys. Viikonloppuna kerroin ystävälleni, kuinka turvalliselta tuntuu se, että voin aina luottaa hänen olevan minua varten – ja minun häntä varten. Siellä jossain ja ihan milloin vain. Välimatka tai harvat tapaamiskerrat eivät vähennä keskinäistä luottamustamme tai anna syytä epäillä meidän keskinäistä ystävyyttämme. Sen sanottuani oikeastaan ymmärsin sen, kuinka vuosien kuluessa kaikki pysyvä elämässä vähenee. Liikkuvat osat elämässä lisääntyvät ja epävarmuus korvaa monet itsestäänselvyydet. Niistä harvoista pysyvistä asioista on kyhättävä jonkinlaiset raamit omalle elämälle. Minä osaan nykyisin antaa arvon pysyville asioille elämässäni.
Yhä uudelleen. Olen pohtinut kovasti, kuinka saisin tavalliseen elämääni pysyvästi sen tunteen, kun mahanpohjassa kutkuttaa. Että innostus nostaa miltei ilmaan ja hoplaa. Haluaisin kovasti kokea tunteen maanantaisin ja muulloinkin kuin harvoin. Ajattelin, että vastaus ongelmaan voisi olla seuraavanlainen: opettelen rakastumaan yhä uudelleen jo koettuun ja ihan tavalliseen. Sama voi olla seuraavalla kerralla erilainen. On se mahdollista, jos osaa katsoa. Mutta vaikka sama olisikin aivan täysin samanlainen, siihen voi silti opetella ihastumaan kuin uuteen. 

Sellaista on tullut taas kassan takana ajateltua.
ajatuksia · ihana arki · onnellisuus

Yhdeksi suureksi ilmapiiriksi.

Elina2 kommenttia
Olen salaa mielessäni ajatellut, että iloisena oleminen on aika rankkaa. Työtäkö se on? Oikein isoon iloon on sijoitettava voimavaroja, jotta siitä saisi ammennettua itselleen. Ilo vie mukanaan, mutta jättää jälkeensä uupumuksen. Suuri ilo on kuin mäen huippu, josta on joskus vähintäänkin hetkeksi laskeuduttava tavalliseen tasaisuuteen. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta ilon tunteminen on kannattavaa: se parantaa elämänlaatua huomattavasti. Aika heikosti ilman sitä kai tulisi toimeen.
Muuten hei. Eihän mikään tunnu niin rankalta sitten, kun ymmärtää jakaa ponnistuksen jonkun kanssa. Kauppakassien kantaminen, mattojen tamppaaminen, perhepizzan syöminen. 
Iloisuuskin on helpompaa, kun tekee ja tuntee sitä toisen kanssa. 

Se, jonka kanssa jaan arjen.

Se, joka saa ihan aina iloiseksi. 

Se, jonka kanssa vietän eniten aikaa. 

Se, joka saa hymyilemään kilometrienkin takaa.
Jos yksin yrittää pitää yllä positiivista fiilistä ja lähetellä iloisia viboja, elämä muuttuu äärettömän rankaksi. Ihmisten omat ilot ikään kuin ruokkivat toinen toisiaan: yhdistyvät ja kasvavat yhdeksi suureksi ilmapiiriksi, joka pysyy yllä kuin itsestään. Helppoa, ei enää rankkaa. Sen vuoksi onkin kai tärkeää löytää omaan elämään ihmisiä (ja hauvoja), joiden seurassa on… kivaa. Tiedätkös, hyvä olla ja onnellinen olo. 
Olen iloinen, että voin tuntea iloa yhdessä elämäni ilojen kanssa.
aitous · ajatuksia · elämä · työ

Otan oppia, hippipappa.

ElinaKommentoi
”Minulle on niin tärkeää saada toinen ihminen hymyilemään – jopa naurahtamaan.”
Se oli toki kauniisti sanottu. Sanojen lisäksi niiden lausujasta houkuva vilpittömyys todellakin sai hymyn huulille, en voi kiistää. Oikeastaan koko tilanne tuppasi naurattamaan (myös jonon seuraavaa pariskuntaa), kun tämä muuan hippipappa tervehti minua iloisesti ”moikka hoikka”. Tarkemmin ajateltuna äärimmäisen nerokasta – sillä mitäpä muutakaan nainen haluaisi kuulla? Luulen hippipapan olleen hyvinkin karismaattinen nuorimies vuosikymmeniä sitten. Olihan hänessä selvästi särmää edelleen.
Mutta sen kaiken hämmennyksen, naurunpyrskähdyksen ja hymyn keskellä. Niin minä olin hivenen poissa tolaltani. Parin minuutin kohtaamisen aikana – kohtaamisen, jonka piti olla aivan tavallinen kolmekuuskytkiitosmoimoi – ehdin käydä lähes koko laajan tunneskaalani läpi. Tuo nauru ja huvittuneisuus nimittäin vaihtuivat pian myötätunnon ja ymmärryksen kautta väkisin silmäkulmiin puskeviin tippoihin. Miksi?
Se oli niin suoraa, että kirvoitti kyyneleet silmiin. Se oli niin tilanteeseen sopimatonta. Itse asiassa ihan täysin sopivaa, mutta äärimmäisen odottamatonta. Syy, miksi sanat tuntuivat kuin teräviltä piikeiltä, vaikka olivatkin aivan ihania. Ne eivät tulleet  mutkan kautta, niitä ei oltu verhottu kiertoilmauksilla eikä niiden sanominen edellyttänyt minun tuntemista. Niiden sijaan olisi kaikkien kaavojen mukaisesti pitänyt tokaista vain hätäisesti jo kiits mo. Sinä hetkenä ymmärsin taas jotakin elämästä: kuinka helppoa ja vaivatonta onkaan kulkea eteenpäin samalla tavoin kuin aina, samalla tavoin kuin muut, yleisesti totutun tavan mukaan ja kuinka hätkähdyttävältä harvinaisuudelta suoraan lausutut sanat voivatkaan tuntua.
Minä olen itsekin usein sortunut siihen – siis itsestäänselvänä pitämiseen eli eräänlaiseen mutkallisuuteen. Tottakai läheiseni tietävät, että haluan heille vain kaikkea hyvää. Tietysti ystäväni tietävät, että tulen onnelliseksi heidän hymyistään. Aivan varmasti äiti tietää, että tekisin mitä vain hänen puolestaan. Mutta kuinka monta kertaa olen sanonut tuon kaiken kasvokkain suorilla sanoilla? Monessa asiassa olen usein automaattisesti olettanut, että se aina päässäni ollut ajatus on selkeänä tiedossa myös toisen mielessä. Jos en kuitenkaan koskaan ole ääneen sanonut asiaa, voi todellisuudessa sen olemassaoloa loppujen lopuksi toinen vain arvailla. Niinhän se kai on. 
Myöhemmin yrittäessäni kertoa hippipapasta työkaverilleni kohtasin yllättäviä haasteita. Ei ollutkaan aivan helppoa yrittää sanoa niin alastomia sanoja ääneen – ei, vaikka siteerasinkin vain hippipappaa, eivätkä sanat olleet omiani.
Pelästyin jopa hivenen sitä, kuinka vaikealta tuntui käyttää ääneen paljaita sanoja.  
ajatuksia · oma elämä · tulevaisuus

Hihna jumissa?

Elina7 kommenttia
Pitääkö ajan kyydissä yrittää pysyä?
Minä eilen totesin ääneen, että kylläpä aika juoksee. Että tuntuu ihan melkein haikealta seurata vierestä varttumista. Niitä harppauksia, joita otetaan edetessä. Kun näin sivusta seuraa, ne tuntuvat äkkiseltään aivan liian suurilta: siis woou himmaa. Älä jooko kasva ihan noin äkkiä. Vaikka harppojasta kaikki tuntuukin vain luonnolliselta, uudelta ja  houkuttelevalta. Tiedän sen. Olenhan itsekin ollut harppoja ja etenijä.
Siinä se. Olen ollut. Silloin joskus olin. Minusta tuntuu, etten ole ollut enää useampaan vuoteen. Minä olen vain päälle parikymppinen – en välillä itsekään muista 21, 22 vai 23. Sipsutan pienillä askelilla joka vuosi ehkä pikkuisen eteenpäin: aloitan seuraavan lukuvuoden yliopistolla tai käyn kerran kokeilemassa uutta harrastusta. Mutta aimo harppauksia eteenpäin, niitä en ole kyllä ottanut. Vaikka aika ajoin tunnistankin itsessäni henkistä kasvua ja spottaan uusia naurunryppyjä, olen siltikin edelleen vain päälle parikymppinen: opiskelija, vuokralla, seurustelen. 
Kaikki on oikein hyvin. 
Siltikin tuntuu, että seuraan vierestä vauhdin hurmaa ja vain koetan – kuitenkaan kai kykenemättä – pysyä ajan mukana. Ympärilläni on valmistujaisia, on kihlauksia, on häitä, on lapsia, on muuttoja, on koiranpentuja, on uusia työpaikkoja, on suuria elämänmuutoksia. On eteenpäin menemistä. Tavallaan haluaisin minäkin siirtää jotakin nappulaa elämässäni, vaikka en tarkoin tiedäkään, mikä se olisi. 
Moni asia tuntuu häämöttävän vasta jossakin kaukana tulevaisuudessa. Niin olen ainakin aina ajatellut. 
Eilen minulla jäi töissä kassan hihna jumiin. Asiakas ymmärsi ohjeistukseni hiukan väärin ja yritti saada väkisin työntämällä hihnaa jälleen liikkeelle. Sormet nitisivät tahmaista hihnaa vasten, mutta se ei liikkunut suuntaan tai toiseen kovasta yrityksestä huolimatta. Ei väkisin, asiakas totesi. Ei niin, minäkin huokaisin. 
Kai minun hihnani taas kohta liikkuu. Vie eteenpäin aivan itsestään. Joskus se vain tapahtuu vähän nykäyksittäin. Uskoisin.
ajatuksia · loma

Nunnaluostarissa.

Elina7 kommenttia
Joskus jotain vähän erilaista.
Kun valitset päivälliseksi grillattavaa, tuleeko makkara heti ensimmäisenä mieleesi? Tai kun silmäilet päällepantavaa illaksi, nappaatko automaattisesti vaaterekistä sen kylläkin hyvin palvelleen, mutta hitusen jo nähdyn, pikkumustan? Entä kun etsit yösijaa toisesta kaupungista, päädytkö vuodesta toiseen lopulta aina samaan hotelliketjuun?
Niin minäkin yleensä. Hakeudun meinaan kaikkeen jo ennalta hyväksi todettuun. Toisin sanoen aina yhteen ja samaan, siihen vanhaan. Mikä on toisaalta vähän hassua, sillä eihän niitä hyviä voi syntyä lisää ilman uudenlaisia valintoja ja ensimmäisiä kertoja. 
Minä vietin viime yön nunnaluostarissa. 
Kun tehdään vihdoin jotain aivan uutta, niin tehdään se sitten kerralla kunnolla. Kaikkihan lähti siitä, kun sain äidiltäni huvittuneen soiton ”hei olitko se sinä, joka oli uusien kokemusten perään”. Jep, minähän se. Oli kuulemma jonkinmoinen tarjolla. Ja niin me varasimme perinteiselle Samppalinnan kesäteatteri -matkallamme Sokos-hotelliketjun sijaan birgittalaisluostarista huoneen. Kuinka moni ylipäätään mahtaa tietää, että Turun keskustan tuntumassa on nunnaluostari?
Täällä sitä kuitenkin ollaan.

Okei. Minä olin aluksi hyvin skeptinen. Jopa niin ennakkoluuloinen, että olin ehkä jo vähän ärsyttävä. Odotin kai kaikuvia holveja ja ommmmm-muminaa ja kurkkuun takertuvia ehtoollisleipiä ja kylmää kivilattiaa ja kaikinpuolin askeettista yösijaa. Vaikka todellisuudessa:
huoneemme nunnaluostarin vierastalossa on kuin hivenen pelkistetty Hamburgerbörssin standard room. Sängyt tuntuvat vähän kovemmilta joustinpatjaan tottuneesta ja kokovartalopeili puuttuu huoneesta. Uskonnollisiin maalauksiin ja risteihin törmää käytävillä satunnaisesti, samoin kuin muihin luostarissa majoittuviin. Hälinä puuttuu ja jakkupukuisten hotellivirkailijoiden sijaan varauksen ottaa vastaan mustakaapuinen nunna. Aamupalalla sai puuroa, hilloa, kahvia ja leipää eli mahan täyteen tavallista sapuskaa. Ehtoollisviinin sijaan juotiin appelsiinimehua. Ja ei täällä mikään kivilattia ole, vaan ihan kotoa tuttu vaalea parketti.

 Kaikki on erittäin okei.

Mutta ajattelemaan tämä paikka on saanut enemmän kuin hotelli. Miten joku päätyy elämässään nunnaksi? Mitä se vaatii itseltä? Millaista sellainen elämä ihan oikeasti on? 
ajatuksia · elämä · onnellisuus · pienet hetket

Tää kuvaa niinku elämää ja sen löytämistä.

ElinaYksi kommentti
On se kuin istuisi keskellä metsää. Mutta ei vain mitä tahansa metsää, vaan keskellä omaa kotimetsää. Metsän keskellä istuminen on ihmettelemistä: ympärilläsi on meneillään jos jonkinmoista katseltavaa kaikesta tuttuudesta huolimatta. Paljon pientä tapahtuu ohikiitävässäkin hetkessä, jatkuvasti. Koska kerrankin et pysty paeta oleellisinta, tätä hetkeä ja näitä tuntemuksia, näet myös tuon kaiken pienen. Metsä syntyy osin muurahaisista ja havunneulasista, suuremmista männynkävyistä ja sitten siitä kaikesta valtavasta. Katseesi kiertäessä nenäsi haistaa kuusen pihkaa ja kätesi koskettaa sammaloitunutta kiveä – aistit ainoastaan metsää. Ainakin hetken metsä on todellisuutesi ja todellisuutesi ympäröi sinua. Ymmärrät, kuinka lähelle katsotaan ja siitä ammennetaan – kuin puikkelehtivasta purosta kämmenillä hieman juotavaa. Se sammuttaa janon ja täyttää pakolliset tarpeet, mutta halutessasi metsä voi olla jotain paljon enemmänkin. Enää tahmea mahla ei pidä sinua väkisin kiinni puussa, haluat itse olla sitä aivan liki. Älä pelästy, sillä keskellä metsää istumiseen liittyy oleellisesti pöllämystyminen: kuin pieni heitettynä keskelle suurta. Mutta koska kyse on ikioman kotimetsäsi kannosta, jokaista aistimusta, tuntemusta ja uutukaista verhoaa turvallisuus. Syntynyt keveyskään ei saa olo niin abstraktiksi, ettetkö tietäisi täysin ja joka hetki sijaintiasi. Et tarvitse polkua löytääksesi halutessasi perille, vaan ainoastaan varpujen kosketuksen nilkoissasi.

Siis se keskellä elämää istuminen.

Minä tajusin keskellä elävää elämää istumisen olevan kuin keskellä metsää istuminen istuessani keskellä hevosen selkää.