Kategoria: itsetutkiskelu

itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Ja oppisin neuvomaan itseäni.

ElinaKommentoi
Rakkaan harrastuksen uudelleen aloittaminen on kutkutellut koko kesän mielessäni. Nyt elokuussa vihdoin ratsaille pääseminen pari kertaa viikossa on kuitenkin nostattanut tunteita, joita en osannut odottaa. Sellaisia tunteita, jotka oikeastaan tekivät tauon jälkeen paluun ja siten olisin kyllä voinut osata odottaa niitä. Tuntemukset ovat taas kotimatkani seuralaisia.
”Ethän sä voikaan osata ensimmäisellä kerralla.”
”Senhän kuuluisi olla vain mukavaa, ei vakavaa.”
”Ei se sun syy ole, näenhän minä näin ulkopuolisena.”
Minä olen hyvä siinä. Osaan neuvoa. Toisia. Kyllä minä osaan vilpittömästi kertoa, kuinka asiat ovat, ehkä lohduttaa ja auttaa näkemään juttuja vähemmän subjektiivisesta vinkkelistä. Ainakin kovasti aina yritän. Hellästi paijaillen. Neuvomisella koetan kai selkeyttää toisen tunteiden sumentamaa oloa. Ulkopuolisena pystyy suhtautumaan joihinkin asioihin yksinkertaisemmin, sellaisina kuin ne ovat. Ehkä myös osoittamaan niiden paisumisen ja turhan pyörittelyn. 
Ystävä, voit luottaa minuun.
Sellaisina hetkinä tuntuu, että tiedän tarkalleen, kuinka maailma pyörii ja elämä rullaa. Että tunnen säännöt ja tajuan juonen. Voin olla varma, etten saata toista hakoteille. Ainakaan enempää mitä hän jo on. 
Jos ystäväni joskus kertoisi minulle, kuinka hän aina harrastuksensa jälkeen torstaisin ryhtyy analysoimaan omaa suoritustaan, saattaisin ehkä hiukan ravistella häntä. Tietäisin nimittäin, että tuon harrastuksen on tarkoitus olla hänelle kiva ajanviete ja huoleton ilonaihe. Jos saisin tietää ystäväni sättivän aina itseään epäonnistumisista harrastuksensa parissa, yrittäisin varmasti sanoa samaa, mitä äitini ruukasi sanoa minulle. Senhän kuuluisi olla vain mukavaa, ei vakavaa. En varmastikaan koettaisi sammuttaa itse ystäväni suorittamisentarvetta, sillä tietäisin sen olevan loppujen lopuksi vain hänen omissa käsissään. Mutta kyllä minä vahvasti myötäeläisin ja samalla parhaani mukaan kertoisin objektiivisesti siitä elämän rullaamisesta. 
Mutta miten toimin, kun jäätävät suorituspaineet iskevät minuun itseeni? Mitä sitten, kun minun olisi osattava neuvoa itseäni? Silloin mikään ei enää päde. Ei juonet, säännöt tai elämän rullailut. Ei auta kertoa, että se on vain hassu harrastus. Että ei haittaa, vaikka mätkähdin alas perjantaina. Vaikka vasta olisinkin osannut selittää toiselle tilannetta, neuvoa asioissa, en kykene laajentamaan samaa ajatusta koskemaan itseäni. 
Minä en vain osaa neuvoa itseäni. Olen täysin tunteiden vietävissä. Tirehtööri puuttuu sirkuksestani.

Sen vuoksi minulla oli pienenä tyttönä äiti.

Nyt aikuisempana tuntuu hivenen yksinäiseltä ajella kotiin tallilta. Kaikki tuntuu mukavan sijaan jälleen niin vakavalta.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Irtonaisia ajatuksia.

Elina4 kommenttia
Raapustin viime viikolla irtonaisia ajatuksia ylös paperille. Ne leijailivat mielessäni vailla kokonaisuutta. Yritin jopa tarttua niihin yksitellen, jatkaa juttua siitä, mihin ne loppuivat. Mutta ei se onnistunut. Irtonaiset ajatukset yksinkertaisesti tahtoivat vain olla lyhyitä ja itsenäisiä ajatuksenpoikasia. Tehokeino kai sekin. Ettei aina pohdi tuntikaupalla pitkän kaavan kautta.
Karjalanpiirakat. Toisinaan on kiva uskoa sellaiseen, mihin ihan todella haluaa uskoa. Todellisuuden tai todennäköisyyden kanssa uskolla ei silloin ole kai paljoakaan tekemistä. Ihminen tarvitsee joskus sitä, että saa uskoa siihen, mihin yksinkertaisesti vain haluaa. Vaikka tietäisikin asian oikean laidan tai realiteetit. Minä haluan uskoa siihen, että muutaman lähimmän ystäväni kanssa meillä on ainutlaatuinen henkinen yhteys sen vuoksi, että sukujuuremme ovat Karjalassa. Että olemme samasta puusta muutenkin kuin ainoastaan sattuman vuoksi. Näitä asioita mietin, kun opettelimme yhdessä leipomaan karjalanpiirakoita. 
Arvokkain. Perhe on minulle osa arkeani. Samoin kuin ystäväni kuuluvat arkiseen elämääni, vaikka en heitä joka päivä ehdi tavatakaan. Myös hyvinvointi on suurimman osan ajasta aika arkista. Pyrin siihen, että onnellisuuskin olisi tietyllä tapaa arkinen tunne. Hoksasin vasta, että usein kaikki ihan tavallinen on juuri arvokkainta elämässä. Läheiset, terveys, henkinen hyvinvointi. Itsestäänselvyys peittää helposti arvokkuuden.
Pysyvyys. Viikonloppuna kerroin ystävälleni, kuinka turvalliselta tuntuu se, että voin aina luottaa hänen olevan minua varten – ja minun häntä varten. Siellä jossain ja ihan milloin vain. Välimatka tai harvat tapaamiskerrat eivät vähennä keskinäistä luottamustamme tai anna syytä epäillä meidän keskinäistä ystävyyttämme. Sen sanottuani oikeastaan ymmärsin sen, kuinka vuosien kuluessa kaikki pysyvä elämässä vähenee. Liikkuvat osat elämässä lisääntyvät ja epävarmuus korvaa monet itsestäänselvyydet. Niistä harvoista pysyvistä asioista on kyhättävä jonkinlaiset raamit omalle elämälle. Minä osaan nykyisin antaa arvon pysyville asioille elämässäni.
Yhä uudelleen. Olen pohtinut kovasti, kuinka saisin tavalliseen elämääni pysyvästi sen tunteen, kun mahanpohjassa kutkuttaa. Että innostus nostaa miltei ilmaan ja hoplaa. Haluaisin kovasti kokea tunteen maanantaisin ja muulloinkin kuin harvoin. Ajattelin, että vastaus ongelmaan voisi olla seuraavanlainen: opettelen rakastumaan yhä uudelleen jo koettuun ja ihan tavalliseen. Sama voi olla seuraavalla kerralla erilainen. On se mahdollista, jos osaa katsoa. Mutta vaikka sama olisikin aivan täysin samanlainen, siihen voi silti opetella ihastumaan kuin uuteen. 

Sellaista on tullut taas kassan takana ajateltua.
aitous · itsetutkiskelu · onnellisuus

Työtä onnen eteen.

Elina2 kommenttia

Kyselen päivän tapahtumista, olen kiinnostunut toisen olotilasta ja ehdotan yhteistä tekemistä. Vaikka olenkin äärettömän väsähtänyt ja tahtoisin istua sohvannurkassa yksin suu supussa. Sillä tiedän tekeväni hyvää meille molemmille sivuuttaessani oman väsymykseni –  edes jokatoinen kerta.

Pakotan katseeni aineistoon, suljen ulkomaailman tietoisuudestani ja etenen rivi riviltä yrittäen painaa asiat yhä uudelleen mieleeni. Vaikka tunnenkin toisinaan huonoa omaatuntoa liiallisesta omistautumisesta ja lähes ympärivuorokautisesta pänttäämisestä. Sillä tiedän onnistuttuani tyytyväisen olon olevan kaiken puurtamisen väärti ja näkyvän myös ulospäin.

Vinksautan hymyn naamalle, naurahdankin ehkä, nyökkään ja yritän näyttää nauttivani hetkestä. Vaikka todellisuudessa olenkin hieman alakuloinen, eivätkä silmäni todellakaan ole tuikkineet aamusta asti. Sillä tiedän mielialani aivan oikeasti siten pikkuhiljaa kohenevan ja ennen kaikkea ystäväni ansaitsevan enemmän kuin vain puolittaisen huomioni.

Myönnyn, sanon sen mainiosti sopivan ja olevan ideana loistava, aivan omaa luokkaansa. Vaikka mielessäni olenkin kaavaillut muuta, visioinut valmiiksi aivan toista. Sillä tiedän kaiken menevän sutjakkaammin näin ja kykeneväni olemaan onnellinen tässä hetkessä myös hivenen pettyneenä. 

Ihan ehta ja aito Elina ilman mitään ehostuksia. #ehtaaitoitseni
Lyön vetoa, että joku ajattelee mikä feikki. Tosin lyön vetoa samalla myös siitä, että todella moni toimii kuten yllä: tekee toisin kuin syvällä omassa mielessä ehkä huvittaisi. Mietitäänpäs uudemman kerran, onko toiminta todellakin kaksinaamaista? Joku viisas osaisi kai kuvailla sen olevan toisen huomioonottamista ja omasta navasta irtautumista. Epäitsekkyyttä. Ja sitten yhtä lailla elämää, joka ei aina valitettavasti voi olla kivaa. Velvollisuudentuntoa. Minä olen ajatellut, että se voisi olla myös pidemmällä tähtäimellä (oman ja toisen) onnen eteen tehtävää työtä – onnikaan ei aina vain ilmesty tyhjästä. Koska uskon onnen kiertävän ja toisen syntyvän onnen väistämättä törmäävän myös sen aikaansaajaan, minuun. Vastaavasti uskon minun onneni leviävän toisiin. Lisäksi uskon onnea syntyvän myös positiivisten tunteiden vastakohdista, ihan tyhmästä ja inhottavasta. 
Kuin investoisi ja sijoittaisi. Tiedättehän. Tiedätte varmaan,  vaikka minä henkilökohtaisesti en niistä aivan hirveästi ymmärräkään. 
itsetutkiskelu · onnellisuus · syvällistä

Millaiseksi olet kypsynyt?

ElinaKommentoi

Kuin raakileesta
ihan oikeaksi omenaksi.
Minä olen kypsynyt.
Luotaantyöntävästä
punaiseksi ja makeaksi.
Valmiiksi.
Haukkaajaksi.

Haukattavaksi.
Elämä saa puraista,
minusta riittää monelle:
vastoinkäymisille
ja onnenhetkille.
Kuin Valkea Kuulas,
raikas, mutta
riittävän happoinen.

Tismalleen
tämän vuoden
kesäomena.
Vihdoin täysin
kypsä
elämälle.

Mennään eteenpäin.
Mieleni tekisi
tipahtaa oksalta
ja sanoa:
yhdessä kohti
vaikka sitä kompostia.





















Tunnen olevani vihdoin riittävän kaikkea. 
Varttunut. Peloton. Ainakin.

aitous · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Tyttö, joka opettelee hidastamaan.

Elina5 kommenttia
Kuinka kiireen taltuttaa? Mistä sisäisen rauhan löytää? Miten suorittamisesta irti päästää?
Eli kuinka opettelen (edelleenkin) olemaan tyttö, joka näkee tämän hetken ja joka ei kulje aikaa edellä.
Ensimmäiseksi. Selvittämättömät asiat nostavat omassa pääkopassani kierroksia ja painavat nastan lautaan. Tiedätkö sellaisen tunteen kuin äh-äh-äh. Se on juuri sitä. Alitajunnan äheltämistä ja vaikeroimista. Sisäisen rauhan löytäminen edellyttää mielestäni myös omaan mieleen syntyvien solmujen selvittämisen opettelua sekä niiden tunnistamista. Sillä joskus asiat kaihertavat mieltä ja luovat levottomuutta, vaikka niitä ei oikeastaan edes tiedosta – syntyvän rauhattoman olon vain tuntee. Olen aina ajatellut tämän olevan ikään kuin pohja kaikelle: itselle on osattava selittää tunteita.
Toiseksi, edelliseen liittyen. Olen opetellut tunnistamaan tuntemukset sisälläni ja jollain tapaa puhumaan niistä itselleni. Ihan vain kahdenkeskisesti, äänettömästi, mutta suoraan, selkeästi sanoilla. Kiireen ja ajan edellä elämisen kitkemiseksi olen käyttänyt myös mielikuvaharjoituksia. Esimerkiksi nälän iskiessä sisälläni tamppaa lähes hysteerinen tahti. Murisevasta mahasta huolimatta en kuitenkaan halua hypätä niiden hetkien yli, kun matkaan kohti parempaa (kylläistä) oloa, esimerkiksi kotiin töistä pyöräillessäni. Sehän olisi suoranaista haaskaamista! Silloin istunkin myös ajatuksissani satulan selkään ja keskityn meneillään olevaan hetkeen: okei, minulla on nälkä ja siitä johtuva kiire, asia selvä, mutta nyt minä poljen polkupyörää.
Kolmanneksi. Olen ymmärtänyt, ettei minun pidä katsoa kehoani samalla tapaa kuin esineitä. Tai edes asioita. Sillä kehoni ei ole täydellisyyttä tavoitellen hiottu veistos, vaikkakin tarkkaan harkittu kyllä. Kun katson asioita ja esineitä ympärilläni, vaikkapa eteisen pöydän koristetta, tiedän tarkalleen, miellyttääkö se minua: sen muodot, linjat, tasapainotus, värit. Se on silmissäni joko täydellinen tai sitten siinä mättää jokin. Lapsesta asti ajattelin, että omaa kehoa katsotaan samaan tapaan. Kukka-asetelma voi olla täydellinen. Juustokakku voi olla aivan täydellinen. Mutta minä olen minä. Kehoni on ennen kaikkea kotini – ja henkilökohtaisesti pidän enemmän kotoisasta sisustuksesta kuin katalogien valkoisesta tusinasta. Täydellisyyden sijaan tavoittelen tänään aitoa minää. Se luo uskomatonta rauhaa.
Neljänneksi. Toisinaan tunnistan tarpeen juosta päin seinää pysähtyäkseni. Toisin sanoen väkisin pysähtyminen on suhteellisen yksinkertainen tapa saada rauhasta hentoinen ote ja löytää ensikosketus. Tuo seinä voi olla hetkellinen sairaus, lenssukin riittää, tai jokin muu niin suuri, että se kykenee jyräämään tieltään tottumuksen eli kokoaikaisen kaahottamisen.
Viidenneksi. Pyrin tunnistamaan suorittamisen muodot. Missä minä toteutan tarvetta edetä kuin höyryjuna? Millaisissa tilanteissa minulla on tapana jyrätä elämän pieniä asioita tieltäni? Minulle esimerkiksi yksi ratkaiseva tekijä oli jättää kova treenaaminen salilla päivistäni pois – ainakin toistaiseksi. Koska olen joko-tai-tyyppi, en osaa vähän vain höntsäillä. Vaikka sitäkin olen harjoitellut. Tunnistettuani omia suorittamisen muotojani päätös muutoksesta oli helppo – toteutus taas ei sitten niinkään.
Kuudenneksi. Lähes kaikki lähtee tahdosta. Minä luon monelle (haastavalle) asialle pohjan yksinkertaisesti tahdosta. Hyvinvoinnin vuoksi oli pakko p y s ä h t y ä. Tahdoin – ja tahdon edelleen – voida yhä paremmin ja löytää rauhaa jokapäiväiseen elämääni. Se, että päättää jotakin, on loistava alku.
Seitsemänneksi. Koska aloilleen pysähtyminen on ja tuntuu olevan niin hankalaa (monellekin), onnistuakseni opettelin hyväksymään sen, että muutoksen yrittäminen synnyttää negatiivisia tunteita. Niitä kohdatessa on kuitenkin vain jatkettava eteenpäin, ei antaa pelästyksen käännyttää ympäri tulosuuntaan. Vaikka vihastuttaisi ja ahdistaisi. Kuinkakohan monet riidat tämänkin katon alla on riidelty eri aikaan tikittävien sisäisten kellojen vuoksi: itse olen aikapäiviä sitten jo mennyt, kun Santtu vasta suunnittelee liikahtamista.
Kahdeksanneksi. Muistutan välillä itseäni, että kiireeseen tottuu helposti. Salakavalasti. Helpottavaa on kuitenkin se, että myös rauhallisempaan eloon tottuu. Hyvinkin nopeasti, kun ensin ymmärtää koko homman jujun. 

Näillä (toivotuilla) vinkeillä rauhalliseen keskikesän juhlaan! 

itsetutkiskelu · onnellisuus · terveys · ulkonäkö

Ei monesta osasesta, vaan yksi kokonainen.

ElinaKommentoi

Maanantaikappale?
Taideteos?
Tusinakama?
Työmaa?
Muotti?
Mysteeri?
Objekti?
Identiteetti?
Minä?

Mitä keho merkitsee minulle? Vaikka välillä keho tuntuu kaikkien jalkaongelmien kanssa totaaliselta maanantaikappaleelta ja tyytymättömyyden vuoksi pelkältä työmaalta, vastaan siltikin kieltävästi. Vaikka joku ehkä ajatteleekin kehoa näyttelyesineenä ja pyrkii kenties täydelliseksi taideteokseksi, minä haluan ajatella ja toimia täysin toisella tapaa. Vaikka olenkin ehkä joskus pyrkinyt määrätynlaiseen muottiin ja samalla mieltänyt itseni turhaksi tusinakamaksi, ymmärrän nyt, mitä kaikkea määritelmä yksilö merkitsee. Vaikka jonkin aikaa yritinkin rakentaa identiteettiäni ainoastaan ulkoisen olemuksen varaan, olen sittemmin oppinut kehoni olevan vain osa minääni. Vaikka mukaan mahtuu päiviä, jolloin keho on pelkkä mysteeri, tunnen oloni hyvinkin kotoisaksi.
Olen yksi kokonainen kappale.


”Etten halua sitten joskus päällimmäisenä muistaa, kuinka yritin jatkuvasti hioa itsestäni jotain täydellisempää näkemättä kuitenkaan sitä, mitä jo olen.”

Joo. Se oli just se hetki, kun tajusin tämän kaiken. Että keho on minulle ennemminkin monen mahdollistaja. Että minä olen yksi yksilöllinen kokonaisuus.

aamu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · unet

Öinen muutos.

ElinaKommentoi
Vaikuttaa aiks normilta. Tänään on taas yksi päivä niistä kaikista tavallisista: herään, syön, juon kahvia sängyssä, puen, urheilen, menen töihin, palaan kotiin, nukahdan. Ehkä juoksen normaalista poikkeavan lenkkireitin tai maustan ruokaa hiukan poikkeavalla tavalla. Siis ehkä! Näennäisesti elämä kulkee kuitenkin jo tutuksi tulleella tavalla. Ja mikäs siinä!
Ajatuksissani olen kuitenkin herännyt tänään torstaina aivan uudenlaiseen päivään: mieleni on edelleen täynnä yöllistä unta.
Se sama vanha jälleen. Ei vain painajaismainen, vaan ehta painajainen. Muistan unessa kokemani tunteet jo ulkomuistista: paniikinomainen pakokauhu yhdistettynä totaaliseen jähmettymiseen, suoranainen kykenemättömyys, pelko ja avuttomuus. Vaikka yksityiskohdat muuntelevat, viitekehys säilyy painajaisesta toiseen. Olen altavastaaja. Olen se, joka ei pysty. Minään yönä en ole ollut riittävän vahva. 
Paitsi.
Viime yönä. Samaisessa painajaisessa. Mieleni tekisi tokaista v i h d o i n.
Kun minulta pyydettiin, minä pystyin. Moneen asiaan, mutta ennen kaikkea olemaan se vankempi kahdesta.
Ja kyllä tuo muutos unessa heijastuu tähän ihan tavalliseen ja todelliseen päivään – oikeasti tunnen allani tukevammat jalat. En aivan tarkalleen tiedä, mistä moinen yhtäkkinen voima on peräisin. Ehkä eilen taas todettuani liian kiltit eivät pärjää -fraasin todenmukaisuuden ja tokaistuani ääneen, etten enää koskaan vain hymyile nätisti hiljaa, jotain oikeasti pysyvää tapahtui ajatuksissani ja asenteissani. Elämä on loppujen lopuksi kaikesta ihanasta hattarasta huolimatta aika kovaa ja pärjätäkseen ei harmi kyllä voi olla kovinkaan pehmoinen. Tuntuu ikävältä todeta moinen. Jopa haikealta.
Toisaalta taas veikkaan muutoksen heijastelevan tämänhetkistä tilaani: elinvoimainen, varteenotettava ja vankempi kuin aikoihin. Nimenomaan oman kokemukseni mukaan. Ikään kuin se pikkutytön kyllä mä osaan -uhma olisi palannut kyllä mä kestän -muodossa.
Mutta nyt sille – ehkä kuitenkin ihan vanhalle tutulle – lenkille. 

itsetutkiskelu · itsevarmuus

Itsevarmempana on kivempaa.

Elina2 kommenttia

Tänään
oma mielipide on vaihtoehto
ajatuksissa ainakin.
Vertailukelpoinen mielihaude
kenen tahansa muun omaan.

Nyökkäily
ei enää automaattisesti ole
asian hyväksymistä.
Paremminkin
eriävän näkemyksen kunnioittamista.

Ne sanat,
jotka tosin turhan harvoin edelleen helähtävät.
Ne lausutaan tänään jo ilman kiirettä.
Hei mun sanat mahtuvat tähän maailmaan.

Valintaa
ohjaa nyt yhden sijaan kaksi:
et ainoastaan sinä – vaikka ihana oletkin.
Vaan me kaksi,
johon myös minä kuulun.

Astuin
esiin ja otin myös
vastuun.
Sinä vastaanotit
avun.
Aivan, näin elämä toimii.

Jää helposti itsevarmemmaltakin
huomaamatta.

Konditionaalia
käytetään ainoastaan
epävarmuudessa.
Oma oikeus on
epäröimätöntä,
kun tunnistaa sen olemassaolon.

Moniulotteisempi,
kiinnostavampi.
Minä.
Tiedätkö,
terveempi.
Jopa hyvempi,
koska on itsevarmuutta
tehdä virheitä.
Kieliopissakin.

Olen löytänyt mun oman kuoppani.
Paikkani kaiken keskellä.



















Ilman ehostusta punaiseksi niistetyllä nenällä. Itsevarmemmin.

aitous · itsetutkiskelu

Oletkin sitä mitä en luullut.

Elina2 kommenttia
Miten mielikuva toisesta muodostuu.
Sormien asennosta. Itsevarman ihmisen sormet ovat rennot, kerrassaan luonnolliset jatkeet käsivarsille. Ne lepäävät sylissä tai roikkuvat huolettomasti sivuilla. Silloin sormenpäätkin ottavat epäröimättä oman tilansa. Kuvittele, sormenpäätkin! Epävarmuuden näkee kyllä nyrkkiin lukituista käsistä ja koukkuun painetuista sormista. Jännittyneisyyden voi tunnistaa myös hermostuneesti –  siltikin huomaamattomasti – peukaloa rapsuttavasta etusormesta. Vaikka koko muu paketti olisikin kasassa ja ulkokuori muutoin kunnossa. Epämukavuus heijastuu käsistä.
On aina yhtä jännittävää odottaa mielikuvan syntymistä. Etenkin jos en tunne ihmistä vielä kovinkaan hyvin tai tapaan häntä aina vain samanlaisessa ympäristössä. Kaikkein hienoimmalta mielikuvan luominen tuntuu silloin, kun huomaan sen muodostuvan ainoastaan objektiivisista havainnoista: en lähde rakentamaan kulkevien puheiden tai ennakkoluulojen varaan. Mielestäni on hurjan mielenkiintoista pohtia, miksi joskus muodostamani mielikuva poikkeaa täysin siitä, mitä kyseinen henkilö itse kertoo minästään. Sinä oletkin siis suupaltti? Viestittääkö hän ehkä huomaamattaan eleillään jostakin piileskelevästä. Vai tulkitsenko minä kaikessa objektiivisuudessani kuitenkin liian subjektiivisesti.
Mielikuva voi muodostua merkityksettömämmistäkin asioista. Esimerkiksi valinnoista, joilla ei oikeastaan ole väliä: palautanko tehtävän tänään vai huomenna, kun deadline on ylihuomenna. Uusi tuttuni tykkää tehdä selkeästi asioita hyvissä ajoin. Huomaan hänen ratkaisujensa noudattavan usein saman tien alta pois -mentaliteettia. Kuvailisin häntä ehkä järjestelmälliseksi ja käytännölliseksi ihmiseksi, jos joku kysyisi. Sellaiseksi, joka mieluummin tarttuu työhön kuin voivottelee tekemättömiä hommia. Elämän realiteetit hyvin tuntevaksi. Minä olen oppinut ajattelemaan häntä rempseänä, mutta samalla hyvin levollisena persoonana. Uskon hänen elävän ojennuksessa olevien kenkien ja suorassa rivissä jököttävien rasvapurkkien seassa, vaikka en tiedäkään hänen hekilökohtaisesta elämästään paljoakaan. Sillä tunne hänet tällä hetkellä vain yhdessä ympäristössä. 
Millaiselle ihmiselle kengät kuuluvat?
Siitä lähtien kun minua ala-asteella uuteen kaupunkiin muutettuani luultiin mykäksi, olen alkanut ajattelemaan itsestäni muotoutuvaa mielikuvaa. Millainen mielikuva toisille minusta syntyy? En ole koskaan ajatellut, että mielikuva tulisi jollain tapaa itse luoda – se vain syntyy. Ja niin on parasta. Sillä itse ainakin maistan heti väkisin toiselle syötetyn mielikuvan. Vähän feikki. 
Muistan, kuinka joku kuvaili joskus minua jossain leikintapaisessa aina-iloiseksi-Elinaksi. Se särähti pahasti sillä hetkellä korvaani, koska kotoa lähtiessäni olin juuri tsempannut itseäni, jotta jaksaisin hymyillä leveästi. Olo oli kuin valehtelijalla, vaikka en tahallani minkäänlaista kulissia ollutkaan pystytellyt. Tuolloinkin pohdin kovasti, millaiselta ihmiseltä muiden silmissä mahdan vaikuttaa. Rippileirillä pahviini kirjoitettiin ”ihana pihapeli-Elina, aina mukana” tai jotain sentapaista. Siitä tosin tiesin heti, mistä moinen mielikuva oli kirjoittajalle syntynyt: ihan selkeästi etenkin nuorempana kukoistaneesta kilpailuvietistäni.   
Mutta millainen Rinkeli muodostuu mieliin tekstien pohjalta?
itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma hyvinvointi

Liian tiukka hame.

Elina10 kommenttia
Oi. Tuonut se on silmiin yhä enemmän eloa. Vapautta. Rajattomalta tuntuvaa innostusta. Sellaisia vanhoja tunteita – kuten kuplintaa kehossa. Terävämmin leikkaavaa järkeä. Uskoisiko kukaan, että nopeampaa reagointikykyä. Makuelämyksiä. Suklaapiirakkaa! Hetkenmielijohteesta tekoja. Kikatusta. Oman hymyn ympärille muiden hymyjä. Hyvää oloa! Helppoutta useamman asian tuntuessa mahdolliselta. Kokemuksia. Ehdottomasti rohkeutta. Löysempää ohjasotetta: laukkaan ilman käsiä! Selkeämpiä tunteita. Kirkkaampia visioita. Tulevaisuuden. Leskenlehtiä. Siis katseen, joka ei ainoastaan näe. On se poistanut ainaisen haikailun ja antanut käyttöön preesensin.  
Oih. Toi se sitten muutakin. Liian tiukan hameen.
Säikähdinkö?
Mutta mihin yritän oikeastaan sopia? Mahdutanko elämässäni itseäni hameeseen. Ängenkö joustamattoman kankaan sisälle, vuodesta toiseen samanlaiseen muottiin, periksiantamattomasti periksiantamattomaan. Onko siinä kuitenkin liikaa taipumatonta minulle. Eläessään ihminen väistämättä muuttuu: en ole enää ujo kuin viisivuotias minä. Miksi siis sitoa väkisin varpaat kippuralle ja pakottaa johonkin epäluonnolliseen. Voiko muutoksista yrittää olla iloinen. Pitää merkkinä siitä, että elää. 
Olisiko kuitenkin yritettävä sopia edes johonkin? Ei tosin mielipiteisiin, ainakaan muihin kuin omiin. Sellaisiin kun ei useinkaan lopulta mahdu. Entä kirjassa lukeviin ohjeisiin – tuskinpa. Olen liialti minä, jotta minua voisi rankasti yleistää. Hankalaa. Välillä tuntuu, etten sovi omiin ajatuksiinikaan – mikä saa minut hivenen pökerryksiin. Sillä sellaisesta tulisi jokaisen kyllä tunnistaa, että nyt nuo ajatukset ovat alkujaan muusta kuin omasta päästä peräisin.
Koska tottahan toki minä nyt omaan elämääni sovin: ainoaan asiaan, johon kannattaa yrittää sopia. Niin. Jos kulma ottaa vielä vähän vastaan. Kyllä se siitä pois hioutuu, kun uskaltaa antaa itsensä pyöristyä. Ja toimia optimaalisesti.

Minä hakeudun omaan muotooni oikeastaan aika vaivatta, jos vain annan vapaat kädet. Itselleni.