aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Tämä kuori kaiken päällä.

Aika usein aamuisin mustaa ripsiin sutiessani mietin.
Kai jokainen nainen haluaa olla nätti.
Olen minäkin ajatellut, että haluan olla mukiinmenevä. Vaikka silmissäni ei olekaan koskaan ollut ylimääräisiä tupsuja ja hiuksilleni en osaa näyttää kuin surkean yksinkertaista lettiä. Olen minä ajatellut, josko naamaa tulisi maalata kiivaammin. Yrittää pitää kulmakarvat kuosissa hiukan säntillisemmin. Kokeilin minä joskus kynsiin sellaisia jatkeita – eivät kestäneet menossani mukana, napsuivat pois yksitellen seuraavana päivänä. Sitä paitsi tunsin itseni pieneksi huijariksi: oikeastihan ne ovat pikkurillistä alkaen kyllä kovinkin nysähköt. Tallin jäljiltä ainakin aivan laittomat. 
Mutta siltikin ajattelen toisinaan, että olisi kiva olla kaunis.  
Ei minulla ole ollut koskaan tarvetta tyrkyttää itseäni minnekään. Vielä vähemmän ulkonäköäni kenellekään. En ole koskaan kokenut tarpeelliseksi yrittää olla hirveän vetävän näköinen tai viimeisimmän muodin mukainen. On aina riittänyt, että peiliin katsoessani olen pystynyt toteamaan edes toisinaan no tää on ihan kiva villapaita. Kuitenkin on hitsin haastavaa yrittää olla muuta kuin epävarma toisen katsoessa pitkään. Myönnän edelleen miettiväni, olisiko elämä tikimpänä jollain tapaa parempaa. Kuvissa kiinnitän itsessäni huomiota ainoastaan pyöreisiin poskiin – niille saatan irvistää. Ja vaikka jaksankin juosta lenkillä aika pitkän matkan, on vatsamakkara istuessani siltikin osa todellisuutta.

     (kuva MMYL-vuosijuhlat)


Lopulta siinä niin peilin edessä tulen kuitenkin aina miettineeksi.
Tavoittelemisen arvoista kai on ainoastaan se, että näytän aidolta ja terveeltä. Omalta itseltäni. Oli sitten kuinka tavallisen tai tylsän näköistä vain, se riittää tekemään minut tyytyväiseksi.
Kuori kaiken päällä. Ulkonäkö siis.

aamu · ajatuksia · oma elämä

Aamun tuuma.

Pikkurillin pikkuinen ajatus.

”Aina mahdollisuuden tullen tutisen yksin sohvalla aikaisina aamuina. Valoja kuitenkaan sytyttämättä. Keskellä määrittelemätöntä mustaa, täysin pimeässä. Ainoastaan hamuan otetta todellisuudesta ja kaikkeudesta jo alkumetreillä: pimeydessä on äärettömästi aistittavaa ja erityisesti sellaista, jota kirkkaus ei lainkaan valaise. Välillä toisaalla palaa yötä vartioinut pieni valo, joka arasti levittäytyy kohti minua mustassa nurkassa. Katson pimeydestä valoon aina ajatellen, että kunpa ihmiset tekisivät tätä useammin. Minäkin”

Koettaisivat katsoa pimeydestä valoon.

Muulloinkin kuin elämän heitellessä. Kassajonossa ja arkisessa.
Milloin?
ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Sanomatta jäi mitä.

Että kun jäi sanomatta.
Mietin tässä taannoin, mitä kaikkea sanomatta jättämällä voi missata elämässä. Vaatii vain ehkä yhden sanan alkuun ja uusi suhde syntyy. Tarvitaan ehkä ainoastaan pikainen huikkaus ja eteen astuu ihka oikea mahdollisuus. Riittää ujo, pieni yritys ja paljon tapahtuu. Jos vähänkään etukäteen miettii sanojaan, harvemmin sitä tarvitsee suun avaamista katua. Ja vaikka ei miettisi pikkuruistakaan hetkeä, kannattaa kai siltikin aukaista. Enemmänkin elämässä harmittaa kaikki tekemättä jättäminen: minä ainakin pystyn suremaan myös niitä menetettyjä mahdollisuuksia, joista en ole periaatteessa edes tietoinen. Jo mahdollisuuden mahdollisuuksiin pitäisi olla syy avata suu. Ettei vain jäisi välistä jotakin älyttömän mahtavaa. 
Olen aivan varma, että sanomatta jättäminen samalla jättää pimentoon hirveän monia hienoja persoonia. Tukahdetut sanat tekevät ihmisestä helposti kohteen, jota on hyvin hankala tavoitella. Sellaisen, jota toinen ei vain tule tavoitelleeksi: harvoin tyhjää haparoidaan turhaan – jotakin yritetään aina koskettaa. 
Tietäisitpä, millainen olen.
Kyllä minä joskus ajattelen itsekin, kuinka ihanaa olisi puolitutulle vain hetken mielijohteesta näyttää, että tällainen Elina on. Avaamalla suu avata toiselle omaa itseä. Että jos vaikka tykkäisikin. Rohjeta antaa toiselle kosketuspintaa ja ehkä vastavuoroisesti saada itsekin mahdollisuus tavoitella. Olisi kerrassaan ihanaa elää keveästi ulos tulevien sanojen keskellä.
Että olet varmasti todella hauskaa seuraa. Että silmäsi ihan lumoavat. Että tulisimme hyvin varmasti juttuun. Että olet ällistyttävän omaperäinen. Että mekkosi on oikein sievä. Että olet itsekin erittäin nätti. Että olen nähnyt sinut täällä useasti. Että kenkäsi ovat supersiistit. Että virnistät mukavasti.
Palkitsevinta olisi hymyillen yhteen ääneen todeta, etten lainkaan tiennyt sinun tuollainen olevan. 
ajatuksia · oma elämä · ystävät

Mahanmuljahdusteoria.

Mä uskon mahanmuljahdusteoriaan.
Se yksinkertaistaa elämää aika paljon. Tarkemmin siis ihmissuhteita. Se myös toimii aika yksinkertaisesti. Tarvitsee vain katsoa toista silmiin. Siinä se. Eikä tosissaan muuta. Sillä ajattelu vie tältä teorialta pohjan.
Mahassa muljahtaa mukavasti. Esimerkiksi yhäkin katsoessani parhaimpia ystäviäni silmiin. Silloin mä useimmiten tiedän, millaisesta ihmisestä on kyse. Sellaisesta mulle sopivasta. Harvoin olen ollut väärässä. Mun mahani siis. Vaikka olen mä joskus vähän pelästynytkin sitä. Kun ei se kysele lupaa. Muljahtaa niin halutessaan. Joskus mä olen oikeasti tutustunut toiseen sen seurauksena. Ja se on opettanut mua luottamaan. Ihan vain välillä järjen sijaan tunteeseen. On nimittäin yllättävän haastavaa.

Saatettiin tavata ekaa kertaa jossain jätskikiskan nurkilla joskus aikoja sitten.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · tulevaisuus

Kunnianhimosta.

Kunnianhimo. Useammin se kai kertoo jotakin positiivista ja arvostettavaa henkilöstä. Ei-mikään-vätys, aikaansaava, määrätietoinen, voimakaskin enemmän kuin yhdellä tapaa. Vai kertooko? Ainakin sellaiselle, joka sopii yhteen tai tulee toimeen kunnianhimoisen kanssa. Luulen nimittäin, että kunnianhimo voi olla aikamoinen taakka itselle, mutta myös toiselle. Kunnianhimosta kun ei voi sanoa, ettei se ole kummoinenkaan juttu – se on kai melkein aina mahdottoman näkyvä osa ihmistä.
Olen aina ajatellut, että ihminen voi olla kunnianhimoinen monella tapaa. Ensinnäkin toiset tuntuvat nauttivan tavoitteiden asettamisesta ja niitä kohti pyrkimisestä. Haastamisesta ja haasteellisuudesta! Tokikaan ei voi varmasti tietää – ihminen ehkä aina itsekään – mistä moinen palo on peräisin. Olisi kuitenkin kiva ajatus sellainen, että toiset oikeasti pitävät kunnianhimon synnyttämistä tunteista ja tilanteista. Tiedän siltikin, että on olemassa myös kunnianhimoisia, jotka toisaalta ovat sellaisia, vaikka eivät liiemmin piirteestä nautikaan. Silloin kunnianhimo istuu varmasti mielessä äärimmäisen tiukasti – on ehkä osa indentiteettiä tai jopa opittua. 
Toisekseen olen aina ajatellut kunnianhimon jakautuvan muutamaan tasoon: spesifisempään, pariin tai useampaankin elämän pienempään osa-alueeseen keskittyvään ja sitten kokonaisuudeltaan laajempaan, jakamattomasti koko elämää koskettavaan. Tiedätkö heitä, joilla on hirvittävän suuri kunnianhimo omaa elämää kohtaan: hulppea tulevaisuus ja menestyvä minä ovat eteenpäin ajavia voimia. Silloin kunnianhimo kai kohdistuu lähinnä kaikkeen, mitä elämässä tekee. Jokaisella siirrolla on väliä ja jokainen pala kokonaisuudessa on tärkeä. Liian laskelmoivaa, voisi joku kritisoida. Toisaalta kunnianhimo voi olla myös yksittäisiin asioihin keskittynyttä ja mittakaavaltaan pienempää – vaikkakin aivan yhtä voimakasta. 
Olen minä miettinyt myös sitä, voiko kunnianhimo kohdistua mahdollisesti johonkin henkisempään. Voiko tavoitteellisuus ja pyrkimys perustua esimerkiksi ajatukseen, että jokainen liike elämässä vie kohti voimakkaamman onnellisuuden kokemista. Että tavoite olisikin mahdollisimman eheä olo astetta henkisemmällä tasolla. Onko kunnianhimo itsessään este sellaisen saavuttamiselle?
Minä olen oikeastaan aina ollut suhteellisen kunnianhimoinen. Pienenä ajattelin sen olevan kilpailuviettiä, teininä ehkä välttävän itsetunnon paikkailua ja vähän vanhempana puhdasta perfektionismia. Varmasti osin niitä kaikkia, rajakin on hitusen häilyvä. Kokemani puhdas kunnianhimo ei ole useinkaan kohdistunut tekemiini asioihin, vaan itseeni.
Mä en halua olla huono. 
Huono missä? Elämisessäkö. Vuosia sitten kunnianhimoni oli ajatuksissani ainakin kai hyvän elämän tavoittelua. Nykyisin tuntuu miltei lapselliselta ajatella, että hieno elämä olis niin hienoo. Olen tyytyväinen, että olen tajunnut onnellisuuden olevan kunnianhimolla pystytettyjä kulisseja tärkeämpää. Haluan enemminkin katsoa, mihin elämä johtaa sen sijaan, että tähtäisin jo valmiiksi mietityn polun päähän. Edelleen kunnianhimo on minussa siltikin ihan hiton sitkeästi ja huomaan sen etenkin opiskeluiden ja harrastusten saralla. 

Toisaalta ilman minkäänlaista kunnianhimoa elämä kyllä olisi kovin särmätöntä.

ajatuksia · juhla · oma elämä · perhe · ystävät

Kakskytkolmevee.

Hei syntymäpäiväputki perjantaista sunnuntaihin.
Perjantaina pääsin syömään Farangiin kahdeksan ruokalajin illallisen. Oli enemmän kuin ihanaa kilistellä oman syntymäpäivän kunniaksi sellaisten annosten äärellä. Itse asiassa täysin uusia ja uskomattoman vahvoja makuja oli niin paljon, että alkoholittomasta alkujuomasta huolimatta viikonlopun yli kestävä huuma taisi alkaa juuri silloin. 
Lauantaita jännitin aika tavalla. Olin kuta kuinkin iloisen sekaisin – samalla myös soikeana. Pieni kakkukatastrofihan siinä sitten pääsi käymään. Hups. Onneksi kuitenkin sellainen katastrofi, joka osoittautuikin pieneksi menestystarinaksi myöhemmin illalla. Hups. Se räpeltämäni rahkakakku nimittäin pysyikin ihan hyvin kasassa ja maistui ystävilleni, jotka olivat saapuneet istumaan iltaa luokseni. Monesti siinä illan aikana meinasin ihan poksahtaa onnesta: minä niin arvostan sitä, kun joku jaksaa matkata Järvenpäähän asti. Ajatuksena se on nimittäin monelle aika kaukainen paikka.
Sunnuntaina vielä vähän juhlittiin – minua. En ihan aina ole täysin vaakuuttunut siitä, että olen kaiken juhlimisen arvoinen. Kaikesta huolimatta lämmitti kovin saada perhettä pitkästä aikaa kasaan ja whatsappailun sijaan nähdä isoveikat ihan livenä. Söin perhepäivällisellä äidin lihapullia ja vain nautin raukeasta olosta. Saatoin myös aika paljon hihittää aivan liian pöhkölle – ja hösölle – Urpolle. Mikä hauva!
Mun syntymäpäiväviikonloppuni oli kokemuksia täynnä. Sitäkin enemmän se oli täynnä ihmisiä. Mä en ymmärrä, kuinka olen joskus voinut mieltää mahdollisimman rajatun elämän olevan paras vaihtoehto. Ehkä se oli sitä onnetonta jaksamattomuutta: musta oli vain kaikin tavoin helpompaa jäädä yksin neljän seinän sisään. En mä silloin keskittynyt oleelliseen elämässä, vaikka niin luulinkin. Mun elämästä tekee nykyisin täydellistä siihen kuuluvat ihmiset. Mä ihan janoan uusia ihmissuhteita.

Tänään on maanantai ja huuma alkaa pikkuhiljaa hälvenemään. Onneksi onnellisuus on ja pysyy.
ajatuksia · haaveet · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · tavoitteet

Toteutuneiksi tarkoitetut haaveet.

Olipa kerran aika elämässäni, kun en uskaltanut edes haaveilla. Kai eniten sen vuoksi, että en – kovin selvästi ainakaan – nähnyt tulevaisuutta edessäni. Pilkahdus siitä silloin tällöin ei varsinaisesti sytyttänyt, sillä ajattelin hukanneeni aidon elämänpalon lopullisesti. Mielsin halun ja intohimon elämää kohtaan olevan kaksi eri asiaa: halusin aivan hirveän kovasti, mutta yrityksistä huolimatta en saanut liekkiä syttymään. Näin myöhemmin olen ymmärtänyt minulta puuttuneen ainoastaan rohkeutta heittäytyä ja antaa asioiden tapahtua myös itsestään ilman omaa kontrollia.  
Vuosi jos toinenkin vierähti ja vähitellen uskalsin varovaisesti antaa ajatuksissani tilaa haaveille. Aluksi testimielessä, siten ajattelin. Haaveeni käsittelivät kaikkea hyvin pientä ja arkista, kuten hauskassa tilanteessa vahingossa hymyilemistä. Vahingossa sen vuoksi, että olin täysin kadottanut taidon reagoida spontaanisti asioihin, mikä kuvasi hyvin senhetkistä elämääni. Ajan myötä haaveet kai kasvoivat. Hyvin maltillisesti ja ahnehtimatta. Saatoin haaveilla illalla onnellisena nukahtamisesta, mikä tietysti oli täysin absurdia. Illat kun olivat aivan yhtä onnettomia kuin päivätkin.
Mä joskus pienenä muistan haaveilleeni keinutuolista, jossa kiikkua.
Mutta haaveista kasvoi minulle kuin toinen maailma, johon saatoin omissa ajatuksissani vajota. Se oli yhtä realistinen kuin todellisuus, täynnä toivomuksia tavallisesta elämästä, mutta siltikin hyvin kaukana mistään oikeasta. En nimittäin vieläkään ajatellut haaveita muina kuin toteutumattomiksi tarkoitettuina viihdykkeinä. 
Kun ensimmäisen kerran hoksasin, että haaveet voivat myös oikeasti toteutua tässä todellisuudessa, aloin pelätä – pettymistä. Jopa ajattelin, että parempi olisi ollut, ettei moinen mahdollisuus olisi tullut lainkaan ilmi. En ollut pelkuri, ainoastaan säikky: en vielä ymmärtänyt elämän yhden jujuista olevan se, että kulkusuuntaa voi ohjailla tavoittelemalla rohkeasti asioita. 
Tänäpäivänä olen älyttömän onnellinen todetessani, että moni haaveeni on toteutunut. Osa ihan vahingossa ja osa taas kovan työn tuloksena. Harras toiveeni on aina ollut, että pääsisin kirjoittamaan – jotakin johonkin ja edes joskus. Mahdollisuus siihen ei ole kuitenkaan pelkästään riittänyt, sillä olen tarvinnut myös rutkasti lisää itseluottamusta. 
Nyt päästyäni kirjoittamaan muutamaan ihan pieneen projektiin tekstejä en voi muuta kuin todeta, että haaveilemaan opettelu on kaiken sen tehdyn työn väärti. Suosittelen.
ajatuksia · juhla · oma elämä · onnellisuus · yliopisto

Eilen illalla.

Tässä hetkessä. Mun mielestä on ihanaa sulkea hetkeksi silmät ja ajatella, että tässä mä nyt olen. Mun mielestä on ihanaa ylipäätään miettiä, että missä mä nyt oikein olen ja todeta, että mä olen aivan uudessa tilanteessa. Mun mielestä on ihanaa kulkea taaksepäin ja muistella, kuinka mä olen tällaiseen tilanteeseen tupsahtanut. Mun mielestä on aivan ihanaa todeta, että musta on uuden kokemiseen ja elämyskirjon kasvattamiseen. Mun mielestä on ihanaa sulkea sekunnin sadasosaksi ulkomaailma mun ympäriltäni ja hykerrellä itsekseni, että tässä mä nyt elän – hirveän paljon enemmän kuin vaikka viisi vuotta sitten. Mun mielestä on äärimmäisen ihanaa tajuta, että tässä hetkessä mun kaikki tunteeni ovat ihan täysin aitoja. Aika hempeitä mun elämää kohtaan.


Eilen puin pitkän leningin päälleni. Istuin kampaajan tuoliin. Sipaisin huulipunaa. Huojuin korkokengillä. Kannoin pikkulaukkua. Yritin muistella etikettiä. Nautin kolmen ruokalajin illallisen. Seurustelin ystävieni kanssa. Nostin maljan – monen monta kertaa. Hymyilin vielä useamman kerran. Hoilasin laulua tuolilla seisten. Tanssin kattokruunujen alla kehruuvalssia. Irroittelin muullakin tavoin. Olin vuosijuhlissa.
Ja hei, vaikka pääruoan riisi oli hivenen raakaa ja korkokengät suorastaan kiduttavat, elämäni tuntui taas yhtä onnellista ja uutta kokemusta täydemmältä. Tuntuu edelleen nyt juhlien jälkeisenä aamuna. Olen onnellinen, mutta myös pirun onnekas.
ajatuksia · carpe diem · itsetutkiskelu · oma elämä

Edetään.

Elämä on tässä ja nyt.
Carpe diem on jo miltei liian suosittu lausahdus sisustustavaroissa: maalattuna valkoisissa puulaatikoissa ja liimattuina tarroina peileissä. Voi olla, että ihan syystäkin. Moni kun tuntuu pitävän sitä jos ei ainoana, niin ainakin erityisen oikeana tapana elää. Ei kai elämä silloin ole varsinaisesti pysähtynyt, vaikka sitä onkin tarrautunut nykyhetkeen tiukasti kaksin käsin: meneillään oleva hetkikin voi olla kuitenkin dynaaminen ja avoimuus elämälle vain lisää sitä. Ihminen, jonka tapa toteuttaa elämää on kaikella tapaa tässä ja nyt, ei välttämättä ole koskaan edes ajatellut tarkemmin kronologisuutta, etenemistä alusta päätepisteeseen. Elämä kyllä koostuu matkan varrelle sijoittuvista pisteistä, niistä hetkistä, mutta merkityksellistä on ainoastaan sisältö eikä niinkään paikka aikajanalla. Tavoitteellisuus rajoittuu hetkiin. Se ei suuntaudu voimakkaasti tulevaisuuteen. Pitkäjänteisyydellä tarkoitetaan silloin ehkä vähän vähemmän laajempaa katsetta. Tärkein seikka kai kuitenkin on se, että hetkessäeläjä on äärimmäisen tyytyväinen kulloiseenkin nykyhetkeen eikä erityisemmin kaipaa tietynlaista etenemisen tunnetta elämässään.  
Ja ymmärrän sen täysin, vaikka näenkin itseni ainakin osin hiukan toisenlaisena eläjänä.

Taivaan kannen maalailua(kin).
Olen aina ajatellut elämän olevan jonkinlaista etenemistä. Ei siis suinkaan raskasta ja uuvuttavaa tarpomista, vaan ennemminkin yksittäisten hetkien asettumista aikajärjestykseen omalla elämänjanalla. Siten uskon, että pisteiden sijoittuminen ei ole minulle aivan samantekevää. Kai se on ihmisille osin aivan luonnollistakin ajatella elämää kronologisena kokonaisuutena – ovathan jo haaveetkin tulevaisuudelta toivottuja näkymiä. Minulle tietyt virstanpylväät elämässä ovat aina olleet erityisen tärkeitä ja näen selkeitä tavoitteita edessäni, vaikka en niitä varsinaisesti olekaan koskaan asettanut. Tunne siitä, että etenen enkä vain polje paikallani, on jollain tapaa ollut minulle aina merkityksellistä. Muutoin saatan turhautua. En siltikään tarkoita millään tavoin kiirehtiväni hetkissä tai suorittavani elämää, vaan paremminkin tunne etenemisestä on tietoisuutta – varmuuttakin – omasta polusta: vuosien mukana tuomat uudet vivahteet tuntuvat luonnollisuuden lisäksi kutkuttavilta. En osaa mainita elämän yhtä suurta missiota tai tavoitetta, jota kohti kulkea. Päätepistettä en ole edes ajatellut! En oikeastaan koe sitä edes kovinkaan tarkoituksenmukaiseksi. Kuitenkin halu olla omassa elämässä osa suurempaa kokonaisuutta on vahvempi kuin tahto tarrautua vain yksittäisiin  – joskin nautinnollisiin – hetkiin.  
Toisaalta eiväthän nämä tavat ajatella elämää sulje toisiaan pois? Kai hybridikin on aivan yhtä mahdollinen ja ehkä jopa optimaalisin. 
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · ystävät

Älyttömän rikas.

Se on aina että mihin vertaa.
Luksuselämäähän minä elän moneen verrattuna. Sellaista, josta joku ei osaa ehkä edes unelmoida. On kattoa pään päällä ja jotakin murkinaa melkein aina jääkaapissa. Vaatteita roikkuu henkarissa ja useampi sukka on kuitenkin ehjä. Elän, toistaiseksi ainakin, aika turvallista elämää. Uskallan luottaa huomiseen ainakin jossain määrin. Olen minäkin pelännyt henkeni puolesta, mutta en suinkaan joka päivä. Saan sivistää itseäni ja kouluttautua maksamatta suuria lukukausimaksuja. Tähtäimeni elämässä ei ole välttämättä selviytyminen. Ja se on aika luksusta moneen verrattuna, uskoisin. 
Sitten on aina se toisaalta, jota toiseksi puoleksikin kutsutaan. Toisaalta todella monissa sukissani on kyllä reikiä, enkä ole vain vielä raaskinut ostaa uusia. Kaupassa omenien kilohintoja vertaillessani en välttämättä tunne itseäni hirvittävän rikkaaksi. Tai miellä luksukseksi sitä, kun päädyn lopulta aina valitsemaan sen halvimman leipäpussin, vaikka sen sisältö tursuaa ulos jo muualtakin kuin vain korvista. Asioiden väliinjättämiseen ja priorisointiin on joillakin aivan muut syyt kuin raha(n puute) – ehkä kiinnostuksenpuute tai liiallinen tavanomaisuus. Minulle on lähinnä tavallista iloita ilmaisesta – näytepaketista tai maistiaisesta. Että aika vaatimatonta elämää joihinkin verrattuna.
Oikeasti tiedän kyllä olevan äärimmäisen rikas. Onnekaskin sen lisäksi! Aivan suunnaton pääoma minulla, vaikka en käytännössä mitään omistakaan. Ensinnäkin seteleiden pöytään iskemisellä ei voi edes kuvata, kuinka arvokas äitini on. Saati isoveljeni, joita minulla on peräti kaksin kappalein! Isini! Olen niin hitsin miljardööri, kun saan jakaa elämääni Santun kanssa. Lottovoitto on kerran jopa paukahtanut kohdalleni: silloin, kun tapasin ensimmäisen kerran parhaimmat ystäväni. Jos kadehtiminen ei rappeuttaisi ihmistä sisältä, kehottaisin rahan sijaan kadehtimaan paremminkin jotain tämänkaltaista. 
Siis riippuu mihkä nyt sitten vertaa. Uskon olevani rikas sen vuoksi, että osaan verrata varrakkuuttani oikeisiin asioihin. Kokonaisuuden tunteeseen, perustyytyväiseen oloon ja onnelliseen eloon.