ajatuksia · höllää · ihana arki · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Kuinka osoitat arvostusta itseäsi kohtaan?

Älyttömän vapauttavaa.
En minä vielä jokunen vuosi sitten ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää voin itselleni tehdä. Omilla valinnoillani. Tai ehkä tiesin, mutta en vain osannut. Usein sellaisen päätöksen tekeminen vaatii suurtakin kunnioitusta itseä kohtaan. Päätöksiä toki voi tehdä vaikka minkälaisin perustein: on järkevämpää, on tehokkaampaa tai on nopeampaa. Mutta jos ”on minun itseni kannalta parempi” unohtuu, päätöksen luonne muuttuu: tunne sen jälkeen ei välttämättä ole enää älyttömän vapauttava.
Voin tehdä hyvää itselleni jo pelkällä suhtautumistavalla tai sen muutoksella. Tajuttoman vapauttavaa voi olla se, etten mielessäni tituleeraa itseäni enää altavastaajana tai epäonnistujana. Myöskään niin kauan kuin pidän itseäni perfektionistina, en voi jättää jälkeeni opiskeluiden synnyttämää stressiä tai paniikkia ehtiä tekemään kaikki, mikä – muka – täytyy. Mieluummin haluaisin ajatella itseäni noiden piirteiden hillitsijänä, en välttämättä kokonaan niistä pois pyrkivänä.
Eilen saavuin kotiin yliopistolta pitkä lista takataskussa. Siinä oli lueteltu siististi allekkain illan tehtävät: analytiikasta funktionaalisten elintarvikkeiden kautta tilastotieteeseen. Ovesta sisään päästyäni nappasin hauvan kainaloon ja painelin takaisin ulos. Järven rannalla en vain kokeillut tehdä vaan tein päätöksen – itseäni ajatellen. Tänään en enää avaa yhtäkään tiedostoa tietokoneella tai tartu kertaakaan yliviivaustussiin. Hauva juoksenteli nurmella tyytyväisenä lempparikilppari suussaan. Myös minä aloin tuntea tyytyväisyyttä. Enkä vain tekemääni päätöstä kohtaan, vaan ylipäätään itseäni kohtaan. Kuvitella, vaikka en ollutkaan saanut aikaan muuta kuin päämäärätöntä tallustelua ulkosalla.

Minä arvostin eilen itseäni.

Vihdoin olen kai sitten hiffannut, kuinka voin konkreettisesti osoittaa arvostusta itseäni kohtaan. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · pienet hetket · syvällistä

Yhdeksänkymmentävuotiaalta.

Kannattais kuunnella vanhempaa ja viisaampaa.
Luulen löytäneeni elämääni ohjeen, jota kerrankin uskoa.
Se oli kai viikonloppua, kun äiti ja yhdeksänkymmentävuotias alkoivat puhua. Tai oikeastaan se oli yhdeksänkymmentävuotias, joka pidemmän hiljaisen hetken jälkeen kääntyi, katsoi silmiin ja osoitti sanansa äidille. Ei se ollut kahdenkeskistä keskustelua vaan vain toisen osapuolen kuuntelua. Nuorempi vanhempaa, mielellään ja luonnostaan.
Ne olivat monen kymmenen vuoden kokemuksella höystettyjä sanoja. Rapsakoita, raskaitakin. Vaikutti kuin ne olisivat juuri siihen hetkeen tarkoin ja huolella harkittuja sanoja äidille. Mietin hiljaa itsekseni, kuinka yhdeksänkymmentävuotias tiesikin puhua juuri tälle ihmisille tämänkaltaisia asioita. Häkellyttävää. Äiti ja yhdeksänkymmentävuotias kohtasivat nimittäin ensikertaa. 
En hetkeäkään usko, että kyse olisi ollut sattumasta. Suoraan sydämestä ihan suoraan toisen sydämeen – läpi kaiken maailman turvavallien ja erilaisten viritelmien. Toivon menneen läpi skeptisyydenkin. Hetkessä oli jotakin taianomaista, mutta hyvinkin tarkoituksenmukaista, yhdeksänkymmentävuotiaan valitessa pitkän pöydän ympäriltä juuri äidin vastaanottajaksi sanoilleen. 
”Minä olen yhdeksänkymmentävuotias enkä ole yhtäkään yötä elämässäni kuluttanut valvomalla ja murehtimalla asioita. Se on turhaa. Ja nukkuminen on ihmiselle taas tärkeää. Kun kaiken lisäksi asiat saavat öisin moninkertaisesti suuremmat – epärealistiset – mittasuhteet. Aamulla murhe tuntuu ratkottavissa olevalta. Sillä sellaisiahan lähes kaikki ovat.”

[kontekstina hautajaiset]

Äiti nyökkäsi ja vastasi tämä luonne on vähän tällainen sukuvika
Myös minä nyökkäsin, vieressä hiljaa itsekseni, ja kiitin onneani, että olin hetkessä mukana. Vaikka en kuullutkaan mitään uutta, annettu elämänohje tuntui siltä.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · selviytymisvinkit

Ai ärtsy.

Sain huomautuksen eilen ärtyneisyydestä. Sellaisesta hitusen pingottavasta kielestä. Ei huomautusta ylöskirjattu – kunhan vain Santtu möläytti ilmoille. Minä oikeastaan hitusen yllätyin tuota tokaisua: ai, olen vai. Enkä tarkoita nyt tarkasti harkittua huoletonta huokaisua ai-heh-olen-vai-no-tietysti-olen-nytkö-vasta-tajusit. Vaan ihan oikeaa ja vilpitöntä ihmettelyä. Että miten en ole itse voinut huomata ärtyneisyyttäni.
Sillä olenhan minä nauranut onnellisuuteen tarvittavan minimimäärän ihan jokainen kuukausi.
Se on hiipinyt salakavalasti. Nokkelasti totesin. Se näkyy kireytenä arjen ohimenevissä hetkissä. Se on helppo sivuuttaa seuraavalla lauseella.
Ensin yritin selittää oloani (itselleni ja Santulle) naisen oikeudella olla tiettyinä hetkinä pikkuruisesti kärttyinen. Ei mennyt täysin läpi, näin sen naamasta (omastanikin). Seuraavaksi heitin veikkauksen väsymyksestä. Eikö syksyisin olla yleisesti kuitenkin aina vähän nuutuneita? Ihan potentiaalinen ja perusteltu vaihtoehto. Mutta ei se sitäkään kai ollut. Sillä väsyneenä ennemminkin itken kuin kiukkuan.
Yritin vielä vedota tulevaan muuttoon. Yksi harmaan sävy miljoonasta pitäisi valita seinälle ja itseliimautuvaa tapettia saada käsiin jostakin. Kaappien sisältämää roinamääräähän ei ole vielä edes ajateltu. Helppo nakki. Kun ei ole huutavaa lasta, kolmea koiraa ja viittä tyhjennettävää huonetta taakkana, Santun sanoin. Ainoastaan pikkuinen kaksio omalla rojulla.
Jep. Kyllä se ärtymys on syntynyt jostain muusta.

Tässä on ollut vähän kaikenlaista hommaa, kuten lenkkii…

…iltapäiväsumppii…
…nettiluentoo… 

… ja kenkii.
Illalla sitten vihdoin sen jäljitin. Kohdensin kalenteriin. Tai kalenterittomuuteen. Tai aivan tarkalleen repun uumenissa lojuvaan vielä tyhjään almanakkaan. 
Minulla on ollut mielessäni yksinkertaisesti liikaa asioita. Samalla kun olen unohtanut puhua, olen myös unohtanut merkkailla ylös. Tuplasti huono juttu. Olisihan se pitänyt muistaa, että eloni muuttuu heti hivenen huumorintajuttomammaksi yrittäessäni pitää kaikki asiat vain omassa päässäni. 
Mä olen vain niin huono organisoimaan arkeani kalenterin kautta. Mutta kuinka selvitä ilman?

aitous · ajatuksia · oma elämä

Sertifioitu tai jotain sellaista.

Antaisinhan,

sertifikaatin itsestäni.
Takeeksi laadusta – toisin sanoen aitoudesta.
Ei tarvitsisi uskoa,
yhtään mitään minusta,
voisi vain lukea: auditioitu objektiivisesti.
Täytän vaatimukset vähintäänkin 
kohtuullisesti.

Usko pois,
olen yksi laatujärjestelmä:
parhaimpaan pyrkivä,
vitoseen asti kyllä mitoitettu,
mutta ykkösenkin tienoilla
eittämättä rehti.
Lahjomaton itseni.


Tiedätkö sen olon? Kun haluaisi vain heittää ilmoille sertifikaatin itsestä ja perään huudahtaa ”ihan niin sellainen kuin siinä sanotaan”. Se olisi melkein liian helppoa eikä lainkaan turhauttavaa. 
ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · oma hyvinvointi

Enemmän kuin niks ja naks.

Pätkäisin. 



Oman elämän rohkein. Muistan veljeni joskus pienenä (aika monestikin) todenneen mä  teen mitä haluan. Äitiä ja isiä taisi rasittaa itsepäisyys aikalailla. Minä kuitenkin hiljaa kuin salaa ihailin tuota hermojaraastavaa asennetta. Itse kun olen aina miettinyt, että katotaas mitä mä voin tehdä. Aika usein en ole ”voinut” sitten tehdä paljoakaan.

Eilen tein jotakin aika rohkeaa ja radikaalia – ja piru vie se tuntui mahtavalta.
Opiskeluystäväni sanat jäivät erityisesti mieleeni: älä leikkaa sellaisia hiuksia kuin uskallat vaan sellaiset, joista olet haaveillut. Suoraan sanottuna rakastuin tuohon lausahdukseen.
Vähintäänkin pois piilosta. Kaupungilla kävellessäni oli aina todella helppoa piiloutua hiusten taakse. Ajatuksen tasolla ainakin. Jos joku sattui vilkaisemaan minua, hän luultavasti katsoi superpitkiä hiuksiani. Siten ajattelin. Ja se oli tavallaan huojentavaa. Uusia ihmisiä tavatessani hiusteni pituus oli usein ensimmäinen puheenaihe. Ja olihan niistä helppo tietysti jutella. Välillä tuntui, että ihan mielelläni verhouduin hiuksiini, mutta etenkin lähiaikoina aloin toden teolla miettiä vaihtoehtoa ”jos mä olisinkin jotain muuta kuin pitkähiuksinen tyttö”.
Riittävän kauan kanssani kulkenut. Hiusten mukana leikkasin monia vuosia samalla pois. Vaikka latvojen kunnossa ei ollut moitittavaa, ne olivat kuitenkin kulkeneet monessa mukana. Hiussuortuvani olivat nähneet liikaa, tiedätkös. Viisi – tai kuusikin – vuotta sitten elämäni oli aika erilaista nykypäivään verrattuna.
Ihmisen on välttämätöntä välillä puhdistautua: toiset tekevät sen detox-kuurilla tai joogin avustuksella. Minä nyt tällä.

Assosiaatio tahtomattakin. En väitä, ettenkö olisi onnellinen tai olisi ollut onnellinen pitkähiuksisena. Olen ja olin ja pidin toki hiuksistani. Siltikin olo oli heti onnentäyteinen nähdessäni uudet, lyhyemmät hiukseni: aikaa, aikaa sitten juuri tämänpituisilla hiuksilla elin yhtä elämäni onnellisinta ajanjaksoa. Ihmismieli on kumma.
Kaikki mistä haaveilin. Vapaudesta villit hiukset, puhelinlankaponnarit ja päälaelle kasattu sykerö. Muutaman mainitakseni. Nyt voin toteuttaa.
Minä. Itkin eilen ajellessani yksin ratsastustunnilta kotiin. Oli hämärää, usva verhosi peltoja ja kuljin hurjan kauniin, mutta melankolisen näkymän läpi seuranani vain ajatukseni. Olin tosi lähellä sisintäni. Vihdoin opettelen katsomaan hyväksyvästi itseäni. En vaatteitani, en hiuksiani. Vaan minua.
Ensimmäistä kertaa varmastikin. En yhtään välitä, mitä toiset ajattelevat. Ihan todella omistan päätökseni ja uskallan keskittyä vain omaan tunteeseeni. Vapauttavaa.
Niin. Oliko se kuitenkaan pelkkä pätkäisy.

aitous · ajatuksia · oma elämä · ystävät

Ollaanko vielä kamuja?

Oletko sä mun kaveri vielä?
Pienenä se oli helppoa. Niin helppoa tai kai paremminkin vielä helppoa. Kysäistä ja varmistaa, mikäli epävarmuus kalvoi. Että ollaanhan tässä edelleen kavereita väliin jääneiden leikkienkin jälkeen. Nyökkäys tarkoitti, että asia täysin kunnossa – jatketaan tästä eteenpäin keskustelua barbeilla. Tulkinnanvaraa ei jätetty, sillä se ei edes kuulunut kummankaan sanavarastoon. Sitä paitsi huijaamisesta kuuli kyllä viimeistään seuraavana päivänä ekal välkäl
Silloin pienenä riitti, että tarttui toista taas kädestä kiinni aivan kuin ennenkin. Ja niin vuosi viime näkemästä katosi välistä silmänräpäyksessä. Kaveruus jatkui, jos se koskaan oli tauolla ollutkaan. Siitä hetkestä mentiin vain eteenpäin, vertailtiin ponien häntiin muodostuneita takkuja, vuoden aikana kerättyjä pehmotarroja. Oikeastaan aika viisasta: miksi jauhaa erossa vietetystä ajasta ja etsiä syitä.
Olemmeko me vielä niin kuin… no, tiedät varmaan.
Näin vanhempana tuntuu, että täytyy tehdä vaativaa salapoliisityötä. Jotta saisi selkoa ihmissuhteista – vieläpä hei omista. Ei se ole enää niin yksinkertaista kysyä olethan sä edelleen mun kaveri. Vaikka kai pitäisi olla. Yhtä helppoa kuin tarttua pienenä toisen kädestä kiinni ja ottaa leikkeihin. Mukaan on tullut lisäksi kaikki tulkinnanvarainen, yhtä suurta aikuisten arvuuttelupeliä: kai ja vain kaikista pidempiaikaisten ystävien Whatsapp-sydämen aitouteen voi luottaa. Kornia.
Muistan äidin aikoja sitten vastanneen minun ihmettelyihini, että eivät kuules aikuiset noin vain suutu ja huuda toisilleen, pienestä ja päin naamaa ainakaan. Että aikuisena tutuille ja kavereille osataan yleensä olla kohteliaita ja korrekteja, osataan käyttää huoletonta kädenheilautusta. Muistan hivenen ihmetelleeni, eivätkö aikuiset sitten jaksa suuttua koskaan kavereilleen ja mistä tuttavan suuttumuksen oikein tunnistaa.
Siinäpä se. Salapoliisityötä
Toisinaan pelkään tietyllä tasolla hylätyksi ja väärinymmärretyksi tulemista. Vaikka luotan perheeni ja lähimpien ystävieni pysyvyyteen elämässäni, näen kaverisuhteet jollain tapaa hatarana alueena nimenomaan epävarmuuden vuoksi. Kirjoitettujen kivojen sanojen tai leveän hymyn takana voi olla ajatuksia. Sellaisia, jotka ehkä haluaisin oikaista tai kuulla. 
Yhdessä syöty ilo maistuu.
Mielestäni olisi ihana – ja samalla helpottava – ajatus aloittaa uuteen ihmiseen tutustuminen sanoilla eihän analysoida vaan puhutaan ihan suoraan. Saattaisin lisätä vielä mä en halua sinulle kuin hyvää. Sillä olen huomannut, ettei se ole välttämättä (enää) ennakko-oletus.


Mietin näitä asioita yrittäessäni edes jollain tavoin neuvoa ystävääni hänen kaverisuhteissaan.
ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä

Lähijunien ikkunat ja kerrostalojen alaovet.

Tiedätkö vanhempien kerrostalojen alaovet? Entä lähijunien ikkunat? Makkaratalon sisäänkäynnin?
Minä tiedän. Jessus, sinäkin! Sitten takuulla tiedät myös niiden heijastavat pinnat. Vähän kuin arvasin sen. Sillä et varmaan muuten olisi kiinnittänyt pahemmin huomiota moisiin.
Olen tehnyt sitä varmasti koko ikäni. Aika pienestä tytöstä asti ainakin. Kaupungilla, kaupassa, kotikadulla – missä vain – kulkiessani sivusilmällä vilkuillut itseäni, siis peilannut sopivista pinnoista. Ehkä pysähtynytkin hetkeksi, jos kukaan ei ole ollut näkemässä. Tarkoitus on ollut aina tehdä tsekkaus mahdollisimman huomaamattomasti – mutta vähän kyllä oikeasti epäilen onnistumistani. Olen meinaa huomannut jokusen triljoonan kerran toisen tekevän samaa muka-huolettomasti-vilkaisten. Koko jutusta on vuosien mittaan muodostunut minulle jonkinlainen rutiini, no, riivaaja: pää kääntyy kerrostalojen alaovien kohdalla, vaikka en tietoisesti ole ajatellutkaan tehdä niin. 
Surullista. Tiedän, että Santun mielestä suorastaan raivostuttavaa.
Onhan se. Supersurullista. Kun itse tiedän omien vilkuilujeni syyt. Epävarmuus nyt lähinnä. Tarkastan aina, näytänkö tyhmältä. Tai siis kuinka tyhmältä. Sulaudunko joukkoon. Erotunko liiaksi. Annanko syytä nauruun. Ei, en herttinen sentään sen vuoksi, että tsekkailisin sillä silmällä omaa ulkonäköäni! Ei Santtukaan varmasti välittäisi, jos tyytyväisenä tutkailisin peilikuvaani. Päinvastoin. Kannustaisi tuttuun tapaansa rakastamaan itseä ja omaa kehoa. 
Hitsi. Ethän tiedä bussin penkkien mittasuhteita? Tai junan istuimien välistä etäisyyttä? Keskustan kuppiloiden kovia tuoleja? Arvelinkin, että saatat olla tietoinen niistäkin.
Siihen epävarmuuteen liittyen. Ei varmaan monikaan tule ajatelleeksi, että epävarmuus näkyy aika selkeästi ihmisen istuessa. Minun mielessäni tuo kyllä käy – aika useinkin. Ja sen vuoksi istuminen ihmisten keskellä ei ole ollut minulle kovinkaan luonnollista. Sillä sehän on selvää, että ihan hirveästi yrittäessä sitä helposti lyö yli: kun koettaa ihan kaameasti näyttää rennosti istuvalta, asetella käsiä huolettomasti syliin ja olla vain yksi junavaunun tusinasta, muuttuukin seipään nielleeksi silmätikuksi. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Hei ihan nopsasti kysäisen vielä. Tiedätkö, missä tilassa puhelimen näyttö peilaa parh.. Okei, ei sittenkään mitään. 
Mä olen just aloittanut kulkemaan yliopistolle taas julkisilla. Hah.
//No juu. Älä käsitä väärin. Vähän kärjistettynä tämä. Ei tilanne nyt ihan niin hankala ole kuin joku voisi tulkita sen olevan. Mutta ihan oikeasti, tiedätkö sä nämä jutut?

ajatuksia · oma elämä · opiskelu · selviytymisvinkit

Mun syksy tulla saa.

Töppöstä toisen eteen t-paidassa. Periaatteessa tuntui edelleen kesältä. Tai oikeastaan vasta kesältä: aurinko porotti, vietin lomapäivää ja hiki valui pitkin ohimoita. Suutakin kuivasi kuin keskikesällä konsanaan. Mutta huomasinhan minä, että niiden töppösten eteen sattui jo kellastuineita lehtiä. Ilmassa pystyi aistimaan syksyn raikkauden ja kuulaiden aamujen tulon.
Se sellainen syksyn hentoinen melankolia oli jo valmiiksi mielessäni.
Oikeastaan vasta tuolloin, muutama päivä sitten, tulin ajatelleeksi, että teen paluun luentosaleihin jo tällä viikolla. Vaikka minulla onkin takataskut täynnä motivaatiota, ajatus opiskelijan elämästä tuntuu taas yhtä kaukaiselta kuin viime syksynäkin aloittellessani välivuosien jälkeen opintoja. Vajaan neljän kuukauden työputki on tehnyt tehtävänsä. Kaikella tapaa. Uuvuttaa yhä. Kemiallinen analytiikka lähinnä pelottaa. Ajatukseni ovat eläneet luvattoman villiä ja vapaata elämää koko kesän. Asioiden mieleenpainaminen ja hipihiljaa istuminen vähän kuin kauhistuttavat.
Syksyn tullen tietynlainen kurinalaisuus on kursittava kesän jäljiltä kokoon.
Tänä vuonna syksy saapui aivan yllättäen. Saapuiko se siten sinulle? Tuntuu kuin koleus ja kellertävyys olisivat vain ykskaks pläjähtäneet kasvoille eräs päivä, tarkoitan eilen. Pakkasin repun ja mietin vielä kotiovella, mahtaako villatakki olla kuitenkin liikaa yliopistolla. Mun mielessä olivat vielä menneet hellepäivät. Jo asemalla junaa odotellessani mietin, kuinka tulen pärjäämään matkan Viikkiin ilman takkia. Eihän mun sekasortoisessa mielessä ollut käynytkään lisälämmike. Totta se siltikin taitaa olla. Nyt on syksy. 
Onneksi hattuhyllyllä on jo jonkin aikaa odottanut muhkea, viininpunainen villahuivi.

Alkusyksyni on jo tähän asti ollut yhtä muutosta ja myllerrystä. Syksy mielletään usein uudeksi aluksi ja tänä vuonna minun omani sitä totta tosiaan on. Uuden alku on aina jonkin loppu – sen olen raskain mielin tajunnut. Uusia alkujakin on monenlaisia, ymmärsin: toisia toivoo ja odottaa, mutta toisia taas mielellään – mahdottomuudesta välittämättä – vain pakoilisi. Mutta kai se on juuri sitä ihmisenä kasvamista. Että kohtaa epämiellyttäviäkin alkuja.

 Syksyyn sopivasti marjoja.
 Syksyyn sopivasti lepoa.
Syksyyn sopivasti liikuntaa.
Hei syksy. Tässä olisi pientä muistilistaa, jonka esitän itselleni toivelistana.
Koulumatkan pidentyessä ostaisin uuden ja kunnollisen sateenvarjon sen sijaan, että töhkäkelillä jupisisin vihaisena itsekseni.

Pitäisin omenan aina repussa. 

Hankkisin vettä kestävät syyskengät. Valkoiset tennarit ovat ehkä huonoin vaihtoehto.

Uskoisin jo, että banaanipannari kannattaa tehdä iltaisin valmiiksi. Arkiaamulla leipominen ei vain luonnistu.

Hylkäisin hetkeksi korvista ulos tulevan aamupuuron.

Suunnittelisin, mutten stressaisi muuttoa. En ainakaan sisustamista. 

Valitsisin harmaan sävyn seiniin ja tilaisin muuttolaatikot – nyt.

En innostuisi lenkkeilystä taas liikaa: antaisin armoa kuntoutuvalle jalalle.

Kävisin useammin ystävien kanssa kahvilla.

Inspiroituisin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · loma · oma elämä · quotes

Ajatuksien usvassa ennen arjen alkua.

Help me understand that all the good things in life that happen to me do so because I deserve them. Help me to be humble enough to accept that I am no different from other people.

Choosing a path meant having to miss out on others. She had a whole life to live and she was always thinking that, in future, she might regret the choices she made now.

She wanted to follow all possible paths and so ended up following none.

(Paulo Coelho)
Santtu tuli eilen töistä kotiin, kysyi heti ovesta sisälle päästyään, mitä minä olen koko päivän oikein touhunnut. Ei, en ollut sotkenut koko asuntoa maalilla tai tehnyt muutakaan hullua. Kunhan vain ihmetteli, kuinka olin saanut koko päivän kulumaan yksinäni.
Vähän liikuntaa, syömistä ja lepoa, vastasin kai, ei yhtään mitään ihmeellistä.
Sillä eihän ole millään tapaa uutta ja ihmeellistä, että minä pohdiskelen asioita. No, runsaasti. Näinä muutamana lomapäivänä, jotka olen viettänyt omassa seurassani, on tullut mietiskeltyä omaa elämää ja siihen kuuluvia ihmisiä. Päivänvalossa olen yrittänyt kohdata järjellä pelkojani ja keskustella niistä itseni kanssa. Olen summannut tähänastista elämääni ja koettanut uskaltaa esittää hivenen rohkeammin toiveita itselleni – heittäytyä haaveiden vietäväksi. Erityisen usein ajatuksissani ovat viihtyneet läheiseni: olen voinut fyysisesti pahoin halutessani niin hirvittävän kovasti heidän elämäänsä paistavan joka päivä täydeltä terältä aurinko. Tahto, mahdottomuus ja niiden ristiriita ovat aiheuttaneet huonoa oloa. Suru taas on ollut syy poskille vierähtäviin kyyneliin.
Summanmutikassa ja ihan pikaisesti vain kävin nappaamassa eräs päivä kirjastosta luettavaa. Lukemisharrastukseni on ollut katkolla koko kesän. Mietin kai noin kaksi sekuntia ennen kuin tartuin Paulo Coelhon kirjaan – en siten kovinkaan harkitusti. Olen nyt päässyt sivulla yhdeksänkymmentäkaksi enkä olisi voinut tehdä parempaa kirjavalintaa. Brida sopii mielentilaani paremmin kuin hyvin. Se antaa ajateltavaa, mutta ei-niin-intensiivisellä otteellaan jättää tilaa omille mietteille. Juuri näin haluan viettää päivät ennen todellisen arjen alkua: rauhoittua omaan ajatuksieni usvaan.
Joten Santtu;
olen oikeastaan istunut, lukenut ja mietiskellyt, lukenut vähän taas ja mietiskellyt sitten lisää. Ja odottanut tietysti sinua.
Nothing in the world is ever completely wrong, my dear. Even a stopped clock is right twice a day.
Kirjoitan usein ylös oivaltavia, koskettavia tai muulla tapaa mieleen jääviä virkkeitä. Ne ovat intohimoni.
ajatuksia · oma elämä

Rauhan maa.

Ei epäilystäkään
itse
rauhan maasta.
Aalto, aava, halla
sanoilla mä sitä kuvaan.
On aivan varmaa
muistot
ylös nousee.
Kanssasi ainiaan
matkaa.
Samaan aikaan
ihminen
menettää ja kohtaa.
Vain jälkimmäinen
on ikuista.
Nähdään.

Olen viime päivinä joutunut miettimään kuolemaa. Kuolema on luonnollista, moni sanoo. Sitäkin useampi toteaa, että tällaista elämä on. Minä yritän, mutta en vielä osaa ajatella siten. Hiljaa mielessäni kuiskaan, että kun vain pelottaa. Tuntuu liian epäreilulta menettää niin hyvä ihminen.