Kategoria: itsetutkiskelu

aitous · itsetutkiskelu · itsevarmuus · tavoitteet

Mitä sitä tänään opettelisi.

Elina5 kommenttia
Kukapa ei. Haluaisi olla vähän vielä enemmän. Minä ainakin. Juuri itselleni hankalissa asioissa taitavampi. Parempi kuin nyt. Tattista hei, sulla avaimet käsissä eli tiedät, mitä tehdä – tee ja opi. Juu. Minä en osannut kasata olohuoneen lipastoja, joten luin sitten ohjeista. Kuljetin jo pikkutyttönä sormea pitkin rivejä ja tarkastelin toscakakun raaka-aineita. Aika usein olen elämässäni soveltanut, jos ohje ei ole oikein täsmännyt. Kemian töitä laboratoriossa tehdessäni olen miltei suivaantunut vaadittavalle äärimmäiselle tarkkuudelle: voiko näin pieni ohops vaikuttaa oikeasti lopputulokseen, saatika yhtään mihinkään?
Olen minä kuitenkin aina pitänyt kovin ohjeista. Ne ovat alukkeita alkavalle prosessille. Erityisesti on miellyttänyt niiden tuoma sanoma: sinä pystyt ihan itse. Yksi viisas on seuraavankin ohjeen lausunut: ainoa tiedon lähde on kokemus.
Onko kaikki aina ohjeista opittavissa?
Hän on aina osa tilaa. Ei koskaan ulkopuolinen tai eksyneen oloinen. Sama se on, minne hän menee. Kunhan paikalla on olentoja, jotka kykenevät aistimaan hänen varman läsnäolonsa. Sen syntyvän rentouden ilmapiirin, leppoisan kuin upottava nojatuoli tai vaarin polvi. Hän on kohde, johon silmäparit useimmiten hakeutuvat. Hän ei ole yllätys, vaan oletus: vaikutat aina kuuluneen tähän hetkeen. Hän muodostaa ympärilleen kehän, jonka sisälle jokainen samassa tilassa oleva halajaa. Yksinkertaisesti siitä syystä, että hyvä olo houkuttaa. Hänen seurassaan ei kohtaa vaivaantuneisuutta hiljaisinakaan minuutteina. Jollain hän täyttää sellaisetkin hetket. Luultavasti läsnäolollaan. Hän on kuin kippis ja kulaus tai intialainen päähieronta keskellä päivää. Rentous ja helppous kaiken yrittämisen keskellä. Hän on vaatimaton ja varma yhtä aikaa ja ihan kaikesta. Tiedätkö hänet? Sellaiseksi minä voisin mielihyvin tulla. 

Jospa oppisin näin alkuun edes sen, kuinka puolitutuille ja tuntemattomille puhutaan rennommin. Jutskaillaan ja höpistään ja jutustellaan. Saisinpa käsiini ohjeet, joista voisin lukea, kuinka kevyestä small talkista nautitaan. Eniten haluaisin siltikin oppia sen, kuinka pystyisin nopeammin esittelemään uusille tuttaville oman persoonani: siis sen kaiken ujouden alle peittyvän. Pirskahtelevan ja pöhkön. Elämäni yksi suurimmista huolista on aina ollut se, etten vain vahingossakaan vaikuta töykeältä muiden silmissä hiljaisen olemukseni vuoksi. Sillä oikeastihan olen kaikkea muuta – ja sen tietävät riittävän lähellä olevat. 

”En koskaan opeta oppilaitani. Yritän vain luoda heille olosuhteet, joissa he voivat oppia.”
-Albert Einstein
aitous · itsetutkiskelu · syvällistä

Poikkeamaton.

Elina8 kommenttia
Kerropa mikä sinusta tekee uniikin?
Tiedätkö, entä jos tavoitteeni onkin vastata ei erityisemmin mikään. 
Voinko oikeasti vastata, että haluan olla ihan vain tavallinen. Onko aivan päätöntä kertoa, ettei minua oikeastaan haittaa väkijoukon sekaan sulautuminen: en pakene tai tarkoituksella hakeudu, mutta viihdyn ihan mainiosti sinne sattuessani. Olenko kahjo, jos totean olevani ylpeästi yksi niistä normaalijakauman huipulla keikkuvista – se kaikkein yleisin ja tavallisin. Ainakin niin kauan, kun en hukkaa omaa, erityistä itseäni tasaisessa massassa. 
Olet kuitenkin siis erityinen?
Eikö erityinen voi olla ihan tavallinen. Että voihan jokainen tavallinen olla samalla myös äärimmäisen erityinen. Ei kai ihmisten arvokkuus ole sidottu harvinaisuuteen. Rivistöstä jollain tapaa edukseen erottuva voi olla hetkellisesti jotain-vähän-parempaa, mutta loppujen lopuksi me kaikki kuitenkin olemme ainutlaatuisia – ei ole kahta täysin identtistä ajatuksenkulkua. Ainutlaatuisuus on yleistä eli olemme jokainen ihan tavallisia. Ehkä ollakseen uniikki pitäisikin pyrkiä samanlaisuuteen? Eikö se ole vähän tylsää.
Miten tavallinen ajatteli pärjätä kovassa maailmassa?
Miksi tavallinen ei voisi tehdä elämässä samoja asioita kuin uniikki. Kai se on usein kiinni pienestä röyhkeydestä: elämästä pitää viitsiä tarttua kiinni, olla vähän röyhkeä, ottaa itselle. Vaikka olisikin ”vain tavallinen”. Voihan tavallisin olla myös toimivin tai parhain. Ajatellaan esimerkiksi tavallista makaronilaatikkoa. Kaikille on oma paikkansa loistaa. Ei makaronilaatikko ole talkooväelle kelvollista, vaan aivan täydellistä murkinaa. Arvokasta tavallista tulisi ehdottomasti enemmän arvostaa.  
Tavallisuus ei poissulje päämääriin pyrkimistä, mutta ei kuitenkaan vaadi jatkuvaa tavoittelua. Olisiko elämässä silloin vähän leppoisampaa oleskella. Voi kai joku miettiä tavallisuuden olevan jonkinlainen synonyymi rauhalle: tavallinen on helppo olla. Ja oikeastaan tavallisena on erittäin hyvä olla. Sillä eikö juuri silloin ihminen ole aidoin itsensä. Siis se ainutlaatuisin. Kun ei ole tarvetta yrittää olla muunlainen kuin oikeasti on.

Tällä hetkellä minä nautin tavallisuudesta. On ihana tykätä ihan tavallisesta vartalosta, syödä ihan tavallisia ruokia ja touhuta ihan tavallisia asioita. On mahtavaa pitää ihan tavallisesta elämästä ja mieltää itsensä ihan tavalliseksi. Sillä tiedän olevani tavallisena aivan yhtä arvokas – ellen arvokkain.
aitous · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Uskalla ottaa vastaan.

Elina4 kommenttia

Niin loppui ihmiskoe.

Otanta suppea.
Käsitti tämän yhden
elämästä uteliaan naisen.
Vain.
Tulos äärettömän
luotettava.
Juuri siksi.

Yleistetään
ihmeessä!

Haluan kertoa tarkemmin. Niin puuduttavan yksityiskohtaisesti, ettei kukaan voi olla uskomatta. Tai hei, kokeilematta! Mutta toisaalta se on hankalaa yrittää selventää. Kaikki kun on ohjeistettuna niin älyttömän  yksinkertaista. Uskalla ottaa vastaan. Okei. Nyt uskallan, mitä sitten? Käytännössä se kaikki ei olekaan enää yhtä yksioikoista. On oltava rohkea, mutta kuitenkin riittävän herkkä. On yritettävä, mutta siltikin annettava mennä. On pidettävä mielessä kaikki vanha, mutta myös tarjottava tilaa uudelle. On ensin kokeiltava, vaikka onnistumisesta ei voikaan olla pitämättä. 
Se alkutilanne oli tällainen: vähän enemmän kuin ihan vähän arkajalka. Periaatteessa ihan kivasti, mikä oikeasti tarkoittaa kovin puolittaisesti. Kiinni elämässä tai mukana menossa. Kuin se joukon viimeinen, jota toiset aina laimeilla hymyillä pitivät matkassa. Eh. Sinänsä hassua, sillä ihan pienillä teoilla olisi voinut olla ryhmän etunenässä. 
Ne pienet teot olivat osa sitä ihmiskoetta. Jos mä nyt kokeilen, olisiko musta muuhunkin kuin ankkuriksi. Ensin oli uskallettava haaveilla, siitä oli hyvä lähteä. Sitten piti vähän jo yrittää ja kokeilla. Hivuttautumalla hitaasti opetella. Että miten nauretaan ruoka suussa ja kuinka istutaan tuolilla rennosti. Osaisiko oikeasti jutella tuntemattomalle ja hymyillä harmaallekin päivälle. Yhtäkkiä sitä huomasi kykenevänsä olemaan yhtä hyvin itsensä kanssa kuin toisten kanssa. Ja mikä merkittävintä: myös yhtä hyvä itselle kuin halusi olla toisille. Seuraavien askelien myötä ei enää vain ollut, vaan jo nautti.

Mun hiukset on vähän kuin elämänlankaa. Ne alkoivat kasvaa heti, kun uskalsin alkaa vähänkään elää.
Ja lopuksi kun saapui hetki heittäytyä, se tapahtui kuin itsestään. Aivan ja täysin luonnostaan. Uupumus uurastuksesta kaikkosi sinä hetkenä, kun elämä alkoi tuntua helpolta. Ei ollut kyse enää yrittämisestä, osaamisesta tai huonoista taidoista, vaan silkasta elämisestä. 
Eikö ole ihmeellistä? Ohjehan oli kuitenkin hirveän yksinkertainen.

Elämä kyllä antaa, kun uskaltaa ottaa vastaan. 
Oli muuten sen ihmiskokeen lopputulema. 
itsetutkiskelu · syvällistä · unet

Mutta siltikin ihanan aurinkoista sunnuntaita meille kaikille.

Elina9 kommenttia
Näitä sanoja kirjoittaessani kello on kahta minuuttia yli seitsemän. Aurinko on nousemassa, minä olen heräilemässä päivään sen mukana. Taivas on uskomattoman sininen ja pilvetön, eikä tarvitse kuin vilkaista ulos ikkunasta: oi kyllä, masunpohjaa kutittaa. Pienestä tytöstä asti olen ajatellut, että aamun synonyymi voisi hyvin olla toivo tai alku tai toisaalta lahja. Sellaisen suloinen ja puhtoinen yllätys, jota on toivonut, mutta ei uskaltanut odottaa. Ei aamu ole itsestäänselvyys. Siten ajattelen yhäkin.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt nukkumisesta. Luulen nukahtaneeni pienenä pääosin tahdonvoimalla: halusin hoitaa yön pois alta ja herätä pian aamuun. Yöt ovat aina olleet jollain tapaa minulle pelottavaa aikaa. Tunnen öisin valvoessani olevani hirvittävän kaukana todellisuudesta ja omien ajatusten tunnistaminen on hankalaa.
Olen viime viikkoina keskittynyt nauttimaan kevään tulosta. Olen parhaani mukaan koettanut kääntää kasvot aurinkoon ja antaa ajatuksissani sijaa kaikelle valoisalle. On se tuottanut tulostakin: olen ollut hurjan onnellinen, enkä vain yrittänyt olla sellainen. Kurjen suunnistusta taivaalla katsellessani tunsin olevani vapaa lentämään elämässäni minne vain. Minut on vallannut halu toteuttaa ja tehdä – nyt. Olen samaa aikaa köhinyt katupölyä ja villiintynyt siitä. Olen hyppinyt koirankakkakasojen yli ärsyyntyneenä, mutta myös älyttömän iloisena. 
Vielä nukkuumaan mennessänikin olen ollut hymysuinen. Olen iltaisin muistellut mennyttä päivää ja pitkästä aikaa sujahtanut mielelläni peiton alle. Silmien sulkeminen on tapahtunut kuin itsestään ja uni on saapunut poikkeuksetta hetkessä. Unettomuus on ollut enää vain kaukainen harmaa läiskä mielessä.
Ei yhtä todellista, mutta aivan yhtä todellisen tuntuista. Painetta, joka pusertaa suljettujenkin silmien alta kyyneleet poskille. Raastaa miltei raaemmin, kun ei kykene puhumaan tai liikkumaan – millään tavoin pakenemaan ahdistavaa oloa. Hiki sekoittuu kyyneliin ja vaikerointi herättää toisen. Ei sitä oikeastaan pysty tiedostamaan, itkeekö todellisuudessa vai ei, todellisuutta vai ei. 
Olen lähiviikkoina joitakin kertoja herännyt yöllä siihen, että itken unissani. En vain vaikeroi, vaan myös vuodatan kyyneleitä. Viime yönä itkusta ei meinannut tulla loppua: unesta havahduttuani tajusin sen märästä tyynyliinasta. Vaikka itkuiset uneni käsittelevät pahimpia painajaisiani, päällimmäisenä ne tuntuvat kuitenkin suuren suurelta surulta. Menetys toistuu unissani jatkuvasti.
Onnistuisiko, jos komentaisinkin unia: no nyt!
Itkuisten öiden myötä olen alkanut kiinnostumaan unista ja niiden merkityksistä. Mitä ne kertovat, mistä ne kumpuavat ja millainen sidos niillä on todellisuuteen? Ajattelin etsiä käsiini jonkinlaisen selkeyttävän kirjan ja tutkia unia enemmän.
Jos veikata pitäisi.
Se, jonka ilo syrjäyttää päivisin, pusertuu esille öisin. 
elämä · höllää · itsetutkiskelu

Elämän pisteyttäminen.

Elina6 kommenttia
Tota noin. Mä annan seiskan – tai kuus puolikkaan oikeastaan – tästä viimeisimmästä sosiaalisesta kanssakäymisestä tuttavani kanssa. Edellinen taisi olla kasin paremmalla puolella: nyt ei hei mennyt siis ihan putkeen tämä juttu. 
Yksinkertaistettuna vähän tähän tapaan toimii oman elämän arvioiminen. Arvioida voi koko elämää tai vaihtoehtoisesti vain määriteltyä osa-aluetta: että miten sitä selviytyy ihmisen kohtaamisista (a. tuttujen tai b. tuntemattomien), kuinka monta sanaa saa sanottua kahden tunnin aikana ja miten onnistuneesti pystyy kesken luennon vastaamaan vieruskaverin kysymykseen häiritsemättä kuitenkaan omaa tai toisten keskittymistä. Arvioida voi myös omia ilmeitä, eleitä: annanhan itsestäni varmasti nyt sen aidon ja oikean kuvan? Tai tietysti tunteitakin, mikä tapahtuu usein suhteellisen sättivällä sävyllä: no nyt tunsit kyllä täysin väärin. Arvioiminen eroaa elämän analysoinnista siten, että punnitsemisen sijaan vain pamautetaan. Neljä ja puol.

Kiss me, life.
Olen tietoisesti yrittänyt päästä jatkuvasta ja turhasta analysoinnista eroon. Jo tapahtuneiden asioiden hinkkaaminen ei auta juurikaan – aiheuttaa ainoastaan kitkaa nykyisyyden ja menneen välille. En tosin ole koskaan ollut kovin taitava jättämään jo koettuja asioita rauhaan. Mikä tietysti on myös aika kiva piirre ihanien ja tärkeiden muistojen kohdalla: onnellisia hetkiä on helppo elää ajatuksissa uudestaan. On se kuitenkin myös raskasta, kun pettymyksiä tai epäonnistumisen tunteita on miltei mahdotonta vain hylätä matkanvarrelle. Niitä kun mieluusti kanniskelisi mukana, kääntelisi ja vääntelisi käsissä. 
Gimme five, life.

Kovan työn tuloksena en enää niin aktiivisesti analysoi jokaista tilannetta tai tapahtumaa. Sen sijaan olen huomaamattani alkanut arvioida suoriutumistani – useimmiten haastavammaksi kokemissani asioissa. En varsinaisesti latele arvosanoja, mutta tiedostamattomasti kuitenkin päätän, olenko suoritukseeni tyytyväinen, kohtuu tyytyväinen vai kovin pettynyt. Vikaanhan taidetaan mennä jo siinä, että mielletään rupatteluhetki tuttavan kanssa jonkinlaiseksi suoritukseksi. Miksi on niin kovin haastavaa mennä tilanteeseen, kohdata se ja irrottautua siitä sopivan hetken koittaessa – that’s it. Osin kai tunnen, että ilman minkäänlaista analysointia, arviointia tai tilanteisiin takertumista elämä ikään kuin valuu sormien läpi liian koskemattomana. 

Siltikin aina totean: oman elämän pisteyttäminen on hirveätä.

Viis miinus tälle tunteelle, että oon tyytyväinen pelkästä tentin läpäisemisestä.

No, viis plus just ja just vaatevalinnoille.

Kutonen tälle tekstille.

Mutta ysi puolikas toissapäiväiselle. Sain ihmisen jutullani nauramaan.

Ja täys kymppi jokaiselle tulevalle päivälle.
elämä · itsetutkiskelu · syvällistä

Silkkihansikkain.

Elina4 kommenttia
Kuulin lauantaina tarinoita. Kertomuksia erilaisten ihmisten hyvin erilaisista maailmoista. Elämistä, jotka eivät ole menneet suunnitelmien mukaan – hyvästä alustakaan huolimatta. Niistä nanosekunnin mittaisista hetkistä, kun kaikki on kääntynyt päälaelleen. Minulle kerrottiin elämän pirstaloitumisesta, haavoittuvaisuudesta ja yllätyksellisyydestä. Tuon kaiken tuomasta taakasta. Minulle ihmeteltiin ääneen, kuinka muutama sana voi saada aikuisen miehen jalat pettämään alta. Tai kuinka poikkeavuus itsessä on ongelma vain toiselle – ja siten itsearvostuksen maanrajaan laskeva tekijä. Kuulin puheissa häpeää ja pettymystä, erotin niissä elämän aikaansaamat edelleen umpeutumattomat nirhaumat. Näin ehkä jotakin sellaista toisen elämästä, mitä en olisi halunnut. Hetkittäin jopa pelkäsin suurien patojen pettämistä. Tunsin paniikkia, sillä halusin päästä pois sen valtavan massan tieltä. 
Ja vaikka tuo kaikki oli kohdistettu useammalle korvaparille, ei ainoastaan minulle, kosketti kuulemani minua hyvin syvältä. Se viilteli sisältä hellävaraisesti: teki kipeää, mutta tuntui siltikin tarkoituksenmukaiselta. Jälkeenpäin voin pahoin ja kärsin päänsärystä, mutta silloinkin tunsin ainoastaan kasvaneeni ihmisenä taas hitusen. 
Elämää tulisi käsitellä silkkihansikkain. Kotimatkalla en osannut ajatella mitään muuta.
Lauantain jälkeen olen tasapainoillut ja keikkunut. Olen miettinyt sitä, kuinka itsekeskeinen saan olla. Kuinka kapeat lasit saan päähäni asettaa? Kuinka keskittynyt omaan elämääni saan olla? Eniten mieltäni on painanut ristiriita sisälläni: haluan auttaa, mutta toisaalta haluan keskittyä omaan elämääni. Haluaisin helpottaa toisten oloa, mutta samalla haluaisin elää itse helppoa elämää. Nyt kun on mahdollisuus ja vihdoin pystyn siihen. Pitkän ajan jälkeen. Onko itsekästä asettaa oma elämä tuntemattomien, apua tarvitsevien ihmisten elämien edelle? 
Hän oli keski-ikäinen nainen. Hänelle oli tehty elinsiirto. Hän sai minut ajattelemaan. Olet niin nuori, jos vain jatkaisitkin omaa elämääsi. Jos en minä, niin kuka muu minun elämääni keskittyisi. Jos en minä, niin kuka muu elämääni eläisi. Jos en minä, niin kuka muu elämästäni iloitsisi. Jos en minä, niin kuka muu elämästäni olisi kiitollinen. Ainakaan siinä määrin kuin itse voisin.  
Itkin viime yönä unissani. Toisinaan täysin tuntemattoman ja ulkopuolisen sanat ovat kultaakin kalliimpia. Kyllähän minä halutessani voin elämässäni myöhemmin alkaa todelliseksi auttajaksi. 
itsetutkiskelu · syvällistä

Samat asiat pyörivät päässä edelleen.

Elina3 kommenttia
Tottunut ajattelemaan. Tottunut jahkailemaan.
Mä en koskaan. On se kieltämättä aika paha lauseenaloitus. Vähän samaan tapaa kuin mä kyllä aina tai  no en varmasti. Nuo aloitukset lipsahtavat omasta suustani erityisen helposti silloin, kun olen väsynyt, stressaantunut tai kovin kiireinen. Toisin sanoen ne kertovat jotakin kai tottumuksesta; lausahdus tulee niin selkärangasta, ettei ihminen huomaa ajatella sanojaan äänteitä pidemmälle. Toisaalta taas sitä on samalla oman elämänsä selkärangaton. Kuin huijaisi itseään uskottelemalla vesiliukoisen tussin olevan vaihtoehdoitta permanentti; olen aina ollut tätä mieltä, joten  on mahdotonta olla nyt toista mieltä. Tosiaanko?
Mitä omien ajatusten kyseenalaistaminen on? Ainakin elämän pieni suuri ilo. On helppoa tottua elämään yhdessä ja ainoassa maailmassa. Menneeseen pohjautuvassa ja nätisti raiteita pitkin kulkevassa. Se ainokainen maailma koostuu ehkä osin kokemuksista ja hyväksi todetusta, jolloin myös herkästi päätyy pohtimaan kysymystä; miksi sitten edes lähteä muuttamaan toimivaa? Eikä ihmekään, että siten helposti ajattelee. Tai oikeastaan ei ajattele, riittävän laajasti ainakaan. Ennemminkin kai toteuttaa totuttua ajatusmallia. Omien ajatusten kyseenalaistaminen kuitenkin avaa aivan uusia ulottuvuuksia: yhteen ainutlaatuisen elämään voi mahtua useampia, toisistaan täysin poikkeavia maailmoja. Ei kaikissa kai voi elää yhtä aikaa, mutta yhdessä ei kuitenkaan tarvitse elää koko aikaa. Voi vanha maailmakin pienen korjausliikkeen seurauksena muuttua kokonaan uudenlaiseksi. Avainasemassa on kai vain kuten aina ennenkin -fraasista irtipäästäminen. 
Elämä tuppaa toisinaan väkisinkin ravistelemaan tutussa ja  turvallisessa uinuvaa. Olen huomannut löytäväni suoralta kädeltä teilatut ajatukset aina jossakin vaiheessa elämää edestäni – joskus jopa vastakkaisiksi muuntuneina. Mikä tuntuu välillä jopa pelonväristyksinä sisälläni. Mun ei koskaan pitänyt sairastua. Mun ei koskaan pitänyt kyllästyä vaaleaan hiusväriin. Mun ei koskaan pitänyt olla lapsirakas. 
Elämä on jollain tapaa lisäksi totuttanut minut jahkailemaan. 
En missään nimessä ole pohjimmiltani sellainen. Pienenä tyttönä vielä osasin toimia hetken mielijohteesta. Kylläkin järjen kanssa, mutta liikaa pohtimatta. Meneminen oli yksinkertaisimmillaan menemistä. Tekeminen ihan vain tekemistä. Ei ollut yksinkertaisempaa asiaa kuin toimiminen. Sitten mennään oli aika tuttua suustani. Mietin monesti, miksi aikuisten silmissä elämä oli niin vaivalloista. Kuulin monesti kun mä en voi noin vain lähteä. Kysyin aina että miksi. Vastaus oli usein jotakin sellaista kuin valot pitää hei sammuttaa ja roskat viedä, tää aikuisen elämä on tällaista. En koskaan käsittänyt, mikä teki siitä niin monimutkaista. Senkun otetaan roskat kainaloon!

 Totutusta poikkeavaa. Mutta hyvin kaunista. Tosin ihan todella yksinkertaista. Ja vikkelää. 
Iän myötä elämä on kasvattanut minusta aikuisen ja samalla koulinut myös jahkailijan. Roskapussin kiikuttaminen ei todellakaan ole enää yhtä yksinkertaista – kuten ei moni muukaan sellainen asia, joka oikeasti voisi olla. En tarkasti tiedä, kuinka päähän istutetaan aikuisuuden himmailu. Ehkä se on jonkun silmissä sitä kuuluisaa harkintaa ja järkevyyttä. Tai kenties yhteiskunnan luoma ajatus siitä, että jokainen vastuullinen aikuinen pohtii päätöksiään, eikä toimi ilman yön yli nukkumista. Mutta onko olemassa tilanteita, joissa se ei ole paras vaihtoehto? Eniten ehkä omassa käyttäytymisessäni harmittaa se, että yhden yön harkinta-aika venyy helposti useiksi päiviksi. Kai aika moni suunnittelee ja haaveilee vuosiakin. Ei ehkä roskakatoksella käymistä, mutta elämän muita muka-hyvin-huolellista-harkintaa-vaativia asioita. 
Olisin varmaankin jokin aika sitten pienesti pahalla silmällä katsonut ensitreffejä alttarilla. Eihän siten kuulu toimia. Olisin liputtanut perinteiden puolesta, sen totutun toimintamallin. En missään nimessä olisi ennen useiden päivien pohdintaa lähtenyt minkään järjestön toimintaan mukaan tai antanut itseni innostua pelkistä kaukaisista mahdollisuuksista. Olisin toiminut kaikin puolin järkeä käyttäen. Hidastellen, siten ajattelen nykyisin. Jokin on aivan lähiaikoina ajatuksissani muuttunut.
Ei se ole kiirettä. Ei missään nimessä holtittomuutta. Se on elämän rajallisuuden tajuamista. Se on oman elämän itselleen ottamista. Se on ehkä halua olla ihan vähän uhkarohkea. Se on toteamuksessa miksikäs ei. Kun mulla nyt kerta on tämä tässä ja nyt.

Välillä tunnen olevani kovin kyllästynyt kaikkeen muuhun kuin tämänhetkiseen. Miksi sitten joskus, jos voisi yhtä hyvin nyt. Mikä estää? Ei ainakaan aikuisuus tai elämä.

Kaikki asiat eivät ymmärrettävästi ole niin yksioikoisia. Yllättävän moni kuitenkin on. Tosin vasta tarkemmin ajateltuna.

ajatuksia · itsetutkiskelu

Mitä sä olet tehnyt vain, koska muutkin?

Elina10 kommenttia
Mitä sitä ihminen ei tekisi – itsensä tai toisten vuoksi. Vai sittenkin toisten takia. Siis mitä sitä ihminen ei tekisi muiden painostuksesta tai vaikka halusta. Niin minä mielelläni kysyisin, mitä ihminen on oikeasti valmis tekemään syystä, että muutkin tekevät. Aika paljon ja kaikenlaista ja useammin toisten takia kuin toisten vuoksi. Mikä on ehkä hivenen surullista. Lopulta kun tekee aina vain kuten toisetkin, unohtaa vähitellen sen, miten toimia itsensä vuoksi. 
Muistelin tässä taannoin, mitähän kaikkea olen itse ehtinyt elämässäni tehdä ainoastaan siitä syystä, että olen kokenut painon harteillani; no kun kuuluu ja hitsi kun muutkin. Joinakin kertoina en ole edes ajatellut ennen kuin ole tehnyt. Se kertoo ehkä jotakin syvälle mieliimme istutetuista asenteista. Kuule olis paras ratkaisu, jos sä et kauheasti erottuis muista.
Toisaalta luulen, että on jollain tapaa osin tervettä ja luonnollistakin yrittää sulautua muiden joukkoon. Eikö ihminen ole kuitenkin ennemminkin laumaeläin kuin erakko?
Oli aika, kun pikkutytöillä piti olla paksupohjakengät. Koska hei kaikilla oli sellaiset. Omani olivat SoWhatit, nauhalliset ja mokkaiset. Ja oikeastaan se oli aika siistiä. Sitä kun tunsi olevansa osa porukkaa.
Seuraavan kerran, kun istut kaveria vastapäätä kahvilassa, pyyhkäisepä nenää. Olen huomannut, että aika usein kaverikin pyyhkäisee. Tai kohentaa ponnariaan heti, kun itse olen tehnyt samoin. On vähän hassua, miten peilikuvaeläminen voi olla kohtalaisen useinkin tiedostamatonta.

 Minun vai peilikuvan vuoksi.

Oletko joskus peilikuvaelänyt? Minä olen joskus vähän turhankin aktiivisesti. Elämäni oli silloin se heijastus, joka syntyi peilatessani muiden todellisia elämiä.
Ihan joskus harvoin saatan tehdä sitä kyllä vieläkin. Ikään kuin unohdan kuljettaa asian ensin oman elämäni kautta ennen sen ottamista ajatuksiini.
On yksi esimerkkikin.
Olen niin kauan kuin muistan kärsinyt naisten yleisestä vaivasta, päärynäkompleksista. Hah. Joo. Teininä ajattelin, että olisin niin paljon mieluummin vaikka iloisen pyöreä omena. Ihannetilanne olisi tietysti ollut purjo: suora ja ainoastaan hiuksista paksu. Ymmärsin jo aika varhain, ettei minun onneksi tarvitse sovittautua farkut ja toppi -muottiin päärynäprobleemani kanssa. Hamoset ja tunikat ovat enemmän mun juttuni.
Eikä siinä mitään. Kaikki sujui hyvin aina näihin päiviin asti. Kunnes joku keksi peppuhousut, takapuolen korostamisen ja sen kaikkialle työntämisen. Ja mitä minä olin heti ensitilassa tekemässä? Kyllä. Surffailin Freddystoressa. Vaikka olenkin koko ikäni pyrkinyt kaikin keinoin peittämään peräni.

Mutta kun eiks kaikilla oo.

Jestas. Kaikkea sitä ihminen tosiaan on valmis tekemään kulkiessaan vain virran mukana. Tajuttuani tämän suljin pikaisesti peppuhoususaitin. En mä itseni vuoksi sellaisia laittaisi kai jalkaani. Nauroin kyllä itsekin. Ei tätä elämää yleensäkään pitäisi tehdä toisten takia. Vaan ensin itsensä ja sitten toisten vuoksi.

itsetutkiskelu · oma elämä · Oman elämän inventaario · yhteistyö

Pohdintaa pensselinvedoin?

Elina2 kommenttia
Pohdiskelu on kuin urheilusuoritus; alkaminen on hirvittävän hankalaa, koko touhu pirun rankkaa, mutta tunne jälkeenpäin on jotain ihanaa – ennen kaikkea palkitsevaa. Keveys. Vapaus. Ne valtaavat niin mielen kuin kehonkin. Mutta voi itsensä vapauttaa kai muullakin tavoin kuin vain hikoilemalla tai hiljaa päässä pohtimalla; minä teen sitä nytkin koko ajan. Kirjoitan. Joululahjoja maalaillessani mietin sen mahdollisuutta itseilmaisukeinona – pystyisinkö pohtimaan maalaamalla? Sitä voisi olla jännittävä kokeilla. Entä piirtäminen? Saisinko kanavoitua ajatukseni viivojen avulla järjestykseen? Toisille keino jäsentää omia ajatuksia saattaa olla laulaminen. He ehkä laulavat itsestään ulos mieltä painavat möykyt. Tai miten sitten suoranainen karjuminen (yksin metsässä) mahtaa toimia? Oloa se saattaa ainakin keventää, mutta epäilen pohdinnan jäävän vähemmälle. Puhuminen, toiset haluavat puhua – paljon, ja paljon mieluummin kuin vain yksin funtsata asioita tai rustata niitä paperille. Osa haluaa myös vastauksia tai vastausvaihtoehtoja. Tai edes jonkinlaista vuorovaikutusta ja peilaamista. Joillekin taas riittää pelkkä korva. Että joku tosissaan kuuntelee.

Osaa itsestäni ilmaisen salilla; sitä ronskia ja ei-niin-tyttömäistä puolta. Liikunta on myös merkittävä tekijä hyvinvoinnissani. Sen huomasin taas taannoisen kolmen viikon sairastelun aikana. 
Olen miettinyt lähipäivinä pohdiskelun ja itseilmaisun eri muotoja, sillä Oman elämän inventaario alkoi maanantaina. Minulle luontaista on kirjoittaminen. Sen lisäksi, että tykkään pohtia ihan vain yksin omassa päässäni asioita. Olen huono puhumaan ajatuksiani ääneen, sillä pelkään joutuvani väärinymmärretyksi. Että toinen ei käsitä ajatustani tai ideaani siten kuin itse sen olen tarkoittanut.

Olen pohtinut, miten vastaisin pensselinvedoin kysymykseen millaisia tunteita nykyinen fyysisen hyvinvointini tila minussa herättää. Olisiko se vain sotkua vai suoria, selkeitä viivoja? Millainen olisi vastaus  kysymykseen millainen suhde minulla on kehooni lyijykynällä tehtynä, jos kirjaimia ei saisi lainkaan käyttää? 

Arvelen, että hivenen aaltomaista ja yhtenevää, joka toivottavasti sisältäisi satunnaisia teräviä piikkejä – ylöspäin.

Mutta ei oteta tätä kuitenkaan niin vakavasti. Siis pohdiskelua ja no, elämää yleensäkin.
Uskon, että vaihtoehtoinen pohdiskelutapa saattaisi olla siitäkin syystä hyvä, etten oikeastaan innostu viivojen arvioimisesta. Sen sijaan huomaamattanikin arvostelen kaikkea kirjoittamaani ja hyvin helposti olen tyytymätön tuotoksiini. Ja jos tarkoituksena on pohtia omaa elämää ja rustata muistiin tärkeitä asioita vain itseäni varten, ei kielen vivahteikkuudella ja oivaltavuudella kai ole juurikaan väliä. Liiallinen itsekriittisyys on toisinaan minulle suuri ongelma. 
Odotan hyvin levollisin, mutta innostunein, mielin seuraavaa kuutta viikkoa Oman elämän inventaarion parissa. Kaikkein paras alustus ja neuvo – joka tuntui kuin vapautukselta –  oli nimittäin älä lähde suorittamaan, vaan tee haastetta itseäsi kuunnellen. Itsehän olin jo ehtinyt stressata sitä, miten ehdin ja jaksan opiskelun ja muun elämän ohessa syventyä kuudeksi viikoksi haasteen pariin. Tuon neuvon aion pitää matkassa – varmasti pitkään. Haaste on senkaltainen, ettei se tarjoa juurikaan mitään pakotuksen tai väkinäisyyden alaisena. Sen enempää kuin oikeastaan koko elämäkään, näin tarkemmin ajateltuna.

Oman elämän inventaario -hyvinvointihaasteeseen ehtii vielä ilmoittautua 11.1 asti.
itsetutkiskelu · syvällistä

Ei herkkusieniä, ikinä.

ElinaKommentoi
Hei, kaikkeen tottuu.
Tiedän, minkä lausahduksen poistaisin maailmasta. Niin, jos minulla olisi siihen vain valta.
En epäile tokaisun todenperäisyyttä. En todellakaan. Oikeastaan olen itsekin kokeillut ihan käytännössä; epäinhimilliseenkin tottuu. Omia vaistomaisia toimintojakin kyllä tottuu vastustamaan. Hengittämistä ei voi lopettaa kokonaan, muuten kuolee. Mutta syömättömyyteen voi ihan hienosti totuttautua. Harmi vain, että pidemmällä tähtäimellä lopputulos on sama kuin hengittämättä jättämisellä.
Usein totuttautuminen vaatii ainoastaan hurjasti toistoja. Uudestaan ja uudestaan. Vielä kerran uudestaan. Ja kun sitten tottuneena ajattelee hivenen tarkemmin, tuntuu ennen niin vastemielinenkin oikeastaan aika siedettävältä. Pienenä tyttönä minulle kerrottiin, että uuteen makuun tykästyminen vaatii vähintään kaksitoista kokeilukertaa; että lastaa nyt vain herkkusieniä haarukkaan. Mutta onko tottuminen tykästymistä? Makuaistia opetetaan ja se haarjaantuu – sietämään. Olen mieltänyt aina sellaisen aidon pitämisen tulevan aika luonnostaan ilman harjoitusta. Kyllä kai ihminen sopeutuu vaikka mihin ja pakotettuna, vaihtoehdoittakin, oppii pitämään vaikka mistä.

No, onhan se vähän kitkerää, kitkerämpää. Mutta kyllä siihen tummaankin suklaaseen oikeasti tottuu.
Mutta miksi pitäisi?
Haluan ainakin uskoa, että omilla mieltymyksillä on jokin tarkoitus; sellainen, jota ei ehkä ole aina syytä teilata ja piilottaa. Ainakin ne kertovat ihmisestä jotakin oleellista – ihmisen omaa tarinaa. Minä tiedän, miksi pidän maitosuklaasta niin hirvittävästi, enkä välitä tummasta juurikaan. Äiti kertoi minulle pienenä, että sai lapsena aina valita viikonlopuksi herkun; se oli ihan aina Fazerin Sininen. Hän kertoi köllötelleensä joka lauantai sängyllä suklaalevyn ja kirjan kanssa. Äidin tarinasta on tullut osa minun tarinaani; Fazerin Sininen on pienestä asti ollut mielestäni parasta – etenkin kera kirjan. Omien mieltymysten taustalla on usein jokin tarina. Enkä minä ainakaan halua totuttautua toisenlaiseen kertomukseen.

 Ai, miten niin elämä ei voi olla aina yhtä juhlaa?
Että tylsäänkin on totuttava?
Olen monesti miettinyt tottumisen voivan olla vaarallistakin. Eikö tottuminen olekin joissain tilanteissa vähän kuin turtumista? On eri asia tottua oliiveihin kuin ahdistukseen. Omaan pahaan oloon voi turtua, kun taakka harteilla painaa jatkuvasti. Olotila alkaa tuntua luonnolliselta.  Erilainen oireilu on kai merkki siitä, ettei tottuminen ole aivan tarkoituksenmukaista. Kaikkeen ei todellakaan saa aina tottua.
Kyllä pistäisin pahakseni, jos tottuisin hyvään oloon. Ehkä sen vuoksi en haluakaan unohtaa mitään, en ikävämpiäkään hetkiä elämässäni. Jos onneen joku päivä tottuisi, en uskoisi sen tuntuvan enää niin ihanalta. Mielestäni tottuminen on vähän kuin liukuhihnatavaraa; löydän sille kyllä monta hyödyllistä käyttötilannetta, mutta mitään mahtavaa ja uniikkia se ei kyllä. Minulle elämän piikit ovat tärkeitä; niin huippukohdat kuin kuopatkin. En vain haluaisi tottua jatkuvaan tasaiseen menoon. Kai se on ihmisestäkin kiinni – minä varmasti kyllästyisin.

Uskon, että loistava mielikuvitukseni on luotu suojamekanismiksi turhaa tottumista vastaan.