Kategoria: itsetutkiskelu

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Yli esteiden.

ElinaKommentoi
En tunnista rimakauhua. Edes seistessäni aivan esteen juurella. Lähinnä pohdin ponnistuspaikkaa, hyppyä toiselle puolen. Siitä onkin kai kyse: eivät esteet ole ainoastaan ylittämistä. Pikemminkin tarkkaa työtä. Keskelle, linjassa, tahdissa. Vaikka välillä sitä haluaisikin vain suurempia! Toiset mahdollisesti pienempiä. Heitä hymyillen ihmettelen. Kuinkakohan tästä selvitään, en ole koskaan miettinyt siten. Enkä liiemmin, riittääkö taitoni mihin. Annan tilaa, hyppään sisään. Pienestä tytöstä asti on huudettu ”ole menossa mukaan”. Eikä nyt aikuisenakaan vielä pelota. 
Toisinaan ylitys epäonnistuu: voi kolahtaa, tippua tai muuten vain olla tyylitöntä. Se jää kuitenkin nopeasti taakse uuden esteen tullessa vikkelästi eteen. Epäröinnin aistii elävä olento alla. Silloin voin vain toivoa molemminpuolista luottoa. Onneksi on vain suunniteltuja hyppyjä, joihin tarvitaan vaihteleva määrä päättäväisyyttä. Välillä on helppoa ja välillä hirveän hankalaa. Mutta en siltikään koskaan ajattele olevani rohkea: on ainoastaan luonnollista lähteä ylittämään.
Oman elämän esteratsastaja. Ihan jokainen voi kai olla sellainen. Sillä millä muulla tavoin elämässä kohdattuja esteitä kannattaa ryhtyä ylittämään? 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Siveltimenvetoja.

Elina2 kommenttia

Maalaisitko taulun. Voisin. Millainen se olisi. Ei ainakaan roiskeinen, suurpiirteinen. Maalaukseni ei olisi ääriviivaton, sekasortoinen. Aivan. En kysynyt, millainen se ei olisi. Kokeile uudestaan – millainen se olisi. Maalaukseni voisi olla vaikeaselkoinenkin, mutta aivan ehdottomasti jäsennelty. Se syntyisi tuntemuksista, jotka kuitenkin käsittelisin kanvaalla järjellä. Harmoninen, tulkinnanvarainen. Ehkä monitulkinnallinenkin. Kiinnostavampi maalata kuin katsoa. Varmastikin koska se olisi lähempänä tavallista kuin ihmeellistä. 

Entä jos yrittäisit roiskia. Tehdä enemmän hallitsemattomia siveltimen vetoja.

Ensimmäinen roiske tasaiseksi laveeratulla pohjalla tuntuu aina pahalta. Kuin maalaus olisi täysin pilalla. Tosin samaan aikaan tuo roiske vaikuttaa äärimmäisen tärkeältä: ihan ensimmäinen laatuaan. Jopa niin merkittävältä, että pisaran satunnaisuudesta syntyneen hallitsemattomuuden tunteen hetkeksi miltei unohtaa. Tuo aluksi niin järjetön aivan koukuttaa. Toinen roiske löytää kuin itsestään paikkansa. Oikeastaan juurikin siten, sillä se on edelleen lennähtänyt taululle sattumanvaraisesti.

Tauluni ei ole kai enää niin kaunis. Yritän olla pitämättä sitä väkisin somana. Sen pinta ei ole yhtä siloinen kuin ennen roiskeita. Mutta tauluni on ajatuksiaherättävämpi. Sormea sen pinnalla liikutellessa pystyy tuntemaan jotakin. En usko roson olevan sittenkään pahasta.

Viikkiin aamulla ajellessani todenteolla mietin, millaisia siveltimenvetoja haluan.
Kuvailin juuri tauluani ja taiteellisten rajojeni rikkomista. Samalla tulin kertoneeksi paljon muustakin. Ajattelen aina, että ihmisellä on sisällään määrätty muotti, jonka mukaan hän tiedostamattaankin toimii suuressa osassa asioista. Minä esimerkiksi kai kokkaan arkiruokaa samaan tapaan kuin maalaisin taulua. En siis ole vielä uskaltanut tarttua oikeaan siveltimeen. 
Joskus voisin elämässäni tosiaan roiskia ahkerammin.  
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · syvällistä · terveys

Pysymätön osa minua.

Elina14 kommenttia
Mistä kaikista sairauksista ihminen voi parantua?
Influenssasta, vesirokosta, korvatulehduksesta. Onneksi paljon pahemmistakin. Tapaturmistakin – murtumista. Mielenkin murtumisesta. Minä sanon, että ihminen voi parantua myös syömishäiriöstä. Uskoisiko tuota?
Totean siten siitäkin huolimatta, että luin taannoin jälleen toisenlaisen lausahduksen. Se esitti totuutena, että syömishäiriö on osin pysyvä osa ihmismieltä aina sairastumisesta asti ikuisuuteen.
Jos ihminen pitää sairauteen sairastuessaan faktana sitä, ettei hän tule koskaan parantumaan, kuinka suuri hänen pyrkimyksensä ja motivaationsa on parantua? Jos ihminen ei usko edes itseensä ja pystyvyyteensä, millainen mahtaa olla hänen tiensä eteenpäin? Joo. Ei kummoinenkaan kai.
Millä tavoin syömishäiriö on pysyvä osa ihmismieltä? Jos se ei enää ohjaile toimintaa. Jos sitä ei tarvitse enää edes vastustaa. Jos ei tarvitse enää yrittää ja yrittää kaikenlaista, esimerkiksi selviytyä elämästä. Jos on täysin hiljaista. Jos näkeekin kuin ulkopuolisen silmin. Jos alkaa jo unohtaa. Väkisinkö syömishäiriö on pidettävä matkassa mukana?
Minä olen parantunut. Sanoi lääkärikirja tai yksittäinen henkilö mitä vain. Itsehän sen tiedän.
”Mä en olisi koskaan osannut arvata.” Ehkä kaunein saamani kohteliaisuus.
Ei sairaattomuus siltikään poista muistoja ja tunteita. Muistan moniakin asioita syömishäiriövuosilta – myös tilanteita, joita en ehkä haluaisi. Toisaalta muistan useita menneitä kuumepäiviä, vaikka olenkin tätänykyä terve. Itse asiassa tunnistan itsessäni ja käyttäytymisessäni sellaisia juttuja, jotka ovat peräisin elämäni heikommalta aikakaudelta. Esimerkiksi itsetuntemukseni on nykyään älyttömän paljon parempi. Mutta ei se siltikään tarkoita, että syömishäiriö on edelleen osa minua.
Vesirokkoon harvemmin sairastuu uudemman kerran elämässä, mutta poskiontelotulehduksista voi helpostikin tulla pienoinen kierre, vaikka välissä olisikin ollut täysin terve. Elämässä on kaikenlaisia riskejä.
Kaiken yleisen lätinän lisäksi syömishäiriöstä parantuminen vaatii kunnianhimoa. 
”Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotakin, tyypillisesti jotakin sellaista, mikä vaatii päättäväisyyttä ja kovaa tahtoa.”
Toivon todella, että pysyvällä osalla ei tarkoitettu muuta kuin muistoja. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Ihan (epä)täydellinen.

ElinaKommentoi
Mitä epätäydellisempi uskallan olla, sitä täydellisemmältä elämä tuntuu.
Viisi vuotta sitten en olisi ymmärtänyt, mitä lausahdus tarkoittaa tai mitä kaikkea se sisältääkään. Vaikka olisinkin ehkä tajunnut, ettei epätäydellisyys tarkoita epäonnistumista, en olisi millään kyennyt sisäistämään sitä, että täydellisen elämän yksi pala on oman epätäydellisyyden salliminen. 
Oikeastaan elämä muuttuu hiljalleen täydellisemmän tuntuiseksi silloin, kun oma epätäydellisyys vähitellen katoaa taustakohinaan ja muuttuu arkista elämää määrittelevästä vain satunnaisesti mielessä käväiseväksi sivuseikaksi. 
Kai jokainen on edes kerran ollut niin innoissaan lähdössä ovesta ulos, ettei ole tullut mieleenkään takkuisten hiusten harjaaminen?
Tapahtuu fuusio: epätäydellinen sopiikin täydellisesti täydelliseen. Sitä yhtäkkiä tunteekin itsensä aivan täydellisen kokoiseksi ja muotoiseksi, täydelliseksi palaseksi, omaan elämään.
Epätäydellisyyden ymmärtäminen on viisautta, sen salliminen silkkaa rohkeutta, mutta oman vaillinaisuuden hyväksyminen vaatii suoranaista uhmakkuutta. 
Senkin vuoksi, että uskominen oman elämän täydellisyyteen kysyy valtavaa itseluottamusta. Niin moni sitä epäilee ja pitää täydellisen elämän maalailua suorastaan erkaantumisena realismista. Nuo monet eivät vain ehkä silloin ymmärrä, kuinka täydellinen elämäkin tuntuu välillä erittäin epätäydelliseltä.
Sillä lopulta elämän täydellisyyden tunteminen tarkoittaa kai oman paikan löytämistä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Äidin jauhelihakastike, vaaleansininen ja kesä.

ElinaKommentoi
Eilen illalla leikimme. Piti sanoa toisen lemppari. Koko leikin ideana oli arvaamisen sijaan tietää – mitä olet toisesta lähes kuuden vuoden aikana oppinut. Itsehän etukäteen ajattelin, että kyllä minä tunnen ja tiedän. Niin teinkin. Yksi vastaus oli ainakin pizza ja toinen Shutter Island. Tosin leikki sai minut myös yllättymään. Kun aloin miettiä oikeita vastauksia, omia lemppareitani, kauhistuin. En selkeästikään ollut varma, mikä lempiruokani on tai mistä väristä pidän tällä hetkellä eniten. Hankalaahan se on toisen yrittää arvata suosikkielokuvaa, jos en tiedä sitä itsekään. 
Mutta se totaalinen järkytys. Olen pikkutytöstä asti vannottanut itselleni, ettei minusta tule ihan sama -tyyppiä. Sellaista kiireistä ja kyynistynyttä aikuista, jolla ei ole aikaa tai mielenkiintoa miettiä lempparijuomaa ja parhainta auton väriä. Sen lisäksi, että tiedän jotakin kemiallisesta analytiikasta, haluan olla myös kartalla siitä, mikä on mielestäni kaikkein parhain maku jätskeissä.    
Pienenä tyttönä sitä tuli harjoiteltua vähän kuin vahingossa kaverikirjoja rustaillessa välkällä. Nykyisin on näemmä aktiivisesti ajateltava ja muodostettava mielipiteitä elämän tärkeistä asioista. Villakoira muuten. Siis lempparikoirarotuni ihan ehdottomasti. Kissoista taas ragdoll tai se, mikä serkullani on. Ihan hirveän tärkeitä vastauksia silloin, kun joku sattuu kysymään asiasta.
Yhteenvetona: lähes kuuden vuoden aikana olen oppinut tuntemaan toisen hyvin, mutta samalla unohtanut muutamia oleellisia juttuja itsestäni. Muun muassa sen, että etsiessäni itseäni minun ei kannata keskittyä ainoastaan asioihin jossakin syvällä sisälläni. Että mikä on oman elämäni tarkoitus ja millainen ihminen haluan muiden silmissä olla. Vähintäänkin yhtä tärkeää on hahmottaa omia ääriviivoja lähempänä pintaa. 
Pannukakku. Lempijälkkärini.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tavoitteet · uusi vuosi

Piano ja valkoiset hampaat.

Elina4 kommenttia
Taivas, seitsemän päivää jo suhahtanut ohi ja kahdeksas lähtökuopissaan. 
Kai se on jonkinlainen sisäänrakennettu mekanismi ihmisessä: vaikka sitä kuinka yrittää ohittaa uuden vuoden uudet alut ja uudet kujeet, niin siltikin uudistumisenhalu puskee ajatuksiin. Erilaista takkia tai tukkaa – edes jotakin pientä totutusta poikkeavaa. Tavallaan kumma juttu, mutta toisaalta aika luonnollista. Vai? Vuoden aikana jänikset vaihtavat turkkia, käärmeet luovat nahkan ja minä haluan vähintäänkin uudistaa ajatuksiani. 
On olemassa kaksi elämäni osa-aluetta, jotka tällaisissa tilanteissa tavallisesti nousevat esille: itseni kehittäminen ja jonkin kauan suunnitellun toteuttaminen.

Tänä vuonna haluan selkeästi kehittää itsestäni luovempaa sen ainaisen itsevarmuuden metsästämisen lisäksi. Välillä – oikeastaan turhan usein – tunnen kynnyksen kirjoittaa tekstejä tai edes tynkiä liian korkeaksi. Haluaisin osata antaa luovuuden kulkea koko kehoni läpi ilman, että vaatimukseni kahlitsevat sitä ajatuksissani. Aion opetella kirjoittamaan suoraan tunteesta siten, ettei inspiraationvirta kulje kriittisen seulani läpi. Oikotietä sinne kukaan tuskin on koskaan löytänyt: kynä, paperi ja ajatukseni, siinä se. Minun on opeteltava olemaan pelkäämättä viimeistelemätöntä.

Ja mitä itseni kehittämiseen vielä tulee: yhden haaveeni toteuttamisen olen jo aloittanut. Tämän vuoden aikana aion opetella edes kehnosti soittamaan pianoa. Yksikin helppo kappale riittää tyytyväisyyteen, sillä tällä hetkellä räpellys on aikamoista.
En liene ainoa, joka kasaa muistiin pitäispitäis-listaa. Ai hitsit, tota mun pitäis kokeilla! Oi eikä, tohon mä aion kyllä tutustua! Jep. Vuoden lopussa sitä aika usein huomaa, että lista on kasvanut luvattoman pitkäksi. Mikä aika usein johtaa saamattomuuden tunteeseen. Miten paljon sisällöllisesti vieläkin rikkaampi kulunut vuosi olisi ollut, jos olisin tarttunut heti ideoihin ja mielenkiintoisiin juttuihin, päädyn joulukuun loppupuolella lähes aina pohtimaan. 
No joo. Eilen aloitin listan läpikäynnin. Oil pulling. Se oli ihan kärjessä. Ei mitään kovin miellyttävää puuhaa, mutta mitäpä sitä ei tekisi valkoisempien hampaiden vuoksi. 
Seuraavaksi sitten onnistunut tuorepuuro. Onneksi on vuosi aikaa.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Erikokoinen onni.

Elina2 kommenttia
Milloin ihminen on onnellisimmillaan?
Ah, oma hääpäiväni oli elämän onnellisin tapaus, eräs nainen huokaisi kerran. Kuulin sen vahingossa sivukorvalla. Sitten on ollut myös onnellista höpötystä oman lapsen syntymästä ja hartaasti tavoitellun opiskelupaikan saamisesta. Joku on joskus todennut, että toivoo elämän onnellisimman päivän olevan vasta tulevaisuudessa. Tokaisu sai mietteliääksi. Kai henkilökohtainen kokemus on ainoa oikea mittari onnelle. Voiko ihminen koskaan olla niin täynnä onnea, ettei kykene ottamaan vastaan enää yhtään enempää? Minä en ole koskaan tuntenut olevani liian onnellinen, mutta ei se tarkoita, etteikö kukaan voisi.
Erityisen onnelliseksi ihminen tuntee itsensä silloin, kun kokee tehneensä työtä onnensa eteen. Niin, minä ainakin. Mutta enpä tiedä, onko silloin välttämättä kyse kaikkein onnellisimmasta. Suuri uurastus ja palkinto siitä kai vain hitusen hämäävät: ei makkarakeitto ole lähelläkään lempiruokaani, vaikka se äärimmäisessä nälässä maistuukin taivaalliselta. 
Kävin eilen vaateostoksilla ja olin onnellinen kotiin päästyäni. Vitsit, alefarkut. Että tuntui hyvältä. Minulla on tapana kuoria ajatuksissani asioita, jotta löytäisin elämän oleellisimmat jutut. Ei se tarkoita, että en hyväksyisi epäolennaisuuksia elämääni – ne kun ovat useimmiten melkeinpä niitä herkullisimpia. Välillä on vain hyvä tsekata, että on omassa elämässä ihan kartalla. 
Mietin, olisinko onnellinen ilman ostoksia. Kyllä. En hirveän kauaa vastausta miettinyt. Samaan tapaan kyselen itseltäni välillä juttuja, jotta hahmottaisin kulkuani paremmin. Ilman uusi vaatteita olisin kylläkin onnellinen, mutta hitusen onnellisempi kuitenkin käytyäni kaupoilla. Toisaalta ilman perhettäni en olisi onnellinen, mutta perheeni ja uudet farkut yhdessä tekevät minut erityisen onnelliseksi. Vaikka pelkkä hyvinvoiva perhekin aivan hyvin riittäisi.
En tiedä, onko vähän tyhmää miettiä, milloin sitä voisikaan olla kaikkein onnellisimmillaan. Saatika kokea huonoa omaatuntoa iloa ja onnellisuutta tuovista asioista, jotka ovat toisten mielestä lähempänä turhamaisuutta. Onni on niin monen asian summa: kuvittelen elämässäni olevan pikkuonnea ja iso-onnea. Vaikka iso-onni on suurimmalta osin vastuussa äärimmäisestä onnestani, on pikkuonnellakin siinä oma roolinsa. 
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei onni tule odottamalla. Se syntyy itsestään elämällä itselle sopivalla tavalla.  
Kävin tänään aamulla kipakan kirpsakassa pakkasessa juoksemassa ja sen jälkeen heitin löylyä oikein olan takaa. Lomapäiväni aamu oli yksi suuri siivu onnea. 
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · uusi vuosi

Kiitos, moikka ja tervetuloa.

ElinaKommentoi
Olkaa hyvä, seuraava. Vuosi. Siellä ne ovat kaikki tähän asti jonossa kiltisti odottaneet.
Onneksi mikään tammikuun ensimmäinen päivä en ole arvannut, mitä seuraavat kolmesataakuusikymmentäviisi päivää tuovatkaan mukanaan. Joinakin vuosina en olisi ehkä jaksanut lähteä edes yrittämään, jos olisin etukäteen tiennyt tulevan. Olisin saattanut pelätä jo valmiiksi varastoon. Aivan varmasti olisin epäillyt selviytymistäni. Luulen, etten silloin kykenisi olemaan yhtä päättäväinen ja periksiantamaton kuin oikeasti olen. 
Toisina vuosina tieto tulevan vuoden sisällöstä olisi saattanut pilata ihanan, suloisen yllätyksen. Olisin varmasti siitäkin huolimatta iloinnut, mutta en yhtä antaumuksella. Ainakaan omat saavutukseni eivät olisi tuntuneet samalta, jos olisin ennen aikojani jo tiennyt onnistuvani. Olisin voinut välttää virheitä, mutta samalla menettää niiden arvokkaat seuraukset. Miksi erehdykset elämässä nähdään aina pelkästään negatiivisina asioina?

Vuonna 2015 jatkoin itseni löytämistä opiskelijana, lähennyin entisestään muutaman ystäväni kanssa ja olin ajatuksen tasolla tuuliviiri, vaikka samalla kuitenkin kaipasin pysyvyyttä. Samaisena vuonna tunsin olevani onnellisempi kuin kuuteen vuoteen, ymmärsin jälleen uusia asioita itsestäni ja tajusin kuinka terve olenkaan, vaikka välillä pelkäsinkin kaikenlaista. Kuluneena vuonna koetin olla rohkeampi useammallakin tavalla, ylitin itseni ja itkin. Muutin, annoin uusille asioille tilaa ja olin tikahtua nauruun monen monta kertaa. Kesällä hyppäsin taas hevosen selkään, mikä oli yksi parhaimmista päätöksistä pitkään aikaan. Loksauttelin palasia pitkin vuotta paikoilleen: minulle selvisi uusia asioita, sellaisiakin, joita ei kirjoista löydy.
Tänään vuoden 2015 viimeisenä päivänä tunnen olevani tasapainossa itseni kanssa. Luulen löytäneeni elämästä jotakin tosi arvokasta, josta toivottavasti osaan ajatuksissani pitää tiukasti kiinni. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Jotain pään sisältä.

ElinaKommentoi
”Kun mä yöllä ja jo lauantain puolella raahustin kotiin, mietin vähän elämää. Pohdin niitä perspektiivejä, joista mä mun elämää katson. Siihen aikaan mä olisin tavallisesti jo ehtinyt nukkua useampia tunteja – itse asiassa muutaman hetken päästä olisin saattanut jo herätä uuteen päivään. Jos kaikki olisi mennyt kuten melkein aina mun elämässä. Mä mietin, että toisinaan katson mun elämää ehkä liikaakin vain yhdestä vinkkelistä: kaikki näyttää aivan erilaiselta kolmelta yöllä. Mä jopa tunnun mun omissa ajatuksissani ihan eri ihmiseltä! 
Go with the flow. Joskus mä oikeasti vihasin sanontaa. Eihän se nyt siten ole, mene hitsi itse. Muistan hetkiä, kun mä ajattelin elämän muotoutuvan määrätynlaiseksi. Että jokaisen elämällä on aika tiukat raamit ja vain ihmiset, joilla ei ole omasta elämästä kunnollista otetta, viruvat jonkun virran mukana.
Mä päädyin silloin perjantaina viettämään iltaa ja yötä mun ystävien kanssa paikalliseen. Eikä se todellakaan ollut pitkään suunniteltu juttu. Mä olin oikeastaan päivällä jo melkein päättänyt, että olen illalla liian väsynyt. Joskus yhdeksän aikaan illalla mä sitten vain kyllästyin siihen väsymyksen odotteluun. Voihan flow. Oli ehkä paras ilta pitkään aikaan. 
Joskus omat odotukset ovat yhtä turhuutta. Jopa pelottavan hallitsevia.
Jännä. Tasapaino huolettomuuden ja tunnollisuuden välillä on ainakin mun elämän yksi kulmakivistä. Samalla myös yksi haasteista. Eikä ole ihme, etten mä joskus menneinä vuosina ole oikein hiffannut sitä kunnolla. Että miten se toimii ja miten mä toimin siinä tilassa. 
Mä pohdiskelin silloin yöllä myös moniuloitteisuutta. On aika ahdistavaa asetella omaa elämää määrättyyn muottiin. Enhän mäkään halua olla mahtua mihinkään muottiin. Millainen Elina on? Olisi siistiä, jos joku vastaisi joskus moniulotteinen. 
Olisi hyvä, jos mä osaisin välillä rauhassa odottaa, mitä elämä tuo mukanaan.”

Välillä jotain ihan muuta kuin näitä opiskelujuttuja. 
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Tämä kuori kaiken päällä.

Elina10 kommenttia
Aika usein aamuisin mustaa ripsiin sutiessani mietin.
Kai jokainen nainen haluaa olla nätti.
Olen minäkin ajatellut, että haluan olla mukiinmenevä. Vaikka silmissäni ei olekaan koskaan ollut ylimääräisiä tupsuja ja hiuksilleni en osaa näyttää kuin surkean yksinkertaista lettiä. Olen minä ajatellut, josko naamaa tulisi maalata kiivaammin. Yrittää pitää kulmakarvat kuosissa hiukan säntillisemmin. Kokeilin minä joskus kynsiin sellaisia jatkeita – eivät kestäneet menossani mukana, napsuivat pois yksitellen seuraavana päivänä. Sitä paitsi tunsin itseni pieneksi huijariksi: oikeastihan ne ovat pikkurillistä alkaen kyllä kovinkin nysähköt. Tallin jäljiltä ainakin aivan laittomat. 
Mutta siltikin ajattelen toisinaan, että olisi kiva olla kaunis.  
Ei minulla ole ollut koskaan tarvetta tyrkyttää itseäni minnekään. Vielä vähemmän ulkonäköäni kenellekään. En ole koskaan kokenut tarpeelliseksi yrittää olla hirveän vetävän näköinen tai viimeisimmän muodin mukainen. On aina riittänyt, että peiliin katsoessani olen pystynyt toteamaan edes toisinaan no tää on ihan kiva villapaita. Kuitenkin on hitsin haastavaa yrittää olla muuta kuin epävarma toisen katsoessa pitkään. Myönnän edelleen miettiväni, olisiko elämä tikimpänä jollain tapaa parempaa. Kuvissa kiinnitän itsessäni huomiota ainoastaan pyöreisiin poskiin – niille saatan irvistää. Ja vaikka jaksankin juosta lenkillä aika pitkän matkan, on vatsamakkara istuessani siltikin osa todellisuutta.

     (kuva MMYL-vuosijuhlat)


Lopulta siinä niin peilin edessä tulen kuitenkin aina miettineeksi.
Tavoittelemisen arvoista kai on ainoastaan se, että näytän aidolta ja terveeltä. Omalta itseltäni. Oli sitten kuinka tavallisen tai tylsän näköistä vain, se riittää tekemään minut tyytyväiseksi.
Kuori kaiken päällä. Ulkonäkö siis.