Kategoria: itsetutkiskelu

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · tulevaisuus

Kunnianhimosta.

ElinaKommentoi
Kunnianhimo. Useammin se kai kertoo jotakin positiivista ja arvostettavaa henkilöstä. Ei-mikään-vätys, aikaansaava, määrätietoinen, voimakaskin enemmän kuin yhdellä tapaa. Vai kertooko? Ainakin sellaiselle, joka sopii yhteen tai tulee toimeen kunnianhimoisen kanssa. Luulen nimittäin, että kunnianhimo voi olla aikamoinen taakka itselle, mutta myös toiselle. Kunnianhimosta kun ei voi sanoa, ettei se ole kummoinenkaan juttu – se on kai melkein aina mahdottoman näkyvä osa ihmistä.
Olen aina ajatellut, että ihminen voi olla kunnianhimoinen monella tapaa. Ensinnäkin toiset tuntuvat nauttivan tavoitteiden asettamisesta ja niitä kohti pyrkimisestä. Haastamisesta ja haasteellisuudesta! Tokikaan ei voi varmasti tietää – ihminen ehkä aina itsekään – mistä moinen palo on peräisin. Olisi kuitenkin kiva ajatus sellainen, että toiset oikeasti pitävät kunnianhimon synnyttämistä tunteista ja tilanteista. Tiedän siltikin, että on olemassa myös kunnianhimoisia, jotka toisaalta ovat sellaisia, vaikka eivät liiemmin piirteestä nautikaan. Silloin kunnianhimo istuu varmasti mielessä äärimmäisen tiukasti – on ehkä osa indentiteettiä tai jopa opittua. 
Toisekseen olen aina ajatellut kunnianhimon jakautuvan muutamaan tasoon: spesifisempään, pariin tai useampaankin elämän pienempään osa-alueeseen keskittyvään ja sitten kokonaisuudeltaan laajempaan, jakamattomasti koko elämää koskettavaan. Tiedätkö heitä, joilla on hirvittävän suuri kunnianhimo omaa elämää kohtaan: hulppea tulevaisuus ja menestyvä minä ovat eteenpäin ajavia voimia. Silloin kunnianhimo kai kohdistuu lähinnä kaikkeen, mitä elämässä tekee. Jokaisella siirrolla on väliä ja jokainen pala kokonaisuudessa on tärkeä. Liian laskelmoivaa, voisi joku kritisoida. Toisaalta kunnianhimo voi olla myös yksittäisiin asioihin keskittynyttä ja mittakaavaltaan pienempää – vaikkakin aivan yhtä voimakasta. 
Olen minä miettinyt myös sitä, voiko kunnianhimo kohdistua mahdollisesti johonkin henkisempään. Voiko tavoitteellisuus ja pyrkimys perustua esimerkiksi ajatukseen, että jokainen liike elämässä vie kohti voimakkaamman onnellisuuden kokemista. Että tavoite olisikin mahdollisimman eheä olo astetta henkisemmällä tasolla. Onko kunnianhimo itsessään este sellaisen saavuttamiselle?
Minä olen oikeastaan aina ollut suhteellisen kunnianhimoinen. Pienenä ajattelin sen olevan kilpailuviettiä, teininä ehkä välttävän itsetunnon paikkailua ja vähän vanhempana puhdasta perfektionismia. Varmasti osin niitä kaikkia, rajakin on hitusen häilyvä. Kokemani puhdas kunnianhimo ei ole useinkaan kohdistunut tekemiini asioihin, vaan itseeni.
Mä en halua olla huono. 
Huono missä? Elämisessäkö. Vuosia sitten kunnianhimoni oli ajatuksissani ainakin kai hyvän elämän tavoittelua. Nykyisin tuntuu miltei lapselliselta ajatella, että hieno elämä olis niin hienoo. Olen tyytyväinen, että olen tajunnut onnellisuuden olevan kunnianhimolla pystytettyjä kulisseja tärkeämpää. Haluan enemminkin katsoa, mihin elämä johtaa sen sijaan, että tähtäisin jo valmiiksi mietityn polun päähän. Edelleen kunnianhimo on minussa siltikin ihan hiton sitkeästi ja huomaan sen etenkin opiskeluiden ja harrastusten saralla. 

Toisaalta ilman minkäänlaista kunnianhimoa elämä kyllä olisi kovin särmätöntä.

ajatuksia · carpe diem · itsetutkiskelu · oma elämä

Edetään.

ElinaKommentoi
Elämä on tässä ja nyt.
Carpe diem on jo miltei liian suosittu lausahdus sisustustavaroissa: maalattuna valkoisissa puulaatikoissa ja liimattuina tarroina peileissä. Voi olla, että ihan syystäkin. Moni kun tuntuu pitävän sitä jos ei ainoana, niin ainakin erityisen oikeana tapana elää. Ei kai elämä silloin ole varsinaisesti pysähtynyt, vaikka sitä onkin tarrautunut nykyhetkeen tiukasti kaksin käsin: meneillään oleva hetkikin voi olla kuitenkin dynaaminen ja avoimuus elämälle vain lisää sitä. Ihminen, jonka tapa toteuttaa elämää on kaikella tapaa tässä ja nyt, ei välttämättä ole koskaan edes ajatellut tarkemmin kronologisuutta, etenemistä alusta päätepisteeseen. Elämä kyllä koostuu matkan varrelle sijoittuvista pisteistä, niistä hetkistä, mutta merkityksellistä on ainoastaan sisältö eikä niinkään paikka aikajanalla. Tavoitteellisuus rajoittuu hetkiin. Se ei suuntaudu voimakkaasti tulevaisuuteen. Pitkäjänteisyydellä tarkoitetaan silloin ehkä vähän vähemmän laajempaa katsetta. Tärkein seikka kai kuitenkin on se, että hetkessäeläjä on äärimmäisen tyytyväinen kulloiseenkin nykyhetkeen eikä erityisemmin kaipaa tietynlaista etenemisen tunnetta elämässään.  
Ja ymmärrän sen täysin, vaikka näenkin itseni ainakin osin hiukan toisenlaisena eläjänä.

Taivaan kannen maalailua(kin).
Olen aina ajatellut elämän olevan jonkinlaista etenemistä. Ei siis suinkaan raskasta ja uuvuttavaa tarpomista, vaan ennemminkin yksittäisten hetkien asettumista aikajärjestykseen omalla elämänjanalla. Siten uskon, että pisteiden sijoittuminen ei ole minulle aivan samantekevää. Kai se on ihmisille osin aivan luonnollistakin ajatella elämää kronologisena kokonaisuutena – ovathan jo haaveetkin tulevaisuudelta toivottuja näkymiä. Minulle tietyt virstanpylväät elämässä ovat aina olleet erityisen tärkeitä ja näen selkeitä tavoitteita edessäni, vaikka en niitä varsinaisesti olekaan koskaan asettanut. Tunne siitä, että etenen enkä vain polje paikallani, on jollain tapaa ollut minulle aina merkityksellistä. Muutoin saatan turhautua. En siltikään tarkoita millään tavoin kiirehtiväni hetkissä tai suorittavani elämää, vaan paremminkin tunne etenemisestä on tietoisuutta – varmuuttakin – omasta polusta: vuosien mukana tuomat uudet vivahteet tuntuvat luonnollisuuden lisäksi kutkuttavilta. En osaa mainita elämän yhtä suurta missiota tai tavoitetta, jota kohti kulkea. Päätepistettä en ole edes ajatellut! En oikeastaan koe sitä edes kovinkaan tarkoituksenmukaiseksi. Kuitenkin halu olla omassa elämässä osa suurempaa kokonaisuutta on vahvempi kuin tahto tarrautua vain yksittäisiin  – joskin nautinnollisiin – hetkiin.  
Toisaalta eiväthän nämä tavat ajatella elämää sulje toisiaan pois? Kai hybridikin on aivan yhtä mahdollinen ja ehkä jopa optimaalisin. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Välillä alas asti.

Elina4 kommenttia
Kapuaminen oli aina hitsin rankkaa. Kun mahdollisimman nopeasti, mutta siltikin riittävän varovaisesti, sitä yritti päästä ylös. Ensimmäisenä huipulle asti. Erityisen haasteellista kiipeäminen oli silloin, kun jalka ei vielä aivan yltänyt ensimmäiselle poikkipuulle. Joku olisi ehkä laskelmoinut malttavansa odottaa vuoden muutaman sentin pituuskasvua ja toinen taas olisi luultavasti hakenut apua kivenmurikasta tai puistonpenkistä. No en luovuta hakemalla helpotusta, jotakin sentapaista muistan ajatelleeni. Olen aina pitänyt kovin sanoista nyt ja itse – yhä edelleenkin sanoilla on merkittävä rooli elämässäni. Kypärämyssy puoliksi silmille valahtaneena punkesin itseäni yhä ylemmäs kohti ratkaisevaa välietappia kiipeämisprosessissani. Tiesin tukalan kuumuuden ja sen hitsinmoisen ähinän pian helpottavan, sillä huipullahan tuulee aina. Siten olin kuullut telkkarissa sanottavan.
Lopulta ylös asti päästyäni hiukseni eivät hulmunneet ehkä aivan niin isosti kuin olin ajatellut, mutta alas katsellessani olin siltikin erittäin tyytyväinen. Pelko oli läsnä tikapuilla keikkuessani ja päättäväistä pässin päätä todella koeteltiin, pohdin kai aika ylpeänä. Olin itseni voittaja ja se tuntui tuhannesti paremmalta kuin muiden päihittäminen. Vedin rukkasen pois kädestä ja nostin peukun ylös: kaikki aivan hyvin täällä onneni kukkuloilla!  
Liukumäen yläpäähän istuuduttuani tilanteeni ei kuitenkaan näyttänyt enää niin valoisalta. Olin ihan todella hyvä tavoittelemaan enemmän, kuten ylös kapuaminen itselleni osoitti, mutta omista saavutuksistani nauttiminen tuottikin yllättäen miltei enemmän päänvaivaa. Tuntui uskomattoman vaikealta ottaa vauhtia ja antaa vain mennä – saati nauttia laskusta alas. Liukumaan lähdettyä tehtävissä ei ole enää mitään, kontrolli on ikään kuin menetetty ja tuo ajatus vaivasi suuresti pientä päätäni.
Muistan katselleeni minua kohti kurkottelevia käsiä, jotka selkeästi viittoivat ”laske vain, tule vain”. Se oli pienelle ihmiselle suuri paikka: luottaako ja antaako vain mennä. Samalla myös taistelin huonon omatunnon kanssa, sillä en osannut täyttää niitä sellaisia yleisiä odotuksia eli hymyilevää naamaa ja riemunkiljahduksia liukumäessä. Miksi helppous ei ollutkaan minulle helppoa? 
Sellaista se on välillä edelleenkin. Kun olen tehnyt suuren työn, puskenut  ja punnertanut aika korkeallekin, en yhtäkkiä osaakaan nauttia saavuttamastani. Tuntuu kaikkea muuta kuin vaarattomalta heittäytyä helppouteen. Luottaminen muuhun kuin kovan työn tuomaan kontrollintunteeseen on toisinaan haastavaa. Omalla painollaan lipuva elämä etenee jopa liian huolettomasti  enkä oikein tiedä, kuinka päin virran mukana kellutaan. Pelkään joutuvani uppeluksiin, jollen koko aikaa räpiköi. Toisaalta taas pidän itsessäni siitä, etten anna kaiken vain soljua sormien välistä mistään kunnolla kiinni saamatta.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Vaikea kaikille paitsi muille.

ElinaKommentoi
Vähän liikaa pippuria hölähtänyt aikoinaan. Yllättävän chilinen. Miedohko, josta löytyy kuitenkin heti muutaman lusikallisen jälkeen potkua. Lämmin, kylmä, tulikuuma yhtä aikaa. Jotenkin hiukan epätasaisesti lämpeävä. Yllätyksellinen. Täynnä isojakin sattumia. Monivivahteinen. Jälkimaultaan lempeä. Jos nimittäin maistaisit.
”Olenko mä vaikea ihminen?”
Toisinaan koen tarvetta nähdä itseni ulkopuolisen silmin. Subjektiivisesti, mutta ei omasta vaan toisen näkökulmasta. Ei tarve tähtää kai mihinkään muuhun kuin tietynlaisten ristiriitaisuuksien löytämiseen: tiedän tähän mennessä jo aika hyvin, millainen minä olen, mutta tiedän myös ihmisten tulkitsevan asioita – tai toisia – omista lähtökohdistaan. Lisäksi. Vaikka olisi kuinka aito, ihmisessä on siltikin erilaisia puolia, jotka tulevat esiin erilaisissa tilanteissa. Ehkä se on osin niin sanottua käyttäytymistä – harvoin sitä kylässä nostaa jalkoja pöydälle –  mutta toisaalta myös tiedostamatonta valintaa siitä, millaisia puolia haluaa itsestä paljastaa tai jättää näyttämättä.
Luonnollisesti, mieleni tekisi lisätä. Epärehellisyydestä ja -aitoudesta sellainen on kaukana. 
Minä en ole missään nimessä tasainen ihminen, vaikka kaipaankin tasaisuutta elämääni. Minä olen äärimmäisen tunteellinen ihminen, enkä tarpeenkaan tullen kykene aina piilottamaan sitä. Minä olen hitsin innokas, mutta samalla kuitenkin todella pelokas.
Sen vuoksi aika usein ajattelenkin, mahdanko olla kuinka raskas toiselle. 
”Taidat olla vaikea lähinnä itsellesi.”
Hei ding. Se sellainen hetki, kun tekisi mieli taittaa sivun yläkulma, tehdä korvamerkintä ja yliviivata viiteen kertaan yksi lause. Siltä se tuntui saadessani vastauksen toiselta kysymykseeni.  
Erityisen haastava hauva – edelleen – ja siksi rakkain yhä vain.
Olen oppinut viime vuosina itsestäni paljon. Esimerkiksi sellaisia asioita, että millaisten ihmisten kanssa tulen erityisen hyvin toimeen, mitkä tilanteet toisten seurassa saavat minut jännittymään, kuinka suhtaudun erilaisissa tilanteissa toisiin ja miten pystyn näyttämään itsestäni puolia muille. Pohdinnoissani korostuu usein minäni suhde ympäristöön, toisiin ihmisiin.
Harvemmin kuitenkaan punnitsen – saati kyseenalaistan – omaa käyttäytymistäni itseäni kohtaan. Se kun tuntuu jollain tapaa tarpeettoman itsekkäältä ja minäkeskeiseltä.
Saamani vastauksen myötä ymmärsin jotakin uutta siitä, kuinka kohtelen itseäni. En ole kovin hellä, edes kovinkaan kohtelias. Paremminkin ankara! Liian suorasanainen ja -sukainen kaikella tapaa. Päivänvaloa kestämättömän periksiantamaton. Oikeasti aika hankala heppu itselleni. Jos saisin päättää, niin en ehkä kestäisi.
Mutta en mä siltikään haluaisi erota itsestäni. Välillä voisin tosin ehkä pitää lomaa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · opiskelu

Ei joojoojoo.

ElinaKommentoi

Onhan se ravistelevaa. Järkyttävää siinä mielessä, että koko pakka menee aivan uusiksi. Omassa päässä ja osin myös peilikuvassa. Siinä, kuinka itsensä näkee ihmsivilinässä, siellä, missä ihmisten henkiset piirteet kohtaavat. Haastavaa taas sen vuoksi, että itsepäisyydestä on – ainakin hetkeksi – hellitettävä ja harkittava muuta kuin vanhaa tuttua. Osaa minästä.
On se jännä. Siitäkin huolimatta, ettei kyse olisikaan kaikkien kerrosten romuttamisesta – ainoastaan pikkuisesta hienosäädöstä omakuvassa. Sellaisesta oivalluksesta, lampun syttymisestä, joka saa virtansa hetkeen sekunniksi pysähtymisestä.
Nyt kuvittelemme. Se sama lause, jota on hoettu koko elämäsi ajan. Ei välttämättä juuri sinulle, olet sattunut sen silti aina kuulemaan. Tunnistatko? Löydätkö? Se on esiintynyt eri paikoissa ja eri aikoina. Se sellainen lause, joka helposti kuulostaa vain hieman koreampaan kaapuun puetulta turhuudelta. Sen enempää pysähtymättä se on kulkenut korvasta sisään ja korvasta ulos. Jättänyt ehkä jonkinlaisen ajatuksen, johon et ole kuitenkaan sen tarkemmin koskaan tarttunut. Ja vastauksesi esitettyyn on aina ollut? Joojoojoo. Sillä tiedäthän jo. 
Minun lauseeni on; sun pitää tunnistaa, millainen oppija olet.
Ala-asteella, yläasteella, lukiossa, yliopistollakin. Ihan riittävästi sitä on toisteltu. Ja nyt minä vasta siihen havahduin kaiken joojoojoon keskellä. Enemmän kuin ravistelevaa herätä kehoitukseen, oikeasti alkaa pohtia omien raamien asettelua kyseisessä asiassa. Mä en välttämättä toimikaan optimaalisesti siten kuin olen aina tottunut ajattelemaan. Tai kai paremminkin olisi todettava, etten välttämättä toimi optimaalisesti juuri sen vuoksi, etten ole koskaan todella ajatellut asiaa kunnolla loppuun asti. 
Se on vähän kuin ”olen hirveän isokokoinen”. Konteksti, josta on vain aina tottunut maailmaa tutkimaan.
Mutta se, mitä pysähtymisen, kuuntelemisen ja oivaltamisen jälkeen vielä tarvitaan, on itseluottamus. Itsetuntemukseeni luottaminen. Oman itsensä opiskelu on kai vähän turhaa, jollei sitä kykene soveltamaan oikeassa elämässä. Voin tietää itsestäni asioita, paljonkin, mutta ollakseni myös sellainen tarvitaan rohkeutta näyttää ja luottaa.
Kuulostaa ehkä hassulta, tiedän. Mutta minä olen kerännyt rohkeutta ajatella, etten ole lintsari ja lusmu jäädessäni luennon sijaan mieluummin kotiin opiskelemaan. 
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Osaanko olla alkukantainen.

ElinaKommentoi
Minä hoksasin viime viikonloppuna, mikä on ihmisen elämässä yksi hienoimmista asioista.
Mutta samalla kuitenkin kadonnut monelta nykypäivänä. Sellainen asia, joka on kai sisäänrakennettu ihmisiin. Mutta on siltikin unohdettavissa helpostikin. Sen voimakkuudesta ja luonnollisuudesta huolimatta. Eikä sinänsä mikään ihme: nykypäivällä on taipumus turruttaa ihmismieltä, erityisesti sen tiedostamattomampia toimintoja. Kiire, stressi, suorituskeskeisyys. Olet varmasti kuullut niistä jo liiaksikin. Mutta sitten on vielä ryhmäpaine, kutsutaan trendiksikin. Sitä ikään kuin valahtaa mukaan ilman aikomustakin.
Tänä päivänä jokainen vähänkään aikakausilehtiä lukenut syö vähintään kolmen tunnin välein sopivan pieniä aterioita. Sillä se on oikein. Huolimatta siitä, ettei kellontarkasti nälätäkään tai sopivan pienen välipalan jälkeen jää vielä vatsaa kaihertamaan. Näinä päivinä on tärkeää ajoittaa liikuntasuoritus just eikä melkein syöntikertojen väliin. Sillä se on tehokkainta. Poikkeuksia ei jaella, vaikka tekisikin hirveästi mieli pinkaista samantien lenkkipolulle. Nykyajan valveutunut ymmärtää sijoittaa päivän proteiinit treenin jälkeiseen aikaan ja jättää puurot aamuun. Sillä se on niin hitsin optimaalista. Mieliteot ovat voitettaviksi ja heikoille koetinkiviksi. Tänään(kin) yhä useampi ostaa itselleen ruokavalion paperilla. Sillä ilman sitä ei vaan voi osata. Muuten kuin syödä voi-apua-miten-järkyttävästi.
Minä luulen, että pian ei osata enää montaa muutakaan juttua.
Ainakaan vastata pyyntöihin. Vastata oman kehon ja mielen pyyntöihin ennen kuin ne muuttuvat sietämättömäksi aneluksi ja on ”annettava periksi”. Toisin sanoen ei ehkä osata enää elämän yhtä siisteintä (ja luonnollisinta ja yksinkertaisinta) juttua: tuntea sitä, että on lähellä omaa alkukantaista ihmisyyttä. 
Kuulin radiosta, että ihminen on luonnostaan utelias. Ihminen kai myös janoaa uutta. Ihminen kaipaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihminen haluaa usein mennä joukon mukana. Nykypäivä mahdollistaa paljon. Hienoa. Minua kuitenkin huolettaa, että kunhan vain tuo kaikki ei tapahtuisi sen sisältä löytyvän alkukantaisuuden uhalla. Sillä silloin myös menettää paljon (hienoutta) omasta ihmiselämästä.
Minä koin olevani äärimmäisen lähellä alkukantaista minääni pyytäessäni kehoani vielä vähän jaksamaan fyysistä rasitusta (joka ei ollut liikuntasuoritus) ja sen jälkeen nälkäisenä vastatessani kehoni pyyntöön energiarikkaalla ruoalla. En keskustellut itseni kanssa mistään, vain kuuntelin ja toteutin. Se oli kuin jotakin transsinomaista.

Tunsin ihmisen elon uudella tavalla (tai sillä unohdetulla tavalla) äärimmäisen mielekkääksi.
ajatuksia · höllää · ihana arki · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Kuinka osoitat arvostusta itseäsi kohtaan?

ElinaKommentoi
Älyttömän vapauttavaa.
En minä vielä jokunen vuosi sitten ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää voin itselleni tehdä. Omilla valinnoillani. Tai ehkä tiesin, mutta en vain osannut. Usein sellaisen päätöksen tekeminen vaatii suurtakin kunnioitusta itseä kohtaan. Päätöksiä toki voi tehdä vaikka minkälaisin perustein: on järkevämpää, on tehokkaampaa tai on nopeampaa. Mutta jos ”on minun itseni kannalta parempi” unohtuu, päätöksen luonne muuttuu: tunne sen jälkeen ei välttämättä ole enää älyttömän vapauttava.
Voin tehdä hyvää itselleni jo pelkällä suhtautumistavalla tai sen muutoksella. Tajuttoman vapauttavaa voi olla se, etten mielessäni tituleeraa itseäni enää altavastaajana tai epäonnistujana. Myöskään niin kauan kuin pidän itseäni perfektionistina, en voi jättää jälkeeni opiskeluiden synnyttämää stressiä tai paniikkia ehtiä tekemään kaikki, mikä – muka – täytyy. Mieluummin haluaisin ajatella itseäni noiden piirteiden hillitsijänä, en välttämättä kokonaan niistä pois pyrkivänä.
Eilen saavuin kotiin yliopistolta pitkä lista takataskussa. Siinä oli lueteltu siististi allekkain illan tehtävät: analytiikasta funktionaalisten elintarvikkeiden kautta tilastotieteeseen. Ovesta sisään päästyäni nappasin hauvan kainaloon ja painelin takaisin ulos. Järven rannalla en vain kokeillut tehdä vaan tein päätöksen – itseäni ajatellen. Tänään en enää avaa yhtäkään tiedostoa tietokoneella tai tartu kertaakaan yliviivaustussiin. Hauva juoksenteli nurmella tyytyväisenä lempparikilppari suussaan. Myös minä aloin tuntea tyytyväisyyttä. Enkä vain tekemääni päätöstä kohtaan, vaan ylipäätään itseäni kohtaan. Kuvitella, vaikka en ollutkaan saanut aikaan muuta kuin päämäärätöntä tallustelua ulkosalla.

Minä arvostin eilen itseäni.

Vihdoin olen kai sitten hiffannut, kuinka voin konkreettisesti osoittaa arvostusta itseäni kohtaan. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · pienet hetket · syvällistä

Yhdeksänkymmentävuotiaalta.

Elina2 kommenttia
Kannattais kuunnella vanhempaa ja viisaampaa.
Luulen löytäneeni elämääni ohjeen, jota kerrankin uskoa.
Se oli kai viikonloppua, kun äiti ja yhdeksänkymmentävuotias alkoivat puhua. Tai oikeastaan se oli yhdeksänkymmentävuotias, joka pidemmän hiljaisen hetken jälkeen kääntyi, katsoi silmiin ja osoitti sanansa äidille. Ei se ollut kahdenkeskistä keskustelua vaan vain toisen osapuolen kuuntelua. Nuorempi vanhempaa, mielellään ja luonnostaan.
Ne olivat monen kymmenen vuoden kokemuksella höystettyjä sanoja. Rapsakoita, raskaitakin. Vaikutti kuin ne olisivat juuri siihen hetkeen tarkoin ja huolella harkittuja sanoja äidille. Mietin hiljaa itsekseni, kuinka yhdeksänkymmentävuotias tiesikin puhua juuri tälle ihmisille tämänkaltaisia asioita. Häkellyttävää. Äiti ja yhdeksänkymmentävuotias kohtasivat nimittäin ensikertaa. 
En hetkeäkään usko, että kyse olisi ollut sattumasta. Suoraan sydämestä ihan suoraan toisen sydämeen – läpi kaiken maailman turvavallien ja erilaisten viritelmien. Toivon menneen läpi skeptisyydenkin. Hetkessä oli jotakin taianomaista, mutta hyvinkin tarkoituksenmukaista, yhdeksänkymmentävuotiaan valitessa pitkän pöydän ympäriltä juuri äidin vastaanottajaksi sanoilleen. 
”Minä olen yhdeksänkymmentävuotias enkä ole yhtäkään yötä elämässäni kuluttanut valvomalla ja murehtimalla asioita. Se on turhaa. Ja nukkuminen on ihmiselle taas tärkeää. Kun kaiken lisäksi asiat saavat öisin moninkertaisesti suuremmat – epärealistiset – mittasuhteet. Aamulla murhe tuntuu ratkottavissa olevalta. Sillä sellaisiahan lähes kaikki ovat.”

[kontekstina hautajaiset]

Äiti nyökkäsi ja vastasi tämä luonne on vähän tällainen sukuvika. 
Myös minä nyökkäsin, vieressä hiljaa itsekseni, ja kiitin onneani, että olin hetkessä mukana. Vaikka en kuullutkaan mitään uutta, annettu elämänohje tuntui siltä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · loma · oma elämä · quotes

Ajatuksien usvassa ennen arjen alkua.

Elina4 kommenttia
Help me understand that all the good things in life that happen to me do so because I deserve them. Help me to be humble enough to accept that I am no different from other people.

Choosing a path meant having to miss out on others. She had a whole life to live and she was always thinking that, in future, she might regret the choices she made now.

She wanted to follow all possible paths and so ended up following none.

(Paulo Coelho)
Santtu tuli eilen töistä kotiin, kysyi heti ovesta sisälle päästyään, mitä minä olen koko päivän oikein touhunnut. Ei, en ollut sotkenut koko asuntoa maalilla tai tehnyt muutakaan hullua. Kunhan vain ihmetteli, kuinka olin saanut koko päivän kulumaan yksinäni.
Vähän liikuntaa, syömistä ja lepoa, vastasin kai, ei yhtään mitään ihmeellistä.
Sillä eihän ole millään tapaa uutta ja ihmeellistä, että minä pohdiskelen asioita. No, runsaasti. Näinä muutamana lomapäivänä, jotka olen viettänyt omassa seurassani, on tullut mietiskeltyä omaa elämää ja siihen kuuluvia ihmisiä. Päivänvalossa olen yrittänyt kohdata järjellä pelkojani ja keskustella niistä itseni kanssa. Olen summannut tähänastista elämääni ja koettanut uskaltaa esittää hivenen rohkeammin toiveita itselleni – heittäytyä haaveiden vietäväksi. Erityisen usein ajatuksissani ovat viihtyneet läheiseni: olen voinut fyysisesti pahoin halutessani niin hirvittävän kovasti heidän elämäänsä paistavan joka päivä täydeltä terältä aurinko. Tahto, mahdottomuus ja niiden ristiriita ovat aiheuttaneet huonoa oloa. Suru taas on ollut syy poskille vierähtäviin kyyneliin.
Summanmutikassa ja ihan pikaisesti vain kävin nappaamassa eräs päivä kirjastosta luettavaa. Lukemisharrastukseni on ollut katkolla koko kesän. Mietin kai noin kaksi sekuntia ennen kuin tartuin Paulo Coelhon kirjaan – en siten kovinkaan harkitusti. Olen nyt päässyt sivulla yhdeksänkymmentäkaksi enkä olisi voinut tehdä parempaa kirjavalintaa. Brida sopii mielentilaani paremmin kuin hyvin. Se antaa ajateltavaa, mutta ei-niin-intensiivisellä otteellaan jättää tilaa omille mietteille. Juuri näin haluan viettää päivät ennen todellisen arjen alkua: rauhoittua omaan ajatuksieni usvaan.
Joten Santtu;
olen oikeastaan istunut, lukenut ja mietiskellyt, lukenut vähän taas ja mietiskellyt sitten lisää. Ja odottanut tietysti sinua.
Nothing in the world is ever completely wrong, my dear. Even a stopped clock is right twice a day.
Kirjoitan usein ylös oivaltavia, koskettavia tai muulla tapaa mieleen jääviä virkkeitä. Ne ovat intohimoni.
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Voin hyvin.

Elina6 kommenttia
Mä muistan, kun multa kysyttiin näetkö sä mitään. 
En muista ihan tarkalleen, mitä vastasin. Varmaankin jotakin sentapaista kuin no joo-o ’muutamalla’ huutomerkillä. Hyvin kiukkuisesti tietenkin. Todellisuudessahan en nähnyt yhtikäs mitään. En aamun auringonsäteitä, kahvipurkin kivaa kylkeä tai hullunkurista pikkutyttöä. Oikeastaan moni vähän isompikin asia jäi minulta täysin noteeraamatta. Sillä keskityin niin täysin ajatusteni äärimmäisyyksiin. Käpristyin kokonaan sisäänpäin. Ei se silloin katso asioiden suuruutta tai tärkeyttä, kun kuta kuinkin koko elämä tuntuu merkityksettömältä. Näkemiseen vaaditaan edes pienen pieni kipinä.
Nykyisin en näe vain silloin kun eteeni tuodaan asioita, vaan hamuan myös itse kaikenmoista ilahtumisen arvoista. Haalin sisintäni koskettavaa koettavaa, sillä erilaisten tunteiden syntyminen sisälläni saa minut voimaan hyvin: tunnen olevani elossa. 
Minä voin hyvin. Todistin sen itselleni yhtäkkisesti tajuamalla, että ilahtuminen tapahtuu nykyisin kuin itsestään. Se on vähän kuin suklaanapin nappaaminen sitä tarjottaessa: ihan tosi, tosi herkkua, mutta vähintäänkin aivan yhtä normaalia. Se, että asioilla on merkitystä minulle, on itsessään jo ilahtumisen arvoista. Mutta lisäksi se, että tulen onnelliseksi mahtuessani englannin kurssille ja vastaanottaessani kymmenen halaava kaktus -hymiötä, saa minut oikeasti pohtimaan, kuinka hyvin asiat ovat. Sillä tiedän, etten vähänkään huolestuneena kykene oikeasti nauttimaan arjen pikkuisista. Tuntuu luonnolliselta hörähtää aamiaisella ystävän jutulle. Ja se taas tuntuu edelleen muistissa olevien väkinäisten vuosien jälkeen äärimmäisen hyvältä. 
Iloitsen jokapäiväisistä tofukuutioista.

Iloitsen ystävästä ja aamuista. Niistä kahdesta yhdessä. 

Iloitsen oikeasti mainoksista. Luen tylsinä hetkinä niitä aina.
Tällä hetkellä odotan todella paljon perjantaina alkavaa lyhykäistä lomaa. Tosin melkein yhtä paljon odotan myös luentojen alkamista yliopistolla. Eniten olen kuitenkin innoissani muutosta ja omasta kodista. Siltikin tunnistan itsessäni edelleen jälkiä ilottomasta ajasta. Ollakseni onnellinen en nykyisin tarvitse paljoakaan, en omia asuntoja tai lomamatkoja. En välttämättä enää sitäkään, että kaikki menisi suunnitellusti ja onnistuisi. Onnellinen elämä ei automaattisesti tarkoita minulle helppoutta tai yltäkylläisyyttä. Haastavaksi, miltei mahdottomaksi, koen elon, olon ja onnellisuuden sellaisissa tilanteissa, kun en saa ilolleni lainkaan vastakaikua. On esimerkiksi todella raskasta yrittää hymyillä toisen ollessa väsymyksestä ärtyisä, vaikka kovasti haluaisikin. Ilon ylläpito on toisinaan hiukan hataraa, ei suinkaan aina yhtä hattaraa. Siitä huolimatta, että jollain tapaa oman onnen kuuluukin kai olla itsenäinen, se väistämättä kietoutuu toisiin ihmisiin, etenkin läheisiin sellaisiin. Loppujen lopuksi tulen aina samaan johtopäätökseen: en minä voi olla riippuvainen toisista ja ruokkia itseäni toisilla.

Kerro vielä yks lähiaikojen ilonaihe?
Kylmät tofukuutiot ketsupilla.