Kategoria: itsetutkiskelu

itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet

Uuteen vuoteen.

Elina6 kommenttia
Olen enemmänkin tavoitteiden asettaja kuin varsinainen haaveilija. Ainakin mitä tulee sellaisiin asioihin, joihin voin itse vaikuttaa. Olen aina tiennyt, että elämä rakennetaan pitkälti omilla valinnoilla ja teoilla. Hyvin monia asioita voi olla itse ainakin muotoilemassa, jos ei ihan täysin alusta asti kokoamassa. Sen sisäistäminen, että voin itse ohjailla päätöksilläni elämäni kulkua, on kuitenkin ollut aivan oma lukunsa; ensin todellisiin hommiin ryhtymistä on pitänyt kasata itseluottamus – aika olemattomista palikoista. Joskus olen ehkä jopa sortunut ajattelemaan realistisista asioista haaveilemisen olevan vähän turhaa puuhaa. Miksi haaveilla, jos ei oikeassa elämässä kuitenkaan uskaltaisi – silloinkaan kun haave olisi ihan mahdollista toteuttaa? Eikö haaveilussa kuitenkin ole jollain tapaa kyse halusta. Ja jos oikein kovasti haluaa, niin pelottavankin edessä uskaltaa. Niinhän? Etenkin silloin, kun haaveen toteuttamiseen tarjoutuu oiva tilaisuus. Sittenhän mahdollisista asioista haaveilu olisi vähän kuin liian vähäistä halua. Joku voisi kai ajatella niin.
Kuvailisin itseäni myös ripeäksi ja rempseäksi, kylläkin ajoittain hivenen saamattomaksi. Yleisesti kuitenkin enemminkin toimijaksi kuin jaarittelijaksi. Siitäkin huolimatta, että olen surkea kahden asian väliltä valitsija. Mieluummin tähtään tavoitteeseen kuin hapuilen haaveita.
En siten haaveile minkäänlaisesta alkavasta vuodesta; en onnellisesta, onnekkaasta tai menestyksekkäästäkään. Sen sijaan asetan itselleni mukavaksi kokemiani tavoitteita; niin arkipäiviä koskettavia kuin laajempilinjaisiakin. Olen pohtinut, ettei tavoitteiden saavuttaminen ole kai niinkään keskiössä, vaan matka niitä kohti. Kuulostaa ehkä hiukan hassulta, mutta aika usein on sama onnen kannalta, saavutanko tavoitteet täydellisesti vai vain osin. Välillä en ehkä edes aivan tarkoin tiedä, mihin tähtään. Tai voinko koskaan tavoittaa ja saavuttaa. Mutta kulku kohti tavoitteita onkin kenties tärkeintä. Se tuo onnea ja onnistumisentunteita, on antoisaa ja kasvattavaa.

Vähän ajattelin, että vuonna 2015 voisin;
hakea rauhaa jokaiseen päivääni. Opetella pysähtymään. Aloittaa aluksi rauhan haeskelun aamuista joogan avulla. Myöhemmin se saattaisi onnistua ehkä jopa keskellä päivää tai iltaisella.
muistaa maistella vapautta. Haukata vapaudentunteesta edes pienen palan jokainen päivä. Tehdä asioita ihan vain koska mä voin.
hautautua kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Eli kokeilla rohkeasti uusia juttuja. Olen aina kirjoitellut vain yksinäni ja syvässä hiljaisuudessa.
syödä pizzan. Pelkällä tuplajuustolla. Pitkästä aikaa.
olla välittämättä muista välittäessäni muista. Löytää tasapaino monessakin asiassa.
antaa itseni olla tärkeä. Oppia luottamaan ihanien ihmisten tarjoamaan ystävyyteen ja olemaan pelkäämättä hylkäämistä.
levätä säännöllisesti. Vaikka siltä ei aina tuntuisikaan. Olen ymmärtänyt, että tietyn pisteen ylitettyäni en voi enää luottaa ei kun hienosti mä jaksan -ajatteluun. Vaikka kuinka aidolta vain ajatus tuntuisikin.
opetella olemaan jättämättä tavaroita siihen, mihin ne kädestä sattuvat tipahtamaan. Toivottavasti matka itsessään kohti siisteyttä on antoisa, sillä tavoitetta en kyllä koskaan tule saavuttamaan. Iha varmana. Ikuinen huithapeli, kyllä olen.
kuunnella yhä tarkemmin omaa kehoani. Aion rutiinien ja tottumusten sijaan antaa yhä enemmän kehon tuntemusten ohjailla arkeani. Viikkoon ei välttämättä mahdu viittä liikuntasuoritusta, jos siltä ei tunnu. Toisaalta viikko voi sisältää seitsemänkin, jos tuntuu sellaiselta.  
olla omistautumatta liikaa yhdelle asialle. Intohimo on huikea asia, mutta liiallinen omistautuminen peittää alleen aina muita – mielekkäitä ja kokemisenarvoisiakin – asioita. Sellainen hillitty himokkuus olkoon tavoitteena.
syödä yhä enemmän kasvisruokaa. Ihan ensiksi tavoitteena on ottaa haltuun couscous ja linssit. Ylipäätään opetella valmistamaan muutakin kasvisruokaa kuin vain uuniparsakaalia. Vaikka se on parasta. 
juosta Helsinki City Runin. Hymyssä suin.
olla suunnittelematta liikaa. Päivätasolla, viikkotasolla ja pidemmälläkin tähtäimellä. Kaiken ei tarvitse myöskään olla aina hanskassa. On ihan luonnollista, että ihmisellä on välillä elämässä keskeneräisiä asioita ja toisinaan sekasotkua pääkoppa täynnä.
Taidan toivottaa uuden vuoden ihan mielelläni tervetulleeksi.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Ajatuksia omintakeisuudesta.

Elina2 kommenttia
Jännä juttu.
En ole koskaan ollut kovin halukas erottumaan massasta. En ehkä kyllin rohkeakaan. On ollut aina hyvä asia, että sulaudun joukkoon. En ole koskaan kaivannut katseita. Tai huomiota. Minulle on riittänyt, että olen hyväksytty. Että olen riittävä. Etenkin mitä tulee ulkonäköön. Olen aina pukeutunut kuten itse haluan, mutta valinnut siltikin ne hillitymmät vaatteet vaihtoehdoista. Luulen, että tiedostamattomasti vältän kaikkea huomiotaherättävää. En koe omaperäisyyden sinänsä olevan tavoiteltava asia. Kunhan on kiva ja viihtyisä olla itsensä kanssa. On ihan okei olla vain osa jotakin. Ei aina tarvitse yrittää olla valtavan ainutlaatuinen ja uniikki yksilö. Eivät monetkaan eliöt selviäisi hengissä, jos erottuisivat muista kaltaisistaan persoonallisella ulkomuodolla.
Siltikin ajatelessani blogiani ja kirjoitustyyliäni erotan selkeästi oman tyylini. Omaperäisyyttäkin. Sanaa on kyllä käytetty kuvailemaan tekstejäni. En koskaan mieti tyylilinjauksia, oikeastaan en aihevalintojakaan. Kirjoitan, mitä mieleen juolahtaa. Aika usein hetken hurmoksessa. Voin synnyttää sanoista ihan mitä vain. Ja se on perin kiehtovaa. On hassua, ettei tällaisella enemmän tai vähemmän entisellä epävarmalla tule mieleenkään pelätä kirjoittaa jotakin; päinvastoin. Elina, rohkea teksti. Minäkö? Peloton? Monesti olen joutunut miettimään, ovatko rohkeus, omintakeisuus ja persoonallisuus sävyltään millaisia. Minä kun olen aina pitänyt itseäni hyvänä, jos en erotu liiaksi muista. 
En ole kova kertomaan itsestäni – varsinkaan jos kyseessä ei ole oikein läheinen ihminen. Kyselen mielelläni, kuuntelen kernaasti. Kerron itsestäni toisen kysyessä, mutta en koe tarvetta pyörittää jutustelua koko aikaa oman elämäni ympärillä. Olen otettu, jos toista kiinnostaa elämäni ja ajatukseni.  On hienoa kertoa oma mielipide ääneen, kun sillä on jotakin painoarvoa. Yletön levittely ei niinkään tunnu järkevältä. Vastavuoroisuus kaikesta huolimatta on monen juttutuokion suola.
Myönnän. Asia, jossa minä olen ihan hyvä, on itsestäni ja omista kokemuksistani kirjoittaminen. Teksteissäni omat ajatukseni ovat keskiössä; ne kertovat minusta. Se tuntuu välillä kauempaa katsottuna oudolta. Tunnistan tarpeen kirjoittaa, mutta en millään tavoin halua tyrkyttää itseäni. En kuitenkaan koskaan kirjoittaessani mieti, vaikutanko valtavan itsekeskeiseltä omia asioita puidessani – kuten varmasti tekisin, jos puhuisin ääneen samalla tavoin. Tuntuu hyvältä ja oikealta ja hyvä niin. Tekstejäni jos oikein lukee, saattaa ymmärtää useiden niiden olevan enemmän kuin vain minä-muotoista itsetutkiskelua; ei ehkä yleistystä, mutta samaistumisen mahdollistavaa. Vastavuoroisuus. On se kirjoitusjutuissakin monesti hirveän tärkeä asia. 
Kun ihminen etsii itseään, hän varmasti etsii samalla myös omaa, itselleen ominaisinta ilmaisukeinoa. Tai ehkä se on yksi ja sama asia? Ihminen on löytänyt ison osan itsestään, kun on löytänyt oman tapansa toteuttaa itseään. Kuulostaa järkevältä. Toisille se voi olla tietty vaatetyyli tai esimerkiksi taide jossain muodossa. Toiset taas ovat loistavia suustaan ja toteuttavat jollain tavoin sitä kautta itseään. Luulen, että minun ilmaisukeinoni on kirjoittaminen. 
Mistäkö tiedän sen?
Ainakin siitä, että harvoin jäädyn kirjoittaessani. Aina tulee jotakin. Lisäksi siitä, että minulle on ihan okei olla huomaamaton, kunhan ajatukseni tuntuvat suurilta. 

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuule, katso vain rohkeasti taakse.

Elina6 kommenttia
Kuule, voiko ihminen päästä yli?
Yli mistä? Se vähän riippuu. Siitä ylitettävästä kuilusta. Leveydestä. Syvyydestä. Ponnistusvoimasta. Rohkeudesta. Päättäväisyydestä. Apukäsistä. Turvavaljaista. Aika monesta tekijästä. Muttei se ole niiden summa. Voi ihminen päästä yli ihan pelkällä rohkeudellaankin. Ja vaikka kuilu olisi leveäkin. Toisaalta joskus päättäväisyyskään ei riitä, eivät monet apukädetkään. Turvavaljaat, nekin voivat napsahtaa poikki. Joten ei kysymykseen kukaan varmaan osaa varmasti vastata. Mutta yhden jutun kuitenkin tiedän – varmana.
Niin kauan kun kuilun reunalla keikkuessa ihminen ei uskalla katsoa taaksepäin, on hyppy-yritys aika toivoton. Ei se voi onnistua, jos ei ensin pysty katsoa mennyttä ja koettua. On mahdotonta päästä yli, jos ei kykene kohtaamaan sitä jotain, joka on tilanteeseen ajanut. Kuilun yli ei paeta. Sen yli ponkaistaan. Ponkaisu ei takuulla onnistu, jollei ensin ole riittävän keveä. Keveä taakasta.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei asioiden sysääminen ole ratkaisu. Vaikka se ajoittain tuntuisikin helpolta. Jopa oikealta. Päätepistettä, sitä ylipääsemistä, ei vaan voi saavuttaa, jos ei kykene käsitellä mennyttä. Jos ei uskalla puhua, pohtia ja muistella. Ääneen ja itsekseen. Käsittelemätön jää helposti muhimaan. Oikein ihanasti kasvattamaan syvälle rihmastoja. Näennäisesti olo, mieli ja vointi saattaa olla kuin ylipäässeellä. On kuin, mutta ei kuitenkaan ole. Riittävän kauan rihmoja kasvattanut käsittelemätön kyllä antaa kuulua aikanaan itsestään. Mitä ihmeellisimmin tavoin. Sellaisin, joita ei ehkä osaa edes yhdistää menneeseen. Sitten se kuilun ylitys vasta hankalaksi muuttuukin. Kun pitää ensin palata takaisin toiselle puolelle ja aloittaa hyppyyn valmistautuminen uudestaan. Tai ennemminkin oikeasti.

Oli elämän notkahdus sitten lapsuuden trauma, vaikea ero, ystävän menettäminen, läheisen kuolema tai oma sairastuminen. Aina yhtä välttämätöntä on uskaltaa kahlata koettu uudemman kerran läpi. Ehkä käsi kädessä toisen kanssa, turvavaljain, jos oma rohkeus ei aivan riitä yksin yrittämiseen. 
Olen vaikka kuinka pitkään pystynyt puhumaan, mielellänikin, mutta katsoa en ole kyennyt. Se on tuntunut sietämättömältä. En ole vain saanut ajatuksiini mietettä, niinkin yksinkertaista kuin silloin olin tuollainen, nyt ole tällainen. Kuitenkin heti otettuani askeleen kohti katsomista huomasin pystyväni toteamaan itselleni tuon. Se auttoi pohtimaan lisäksi kysymystä ennen tätä kaikkea olin millainen?
Kuule, en edelleenkään tiedä aivan varmasti, voiko ihminen päästä yli kaikesta. Siis ihan kaikesta. Tiedän kuitenkin, että monissa tapauksissa se onnistuu. Ja täydellisen varma olen siitä, että kuilun reunalla taakse rohkeasti katsominen auttaa – silloinkin kun ylipääsy jää puolitiehen ja vain toinen jalka yltää vastakkaiselle puolelle.
ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Anna aikaa ajatuksille ja ole hetki ilman ajatuksia.

Elina2 kommenttia

Anna aikaa ajatuksille. Yksi elämäni kulmakivistä. Itse itselleni laatima elämänohje. Ehdoton, välttämätön osa hyvinvointiani, josta en voi tinkiä. Toimin kuin obligaatti aerobi; se tarvitsee elääkseen happea, minä aikaa ajatella. En ehkä kuole ilman sitä, mutta voin hyvin huonosti. Tukehdun sekamelskaan päässäni. Anaerobille happi on myrkkyä, minulle vastaavasti kiire ja ajanpuute.
Ajatukset kun tarvitsevat aikaa. Oikeastaan ihan oman aikansa. Niitä ei voi harmi kyllä huijata; tässä olis nyt ihan hyvin aikaa. Jep, viis minaa. Helpottavaa kuitenkin on, että ajan antaminen riittää. Muuta ponnisteluja ei tarvita, loppu tapahtuu itsestään – jos tapahtuu. Hienoja visioita elämästä ja olemisesta ei välttämättä synny. Ei ehkä yhden yhtä ajatusta. Mutta mahdollisuus ajatusten pulpahduksille ja oikeille oivalluksille on jo jotain. Oleellisinta. Oikeastaan ainoa asia, jolla on merkitystä. Vaikka ei syntyisi yhtäkkistä mielen kirkastajaa tai ratkaisuja kiperiin kysymyksiin, aika siltikin hellii ajatuksia. Sillä toisinaan niiden on saatava vain olla ja levätä. Eivät ajatuksetkaan pidä kokoaikaisesta aktiivisesta ajattelusta.
Miten voi osata antaa ajatuksille aikaa oikeassa paikassa, oikealla hetkellä? Kun ajatukset ovat niin kovin hentoisia, pienistä asioista häiriintyviä, katoavaisia ja tilannesidonnaisia. Ne pelästyvät helposti pakottamista. Ajatukset ovat kai vähän omapäisiä. Tulevat, kun tahtovat.
Olen havainnut, että ajatukset ikään kuin hakeutuvat määrätyissä tilanteissa luokseni. En ehkä annakaan aikaa niille, vaan ne ottavat sitä ja minä joko sallin tai en sen. Kuljin Viikkiin viime viikolla autolla julkisten kulkuvälineiden sijaan. Se oikeastaan herätti minut pohtimaan ajatusten ilmaantumista, sillä huomasin inspiraationi kärsineen ja sekamelskan lisääntyneen päässäni. Itseksenihän minä autolla köröttelin, mutta siltikin rauha puuttui. Sellainen, joka olisi houkutellut ajatukset, hmm, ajatuksiin. Olen suhteellisen hyvä kuski, mutta siltikin vissiin vähän stressaavaa sorttia – liikenteessä, kaikessa ja kaikkialla. Oli hivenen jopa nurinkurista tajuta, että juurikin ne aamubussin pehmopenkit ja hämärä maailma ikkunoiden ulkopuolella ovat olleet seikkoja, jotka ovat synnyttäneet ajatuksia ja niiden omaa aikaa. Kaikesta väsyttävyydestä ja hitaudesta huolimatta koulumatkat julkisilla ovat nähtävästi olleet mielettömän inspiroivaa touhua.

Meditaatiota? Salilla ajatuksia ei paljonkaan ole tai tule. On vain fyysinen voima.

 Aamuhämärä on kuin luotu ajatuksille.

Usein kun antaa turhan kuluneiden, väsähtäneiden ja turtuneiden ajatusten hetken aikaa levätä, ne muuttuvat jälleen hyvinkin tuoreen tuntuisiksi. Niin uudentuoksuisiksi, ettei niitä vanhoiksi ole edes haistaa. Ongelmalliset ajatukset ovat ehkä enää varjo vain entisestä. Ajatusten levätessä voi vaikka tuijotella tyhjyyteen tai sulkea silmät keskellä päivää. Jos vain vielä muistaa miten. Toisinaan tuntuu, etteivät ihmiset osaa enää yhtä hyvin olemisen taitoa. Ajattelu, pohtiminen, funtsailu ja ratkominen onnistuvat, mutta tyhjyyteen tuijottelu tuntuu olevan katoava voimavara. Nimenomaan voimavara. Se voi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista. Olen välillä miettinyt, pelkäänkö itse olla hetkenkin ajattelematta ja suunnittelmatta mitään, vai enkö todellakaan enää vain osaa. Liian usein, kun olisi tilaisuus antaa ajatusten levätä ja itseni vain olla, kaivan kännykän taskusta tai alan touhuta muuta sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä tuntuvaa. Unet tuntuvat vuosi vuodelta vain hurjemmilta, touhuan kaikennäköistä öisinkin. Taannoin meditaatioyritykseni tyssäsivät juurikin siihen, etten osannut pysäyttää ajatuksenjuoksuani ja rauhoittua. Mutta kun ei niitä ajatuksia voi edelleenkään käskeä.

Koska viimeksi olenkaan oikeasti vain istunut tuijottamassa kaukaisuuteen?

Lupaan sen tehdä heti, kun olen opiskellut riittävästi Escherichia colista ja kumppaneista.

elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuin mun kymmenen käskyä.

Elina6 kommenttia
Niin minäkin. Toivon seuraavan elämäntapatrendin olevan kaikesta kaiken irtiottaminen.
Ne olivat vähän kuin mun omat Mooseksen lait. Kymmenen käskyä. Moninkertaistettuna. Hyvin yksinkertaisia. Hyvin helppoja noudattaa – jos vain päätti niin. Omistautumista ne nimittäin vaativat, ei niistä muuten selvinnyt. Täyttä ja todellista uskoa, luottoa tehdä vastoin omia haluja. Aina siihen asti kunnes oppi. Oppi litannian, osasi ulkoa ja sisältö muuttui osaksi tiedostamatonta toimintaa. Ei luonnolliseksi osaksi, missään vaiheessa. Sillä se kai jutun juju oli; olen kyllin vahva vastustamaan itseäni. En hairahdu. Nimenomaan kaidalle tielle. Koska jotain vinoa siinä koko ajan oli. Kuunnellessani. Käskytyksiä. Ne eivät millään tapaa olleet ehdotuksia tai vaihtoehtoja. Vaan lakeja. Joustamattomia ja tarkkarajaisia. Niitä ei tulkittu. Niitä noudatettiin. Ja jos ei. Niin. Pahinta oli se, ettei ulkopuolista tuomitsijaa ollut. Omissa tunnontuskissa riutuminen. Se, että rangaistus tuli aina omasta kädestä. Älä syö.
Mikä on sulle täysillä elämistä.
Kaikki se, mitä säännöt eivät määrää. Ulkona käymistä, treeneihin polkemista, aikaisin heräämistä, joskus myöhään valvomista, säkkärissä löhöämistä, ystävän kanssa nauruun pyrskähtämistä, pyykin kuivumaan laittamista, pienen hymyn heittämistä, kaduilla kiireessä juoksemista, bussissa istumista, hyvän yön toivottamista ja kyllä. Myös syömistä. Se merkitsee tätä arkea, näitä mahdollisuuksia ja tuota tuloillaan olevaa.
Sen voi kuvitellakin. Mutta minä muistan. Vuodet järkkymättömän auktoriteetin vallassa. Sellaiselle, minulle. Tämä täysillä eläminen. Se ei voi merkitä muuta kuin oman mielen mukaisesti elämistä.
En enää koskaan halua havahtua ja tajuta, etten voikaan syödä joulukalenterin suklaata. Ai niin, enhän mä saa. Vaikka tahtoisin. Yhtä lailla kuin voisin ja saisin. Oikeasti. En enää koskaan halua herätä muuhun kuin todellisuuteen. Tänäpäivänä täysillä eläminen ja elämän arvostaminen tarkoittaa minulle vapautta, jota mahdollisesti rajoittaa vain omat ratkaisuni. Päätökseni, joita olen itse tilannekohtaisesti harkinnut. Ilman joka tilanteeseen päteviä sääntöjä, lakeja ja käskyjä.

Kyllin vahva ottamaan kaikki irti elämästä. 

Kaikesta kaiken irtiottaminen. Ei se ole yrittämistä. Ei se ole suorittamista. Eikä määritellyllä tavalla elämistä. Ei sen tarvitse olla korkeita virkoja tai mahtavan pitkiä juoksulenkkejä. Ei maailman joka kolkan koluamista tai mahdollisimman avarakatseiseksi pyrkimistä. Toisaalta. Monesti ajatus täysillä elämisestä saattaa assosioitua sohvanurkkaan ja sipsipussiin. Jokaikinen päivä. Kun kerranhan me vain eletään. Niin sitä perustellaan. Ja vaikka moinen ei vaadikaan perusteluja tai oma elämäntapa vakuutteluja, ei sen tarvitse tarkoittaa sellaista. Ainakaan aina. Itsensä haastaminen ja hetkittäin tietynlainen epämukavuus tuovat myös tyytyväisyyttä ja oloa hitsi meitsi elää.

Paremminkin se on olemista. Tuntemista ja kuuntelemista. Erilainen tapa on yhtä hyvä tapa, kunhan se on oma tapa. Elää täysillä. Fraasia ei voi säännöillä määrätä, joten ei myöskään tarkoin sanoilla määritellä. Kuvailenkin. Hikipisaroita ja kermatippoja. Nautintoa erilaisista lähteistä.

Ja vaikka Mooseksen vierailusta omassa elämässäni on aikaa, toivon, etten koskaan tule unohtamaan sitä. Mitä tein itse itselleni. Paha voi tehdä joskus jotain hyvää. Minua kokemani paha muistuttaa joka päivä kaikesta tästä hyvästä, juurikin siitä kaasu pohjassa porhaltamisesta.
itsetutkiskelu · opiskelu · yliopisto

Läjä ykkösiä. Eli opiskelusta.

ElinaKommentoi
Ei mulla stressiä ole, kun en mä ota sitä. Hei mä olen päättänyt, ettei stressiä. En mä stressaa.

Paljonkaan.

Niin, stressaat kuitenkin. Vähänkin on sulle riittävästi. Paremminkin yrität siis olla stressaamatta?


Jep. Sieltä se tuli. 
Ei ole kovin helppoa päättää olla jokin. Varsinkaan sellainen, millainen ei ole koskaan aiemmin ollut. Kun eihän sitä voi ennalta tarkoin tietää, mitä kaikkea olemiseen kuuluu; en minä osaisi koota hampurilaista ilman ohjeita – niin yksikertaista kuin se onkin. Unohtaisin varmasti suolakurkut, sillä en itse pidä niistä. Tarvitaan perehdytystä. Ja perehtymistä. Jotta voisi oppia toimimaan muullakin tapaa kuin vain itsestäänselvyyksien ja automaatioiden ohjaamana. Mistä voisin tietää, kuinka olla stressaamatta tenttejä? Kun en edes tiedä, miltä olon silloin kuuluisi tuntua tai kuinka silloin tulisi toimia.
Ensimmäinen oivallukseni aiheesta oli seuraavanlainen; ymmärsin aina rakastaneeni opiskelua, uusia asioita ja kirjoista lukemista. Erityisesti sitä, että saan itse yksinäni hiljaisuudessa syventyä ja yrittää oppia. Kaiken sen opiskeluilon on kuitenkin ensimmäisestä luokasta asti pilannut yksi iso mörkö. Paniikki. Stressi siitä, että opinko. Pelko tulevista kuulusteluista, kokeista ja tenteistä. Vuodesta toiseen ja kokeesta toiseen olen antanut paniikin tulla. Olen ajatellut sen kuuluvan asiaan. Silloinkin, kun kolmosen kevätjuhlassa itkin jo seuraavan vuoden varmasti huonontunutta todistusta.
Niin. Ei ole kovin helppoa napsaista napanuoraa katki. Äidinmaidossa se stressiheikki on kai tullut. Uskon kuitenkin, että se on mahdollista. Muuttaa suhtautumistapaa, itseänikin kai. Halu on niin kova – pystyä nauttimaan opiskelusta. Kaiken keskellä olen koko ajan ollut siltikin onnellinen. Suunnattoman onnellinen jo pelkästä ajatuksesta, että olen osa tiedeyhteisöä. Että minusta tulee vielä oman alani asiantuntija. Että minusta tulee – ainakin jotakin. 
En vielä tiedä, tarvitaanko uuden taidon oppimiseen kenties läjä ykkösiä. Vai peräti tenteissä reputtamisia. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että mielelläni ne ottaisin; mieluummin huonot arvosanat ja lukemisesta nauttiminen kuin samaa rataa vielä seuraavat kuusi vuotta jatkuva panikoiminen ja mahdollisesti paremmat arvosanat. Koska. Tietoa tulin yliopistosta pääasiassa hakemaan, en arvosanoja. Stressin alaisena en sisäistä, ainoastaan pänttään. Rauhallisena sisäistän, vaikka en saakaan sitä aina paperille. Jostain nauttiessani myös opin paremmin. Ja toisaalta taas, oppiessani nautin. Suunnattomasti.
Istuessani kotona pöydän ääreen ja avatessani kemian laskuharjoitusmonisteen mahanpohjaani kutittaa. Lukiessani säkkärissä kovin haarautuneista aminohapoista mieltäni kutkuttaa. Ihan vain, koska tuntuu kivalta. Opiskella ihan rauhassa ilman minkäänlaisia paineita tai vaateita.
Ja ihan parasta on, jos pääsen kertomaan oppimastani. Selittämään suu vaahdossa, miksi ydinvoimalan räjähtäessä on tärkeää ottaa reilu annos jodia purkista. Tai miksi liiallinen sinkki voi olla haitallista. En pätemisen vuoksi. Vaan ihan pelkästä innostuksesta.

 
Peukut pystyyn. Tai ei sittenkään. Ei tarvitse. Ihan sama. Meikä lähtee siltikin fysiikan tenttiin nyt.

elämä · itsetutkiskelu · syvällistä

Piuha minun päästäni sinun päähäsi.

Elina2 kommenttia
Elokuvissa on aina kiva käydä. Opiskelijalle varsinkin se on luksusta arjen keskellä; vähän samaan tapaan kuin kyyti suoraan kotoa kampukselle – mikä ei ole vielä tosin kertaakaan tapahtunut. Torstain arki-ilta oli miellyttävän leppoisa, kun olin muutamien kurssikaverieni kanssa Finnkinossa katsomassa Vadelmavenepakolaisen. Ennakko-odotukset ovat monesti oikeasti ihan hyvän leffan pilaajia – sitä kun helposti odottaa vähän liikaa todella uskomattomaltakin. Oli äärimmäisen rentouttavaa vain mennä porukan mukana ja katsoa, mitä silmien eteen pläjähtää. Ei odotuksia – tai edes kovin suurta väliä koko elokuvasta. 
Onnistunein elokuvakokemus syntyy ehkä silloin, kun katsoja pystyy samaistumaan jollain tapaa. Elokuvan henkilöön, tilanteeseen, esitystapaan tai tunnelmaan. En minä koskaan ole suuren suuri Ruotsi-fani ollut, mutta ruotsinkieltä olen kyllä halunnut osata. Olen halunnut olla kaksikielinen serkkujeni tapaan. Riittävästi siis samaistumispintaa, jotta koin Vadelmavenepakolaisen ehkä astetta syvemmin kuin vain pintapuolisesti kivana leffana.
Samaistuminen. Se luo yhteenkuuluvuutta. Se osoittaa parhaimmassa tapauksessa eksyneelle paikan. Se auttaa ymmärtämään, itseä ja toista. Se luo näkymättömän, mutta vahvan yhteyden kahden ihmisen välille. Se saattaa keventää toisen taakkaa. Se saa kiinnostuksen heräämään. Se luo ystävyyssuhteita. Se tapahtuu sanattomasti. Se on valtavan hieno tunne, jota kuitenkin on käsiteltävä hyvin hellävaraisesti. Samaistumisessa on usein kyse syvällä, melkein tiedostamattomassa, olevista tunteista ja kokemuksista.
Samaistuminen on vähän kuin laittaisi piuhan kulkemaan minun päästäni sinun päähäsi.
Pienenä samaistuin moniin kirjojen henkilöihin. Seitsemän tassua ja Penny. Se Penny oli muistaakseni aika auttavainen ja eläinrakas. Rinkeli oli aika kiltti ja Rinkelillä oli gerbiileitä. Myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt monien tärkeiden ystävyyssuhteideni perustuvan jonkinasteiseen samaistumiseen – vaikka ne toki sisältävät, vaativatkin, paljon muutakin. Samaistuessani toisen luonteenpiirteeseen tai tapaan ajatella haluaisin usein myös tutustua ja ystävystyä hänen kanssaan. Se toimii kuin magneetti.

Samaistuminen liittää ihmisiä yhteen. Ajattelen, että sellaiseksi se on pääosin ehkä tarkoitettukin. Kahden toisiinsa vielä tutustumattoman ihmisen väliseksi. Siihen liittyy vahvasti löytämisen ilo – en olekaan yksin itseni, ajatukseni ja kokemukseni kanssa. Harvoin sitä ajattelee todella samaistuvansa hyvin läheiseen ihmiseen – samankaltaisuuden vain ikään kuin jakaa. Olen äidin kanssa kasvanut yhteen ja vaikka olemme äärimmäisen samanlaisia ihmisiä pohjimmiltamme, en siltikään koskaan ajattele samaistuvani hänen ajatuksiinsa. Jaan ajatuksen ja olen samaa mieltä, tunnen itsessäni hänen olonsa ja näen pintaa syvemmälle – olen jo askeleen pidemmällä samaistumisesta. Meidän välillämme ei ole samaistumiseen tarvittavaa välimatkaa, rakostakaan.

 
Mikä synnyttää rakkautta, intohimoa ja vapautta? Ovatko ne liian henkilökohtaisia tunteita samaistumiseen?

Toisinaan haluaisin toisen samaistuvan kokemaani.

Tänään viikoittaista pitkää lenkkiä juostessani mietin, jos vain pystyisin edes yhdelle liikkumista kammoksuvalle kertomaan olotilani lenkin aikana. Liittämään piuhan tunnekeskuksesta toiseen. Tai kyllin hyvin kuvauksella kysymään, pystytkö samaistumaan. Oloni oli niin. Epätodellinen ja uskomaton.

Ei kulkenut. Ei rullannut. Sillä se oli enemmänkin liitämistä eteenpäin. Maanpinnan yläpuolella. Sillä jalkoja en tuntenut, tömähtelyä ei tuntunut, eikä rahinaakaan korviini kuulunut. Kymmenennen kilometrin kohdalla oli joitakin vielä jäljellä. Ei se edennyt virtauskokemuksella, ei energiapaukulla. Sillä oloa kuvasi vain seesteinen rauha ja edessä heiluva tuntematon jalkapari – vaikka minulle ne kuuluivat, niin jalka kuin rauha. Sääli oli vain loppu, edessä häämöttävä maali, kotipihan halkeaman ylitys. Muutoin olisin liitänyt – varmasti Atlantin toiselle puolelle asti.

Suuria samaistumisen hetkiä olen kokenut lukiessani toisten minulle kirjoittamia rivejä. Täällä blogissa ja sähköpostin kautta, esimerkiksi. Ja luulen myös antaneeni joskus pientä samaistumispintaa rustailuillani; on aina uskomatonta kuulla toisen ajattelevan samoin kuin minä itse. Mielestäni samaistuminen on hieno asia senkin vuoksi, että ensin sen kohde on pystyttävä kuvaamaan ja nostamaan toisenkin todellisuuteen; jollain tavoin itseä ilmaisemalla. Kirjoittamalla, laulamalla, kertomalla – elokuvankin kautta. Taide on hyvä työkalu. Tosin, joskus itseään ilmaisee tiedostamattaankin; surumielisillä silmillä, kalvakalla iholla tai puheen takaa pilkottavalla herkkyydellä. Minä tiedän, minä näen.
Samaistuminen on kuin näkymätöntä punosta, sellainen ranskanletti, joka vähä vähältä kerää sopivia suortuvia mukaan kokonaisuuteen.
itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu

Kohti pelkoa ja sen yli.

Elina4 kommenttia

Pelko puhututtaa.
Olen koko pienen ikäni pelännyt. Pelännyt enemmän tai vähemmän ja kaikenlaista; uuden vuoden raketteja, ratikan humalaisia ja liian kovaa musiikkia. Omaa ulkoista olemustani ja riittämättömyyttä. Muiden reaktioita ja mielipiteitä. En ole koskaan pelännyt ajatella toisista hyvää, mutta itsestäni olen kyllä. Olen pelännyt omaa ääntäni. Konkreettisesti, puhuessani, mutta lisäksi vähemmän konkreettisesti, ääneni puolesta; että ajatukseni hukkuvat taustahälyyn ja jäävät kuulematta. Olen pelännyt toisen korvaan ihan höpöjä ja hivenen höpömpiä asioita. Sinä hetkenä tunne on kuitenkin aina tuntunut maailman pelottavimmalta ja tietyllä tapaa tärkeimmältä – kunpa joku jakaisi pelkoni. Tai ottaisi omakseen ymmärtämällä. On eri asia sanoa ymmärtävänsä kuin tuntea ymmärryksen kohde syvällä sisällä.
Jos en olisi pelännyt. Jos en pelkäisi. Jos en pelkää. Minä en pelkää.
Olen edennyt ja edistynyt. Koko ajan etenevä matka Rinkeliksi on oikeastaan ollut suurien pelkojen sivuuttamista. Tai paremminkin voittamista. Ei missään nimessä ohittamista, vaan perusteellisesti selvittämistä. Yhä pelottomampi Rinkeli on myös yhä aidompi Rinkeli. Pelot kahlitsevat. Ne saavat ihmisen jättämään tekemättä asioita, riistävät vapautta ja saattavat jopa satuttaa toisia. Vaikka pelot tuntuvat vain syvällä sisällä ja harva niitä edes haluaa ripotella ympärilleen, usein ne kuitenkin tuppaavat vaikuttamaan myös lähiympäristöön. Vahingossa ja huomaamatta. Pelkoja kun on vaikea ymmärtää. Ainakaan sellaisessa muodossa kuin ihminen ne tuntee. Yhä uudestaan ja uudestaan on ollut helpottavaa huomata, etteivät pelot useinkaan ole rationaalisia ja johdonmukaisia. Niistä hyvin usein puuttuu yksi erityisen oleellinen osa todellisuutta; järki. Pelkään päässäni olevani heidän silmissään todella tylsä. Vaikka todellisuudessa olen saanut jälleen kutsun kahville. Syy-seuraus-suhde. Sellaista ei vain ole.
”Jotta ihminen voisi tuntea olonsa vapautuneeksi, on hänen voitava kokea olevansa hyväksytty siitä riippumatta, mitä hän sanoo ryhmässä.”
Se on peräisin kirjasta Organisaatiokäyttäytyminen, liittyy vahvasti työelämään ja ryhmässä toimimiseen. Minä näen kuitenkin sen myös laajemmin ja pidän ihan hirvittävän kovin lausahduksesta. Sillä siinä kiteytyy täydellisesti se, mitä olen pohtinut koettaessani selättää pelkoja ja löytää vapautta; jotta voin kokea olevani täysin vapaa, oma itseni, on minun ensin pystyttävä hyväksymään itseni Elinana riippumatta siitä, minkä kokoinen ja muotoinen olen, millainen olen, mitä sanon, teen tai valitsen, mitä muut minusta ajattelevat tai puhuvat. Pohjalla oleva perusvarmuus omasta arvosta, itsestä ja olemassaolosta. Sen päällä voin touhuta vaikka mitä; kokeilla elämän mahdollisuuksia, epäonnistua, erehtyäkin ja tarttua uudelleen tarjouksiin. Rohkeasti. Ja kyllä. Ilman pelkoja.
Noin niin kuin kuvainnollisesti. Rohkeus ja pelottomuus, ydinitseni löytäminen ja hyväksyminen, merkitsee minulle, että uskaltaisin ajatella – ehkä myös sanoa:
”Leikkasin hiukset, ajelin kaljuksi. Otin 20 ylimääräistä kiloa ja käytän vain kollareita. Moikkaa, ole ystävä tai rakasta. Ota tai jätä. Tässä mä kuitenkin olen. Elinana. Ja tässä on se, mitä mulla on oikeasti tarjota. Elinaa.”