Kategoria: ajatuksia

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Välillä alas asti.

Elina4 kommenttia
Kapuaminen oli aina hitsin rankkaa. Kun mahdollisimman nopeasti, mutta siltikin riittävän varovaisesti, sitä yritti päästä ylös. Ensimmäisenä huipulle asti. Erityisen haasteellista kiipeäminen oli silloin, kun jalka ei vielä aivan yltänyt ensimmäiselle poikkipuulle. Joku olisi ehkä laskelmoinut malttavansa odottaa vuoden muutaman sentin pituuskasvua ja toinen taas olisi luultavasti hakenut apua kivenmurikasta tai puistonpenkistä. No en luovuta hakemalla helpotusta, jotakin sentapaista muistan ajatelleeni. Olen aina pitänyt kovin sanoista nyt ja itse – yhä edelleenkin sanoilla on merkittävä rooli elämässäni. Kypärämyssy puoliksi silmille valahtaneena punkesin itseäni yhä ylemmäs kohti ratkaisevaa välietappia kiipeämisprosessissani. Tiesin tukalan kuumuuden ja sen hitsinmoisen ähinän pian helpottavan, sillä huipullahan tuulee aina. Siten olin kuullut telkkarissa sanottavan.
Lopulta ylös asti päästyäni hiukseni eivät hulmunneet ehkä aivan niin isosti kuin olin ajatellut, mutta alas katsellessani olin siltikin erittäin tyytyväinen. Pelko oli läsnä tikapuilla keikkuessani ja päättäväistä pässin päätä todella koeteltiin, pohdin kai aika ylpeänä. Olin itseni voittaja ja se tuntui tuhannesti paremmalta kuin muiden päihittäminen. Vedin rukkasen pois kädestä ja nostin peukun ylös: kaikki aivan hyvin täällä onneni kukkuloilla!  
Liukumäen yläpäähän istuuduttuani tilanteeni ei kuitenkaan näyttänyt enää niin valoisalta. Olin ihan todella hyvä tavoittelemaan enemmän, kuten ylös kapuaminen itselleni osoitti, mutta omista saavutuksistani nauttiminen tuottikin yllättäen miltei enemmän päänvaivaa. Tuntui uskomattoman vaikealta ottaa vauhtia ja antaa vain mennä – saati nauttia laskusta alas. Liukumaan lähdettyä tehtävissä ei ole enää mitään, kontrolli on ikään kuin menetetty ja tuo ajatus vaivasi suuresti pientä päätäni.
Muistan katselleeni minua kohti kurkottelevia käsiä, jotka selkeästi viittoivat ”laske vain, tule vain”. Se oli pienelle ihmiselle suuri paikka: luottaako ja antaako vain mennä. Samalla myös taistelin huonon omatunnon kanssa, sillä en osannut täyttää niitä sellaisia yleisiä odotuksia eli hymyilevää naamaa ja riemunkiljahduksia liukumäessä. Miksi helppous ei ollutkaan minulle helppoa? 
Sellaista se on välillä edelleenkin. Kun olen tehnyt suuren työn, puskenut  ja punnertanut aika korkeallekin, en yhtäkkiä osaakaan nauttia saavuttamastani. Tuntuu kaikkea muuta kuin vaarattomalta heittäytyä helppouteen. Luottaminen muuhun kuin kovan työn tuomaan kontrollintunteeseen on toisinaan haastavaa. Omalla painollaan lipuva elämä etenee jopa liian huolettomasti  enkä oikein tiedä, kuinka päin virran mukana kellutaan. Pelkään joutuvani uppeluksiin, jollen koko aikaa räpiköi. Toisaalta taas pidän itsessäni siitä, etten anna kaiken vain soljua sormien välistä mistään kunnolla kiinni saamatta.
ajatuksia · juhla · oma elämä · perhe · Ruoka · ruokavinkki

Isikarhu.

Elina2 kommenttia

Mun isi sanoi, että musta oli tulla Jaakko.
Onneksi ei.
Mun isillä oli sitten mielessä Satu.
Se on kiva, mutta Elina on kuitenkin himpun verran enemmän mua itseäni.
Pienenä mun isi oli isikarhu.
Mä olin pikkukarhu ja mun isoveikkani Spiderman-metsästäjä.
Mun isi on oikeasti hassuttelija.
Taidan olla perinyt vähän sitä piirrettä.
Ja herkuttelija.
Osaan senkin.

Isinpäivän brunssi

Tuoremehua
Kahvia

Täytettyjä croisantteja
Pekonia
Minikarjalanpiirakoita ja munavoita
Pannukakkua hillolla ja kermavaahdolla
Isi-suklaamunkki

Mustikka-banaanismoothie

2 kpl banaania
4 dl pakastemustikoita
1 prk bulgarianjogurttia
sopivasti maitoa

Ja kaikki sekaisin.

En ole koskaan kutsunut isiä isäksi. Pienenä mietin aina, miten joku voi käyttää omasta isistä niin virallista nimeä. Mutta en ole ääneen sanonut koskaan iskäkään. En vahingossakaan käyttäisi sitä, sillä se ei sisällä riittävän lämmintä tunnetta. 
Isi on isi. Yhdessä me olemme edelleen kissa ja isi.

ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Hatusta kiinni.

ElinaKommentoi
Itse asiassa hihityttää ihan valtavasti kirjoittaa tätä – hah – mutta minä olen menossa marraskuussa Antti Tuiskun keikalle. Pienenä tyttönä tuli niin monen monta kertaa hoettua anttituiskua, että tuntuu näin vuosien jälkeen ihan lapselliselta sanoa se ääneen. Hassua. Sen vuoksi varmaan tirskunkin ajatellessani ensi viikon sunnuntaita. Mikä päähänpisto!
Vai oliko sittenkään?
Tiedäthän millaista se on, kun kädessä on tyhjä irttaripussi ja mieli tekisi kauhoa sinne vähän kaikenlaista ja vaikka kuinka paljon. Siitäkin huolimatta, että tiedät kohtaavasi pian reaalimaailman ja vaa’an eurolukeman nostavan kylmän hien pintaan. Mutta kun hervoton hulluus lootien välissä! Ne kaikki makujen mahdollisuudet houkuttelevat enemmän kuin järkevyys, Pirkan halpispussi.
Minulla on meneillään elämässä vähän samanlainen aikakausi: mä niin haluan kahmia kaiken kokemisen arvoisen. Ulkomaanreissua, keikkaa, näytelmää, vuosijuhlaa, brunssia. Vähemmästäkin nousee kylmä hiki opiskelijan otsalle. Siltikin olen aivan hullaantunut niistä kaikista mahdollisuuksista, jotka levittäytyvät eteeni. Olen tavallisesti hyvin harkitsevainen ja tarkka, mihin ryhdyn ja menen – suorastaan kammoan turhuuksia. Lähiaikoina olen kuitenkin tarttunut useisiin tarjouksiin, jopa päähänpistoihin, vain yksi ajatus mielessäni: no miksipä ei. 
Välillä paras vaihtoehto on vain pidellä hatusta kiinni.
Kunpa irttarilootien välissä voisi seisoa hullaantuneena edes joka toinen arkipäivä. Nähdä jo sunnuntaina maanantain monet mahdollisuudet silmissä. Kunpa olisi riittävästi rohkeutta antaa useammin kuin vain välillä muun kuin kaikkein järkevimmän vaihtoehdon luoda polkua eteenpäin elämässä. Sillä järkevin valinta on usein minulle myös kaikkein todennäköisin valinta. Todennäköisin on ennalta-arvattavaa toimintaa ja se taas rajaa aika monia mahdollisuuksia kokemisen ulkopuolelle, esimerkiksi juurikin päähänpistoja.
Onhan se aika raffia ajatella, että turha kai tulevaisuuttakaan on rakennella liian suunnitelmallisilla tai järkiperäisillä valinnoilla, sillä eihän ihminen voi koskaan varmasti tietää, tuleeko koskaan pääsemään sinne asti. Joskus aivan lähitulevaisuuden kyhääminen ja siihen keskittyminen voi olla kannattavampaa.
ajatuksia · loma · matkailu · oma elämä · onnellisuus

Well hello London.

Elina6 kommenttia

“The world is a book and those who do not travel read only one page.”


Lontoo oli kiva. Jollei kuulostaisi kornilta, kuvailisin matkaa uskomattomaksi. Sillä mielestäni matkailu on aina aivan käsittämätöntä: yhtäkkiä sitä irtautuu samasta, tutusta, jopa välillä kyllästyttävästä ympäristöstä ja hyppää sisään johonkin aivan uuteen ja vielä tuntemattomaan. Jaksan aina ihmetellä ajatusta, että se minulle uskomattoman ihmeellinen on jollekin toiselle ihan tavallista arkea. Olen lukenut ja oppinut, että maapallon toisellakin puolella on omaa elämäänsä eläviä ihmisiä, mutta luulen, että sen oikeasti tajuaa vasta sitten, kun on itse ollut hetken osa sikäläistä arkea. 

Ei kai sitä turhaan sanota, että matkailu avartaa. Enkä yhtään epäile sitä, että reissu esimerkiksi johonkin kehitysmaahan voi muuttaa ihmisen koko maailmankatsomuksen.

Tower Brigde, Science Museum, London Palladium, Cats-musikaali, Hyde Park, Harrods, Soho, China Town. Hienoja. Siltikin tietyllä tapaa sykähdyttävintä oli seurata vierestä paikallisten arkea. Olen iloinen, että meidän hotellimme sijaitsi hitusen kauempana keskustasta, alueella, jossa näki turistien sijaan tavallista elämää.

Luulen, että olisin lentopelottomana todellinen matkailijasielu ja sijottaisin jatkuvasti kukkaron viimeisetkin roposet lentolippuihin. Jos päästäisin uteliaisuuteni valloilleen, olisin varmasti aika pidättelemätön. Näin matkan jälkeen olen rypenyt korviani myöden opiskelujutuissa ja yrittänyt epätoivoisesti päästä taas kärryille kursseilla. Lasku lomalta omaan, arkiseen elämään ei totisesti ole ollut pehmeä. Kaikesta huolimatta olen ainoastaan onnellinen Suomen rajojen ulkopuolella pistäytymisestä. Innostuin jopa niin, että aloin todella harkita pieneksi ajaksi vaihto-oppilaaksi lähtemistä.

Oma äitini on aina kehoittanut meitä lapsia menemään, näkemään ja kokemaan. Minä puolestani olen aina toivonut, että minulla olisi kylliksi rohkeutta tehdä siten.


“To travel is worth any cost or sacrifice.” 

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · pienet hetket

Jooko herää.

ElinaYksi kommentti
Elämässäni on eräs osa-alue, jonka jakaminen toisen – välillä epäilen, että kenenkään – kanssa on varsin hankalaa. Eikä syy ole siinä, ettenkö haluaisi. Kuulkaas kaikki aamuntorkut, päinvastoin. Silloin tällöin ja sopivissa määrin kyllä olisin valmis: jos jaettu ilo on kaksinkertainen, niin tämä taianomaisuus jaettuna olisi varmasti tuhatkertainen. Luokseni ei vain – vielä – ole sattunut yökylään ystävää, jonka kanssa (toisten mielestä) moinen hulluus onnistuisi. 
Nimittäin aikaiset aamut ja niiden höyryävät kahvikupit. 
Itse asiassa kaikki alkoi jo pienenä tyttönä. Oli oikeasti harvassa sellaiset lauantaiaamut, kun sain suostuteltua äidin ylös sängystä aikaisille juustotoasteille. Ja silloin kun onnistuin, ei aamun hetki yhtäkkiä tuntunutkaan siltä kuin kuuluisi. Siis siltä, että sinä aikaisena ajankohtana koko maailma tuntuu avautuvan ja esittelevän toinen toistaan upeampia mahdollisuuksia. Siltä, että toivo, ilo ja onni suorastaan loistavat kylläkin vielä vähän rähmäisistä silmistä. Siltä, että omaa elämää kannattelee hellästi sormenpäillä – oma elämä tuntuu olevan konkreettisesti omissa käsissä. Jaksoin silti aina yrittää, sillä halusin kai niin palavasti jakaa tuon aamujen uskomattoman tunteen jonkun kanssa.
Voi kyhjötys. Kova penkki ja kyttyrä selkä. Silmät kuta kuinkin kiinni. Vain ajatus käden liikauttamisesta aamupalaa kohti. Seitsemänkymmentäviisiprosenttisesti vielä unten mailla. Vaivoin kangettu hymy. Lyhyt ynähdys. Joskus ihan murahdus. Pikku kiukku. Voi eivätkö nämä aamut olekin suorastaan taianomaisia -kysymys vain ärsyttäisi.
Sellaista se oli, on aina ollut ja on aika lailla nykyäänkin. Sellaista se vähän oli eilenkin, kun ennalta sovitusti valmistin itselleni ja Santulle bravuuriani aamiaiseksi – joskus seitsemän jälkeen. On karvas ja jo aikoja sitten nielty pettymys, että lähipiirini koostuu edelleen lähes pelkästään aamuntorkuista, joille uni kello yhdeksään asti on kuin pala taivasta. Aikaisten aamujen ainutlaatuisuutta on hyvin hankala esitellä, jos niissä piilevää mahdollisuutta ei toinen ensin itse käsitä.
Joten olen tyytynyt fiilistelemään näitäkin syksyisiä aamuja kaksin kahvikupin kanssa. 

Huomenna herään Lontoossa. Mietin jo nyt kovasti, mahtaako englantilainen aamu tuntua jollain tapaa erilaiselta.

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · rakkaus

Onnellisuuteen on vaikea luottaa.

Elina2 kommenttia

Heräsin tänään.

Heräsin kaiken lisäksi omasta sängystä.
Heräsin ikiomasta kodista. 
Söin aamupalaa.
Söin siis supersöpöstä kiposta.
Söin puuron päällä luumukeittoa.
Saan jakaa elämääni.
Saan jakaa ajatuksiani sanojen avulla.
Saan jakaa arkeni perheeni kanssa.
Opiskelen yliopistossa.
Opiskelen äärimmäisellä mielenkiinnolla.
Opiskelen hyvällä alalla.
Osaan olla hassu.
Osaan jälleen nauraa (todella kovaa).
Osaan ajatella hyvin ja hyvää.
Minulla on mahdollisuus lähteä maanantaina ulkomaille.
Minulla on ollut mahdollisuus kokea jo tähän mennessä kaikenlaista.
Minulla on mahdollisuus halutessani pinkaista ovesta ulos juoksemaan.
Rakastan paljon.
Rakastan molemminpuolista tunnetta.
Rakastan rivakkuutta, rosoisuutta ja rehtiyttä.
Olen ylpeä välillä Elinasta.
Olen ylpeä aina äidistä.
Olen todella ylpeä tähtitieteilijästä ja nuoresta poliisista.
Olen tyytyväinen silmiini.
Olen tyytyväinen joskus kirjoituksiini.
Olen tyytyväinen sisukkuuteeni.
Aihetta kiitollisuuteen.
”Onnellinen elämä ei tule useinkaan ilmaiseksi. Minä kärsin – ja menetin – aika paljon nähdäkseni tämän päivän.”
Istuin eilen valkoinen tenttipaperi nenän edessä ja koitin luonnostella sarkomeerin rakennetta tehtävään numero kaksi. En ihan muistanut niitä tarvittavia mittoja, mutta siitä huolimatta minä yllätin itseni: en nimittäin tuntenut itseäni tyhmäksi. Oikeastaan – ihan puskista – aika fiksuksi. En minä vieläkään tiedä, mistä tuo tunne tuli. Yleensä kun jo epäonnistumisen kynnyksellä itsetuntoni vajoaa maan rakoon – voin sanoa, että kohtuullisen pitkäksi aikaa. 
En ole tähän aamuun mennessä keksinyt muuta selitystä tuolle tunteelle kuin hyvä olo. Elämässäni kaikki on tällä hetkellä melkein liian hyvin. Liian hyvin siinä mielessä, että tuntuu hirvittävän onnekkaalta: terveyttä, normaalin elämän kattavaa toimeentuloa, rakkautta, onnellisuutta, hyviä asioita – rutkasti! Minä olen hiukan taikauskoinen, joskus ainakin. Sen vuoksi jopa pelkään kirjoittaa kaikki on nyt tosi hyvin. Ei masentavaa, ainoastaan pelottavaa, muistaa sanonta kaikki hyvä loppuu aikanaan. 
Tosin. Ei se paha odottamalla tule, mutta tämänhetkinen hyvä kyllä odottamalla himmentyy.
Onnellisuuteen on tosi vaikea luottaa.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Vaikea kaikille paitsi muille.

ElinaKommentoi
Vähän liikaa pippuria hölähtänyt aikoinaan. Yllättävän chilinen. Miedohko, josta löytyy kuitenkin heti muutaman lusikallisen jälkeen potkua. Lämmin, kylmä, tulikuuma yhtä aikaa. Jotenkin hiukan epätasaisesti lämpeävä. Yllätyksellinen. Täynnä isojakin sattumia. Monivivahteinen. Jälkimaultaan lempeä. Jos nimittäin maistaisit.
”Olenko mä vaikea ihminen?”
Toisinaan koen tarvetta nähdä itseni ulkopuolisen silmin. Subjektiivisesti, mutta ei omasta vaan toisen näkökulmasta. Ei tarve tähtää kai mihinkään muuhun kuin tietynlaisten ristiriitaisuuksien löytämiseen: tiedän tähän mennessä jo aika hyvin, millainen minä olen, mutta tiedän myös ihmisten tulkitsevan asioita – tai toisia – omista lähtökohdistaan. Lisäksi. Vaikka olisi kuinka aito, ihmisessä on siltikin erilaisia puolia, jotka tulevat esiin erilaisissa tilanteissa. Ehkä se on osin niin sanottua käyttäytymistä – harvoin sitä kylässä nostaa jalkoja pöydälle –  mutta toisaalta myös tiedostamatonta valintaa siitä, millaisia puolia haluaa itsestä paljastaa tai jättää näyttämättä.
Luonnollisesti, mieleni tekisi lisätä. Epärehellisyydestä ja -aitoudesta sellainen on kaukana. 
Minä en ole missään nimessä tasainen ihminen, vaikka kaipaankin tasaisuutta elämääni. Minä olen äärimmäisen tunteellinen ihminen, enkä tarpeenkaan tullen kykene aina piilottamaan sitä. Minä olen hitsin innokas, mutta samalla kuitenkin todella pelokas.
Sen vuoksi aika usein ajattelenkin, mahdanko olla kuinka raskas toiselle. 
”Taidat olla vaikea lähinnä itsellesi.”
Hei ding. Se sellainen hetki, kun tekisi mieli taittaa sivun yläkulma, tehdä korvamerkintä ja yliviivata viiteen kertaan yksi lause. Siltä se tuntui saadessani vastauksen toiselta kysymykseeni.  
Erityisen haastava hauva – edelleen – ja siksi rakkain yhä vain.
Olen oppinut viime vuosina itsestäni paljon. Esimerkiksi sellaisia asioita, että millaisten ihmisten kanssa tulen erityisen hyvin toimeen, mitkä tilanteet toisten seurassa saavat minut jännittymään, kuinka suhtaudun erilaisissa tilanteissa toisiin ja miten pystyn näyttämään itsestäni puolia muille. Pohdinnoissani korostuu usein minäni suhde ympäristöön, toisiin ihmisiin.
Harvemmin kuitenkaan punnitsen – saati kyseenalaistan – omaa käyttäytymistäni itseäni kohtaan. Se kun tuntuu jollain tapaa tarpeettoman itsekkäältä ja minäkeskeiseltä.
Saamani vastauksen myötä ymmärsin jotakin uutta siitä, kuinka kohtelen itseäni. En ole kovin hellä, edes kovinkaan kohtelias. Paremminkin ankara! Liian suorasanainen ja -sukainen kaikella tapaa. Päivänvaloa kestämättömän periksiantamaton. Oikeasti aika hankala heppu itselleni. Jos saisin päättää, niin en ehkä kestäisi.
Mutta en mä siltikään haluaisi erota itsestäni. Välillä voisin tosin ehkä pitää lomaa.

ajatuksia · opiskelu · Ruoka · yliopisto

Tieto lisää tuskaa?

Elina4 kommenttia

Tieto lisää tuskaa.
Tietoisuutta ympäristöstä.
Kolmesataakuuskymppistä näkökenttää.
Avarakatseisuutta.
Lisääkö tieto hyvinvointiakin.
Totuutta.
Toisten silmissä aina vilpillistä.
Tieto avaa asioita taustalla.
Aina siellä olleita tai ihan uusia.
Näkökulmia!
Ihan vain joskus tiedosta voi kiistellä.
Tieto lisää pelkoa?
Rajoja ja rajoittuneisuutta.
Stressiä.
Onko tieto osa hyvinvointia?

Opin jo pienenä sanonnan, että lääkärikirjaa ei kannata itse lukea. Myöhemmin opin, ettei internettiä kannata aina hyödyntää. Olen nimittäin ollut aina kova tyttö tekemään (omia) johtopäätöksiä ja diagnooseja, soveltamaan ja pyörittelemään asioita ehkä liiankin paljon. Senpä vuoksi olen ehkä toisinaan luullut olevani erittäinkin tietoinen, vaikka oikeasti olenkin ollut vain subjektiivinen. Minulla on paha tapa ajatella ”kyllä mä hei tiiän”. Läheskään aina en nimittäin tiedä. Mutta hei. Ei kyllä äitikään.
Olen miettinyt näitä asioita paljon lähiaikoina sellaisina hetkinä, kun olen istunut yliopistolla kurssilla elintarvikelainsäädäntö- ja turvallisuus. Olen ollut hyvin kiinnostunut, välillä kuitenkin erittäinkin ahdistunut: joku saattaisi ehkä tulla vainoharhaiseksikin. Että mitä sitä nyt sitten uskaltaa suuhun pistää. Toisaalta olen kuullut myös vakuutteluja – tieteelliseen tietoon perustuen. Haluaisin olla ehkä itse joskus luomassa tuota tietoa.
Tenttiviikoilta terveisiä.
Kurssin jälkimainingeissa. Tulevaisuudessa en varmaankaan koskaan tule syöttämään mahdollisille lapsilleni rusinoita. Lopetin itse riisikakkujen syönnin. En vain saa enää maapähkinöitä alas suustani. Tiedän, saattaa olla ihan tyhmää. Ketsuppivalintaa aion miettiä uudemman kerran. Valistan jatkossa aivan varmasti tupakoivaa beetakaroteenilisän syöjää. Enkä varmasti tarjoa pienille vieraille kahvipöydässä 1,7 korvapuustia enempää. Prosessoitua ruokaa söin kuitenkin ihan hyvillä mielin tänäänkin aamupalaksi. 
Ja mitähän vielä?
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · opiskelu

Ei joojoojoo.

ElinaKommentoi

Onhan se ravistelevaa. Järkyttävää siinä mielessä, että koko pakka menee aivan uusiksi. Omassa päässä ja osin myös peilikuvassa. Siinä, kuinka itsensä näkee ihmsivilinässä, siellä, missä ihmisten henkiset piirteet kohtaavat. Haastavaa taas sen vuoksi, että itsepäisyydestä on – ainakin hetkeksi – hellitettävä ja harkittava muuta kuin vanhaa tuttua. Osaa minästä.
On se jännä. Siitäkin huolimatta, ettei kyse olisikaan kaikkien kerrosten romuttamisesta – ainoastaan pikkuisesta hienosäädöstä omakuvassa. Sellaisesta oivalluksesta, lampun syttymisestä, joka saa virtansa hetkeen sekunniksi pysähtymisestä.
Nyt kuvittelemme. Se sama lause, jota on hoettu koko elämäsi ajan. Ei välttämättä juuri sinulle, olet sattunut sen silti aina kuulemaan. Tunnistatko? Löydätkö? Se on esiintynyt eri paikoissa ja eri aikoina. Se sellainen lause, joka helposti kuulostaa vain hieman koreampaan kaapuun puetulta turhuudelta. Sen enempää pysähtymättä se on kulkenut korvasta sisään ja korvasta ulos. Jättänyt ehkä jonkinlaisen ajatuksen, johon et ole kuitenkaan sen tarkemmin koskaan tarttunut. Ja vastauksesi esitettyyn on aina ollut? Joojoojoo. Sillä tiedäthän jo. 
Minun lauseeni on; sun pitää tunnistaa, millainen oppija olet.
Ala-asteella, yläasteella, lukiossa, yliopistollakin. Ihan riittävästi sitä on toisteltu. Ja nyt minä vasta siihen havahduin kaiken joojoojoon keskellä. Enemmän kuin ravistelevaa herätä kehoitukseen, oikeasti alkaa pohtia omien raamien asettelua kyseisessä asiassa. Mä en välttämättä toimikaan optimaalisesti siten kuin olen aina tottunut ajattelemaan. Tai kai paremminkin olisi todettava, etten välttämättä toimi optimaalisesti juuri sen vuoksi, etten ole koskaan todella ajatellut asiaa kunnolla loppuun asti. 
Se on vähän kuin ”olen hirveän isokokoinen”. Konteksti, josta on vain aina tottunut maailmaa tutkimaan.
Mutta se, mitä pysähtymisen, kuuntelemisen ja oivaltamisen jälkeen vielä tarvitaan, on itseluottamus. Itsetuntemukseeni luottaminen. Oman itsensä opiskelu on kai vähän turhaa, jollei sitä kykene soveltamaan oikeassa elämässä. Voin tietää itsestäni asioita, paljonkin, mutta ollakseni myös sellainen tarvitaan rohkeutta näyttää ja luottaa.
Kuulostaa ehkä hassulta, tiedän. Mutta minä olen kerännyt rohkeutta ajatella, etten ole lintsari ja lusmu jäädessäni luennon sijaan mieluummin kotiin opiskelemaan. 
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Osaanko olla alkukantainen.

ElinaKommentoi
Minä hoksasin viime viikonloppuna, mikä on ihmisen elämässä yksi hienoimmista asioista.
Mutta samalla kuitenkin kadonnut monelta nykypäivänä. Sellainen asia, joka on kai sisäänrakennettu ihmisiin. Mutta on siltikin unohdettavissa helpostikin. Sen voimakkuudesta ja luonnollisuudesta huolimatta. Eikä sinänsä mikään ihme: nykypäivällä on taipumus turruttaa ihmismieltä, erityisesti sen tiedostamattomampia toimintoja. Kiire, stressi, suorituskeskeisyys. Olet varmasti kuullut niistä jo liiaksikin. Mutta sitten on vielä ryhmäpaine, kutsutaan trendiksikin. Sitä ikään kuin valahtaa mukaan ilman aikomustakin.
Tänä päivänä jokainen vähänkään aikakausilehtiä lukenut syö vähintään kolmen tunnin välein sopivan pieniä aterioita. Sillä se on oikein. Huolimatta siitä, ettei kellontarkasti nälätäkään tai sopivan pienen välipalan jälkeen jää vielä vatsaa kaihertamaan. Näinä päivinä on tärkeää ajoittaa liikuntasuoritus just eikä melkein syöntikertojen väliin. Sillä se on tehokkainta. Poikkeuksia ei jaella, vaikka tekisikin hirveästi mieli pinkaista samantien lenkkipolulle. Nykyajan valveutunut ymmärtää sijoittaa päivän proteiinit treenin jälkeiseen aikaan ja jättää puurot aamuun. Sillä se on niin hitsin optimaalista. Mieliteot ovat voitettaviksi ja heikoille koetinkiviksi. Tänään(kin) yhä useampi ostaa itselleen ruokavalion paperilla. Sillä ilman sitä ei vaan voi osata. Muuten kuin syödä voi-apua-miten-järkyttävästi.
Minä luulen, että pian ei osata enää montaa muutakaan juttua.
Ainakaan vastata pyyntöihin. Vastata oman kehon ja mielen pyyntöihin ennen kuin ne muuttuvat sietämättömäksi aneluksi ja on ”annettava periksi”. Toisin sanoen ei ehkä osata enää elämän yhtä siisteintä (ja luonnollisinta ja yksinkertaisinta) juttua: tuntea sitä, että on lähellä omaa alkukantaista ihmisyyttä. 
Kuulin radiosta, että ihminen on luonnostaan utelias. Ihminen kai myös janoaa uutta. Ihminen kaipaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihminen haluaa usein mennä joukon mukana. Nykypäivä mahdollistaa paljon. Hienoa. Minua kuitenkin huolettaa, että kunhan vain tuo kaikki ei tapahtuisi sen sisältä löytyvän alkukantaisuuden uhalla. Sillä silloin myös menettää paljon (hienoutta) omasta ihmiselämästä.
Minä koin olevani äärimmäisen lähellä alkukantaista minääni pyytäessäni kehoani vielä vähän jaksamaan fyysistä rasitusta (joka ei ollut liikuntasuoritus) ja sen jälkeen nälkäisenä vastatessani kehoni pyyntöön energiarikkaalla ruoalla. En keskustellut itseni kanssa mistään, vain kuuntelin ja toteutin. Se oli kuin jotakin transsinomaista.

Tunsin ihmisen elon uudella tavalla (tai sillä unohdetulla tavalla) äärimmäisen mielekkääksi.