Kategoria: elämä

elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuin mun kymmenen käskyä.

Elina6 kommenttia
Niin minäkin. Toivon seuraavan elämäntapatrendin olevan kaikesta kaiken irtiottaminen.
Ne olivat vähän kuin mun omat Mooseksen lait. Kymmenen käskyä. Moninkertaistettuna. Hyvin yksinkertaisia. Hyvin helppoja noudattaa – jos vain päätti niin. Omistautumista ne nimittäin vaativat, ei niistä muuten selvinnyt. Täyttä ja todellista uskoa, luottoa tehdä vastoin omia haluja. Aina siihen asti kunnes oppi. Oppi litannian, osasi ulkoa ja sisältö muuttui osaksi tiedostamatonta toimintaa. Ei luonnolliseksi osaksi, missään vaiheessa. Sillä se kai jutun juju oli; olen kyllin vahva vastustamaan itseäni. En hairahdu. Nimenomaan kaidalle tielle. Koska jotain vinoa siinä koko ajan oli. Kuunnellessani. Käskytyksiä. Ne eivät millään tapaa olleet ehdotuksia tai vaihtoehtoja. Vaan lakeja. Joustamattomia ja tarkkarajaisia. Niitä ei tulkittu. Niitä noudatettiin. Ja jos ei. Niin. Pahinta oli se, ettei ulkopuolista tuomitsijaa ollut. Omissa tunnontuskissa riutuminen. Se, että rangaistus tuli aina omasta kädestä. Älä syö.
Mikä on sulle täysillä elämistä.
Kaikki se, mitä säännöt eivät määrää. Ulkona käymistä, treeneihin polkemista, aikaisin heräämistä, joskus myöhään valvomista, säkkärissä löhöämistä, ystävän kanssa nauruun pyrskähtämistä, pyykin kuivumaan laittamista, pienen hymyn heittämistä, kaduilla kiireessä juoksemista, bussissa istumista, hyvän yön toivottamista ja kyllä. Myös syömistä. Se merkitsee tätä arkea, näitä mahdollisuuksia ja tuota tuloillaan olevaa.
Sen voi kuvitellakin. Mutta minä muistan. Vuodet järkkymättömän auktoriteetin vallassa. Sellaiselle, minulle. Tämä täysillä eläminen. Se ei voi merkitä muuta kuin oman mielen mukaisesti elämistä.
En enää koskaan halua havahtua ja tajuta, etten voikaan syödä joulukalenterin suklaata. Ai niin, enhän mä saa. Vaikka tahtoisin. Yhtä lailla kuin voisin ja saisin. Oikeasti. En enää koskaan halua herätä muuhun kuin todellisuuteen. Tänäpäivänä täysillä eläminen ja elämän arvostaminen tarkoittaa minulle vapautta, jota mahdollisesti rajoittaa vain omat ratkaisuni. Päätökseni, joita olen itse tilannekohtaisesti harkinnut. Ilman joka tilanteeseen päteviä sääntöjä, lakeja ja käskyjä.

Kyllin vahva ottamaan kaikki irti elämästä. 

Kaikesta kaiken irtiottaminen. Ei se ole yrittämistä. Ei se ole suorittamista. Eikä määritellyllä tavalla elämistä. Ei sen tarvitse olla korkeita virkoja tai mahtavan pitkiä juoksulenkkejä. Ei maailman joka kolkan koluamista tai mahdollisimman avarakatseiseksi pyrkimistä. Toisaalta. Monesti ajatus täysillä elämisestä saattaa assosioitua sohvanurkkaan ja sipsipussiin. Jokaikinen päivä. Kun kerranhan me vain eletään. Niin sitä perustellaan. Ja vaikka moinen ei vaadikaan perusteluja tai oma elämäntapa vakuutteluja, ei sen tarvitse tarkoittaa sellaista. Ainakaan aina. Itsensä haastaminen ja hetkittäin tietynlainen epämukavuus tuovat myös tyytyväisyyttä ja oloa hitsi meitsi elää.

Paremminkin se on olemista. Tuntemista ja kuuntelemista. Erilainen tapa on yhtä hyvä tapa, kunhan se on oma tapa. Elää täysillä. Fraasia ei voi säännöillä määrätä, joten ei myöskään tarkoin sanoilla määritellä. Kuvailenkin. Hikipisaroita ja kermatippoja. Nautintoa erilaisista lähteistä.

Ja vaikka Mooseksen vierailusta omassa elämässäni on aikaa, toivon, etten koskaan tule unohtamaan sitä. Mitä tein itse itselleni. Paha voi tehdä joskus jotain hyvää. Minua kokemani paha muistuttaa joka päivä kaikesta tästä hyvästä, juurikin siitä kaasu pohjassa porhaltamisesta.
elämä · ihana arki

Kun puurokulhoja onkin vain yksi.

ElinaKommentoi
Mietin tässä eräs yksinäinen ilta.
Kun haluaisi olla yksin, viettää oikeasti ihan vain itsekseen iltoja, olla aivan hiljaa ja uppotua omiin ajatuksiin, se ei onnistu. Ja kun sitten pitäisi olla yksin, ei millään haluaisi. Ajatus pimeästä, hiljaisesta asunnosta ja illasta tuntuu lähinnä pelottavalta, vähintäänkin turvalukon veroiselta.
Miksi kaikkea haluaa aina väärään aikaan?
Sain – tai jouduin  – viettää muutaman yön aivan yksin. Suhteellisen pitkän ajan jälkeen se tuntui oudolta. Ennen se olisi tuntunut kauhistuttavalta, nyt vain hivenen hassulta. Olen pienestä asti pelännyt hämärää ja hiljaista taloa, jossa ei kuulu muiden ihmisten aikaansaamia ääniä. Toisin sanoen olen pelännyt olla yksin. Pelon on synnyttänyt vilkas mielikuvitukseni, joka on yhä edelleen hyvin tallessa. Pienempänä olisin varmasti kuvaillut mielikuvitukseni etenevän hurjaa kiitolaukkaa tai kiitokiitolaukkaa äidin ollessa poissa kotoa. Yhäkin se kyllä laukkailee aika kovaa. Toissayönä käydessäni nukkumaan minun oli pakko useampaan kertaan laittaa valot päälle ja tarkistaa tummien ääriviivojen todella olevan ovenkarmissa roikkuvan repun, eikä – no, murhamiehen tai murtovarkaan.
 Kun puurokulhoja onkin vain yksi.
Toisaalta aina yksin ollessani ajatuksissani takoo edelleen eräs lausahdus muutamien vuosien takaa. Se oli silloisen elämää jo aika paljon nähneen uskonnon ja filosofian opettajani ohje; asu edes hetki elämässäsi itseksesi. Olen aina tulkinnut sen muulla tavoin kuin täysin konkreettisesti. Vaikka kaikki käytännönasiat, nekin ovat tietysti tärkeitä oppia hoitamaan itse. Luulen kuitenkin ohjeen tarkoittaneen suurelta osin sitä, ettei omaa elämää kannata perustaa toisen varaan. Asutaan yhdessä, ollaan yhdessä, hoidetaan asioita yhdessä, ollaan yhtä, koska ollaan perhe. Luonnollisesti. Siltikin omien jalkojen säilyttäminen – niitä käyttäminen ja niiden päällä seisominen – on ensiarvoisen tärkeää. Että oma talo pysyy pystyssä omilla perustuksillani. Tarvittaessa ihan ominkin voimin.
No juu. Pohdin yksinäisinä yön tunteina kaikenlaista muutakin. Pohtimisenarvoista todellakin.
Miksi omenaa syödessäni pitelen sitä kädessäni aina siten, että omenankanta, se tikku, sojottaa sisäänpäin? Ihan sama, syönkö vasemmalla vai oikealla kädelläni.
Miksi siivousvimma iskee aina lenkin jälkeen?
Onko ilmaus sika paljon tullut kirjoitusvirheestä aika paljon? Olen itse lukuisia kertoja kirjoittanut aika sijaan sika. Ja joskus antanut sen olla – ei kai pieni liioittelu ole pahasta?
Onko aamuja parempaa olemassa? Keksin vastauksenkin. Nälkäiset aamut.
Miksi aina ajatellessani, etten varmana opi ainakaan tätä juttua, kyseinen asia on lopulta ainoa, jonka tentissä muistan?
Yhteenvetona. Kannatti valvoa muutama yö. Arabian minikokoisten Muumi-mukien tähden. 
aitous · elämä · itsensä kuuntelu · syvällistä

Hei huomasin, että mä ansaitsen.

Elina2 kommenttia
Välillä unohdan, etten ole kaikkien kärsimyksiä kantava jeesus. Unohdan, etten ole vastuussa kaikesta tapahtuvasta. Toisinaan unohdan, etten ole kuin ihan tavallinen punttimimmi. Unohdan, ettei ole tarvetta olla syömättä suklaata. Joskus unohdan, että on olemassa myös se toinen. Unohdan, ettei vika ole aina minussa. Saatan myös unohtaa, että se voi yhtä lailla olla minussakin. Jonain hetkenä olen unohtaa, etten esiinny toisen ajatuksissa välttämättä omana itsenäni, vaikka tahtoisinkin. Unohdan, ettei asiaa aina kannata lähteä korjaamaan. On tilanteita, kun voin hyvillä mielin unohtaa olla miellyttämättä.
Valehtelisin, jos käyttäisin seuraavan ilmaisemiseen sanaa välillä.
Todella usein unohdan sanoa itselleni mä olen ansainnut tämän. 
Eilen yliopistolla labrassa kokeen päätteeksi tajusin mokanneeni. Huomasin jo alussa tehdyn virheen, jonka vuoksi virheprosentti kasvoi roimasti. Ja kun sitten ajattelematta kuulutin ääneen, etten ollut muistanut huuhdella fosforihappoastian reunoja RO-vedellä, opettajamme tokaisi aivan yhtä spontaanisti ai että miten rehellistä puhetta. Olisiko ollut vaihtoehto jättää kertomatta?
Olen oppinut monia asioita siten, että olen alkanut olla itselleni rehellinen. Rehellinen; en ole pakoillut, olen myöntänyt, olen aktiivisesti etsinyt. Joskus se sattuu, joskus se on tosi hankalaa ja joskus se tuntuu ihan itselleen valehtelulta, kun tunnepohjainen ajatus tuntuu niin aidolta. Kivistää myöntää, ettei joku ihminen vain pidä minusta. Sattuu huomata, että on ajatellut koko elämänsä aivan väärin. Suututtaa tajuta, että on enemmän hakoteillä kuin oikeassa. Ajattelen sen kaiken olevan kuitenkin perusta oppimiselle. Eteenpäin pääsemiselle. Kehittymiselle. Elämästä enemmän nauttimiselle.
 Sinä päivänä ajattelin ansaitsevani luennon sijaan salitreenin ja aika huolettoman mielen.
Sydäntä särkee, kun ajattelen pientä Rinkeliä vetämässä vatsaa sisälle koulun käytävällä ja laskemassa pikkuisia masumakkaroita balettitunnilla. Tuijottamassa punaisia poskiaan peilistä ja miettimässä, onko ystävän pettämistä keskeyttää yökyläily koti-ikävän vuoksi. Miksi ajattelit niin, miksi teit niin! Ihan kaikki koettu saa ajattelemaan. Ja niistä ajatuksista olen kiitollinen. Ajattelu synnyttää jäsentelyä. Jäsentely ehkä paljastaa oivalluksia. Oivallukset ovat usein rehellisiä. Rehellisyys saa aikaan kokemuksista oppimista. Liian kauan peilasin itseäni muiden kautta.
Olen oppinut ajattelemaan, että minä olen ansainnut. Suklaanpalan, skipatun luennon tai kiitoksen. Pienen löysäilyn ja vastuun delegoimisen. Mutta myös perustellun palautteen ja virheiden tekemisen. Olen oppinut huomaamaan, että asiat kulkevat eteenpäin ilman toimenpiteitänikin. Joskus ehkä jopa parempaan suuntaan. Olen oppinut luottamaan itseeni ja omaan arvooni.
Ja jos joku päivä vielä sorrun yrittämään, yrittämään, niin hirveästi yrittämään ja itseäni jatkuvasti vähättelemään, tiedän, ettei tarvitse kuin alkaa olla taas rehellinen itselle. Kyllä sitä taas oppii.

aitous · elämä · ihana arki · oma hyvinvointi

Itse Lempeä.

ElinaKommentoi

 

Pehmoista. Kaksi päivä. Niin pehmeää. Että on kuin leijuisi eteenpäin. Mietin lyökö sydän enää olleenkaan. Olenko ruumiissa kiinni laisinkaan. Anna koskettaa! Välillä rosoista pintaa. Vain jotta uskoisin ajan ja paikan, tämän pehmeän olon. Riipivä syystuuli tuntuu liian lempeältä kasvojen iholla. Miltei. Sillä silittää ei kai voi koskaan liikaa. Liitelen pää pilvissä. Ilman haaveilevia ajatuksia. Tunne on niin pehmeä, etten kai sovi kuin kaulasta alaspäin maanpinnalle.
Mietin pitkään, kuinka kirjoittaisin. Pohdin, kuinka sitä kuvailisin. Olotilaa viime päivinä. Kun oikeastaan sitä kuvaa täydellisesti vain yksi sana. Ja se harmittaa. Sillä adjektiivi on yksinkertainen. Se on kulunutkin. Kovin arkinen. Ei mitenkään moniulotteinen. Tai tulkinnallinen. Siltikin osuva. Pehmeä. 
Kaikki on tuntunut niin pehmeältä;
Vähän kuin avaisin suun, antaisin ensimmäisten vokaalien valua ulos, muodostuisi sana aalto. 
Vähän kuin liitelisin kampukselta rautatieasemalle ja toisinpäin. Ilman todellisuuteen tipauttavia, tömähtäviä askeleita.
Vähän kuin katselisin juoksulenkillä maisemien vilahtavan ohi. Kuten istuessani junassa. Mutta ainoa asia, jonka todella tunnen, on ilmassa yksinään leijuva pääni ja yhtä irralliset ajatukseni. Ainoastaan juoksevia jalkoja sivusta seuraavat silmät kiinnittävät minut todellisuuteen.
Vähän kuin havahtuisin kotiovella miettimään, juoksinko koko lenkkiä sittenkään. 
Vähän kuin täysmaitoon tehty kukkakaalimuussi. Kuin ruokakermalla pyöristetyt aurinkovihannekset.
Aika lailla kuin olisi rauha koko kehossa, tuolla pikkuvarpaassakin.
Vähän kuin tunne, jonka iltatreenit ovat saaneet aikaan. Pusken, pusken ja pusken, näen hikisen peilikuvan ja punaisen naaman. Irvistän. Siltikään mikään ei tunnu missään, rasituksenkin huomaan vain katsomalla. Kuin silmäilisin ulkopuolisen käsiä; kyllä ne täristä taitavat. Ja siltikin lihaskivut seuraavana päivänä ovat kovimmat aikoihin. 
Vähän kuin  pumpuli ihoa vasten.
Vähän kuin äidin kämmenselkä.
Vähän kuin maapähkinävoilusikallinen keskellä yötä.
Vähän kuin suustani ilman lupaa ulos päässyt naurunpyrskähdys. Täydellisen spontaani, siten myös aito. Havahdun hymyileväni sävähdyttävän väriselle liuokselle laboratoriossa;
vähän kuin fenoliftaleenin aikaansaama vaaleanpunainen. 
Vähän kuin aamun kirkkaat ajatukset, joita päivä ei ole vielä ehtinyt sutata. Vähän kuin aamun leijuva olotila, kun vasta oikea jalka on ehtinyt koskettaa todellisuutta, kylmää lattiaa.
Vähän kuin elämän tuntuessa helpolta.
Vähän kuin. Mun sisään olisi muuttanut itse Lempeä.

elämä · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Voi spaku minkä teit.

Elina2 kommenttia
Hivenen suolaa. Ripaus pippuria. Noooo-in. Muutama hypähdys ja perjantain kunniaksi loraus ruokakermaa. Silppuaa, raastaa, paistaa ja kiehauttaa. Ai että, miten ihanaa! Porina korvissa ja tuoksut nenässä – ihan vähän ehkä käryä silmissä. Oijoooo-i. Kauha pyörii keittiön johtajan kädessä, veitsi viuhaa vähän turhankin vikkelään. Käännös satakahdeksankymmentä, nokka kohti pannua – ei millään jaksaisi odottaa sipulin ruskistumista. Reseptiin lisätään aimo annos innostusta.
Siis näytti miltä ulospäin?
Hups. Rakettispagetit kiehui just hellalle. Ja oho. Vetäisinpäs pannulta pitkän hiuksen. Ääk. Raastoin peukkua, en porkkanaa. Sitten taas hups ja sama rundi uusiksi. Rakettispagetit eivät vieläkään asettuneet aloilleen. Neljä raaka-ainetta ja olen silti ihan pulassa. Kertaakaan ei kuitenkaan itkettänyt.
Sipulin näemmä leikkasin oikein.
Sitä voi sitten jokainen miettiä, mikä oli todellisuutta. Miltä näytti Rinkelin kokkailu ulkopuolisen silmin, miltä se Rinkelistä tuntui. Mielestäni aitoa tunnetta todellisempaa ei tosin ole olemassa.
Olen oikeasti aika harvoin kunnollinen kokki –  usein taas kovin malttamaton, nälkäinen ja pikkuisen kiireinen. Minkä vuoksi valmistan harvoin reseptiä – tai aikaa – vaativaa ruokaa. Edes helppoa sellaista. Säveltäminen on aina ollut enemmänkin minun juttuni; kaikki tuntuu hienommalta itse luodessa ihan alusta asti. Niin, ainakin onnistuessani, sillä tykkään hirveästi syödä. Ei-nyt-niin-kärähtänyttä-ruokaa. Ruoanlaitto tuntuu turhan usein kuitenkin vain ylimääräiseltä vaivalta. Mieluummin leivon vaikka pakkopullia kuin valmistan edes yhden ruokalajin illallisia.
Päädyin eräs ilta kuitenkin erinäisten toiveiden siivittämänä valmistamaan perjantaiateriaa. Hyvin yksinkertaista ja monelle ehkä mäteentänsilmätkiinni-tasoa. Siltikin luin tarkasti ohjeista – spaku valmistuikin suuren innostuksen vallassa. Hääräsin keittiössä haltioissani ja kuuntelin sivukorvalla pääni sisällä juttelevaa äitiä; laita Elina porkkanankuoret samantien roskiin ja kata se pöytä tässä odotellessa. Naureskelin alitajunnalleni ja muistelin lapsuuden lauantaiden jauhelihakastikkeita. Ja kun lopuksi katselin aikaansaannostani, kattilan rakettispagetti-jauheliha-sörsseliä, kielen päällä oli vain yksi tyytyväinen toteamus; vitsit mä oon emäntä. 

Marissan herkullisen ohjeen mukaan spakua; jauhelihaa, rakettispagettia, sipulia, mausteita ja ruokakermaa. Oma lisäys oli porkkanaraaste. Koska no. Piti päästä säveltämään. 
Nautitaan suuren nälän ja ketsupin kera. 
Pitkä lenkki aiheutti kaksi santsauskierrosta. Suosittelen!
Tuli kiva olo. Mutta oli kiva olo jo kokatessa. En tiennyt, että hurmoksen valtaan voi heittäytyä kauha kädessä. Olen tottunut kokemaan flow’n vain hikisenä ähistessäni – salilla ja juostessa. Endorfiinit jylläävät ja olo tuntuu hitsin supersankarilta. Se, että tuohon olotilaan voi päästä muullakin tavoin kuin urheilemalla, on minulle aika uutta. Yksi spaku sen opetti. Tajutonta.
Urheilu vie helposti mukanaan. Minut ainakin. Se on ihana tunne. Sen synnyttämä flow ja mielihyvä ovat vastustamattomia. Koukuttavat ja pahasti. Hyvästi. Yleisesti ajatellen koukkuun jääminen on toivottavakin pahe. Kyllä, pahe kaikesta huolimatta. Sillä ajattelen itse, ettei mihinkään maailmaan ole hyvä uppoutua aivan täysin, etenkään pitkäaikaisesti. Täydellisen omistautuneena sitä kun kääntää selkänsä aina kaikelle muulle. Siis sille muulle, joka väistämättä jää koko tajunnan täyttävän tunteen ulkopuolelle; oma maailma muuttuu suhteellisen suppeaksi. Ehkä ahdistavankin ahtaaksi. Liian syvälle uppoutuminen kääntyy ennen pitkää ihmistä vastaan, imaisee järkeä myöten kaiken mukaansa ja alkuperäinen idea innostuneesta intohimosta katoaa; omistautuminen voi jopa sairastuttaa. Työ, ruoka, opiskelu, urheilu. Ne voivat olla intohimoja, mutta yhtälailla liiallisena jonkin pahan aikaansaajia. Avara katse ja uteliaisuus, kunpa ne pysyisivät aina mukanani.
Mielihyvä maistuu parhaimmalta ja takaa parhaimmat tulokset, kun sitä nauttii erilaisista lähteistä. Se tuntuu mukavalta ajatukselta.
aitous · elämä · Indiedays Inspiration · itsensä kuuntelu

Mä haluun taas mustat kynnenaluset ja oikein pyöreät posket.

Elina6 kommenttia
Kyllä mä sen ongelman vielä löydän. 
En koe olevani melankolinen ihminen. Tai kovin negatiivinenkaan persoona. Pidän hymyilemisestä ja nauruun tikahtuminen on tosi kivaa. Rinkeli tykkää. Mielestäni on hauska ajatus hypellä katua pitkin kotiin ja hyräillä hiljaa muapa ei turhat huolet paina. Pyörähtää sitten ja katsoa ylös taivaalle, naurahtaa hahaa. Siten kuin musikaaleissa aina tehdään, vähän teatraalisesti. Koen olevani helposti innostuva ja aika intohimoinen eläjä. Niin, silloin kun tunnen olevani vapaa. 
Välillä pelästyn. Hyvää oloa. Vapautunutta tunnetta. Elämä tuntuu ikään kuin liian helpolta. Olen koko elämäni ollut kova huolestuja. Huolestun asioista, jotka monelta menisivät vain ohi korvien. Tai asioista, jotka todellisuudessa vaatisivat ehkä vain kommentin tai pari – ei jatkuvaa vatvomista. Mielestäni on ikävä ajatella, että teen ongelmia. Siis turhia sellaisia. Ongelma kun on oikeastaan aika kokemuspohjaista. En minä niitä itselleni leivo tarkoituksella. Minusta vain tuntuu ehkä keskimääräistä useammin jokin asia ongelmalliselta. Ja se taas voi johtua monestakin asiasta; poikkeuksellisen vahvasta tunnemaailmasta, koetuista asioista tai tavasta tarttua ja analysoida, liikaakin. Ehkä myös siitä huolestujan piirteestä.
Kuin ei osaisi elää tyhjin käsin. Ilman taakkaa harteilla. Jos vain viskaisi sen nurkkaan, kuten pienenä koulurepun kotiin tullessa?
Katsotaas. Olen huolestunut tällä viikolla ainakin siitä, etten unohduksen vuoksi pääse tekemään maanantain tenttiä. Ja kun sain tiedon pääseväni, kriiseilin, etten haluakaan mennä, koska en osaa – mitään. Sitten ongelmalliselta tuntui kampaan tarttuneet hiukset; vaikka kampaajan mukaan hiustenlähtökin on kausittaista. Kestosuosikki nykyään – etenkin talven tullen – on ikävän tummat silmänaluset, joiden ajattelusta en vain pääse yli. Joo ja niin! Panikoin myös sitä, miten opin ensi viikosta alkaen treenaamaan iltaisin. Mietin myös tosi paljon meidän hunajapurkkia. Että miten se nyt säilyy kaapissa ja täytyykö se syödä mahdollisimman pian pois – kilon purkki ja teelusikka päivässä.
True Rinkeli.
Ja nyt ihan lähipäivinä. Olen miettinyt kuumeisesti, mahdanko olla riittävän hieno tämän illan juhlissa. Ovatko tamineet riittävän hyvät. Onko pakko sipsutella korkkareissa. Kehtaako sitä edes mennä. Vatvon, kierrän kehää, vaikka se ei johdakaan yhtään mihinkään. Tai no johtaa.  Se päättyy aina toteamukseen no tällainen mä oon. Niin. Millainen sä sit oot?

Mun intohimo on elämä. Treenaaminen. Erilaiset tunteet. Kirjoittaminen. Mun intohimo ei todellakaan ole muoti. Ei merkkivaatteet tai vintagetakit. Mä haluan näyttää siistiltä, mutta mä en halua elää ulkonäkökeskeistä elämää. Koska mä olen huomannut olevani sitä onnellisempi, mitä vähemmän mä kiinnitän ulkonäkööni huomiota. Mä olen joskus ylikorostanut elämässäni vaatteita ja ulkonäköä. Mutta silloin mä en ollutkaan mä. Vaan jotain ihan muuta. Oikeasti mä mieluummin juoksen ulkona täysiä ja katson peilistä punoittavia, pyöreitä poskia kuin mietin moista. Välillä musta tuntuu, että oikeasti haluaisin isot kissanposket taas, kuten pienellä Rinkelillä. Ne kuuluvat mulle. Ihan oikeasti mulla oli aina pikkutyttönä mustat kynnenaluset. Ei sen vuoksi, että olisin ollut jotenkin resuinen, vaan sen vuoksi, että olin kova touhuamaan: rapsuttamaan Ukkelin kuolaimista töhnää pois ja pilkkomaan isin kanssa saunapuita pihalla. Joskus pienenä mä halusin huulipunaa. Mutta vain sen vuoksi, että äitikin laittoi. Kyllä musta on nykyään mukava kulkea kivan näköisissä vaatteissa. Mutta se, miltä näytän ei todellakaan ole päivän kohokohta tai tarkoitus. Pikkuinen sivuseikka. Mä haluan keskittyä siihen, että mun pikkurillin päässäkin tuntuu elämä. 
Joten. Oliko tässä vielä jokin ongelma? Sitä minäkin.
Tänään illalla voisin pukea oikein leveän hymyn.
elämä · syvällistä

All yours, life.

Elina8 kommenttia
Aihe olisi: silloin mä olin kiinni elämässä.

Okei, no.

Juoksin tihkusateessa. Oli kiire. Ja oli tarkoitus hypätä vesilammikon yli. Läsäytin suoraan keskelle. Se olisi tuntunut inhottavalta, jos mielen päällä ei olisi ollut muuta. Kaikki tuntui ainoastaan – märältä. Vähän onnettomalta myös. Olin myöhässä. Päällä oli pikaisesti ylle kiskotut lenkkivaatteet, päässä niitäkin likaisemmat hiukset. Sininen viiru ehkä poskella. Hammastahnaa. Olin ihmisten ilmoilla. Kai. Onneksi kuitenkin pienessä Jäkessä vain. Äiti joskus pienenä sanoi, ettei ihmisten ilmoille voi mennä ihan minkä näköisenä vain. Olinko sitten ihan minkä näköinen vain? Varmasti vielä vähän pahempi. Oli huono mieli. Elämä ei silitellyt päätä. Murjoi mieltä enemmänkin. Raaka tunne. Ja siksi elämä tuntuikin olevan niin lähellä. Ihan vieressä. 
Tää on elämää! Kamalan kiva. Kamala tunne voi olla kivaa elämää. Toisin sanoen. Elämän tunteminen ei välttämättä aina ole suu korvissa hymyilyä. Joskus se on esimerkiksi ahdistusta. Tunne itsessään ei ole mukava, mutta elämän rosoisen pinnan koskettaminen tuntuu hyvältä. Roisilta ja raa’alta, mutta hyvältä. Niin aidolta.
Istuin kahvilan pöytään. Imaisin pillillä kolme euroa kahdella sisäänvedolla. Laittoman laimennettua limua. Selvästikin. Olisi tuntunut inhottavalta, jos olisin jaksanut välittää. Vietin seuraavan tunnin katsellen parasta ystävää silmiin. Nyökyttelin ja kuuntelin. Puhe kuulosti suureltakin sinfonialta korviini. Tunti kymmenen jälkeen avasin suuni. Ja purskahdimme molemmat itkuun. Siinä niin. Keskellä kauppakeskuksen kuppilaa. Onneksi edelleen Jäkessä vain. Sillä seuraavassa hetkessä nauroimme jo. Pyyhimme kyyneliä. Mietimme, miltä mahtaa sunnuntain kahvihetkemme vaikuttaa ulospäin. Mutta hetkeksikään emme irroittaneet katsetta toisistamme. Ihan syrjäsilmällä vain näiks tuon papan, pysähtyi ja mahtoi ihmetellä, voi meitä. Elämä ei tuntunut enää olevan vieressä. Se oli minussa. Istui siinä niin sylissä. Ilmeni minun ja ystäväni välissä. 
Se on sidoksissa puhtaaseen, aitoon ja spontaaniin. Se on vapautta antaa tulla ja antaa olla. Tunteen ja oman minän. Juuri siinä hetkessä. Juuri sellaisena. Sillä on paljonkin tekemistä hymyn ja hyvän olon kanssa. Yhtä lailla kuitenkin myös sen nurjemman puolen kanssa. Luulisin.

Tahdon olla. Kaikkea muuta kuin heijastus. Suttutukka ja pieni pallero. Tai isompiakin kolhuja kokenut ja jatkuvasti kuoppaista tietä kulkeva. Mitä vain muuta kuin puolittain kiinni elämässä roikkuva vaeltaja.

elämä · ihana arki

Ai love me.

Elina2 kommenttia
Ai että.
Tämä pieni ihminen muistaa olla onnellinen elämän pienistä asioista.
Ai ei suju. Ensin voi aina päättää iloita punatarraisista rahkoista tai ei-ne-viime-vuotiset-villasukat-ole-missään-löydöistä.
Ai? Siis joo. Kiität vielä itseäsi, että päätit. Ainakin sitten kun tunnet sen oikean onnen pienestä, vihdoin pesutuvassa käyneistä lakanoista.
Ai niin kuin oikeasti. Kyllä. Joskus väkinäisellä ja aidolla on lineaarinen yhteys. Tää johtaa niinku tähän.
Ai mutta. Vähän kuin tunteiden huijausta! Ei. Ei suinkaan. Ainoastaan niiden houkuttelua.
Onhan siitä tutkimuksiakin. Jopa väkisin hymyily tekee sen, että alkaa ihan oikeasti hymyilyttämään. Mieliala kohenee. Ajattelin itse SoMettoman päivän sijaan pitää täysin HyMyllisen päivän. Yritän hymyillä kaikelle. Lupsakasti ikävillekin sanoille. Ai, ahaa! Pitäisi ainakin päivän päätteeksi vähän naurattaa. Toivottavasti.

Hymyillyt mä olen:

Fysiikan kurssin neloselle. Tietysti lähetin heti veikalle viestiä.

Ensimmäisille bongatuille lumihiutaleille. Tarkasti kun katsoo…

Possujen kattokruunulle. Josta muistui mieleen se, kun halusin minipossun lemmikikseni. 

 

Aamupalan liekille. Puurokin maistuu tunnelmavalaistuksessa erilaiselta. 

 Uudelle talvitakilleni. Oikea hinta oli 150 euroa ja sain sen kolmellakympillä.

Pienelle yllätykselle.
Ai niin. Tänään(kin) piti sitten hymyillä.
Lauantaiaamu tuntuu väsyneeltä. Vähemmän, kun hymyilen unihiekalle silmissäni; kyllä tämä tästä käyntiin lähtee. Yöllinen huuto yläkerran naapurista tuntui ikävältä. Tosin vähemmän, kun sille yrittää hyväntahtoisesti hymähtää; teinipojan oikut tiedetään.
Päivän messuja odotan jo innolla. Vieläkin enemmän kun jo etukäteen hymyilen; I love me, täältä tullaan!

elämä · höllää · syvällistä

Once in a lifetime -lokero.

Elina2 kommenttia
Kuinka monta kertaa olet katunut tekemättä jättämistä? Entä tehtyä? 
Eihän siitä hyvä olo tule. Vastoin se on koko ajatusmaailmaanikin. Kaukana kuuluisista periaatteista ja pohdinnan lopputuloksista, kaukana minusta ja tavallisesta elämästä. Järjen hiven haihtunut ilmaan – jos se koskaan mukana on ollutkaan. Eikä se varmasti ole kurjuuden väärti. Jokapäiväisenä, jokalauantaisena tai edes kuukausittaisena. Niin siltikin. Ainakin kerran elämässä. Ajattelen haluavani. En kokemuksen vuoksi, en välitä elämyksestä, edes tyhmyydestä tai syntyvästä huonosta olosta. Pitää, sillä en ole koskaan. En ikinä, en milloinkaan. Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä. Että se on aivan uutta. 
Ei se täysin ole uteliaisuutta, nuuskimista tai kokeilunhalua. Ei jännityksen hakemista tai omien rajojen etsimistä. Ei se todellakaan ole sitä, mitä elämältä haluan tai miten haluan elämääni elää. Mutta silti haluan. Itselleni sen yhden kerran. Miksi sitten? Se nyt vain sattuu kerran elämässä -lokeroon. 
Vähän kuin. On järjetöntä ostaa munakoppi, kun ostoslistalla on kengät ja syystakki. Silti on pakko. Selittäisitkö miksi? Koska kerran sitä vain elämässä putkahtaa päähän ostaa ikioma munakaappi. 

Tilaisin pizzan aamupalaksi tuplajuustolla ja kotiinkuljetuksella suoraan sänkyyn. 
Valvoisin koko yön. Ihan jokaisen tunnin aamuun asti. Yrittämättä edes nukkua.
Siemailisin astetta sivistymättömämmin. Tämän kerran pää ihan täyteen. 
Söisin Fazerin Sinisen yhdeltä istumalta. Suoraan levystä haukkaillen – kuten Salkkareiden Katja vuonna -99.
Osoittaisin itseäni ja toteaisin katso, kuinka kaunis olen. Täältä sisältä näin. 

elämä · itsetutkiskelu · syvällistä

Piuha minun päästäni sinun päähäsi.

Elina2 kommenttia
Elokuvissa on aina kiva käydä. Opiskelijalle varsinkin se on luksusta arjen keskellä; vähän samaan tapaan kuin kyyti suoraan kotoa kampukselle – mikä ei ole vielä tosin kertaakaan tapahtunut. Torstain arki-ilta oli miellyttävän leppoisa, kun olin muutamien kurssikaverieni kanssa Finnkinossa katsomassa Vadelmavenepakolaisen. Ennakko-odotukset ovat monesti oikeasti ihan hyvän leffan pilaajia – sitä kun helposti odottaa vähän liikaa todella uskomattomaltakin. Oli äärimmäisen rentouttavaa vain mennä porukan mukana ja katsoa, mitä silmien eteen pläjähtää. Ei odotuksia – tai edes kovin suurta väliä koko elokuvasta. 
Onnistunein elokuvakokemus syntyy ehkä silloin, kun katsoja pystyy samaistumaan jollain tapaa. Elokuvan henkilöön, tilanteeseen, esitystapaan tai tunnelmaan. En minä koskaan ole suuren suuri Ruotsi-fani ollut, mutta ruotsinkieltä olen kyllä halunnut osata. Olen halunnut olla kaksikielinen serkkujeni tapaan. Riittävästi siis samaistumispintaa, jotta koin Vadelmavenepakolaisen ehkä astetta syvemmin kuin vain pintapuolisesti kivana leffana.
Samaistuminen. Se luo yhteenkuuluvuutta. Se osoittaa parhaimmassa tapauksessa eksyneelle paikan. Se auttaa ymmärtämään, itseä ja toista. Se luo näkymättömän, mutta vahvan yhteyden kahden ihmisen välille. Se saattaa keventää toisen taakkaa. Se saa kiinnostuksen heräämään. Se luo ystävyyssuhteita. Se tapahtuu sanattomasti. Se on valtavan hieno tunne, jota kuitenkin on käsiteltävä hyvin hellävaraisesti. Samaistumisessa on usein kyse syvällä, melkein tiedostamattomassa, olevista tunteista ja kokemuksista.
Samaistuminen on vähän kuin laittaisi piuhan kulkemaan minun päästäni sinun päähäsi.
Pienenä samaistuin moniin kirjojen henkilöihin. Seitsemän tassua ja Penny. Se Penny oli muistaakseni aika auttavainen ja eläinrakas. Rinkeli oli aika kiltti ja Rinkelillä oli gerbiileitä. Myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt monien tärkeiden ystävyyssuhteideni perustuvan jonkinasteiseen samaistumiseen – vaikka ne toki sisältävät, vaativatkin, paljon muutakin. Samaistuessani toisen luonteenpiirteeseen tai tapaan ajatella haluaisin usein myös tutustua ja ystävystyä hänen kanssaan. Se toimii kuin magneetti.

Samaistuminen liittää ihmisiä yhteen. Ajattelen, että sellaiseksi se on pääosin ehkä tarkoitettukin. Kahden toisiinsa vielä tutustumattoman ihmisen väliseksi. Siihen liittyy vahvasti löytämisen ilo – en olekaan yksin itseni, ajatukseni ja kokemukseni kanssa. Harvoin sitä ajattelee todella samaistuvansa hyvin läheiseen ihmiseen – samankaltaisuuden vain ikään kuin jakaa. Olen äidin kanssa kasvanut yhteen ja vaikka olemme äärimmäisen samanlaisia ihmisiä pohjimmiltamme, en siltikään koskaan ajattele samaistuvani hänen ajatuksiinsa. Jaan ajatuksen ja olen samaa mieltä, tunnen itsessäni hänen olonsa ja näen pintaa syvemmälle – olen jo askeleen pidemmällä samaistumisesta. Meidän välillämme ei ole samaistumiseen tarvittavaa välimatkaa, rakostakaan.

 
Mikä synnyttää rakkautta, intohimoa ja vapautta? Ovatko ne liian henkilökohtaisia tunteita samaistumiseen?

Toisinaan haluaisin toisen samaistuvan kokemaani.

Tänään viikoittaista pitkää lenkkiä juostessani mietin, jos vain pystyisin edes yhdelle liikkumista kammoksuvalle kertomaan olotilani lenkin aikana. Liittämään piuhan tunnekeskuksesta toiseen. Tai kyllin hyvin kuvauksella kysymään, pystytkö samaistumaan. Oloni oli niin. Epätodellinen ja uskomaton.

Ei kulkenut. Ei rullannut. Sillä se oli enemmänkin liitämistä eteenpäin. Maanpinnan yläpuolella. Sillä jalkoja en tuntenut, tömähtelyä ei tuntunut, eikä rahinaakaan korviini kuulunut. Kymmenennen kilometrin kohdalla oli joitakin vielä jäljellä. Ei se edennyt virtauskokemuksella, ei energiapaukulla. Sillä oloa kuvasi vain seesteinen rauha ja edessä heiluva tuntematon jalkapari – vaikka minulle ne kuuluivat, niin jalka kuin rauha. Sääli oli vain loppu, edessä häämöttävä maali, kotipihan halkeaman ylitys. Muutoin olisin liitänyt – varmasti Atlantin toiselle puolelle asti.

Suuria samaistumisen hetkiä olen kokenut lukiessani toisten minulle kirjoittamia rivejä. Täällä blogissa ja sähköpostin kautta, esimerkiksi. Ja luulen myös antaneeni joskus pientä samaistumispintaa rustailuillani; on aina uskomatonta kuulla toisen ajattelevan samoin kuin minä itse. Mielestäni samaistuminen on hieno asia senkin vuoksi, että ensin sen kohde on pystyttävä kuvaamaan ja nostamaan toisenkin todellisuuteen; jollain tavoin itseä ilmaisemalla. Kirjoittamalla, laulamalla, kertomalla – elokuvankin kautta. Taide on hyvä työkalu. Tosin, joskus itseään ilmaisee tiedostamattaankin; surumielisillä silmillä, kalvakalla iholla tai puheen takaa pilkottavalla herkkyydellä. Minä tiedän, minä näen.
Samaistuminen on kuin näkymätöntä punosta, sellainen ranskanletti, joka vähä vähältä kerää sopivia suortuvia mukaan kokonaisuuteen.