Kategoria: itsetutkiskelu

aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · onnellisuus

Mun peilikuva.

Elina6 kommenttia
Aiemmin viikolla ruotsin suullista esitelmää pitäessäni – siellä niin kurssilaisten edessä ja kesken sokerin monosakkarideista kertovan lauseen – mietin, miksi en edelleenkään kykene olemaan rauhallinen toisten silmien edessä. Että pelkään yhäkin, etten ole katseenkestävä. Siitä huolimatta, että omasta mielestäni kaiken muun kuin pinnallisen pitäisi merkitä jotakin ihmisessä. 
Jäädyin puolivälissä lyhyttä esitystäni pikkuisen pahasti.

Toisaalta. Ihmekös tuo kaikki. En minä ole hirveän montaa vuotta vielä katsellut itsekään itseäni hyväksyvästi. On vaatinut aika monta erilaista ajatusta ja paljon niiden pyörittelyä, että olen oppinut katsomaan peilikuvaa ihka omanani. Ja lisäksi siten, että tällainen olen minä. Välillä koen haastavaksi edelleen olla ajattelematta peilistä heijastuvia ääriviivoja tulevaisuuden ennen-jälkeen-kuvasarjan ennen-kuvana. On hankala toisinaan tajuta, että en ole jatkuvassa muutoksessa, minulla ei ole tarvetta yrittää muuttaa itsessäni yhtään mitään. 
Sillä minä en usko, että oman peilikuvan katsomista kannattaa harjoitella ulkoisia muutoksia tekemällä. Se on nimittäin jokin aivan muu kohta, jota tulisi itsessä rakastaa. Jossakin hivenen syvemmällä.
Aika jännä, että itsevarmuuden opettelustakin voi innostua.
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Liikkumisesta ja arvostamisesta.

ElinaKommentoi
Pakko se on taas todeta. Tarkoitan hokemaa. Siis se sellainen juttu, jonka on kyllä ennestään jo tuttu. Ei sitä ole vain muistanut ajatella, päivittäin pitää mielen päällä. 
Arvon tajuaa vasta, kun kohteen menettää. 
Arvostaminen on jotenkin monimutkaisempi juttu kuin ajattelisi. Sitä luulee arvostavansa, vaikka menettämisen hetkellä aika nopeasti tajuaakin, miten arvostetaan oikeasti. Ja siitä tulee aina ikään kuin syyllinen olo. Kuin olisi kiittämätön ajatuksiltaan. Mutta mistä arvostaminen oikeastaan edes syntyy? Ehkä sitä on kahta tasoa: sitä ihan tavallista arvostamista, että ei pidä hyviä, tavallisia asioita itsestäänselvyyksinä ja sitten syvempää arvostamista, joka itse asiassa syntyy vertailupohjaa vasten – vasta kun tietää, mitä menettäminen on.
Kun pystyin viikonloppuna juosta yhdeksäntoista kilometrin lenkin ja kokea sen uskomattomat jälkifiilikset, tuntui kiitolliselta. Veikkaisin, että vieläpä aika syvästi sellaiselta. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta kivuttomasta lenkistä aivan uudella tavalla rasitusvammani vuoksi. Ja mielestäni se, että osaa nauttia siitä, mitä pystyy tehdä tai saa elämäänsä, on yksi parhaimmista tavoista osoittaa kiitollisuutta ja arvostusta – ihan vaikka vain itselle. Haaveilen edelleen, tänäkin vuonna, toukokuun puolimaratonista, vaikka varonkin innostumasta liikaa. Kiitollisuus luo nautintoa ja nautinto taas innostumista, mutta liiallinen innostuminen ainoastaan kipeitä jalkoja. Mutta kuten sanottu, arvostaminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ole varma itsekään, lisääkö vai laskeeko arvostamisen tasoani se, että tiedän joutuvani luultavasti kesällä jättämään lenkkeilyn taas kokonaan pois ohjelmistosta. 
Kyllä minä arvostan myös sitä, että olen löytänyt monipuolisuutta liikkumiseeni. Vaikka se onkin tapahtunut osittain pakon sanelemana. Kun en ole asunut enää kuntosalilla tai pystynyt viettämään aikaa hirveän montaa kertaa viikossa lenkkipolulla, olen tehnyt sitten muuta: jumppaillut kotona, polkenut kuntopyörää ja hikoillut hevosten selässä. Lisäksi haluaisin kovasti taas seinäkiipeilemään ja kokeilemaan kunnon patikoimista. 
Asioiden arvon löytäminen on myös auttanut keskittymään oikeasti siihen, mitä teen. Kun pistäydyn kuntosalilla, en vain hoida treeniä pois alta, vaan kulutan vapaa-aikaani minulle oikeasti mielekkääseen juttuun. Toisin sanoen arvon löytäminen on yksi parhaista asioista, mitä suorittajaluonteelle voi tapahtua.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Keveää harsoa.

ElinaKommentoi
Vaatii aika hirveästi taitoa se, että osaa keskittyä omaan elämään. Oikeasti kai suurta tahdonlujuutta, että pystyy seuraamaan kaikenlaista vierestä ilman sen itseensä imemistä. Ajatukset siitä, että pitäisi olla juuri kuin toinen tai joissakin tapauksissa siitä, että ihan haluaisi olla täsmälleen kuin muut, ovat usein niin valtavan hallitsevia. Hurjia. Harvoin sitä tulee silloin enää kysyttyä itseltä, mikä minulle sopii juuri parhaiten tai millainen minä itsenäisenä itsenäni oikein olen. Vähän kuin tukahduttaisi pienen liekin.  
Itsensä kuuntelu ei ole vain taitolaji, vaan myös rohkeuskysymys. Lisäksi se vaatii toisinaan satuttavaakin rehellisyyttä omaa toimintaa ja ajatusmalleja kohtaan. Oikeastaan itsensä kuuntelu on osin myös taitoa herätä nykyisyydestä, siitä meneillään olevasta.
Sillä vaikka kuinka olisi kiinni jokaisessa sekunnissa ja eläisi tiukasti hetkessä, sitä ei välttämättä siltikään tee itselle oikealla tavalla.
Eikä ole helppoa havahtua omiin erheisiin.
”Joitakin aikoja sitten mun meno oli vielä kiikkerää. Mä luulin, että mun elämä on hyvää – tai niin se kyllä olikin. Sen lisäksi se oli kuitenkin myös sellaista, että mikään asia ei oikeasti tuntunut mun omalta. Ikään kuin mun koko elämä olisi ollut mulla vain jollain tapaa lainassa joltain toiselta. Koostettu periaatteessa hyvistä, mutta toisiinsa sopimattomista paloista. Tuntui rehellisesti sanottuna siltä, että mulle oli annettu hieno, matemaattinen kaava. Mä tunsin kaikki muuttujat siinä, mutta en osannut lainkaan soveltaa kaavaa laskuihin. Juuri sellaiselta mun elämä tuntui. Järjelliseltä, mutta ei yhtään syvemmältä.
Lauantaina mä juoksi 19 kilometriä. Sen jälkeen mä itkin kaksi tuntia. Sitten mä lähdin ystäväni tupaantuliaisiin. Halasin montaa rakasta ihmistä. Saavuin yöllä kotiin ja nukuin kuusi tuntia. Aikaisin aamulla mä lähdin tallille. Sijotuin estekisoissa neljänneksi. Siltikin tulin onnelliseksi pääasiassa siitä, että niin moni hymyili mulle. Söin makkaran. Sitten mä kävin vielä illalla tivolissa. 
Mun elämä, joka on kaukana kiikkerästä. Mä elän kiinni hetkissä, jotka lisäksi tuntuvat mulle aivan oikeilta. Mä todellakin osaa soveltaa ja tilkkutakin sijaan mun olkapäillä lepää keveää harsoa. Siten mä koen juuri nyt.”
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Käyttämätön kapasiteetti.

ElinaKommentoi

Jos olisin silloin, olisin ehkä nyt.
Paljon on jossittelua kahden asian välissä.
Juuri niin paljon kuin käy mielessä
jos olisin rohkea, olisin jotakin ehkä.
Itsehän sen päättää.
Mäiskätä jossilla kaksi puolikasta yhteen,
yhdistää täysin mahdollinen naurettavan
epävarmaan:
jos olisin tajunnut, ymmärtäisin ehkä nyt.

Mä välillä mietin ehkä liiaksikin, miten paljon mahdollisuuksia, menetettyjä mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia on itseni ja jonkin asian välissä. Niistä monet alkavat sellaisella tapaa kuin jos olisin kehdannut tai jos nyt uskaltaisin tai jos vain olisin. Mä olen aina ollut vilkas ajatuksissani, toisin sanoen kai kekseliäs, joten jollain tapaa jos-sanan ymppääminen väleihin on mulle ihan luonnollista. Olisin varmasti jo konkurssissa, mokannut pahemman kerran ja tukehtunut omiin ideoihini, jos olisin päästänyt kaiken valloilleen. Siinä mielessä en ole lainkaan pahoillani jossittelusta.
Mutta sellainen mua kyllä vietävästi harmittaa, että tiedän itsestäni olevan johonkin, en vain päästä sitä mahdollisuutta irti jossittelun kahlitsevasta vaikutuksesta. 
Mä olin katsomassa lauantai-iltana fantastista musikaalia. Rakastan yli kaiken kaikenlaista näyttämötaidetta ja aina esitysten jälkeen mä mietin, kuinka uskomattomalta sen täytyy esiintyjistä tuntua, kun saa kanavoida kaiken sen taidon, opitun, luovuuden ja intohimon omaan roolihahmoon. Omistautua, elää ja hengittää hetken sinä, joka on syntynyt kenties hetken inspiraation tuloksena. Aina mä mietin myös sitä, kuinka musta tuntuu, että sisälläni on jotakin käyttämätöntä kapasiteettia – liittyen juurikin luovuuteen, itseni ilmaisuun, heittäytymiseen ja tulkintaan. Jos mä vain löytäisin sen. Jos mä vain osaisin kanavoida sen oikein. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Itsenäisesti mielekkääksi.

Elina2 kommenttia
Elämässä on tärkeää tehdä havaintoja. 
Minä esimerkiksi havaitsin eilen illanvietossa omasta keittiöstä tutun maapähkinävoipurkin pöydällä – heti tuli hyvin paljon kotoisampi fiilis.
Järjettömiä havaintoja ei olekaan. On vain ehkä hieman merkittävämpiä. 

Vuoden jälkeen tuntuu taas jollain tapaa mielekkäältä.

Joka aamu tuntuu edes vähän mielekkäältä lähteä yliopistolle.

Äärimmäisen mielekästä puuhaa sekä leipominen että syöminen.
Sellainen eilisistä havainnoistani toinen oli:
minä itse muovaan elämäni mielekkääksi. Tarkoittaen kai sitä, että minä itse etsin kussakin tilanteessa oman paikkani, mielenrauhan ja opettelen suhtautumaan asioihin myös itseäni kunnioittavalla tavalla. Sillä kuka jaksaa elää jatkuvassa sisäisessä sodassa? Toisille ehkä syntymästä asti tuttu juttu, mutta minulle jollain tapaa opeteltava asia on se, että minä itse päätän nauttia. Tunne – harvoin kai tilannekaan – tipahtaa taivaalta: luon itse sen hetken, kun otan oikein hyvän asennon pöydän ääressä, nostan jalan koukkuun penkille, nojaan polveen leualla, kuljetan haarukallisen mustikkapiirakkaa suuhuni, napsautan hulvattoman Youtube-videon pyörimään ja – no – vain viihdyn tuon kombinaation seurauksena. Olen itse vastuunkantaja ja prosessin toimija. Tarvitsen moiseen lupaa vain hyvin, hyvin harvoin – ja silloinkin ainoastaan itseltäni.
Minun on oltava itsenäinen muulloinkin kuin arjen velvollisuuksia hoitaessani. 
Ajatus vaati mutustelua.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Herkkä.

Elina4 kommenttia
Kevät tekee sen aina. Saa minut aina hetkittäin ympärivuorokautiseen hurmioon.
”Että enkö ole aidosti ja oikeasti onnellinen, kun en aina pysty ilman apuja hymyilemään. Eivätkö henkiset voimavarani ole tarpeeksi vahvat tai itsenäiset. Ovatko omat, sisäiset onnellisuuden varastoni kuitenkin liian vajaita. Voiko tosiaan olla niin, ettei minulla ole kapasiteettia olla ihan vain omillani onnellinen. Sellaista kaikkea ehdin jo epäillä.
Kun aurinko saa minut kertakaikkisesti huumaan, mutta pilvet melkein kuin masentumaan.
Hetki kesti tajuta, kuinka vaikutusaltis olen. Sillä tarkoitetaan tässä kai vain herkkää. Ihmiset ympärilläni vaikuttavat minuun vahvasti, mutta sen lisäksi myös kaikki muu: se, millaiselta huoneen seinät tänään tuntuvat; se, kuinka puut ulkona tänään huojuvat; se, kuinka kuuluvasti linnut tänäaamuna ikkunan takana lirkuttavat.
Eikä se ole heikkoutta, epäaitoutta tai mitään muutakaan pahaa, että kokonaisvaltainen olo rakentuu niin vahvasti ulkoisten seikkojen vaikutuksesta. Kaikkein vähiten se on negatiivisuutta tai pessimistisyyttä elämää kohtaan. Siis se, että pilvinen päivä saa ajoittain koko elämän näyttämään harmaammalta. 
Hyvin riisuttuna ajatuksena se on oikeastaan äärimmäistä hetkessä elämistä. Vieläpä rohkeutta kohdata jokainen päivä sellaisena kuin se omassa todellisuudessa juuri sinä hetkenä näyttäytyy.”       
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Elämän keksipohja.

Elina2 kommenttia
Ei voisi tuntua viikonloppu tarpeellisemmalta.
Kun minä stressaan, en nuku. Kun en nuku, väsyn. Ja kun väsyn, tulen ensimmäisenä surulliseksi. Surullisena ajatukseni muuttuvat äärimmäisen syvällisiksi. Syvällisten ajatusten pyöriessä mielessäni vaikutan poissaolevalta. Sitä kai olen ollutkin. Valtavan vahvasti omissa maailmoissani koko viikon.
Tänään näin vaisun ihmisen. Puolitutun ja ainoastaan hetken aikaa. Siltikin olisi tehnyt mieli käydä paijaamassa vaaleaa päätä. Ja kun sitä en tietenkään tehnyt, vaivuin yhä vain syvemmälle surullisen sävyisiin ajatuksiini. Väsymys saa minut myös erityisen empaattiseksi ja empatia taas kirvoittaa usein kyyneleet. Seuraavaksi jo itkenkin elämässä tehtyjä valintoja ja ajanjuoksua. Vaikka en oikeastaan edes tiedä, että miksi. Lopulta päädyn aina yhteen ja samaan tulokseen: elämä heittäköön eteen sen, mitä on tarkoitettu – ihan parilla ehdolla vain.
Tosin muuttuessani surullisen kautta syvälliseksi ihmiseksi en suinkaan vello harmahtavassa aallokossa. Ennemminkin lillun omissa tunteissani, mikä on perin terapeuttista. Fiilistelen niitä kaikkia tunteita, jotka juuri sellaisessa mielentilassa koen aina tavallista voimakkaampina. Ja usein tämä kaikki johtaakin jonkinlaisiin oivalluksiin. 
Tällä viikolla oivalsin, että yksikin oivallus voi riittää. Yksi oivallus on tarpeeksi, jos tuo oivallus on aivan oikea oivallus. Ei tarvita tutkimusta, testikappaleita tai vuosien työtä, jotta jotain suurta voi tapahtua. Ymmärsin kai vaihtoehtoisen merkityksen sanonnalle ”yksi hetki voi muuttaa kaiken”. Hetken on vain sisällettävä pikkuruinen, vastasyntynyt oivallus.
Juuri se kai elämässä jaksaa kiehtoa. Oivallus on kuin puolituttu ihminen, joka tyynesti vain astelee luokse ja ottaa omaan elämäänsä. Ainakin luulen sen tuntuvan vähän siltä: jännältä, uudelta, etäisesti tutulta, hivenen pöyristyttävältä, mutta silti kutkuttavalta.
Tuo ainokainen oivallus voi saada mahtavan muutoksen aikaan elämässä. Se voi olla tarvittava rohkeus tai ratkaiseva tuuppaus, lampun syttyminen pään päällä tai vain ajatuksen niksahtaminen toisinpäin. Aika usein oikein päin.
Tämän kaiken oivalsin sinä hetkenä, kun kuljetin suuhuni lusikallisen juustokakun viimeisen palan keksipohjaa. 
Mä en vain sillä hetkellä tarvinnut yhtään mitään muuta.

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Sunnuntain suuret mietteet.

ElinaKommentoi
Santun esittäessä kysymyksen minä joskus hassuttelen. Teen samaa myös katsoessamme yhdessä Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa: vastaan erittäin asiantuntevasti, varmasti ja täsmällisesti, vaikka oikeasti minulla ei ole hajuakaan koko asiasta. 
Toisinaan valitsen oikean neljästä vaihtoehdosta. Aika ajoin saan höpläytettyä toista aivan täysin. Omasta mielestäni useammin kuin harvoin.
Se on leikkiä. Mutta entä oikeassa elämässä? 
Olen ihminen, jonka on äärimmäisen hankala tehdä mitään, jos en ole ensin varmistunut asioista täysin. Rakennan kaiken varmistelun päälle: ilman varmuutta asialta puuttuu ikään kuin pohja. Varmistelu kai tarkoittaa itselleni hallinnan vaadetta. Hallinta on ensisijaisesti faktatietojen hallintaa. Sen vuoksi eläminen tuntuukin välillä vähän raskaalta – elämä kun oikeastaan on ainaista epävarmuutta. Olen koutsannut itseäni sietämään epävarmuutta, mutta perusluonteeni puskee siltikin esiin erityisesti silloin, kun tilanne vaatisi vain intuitioon luottamista. Olen esimerkiksi todella huono puhumaan ääneen vieraita kieliä, sillä haluaisin suunnitella lauseet kunnolla etukäteen varmistuakseni niiden oikeasta muodosta. Mielestäni on vastenmielistä aloittaa selittämään yhtään mitään lihaksen metaboliasta, jollen ole ensin kerrannut mielessäni sen hienorakennetta ja kaivanut muististani yksityiskohtaisia faktoja.
”Jep. Kerroin äidille kolesterolista piirtämällä sen rakennekaavan.”
Mihin elämässä olisi mahdollista päästä luottaen vain omaan minään ja intuition tuomaan varmuuteen? Jos ottaisikin välillä kaiken lähtökohdaksi oman itsevarmuuden faktatiedon ja jatkuvan varmistelun sijaan?
Minulla ei ole varmaa vastausta siihen, mihin suuntaan sellainen voisi johtaa: huonoon vai hyvään vai yhtään mihinkään. Intuitioni kuitenkin kertoo, että elämä saattaisi olla silloin hitusen keveämpää. Ja lisäksi veikkaan, etteivät kaikki suuret hahmotkaan välttämättä aina täysin tiedä, mistä kulloinkin – äärimmäisen vakuuttavasti – oikein puhuvat.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · perhe

Missä jonossa.

ElinaKommentoi
Muistan lapsuudesta kaikenlaisia tempauksia. Jostakin syystä erityisen hyvin sen, kun kaveria leikillään kiusoiteltiin tokaisemalla missä sä olit silloin kun järkeä jaettiin. Samaan hengenvetoon tietysti lisättiin, että et ainakaan ensimmäisenä jonossa. Sitten oltiin vähän että hei auts. Nokkelin ehkä yritti antaa hivenen takaisin sanomalla sä olit varmaan ensimmäisenä mutta väärässä jonossa. 
No joo. Se oli sellaista. Harvoin hirveän vakavaa. Mutta on siitäkin huolimatta leikistä voinut syntyä ajatuksia. On se saattanut saada pyörimään jotakin pienessä päässä. Ainakin näin jälkeenpäin aikuisena tuo sanailu synnyttää paljon pohtimisen arvoisia asioita mielessäni. Lähinnä sellaisia, että millaiseen jonoon olisin itse halunnut sitten asettua?
Olen aika paljon äitini kanssa samanlainen kaikilta muilta ominaisuuksiltani kuin ulkonäöltäni. Siis lähinnä sellaisissa asioissa, joita en ole voinut oppia. Mutta jos saisin rakennella vapaasti itseäni, ottaisin äidiltäni varmasti epäitsekkyyden piirteen. Vieläpä sen täysin vilpittömän sellaisen.
On aika selkeää, mitä nappaisin toiselta isoveljeltäni: itsevarmuuden, mahtavan itseluottamuksen. Sitten ehkä myös tietynlaisen itsenäisyyden. Riittävän kovapäisiä olemme kai molemmat jo nyt. Vanhemmalta isoveljeltäni jos jotakin saisin itselleni, se olisi varmasti juuri viisaus: ohutkin siivu matemaattisesti ja kielellisestä lahjakkuudesta riittäisi tekemään minut tyytyväiseksi. Toisaalta mielestäni maailman kilteimmältä ihmiseltä hiukan hyvyyttä saadessani olisin onnellinen. Mutta en minä sitä välttämättä haluaisi veikalta viedä.
Sitten haluaisin olla hassu kuin isi. Koska isi on oikeasti hassu.
Häikäisee toisten upeus.
Tiedän myös, keneltä tarvitsisin lauhkeutta ja aika paljon pidempiä hermoja kuin omani. Geneettisenä perintönä olen nimittäin saanut ainoastaan äkkipikaisuutta tukevia geenejä. Arvelen, ettei ripaus parhaan ystäväni rauhallisuutta tekisi sekään pahaa. Olisi myös kiva olla juuri se, jolle on ojennettu normaalista poikkeavia lahjoja. Lisäksi haluaisin olla yhtä kaunis kuin äitini ylioppilaskuvassaan.
Tosin enpä tiedä, olisinko sittenkään just oikeissa jonoissa seissyt. Täydellinen en varmasti olisi – tyytyväisyydestä puhumattakaan. 
Joten kai sitä olisi kiusoittelijalle voinut silloin joskus vastata, että en halunnut rynniä. Pärjään nimittäin itseni kanssa tällaisena ihan hyvin.