ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · syvällistä

Herkkä, kysy mitä muuta.

Suorinta, mitä mä tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa:

kello kuusitoista mä päätin alkaa elää tämän kanssa, mitä mä olen koko elämäni ajan yrittänyt itsestäni matkan varrelle hukata.

Kymmenvuotiaana itseäni lohdutin, että kymmenen vuoden jälkeen on jo varmasti helpottanut. Kaksikymppisenä mä vielä mietin, että viiden vuoden sisään asia on luultavimmin korjautunut – aikuisiällä kun vuodet ovat sellaisessa niin valtavan merkitseviä. Tänään mä totesin, että olen taitanut tulla tien päähän. Vaikka en olekaan saavuttanut sitä, mitä jo alta kymmenvuotiaana niin tavoittelin.

Mä olen näinä vuosina vähän liian innokkaasti nyökkäillyt tokaisuille ’kuule se tulee iän mittaa’. Sitten mä olen aina kotona vuosi toisensa jälkeen miettinyt, miksi iän mitta on niin pitkä. Mä olen koettanut kovettaa betonilla ja toisenkaltaisten ihmisten ohjenuorilla. Olen mä tarttunut kaikenlaisiin vippaskonsteihin ja ajatusleikkeihin vielä koittavasta. Välillä mä olen jopa hallitsemattomissa ja läpinäkyvissä tilanteissa sitä häpeillyt. Kirosanaksi se on melkein jo mielessäni muodostunut – ja sellaisena sitä on joskus mua vastaan käytetty.

blogi139.jpg

Ehkä mä ensi kertaa elämässäni totaalisesti luovutin, kun kaikkien poskille valuneiden jälkeen totesin: ei onnistunut olla vähemmän tämänkaltainen tänäänkään. Mä olen koko elämäni ollut kulkemassa poispäin tästä tämänkaltaisuudesta kohti kaikkea sitä, missä mä olen vähemmän sitä nähnyt. Mutta toisin tänään ja tästä lähtien. Irtipäästämisen myötä mulla taitaa olla uusi, elämäni selkein suunta: eläminen tällaisena. Ja tämän lisätäkseni: pois siitä pyristelemättä. 

Sillä kyllä, mä voin mennä elämässä kaikkiin tilanteisiin tämä yllä. 

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä · vähän runoo

Tehdäänkö täällä paljonkin.

Tehdäänkö täällä paljonkin.

Napsahdukseen,
murtorajaa myötäillen.
Nauretaan varvas varjon puolella.
Kaikkeen, mitä voisi jättää tekemättä,
kaksin käsin tartutaan.

Vai paljoakaan.
Koettelematta kokeillaan,
jolloin kaikki on vain puolet
itsestään.
Kulmat venymisen pelossa
ohitetaan.

27659029_1780020312010434_1625677874_n (1)

Toisinaan iltaisin, kun elämän valinnanvapaus kauhistuttaa, itseäni rauhoitellakseni mä kyselen paljon kaikenlaista. Aika usein sellaista kuin ’aionko tehdä täällä paljonkin’. Toiset eivät tahdo venyä ja tulevat onnellisiksi ilman kuminauhan koetteluakin. Ja vaikka ei aivan napsahdukseen, niin lähemmäs sitä toiset taas todella tahtovat. Mä en ole adrenaliinifriikki tai järin rohkea, mutta sitäkin enemmän utelias ja innostuvaa sorttia. Sen jälkeen, kun hoksasin tekemisen ja aikaansaamisen välillä olevan hiuksen hieno, mutta aivan valtavan merkittävä ero, mä olen alkanut ajattelemaan vanhaan nähden nurinkurisesti: kaikenlaisen tekemistä elämässä voi toteuttaa muullakin tavoin kuin arvottamalla aikaansaannoksia.

ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · opiskelu · True Hearts

Mä ja mun NLP.

Tällä hetkellä elämässäni mä olen sellaisessa kohdassa, että päiväni kuluvat lähinnä oppiessa. Vuosien saatossa mä olen oppinut oppimaan; yritän, yritän, yritän kovasti ymmärtää ja muistaa. Toisina päivinä tuntuu, että saatan yrittää enemmän kuin oppia. Ja sellaiselle oppimisellekin on kai paikkansa; kutsun sitä itsekseni hyvin tavoitteelliseksi oppimiseksi. Sellaiseksi välietappiorientoituneeksi ja etenemishaluiseksi. Mutta syksyn ja talven mittaa mä olen alkanut opetella uudenlaista oppimista. Sellaista, että en yhtä kovasti huolehdi oppimisesta, vaan yrittämisen sijaan vain annan uusille ajatuksille vanhojen keskellä tilaa.

Sellaista oppimista mä olen käynyt läpi NLP-koulutuksessa. Ja ehkä kaikkein merkittävintä, mitä tähän asti olen uuden oppimistyylin lisäksi oppinut, on oma kykenevyys. Mä olen oppinut, mihin kaikkeen ennen liiankin suurelta – jopa suuruudenhullulta – tuntuvaan kykenen vain asettumalla keskelle itseäni ja kohtaamalla asiat ulkopuolellani sieltä käsin.

Jo ensimmäisinä koulutuskertoina mä opin, että parasta mitä toiselle voi antaa, on läsnäolo. Reagoimalla toisen tunteisiin ja sanoihin kannattelemalla niitä. Siis lempeästi osoittamalla, että kaikki se, mitä toinen on valmis luottamaan kahden ihmisen välille, tulee kuulluksi ja nähdyksi. Lisäksi mä olen oppinut ymmärtämään ihmisiä ja ennen kaikkea tilanteita, joissa en kenties itse tule kohdelluksi samalla tavoin.

27157674_1771223206223478_212370999_n.jpgKuva: Elina Palvio

Mä olen myös oppinut esimerkiksi sen, että oikein itsensä ilmaisevalla palautteen, kritiikin ja kehitysehdotusten antaminen ei satuta, edes kirpaise, vaan ennemminkin rakentaa toista. Mä olen oppinut, kuinka kritiikin antaminen koostetaan, mihin se kohdistetaan ja minne missään nimessä ei sörkätä. Mä olen oppinut pienten sanojen suurimmat merkitykset. Ymmärryksestä haltioituneena mä opettelen parhaillani myös olemaan pelkäämättä virheiden tekemistä.

Mä olen oppinut aivan valtavasti erilaisista ihmisistä – motivointityyleistä aina tapaan hahmottaa ympäröivää. Erilaisuuteen, sellaiseen pelottavan erilaiseenkin, mä olen oppinut suhtautumaan heti ensikättelyssä itselleni vilpittömästi toteamalla mielenkiintoista.

Esiintymiskammoisena merkittävä oppi on ollut myös se, kuinka puhuja itse luo ympärilleen tilan, jonka kaikki kuulijat jakavat. Oli se sitten jännittynyt, epämukava tai rennon letkeä ja kaikille osapuolille helppo. Ja jälkimmäiseen päästäkseni en loppujen lopuksi tarvitse suuria puhelahjoja – joita uskomukseni mukaan itselleni ei ole suotu – vaan ainoastaan senhetkisen asiantuntijuuden esiteltävästä asiasta ja hitusen verran omaa hyvää tilaa.

Toiseksi viimeinen koulutuskerta hujahti viikonloppuna True Hearts NLP Practitioner -koulutuksessa. Ja jollakin tapaa vasta nyt tajuan, millaisella muutoksen matkalla sitä on koko syksyn ja talven ollutkaan.

 

aamuajatukset · itsetutkiskelu · vähän runoo

Jospa en tilkitsisi.

Jos tilkitsen,
hän jo totesi.
Oliko millaista
aukottomuutta elämässä,
hän vielä varmisti.

Kas näin,
muodoltaan menevä
ja aukkokorjailtu.
Kyllä vain,
epäilemättä yhtä sopiva.

Sopeudun kraatereita
paikkaamalla,
hän selvensi.
Ja usein on kaikkea liikaa,
niin silloin koverran,
hän lisäsi.

blogi138

Monien vuosien jälkeen minä sitä kuuntelin itselleni ääneti toistellen: kunpa kukaan ei samaa virhettä toistaisi. Olisinpa osannut aikanaan kertoa, että vielä tulee päivä, kun on aika ympäristön sopeutua. Kuoppiini ja kraatereihini, asettua ympärilleni. Että minä tarjoan uudenlaisia ulottuvuuksia näin – geometriaa, jota on löydettävissä täältä minusta vain.

Niin kivasti sen taannoin hoksasin, että varmuus alkaa epävarmuuden esiintymisen sallimisesta itsessä ja elämässä ylipäätään.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Ihan aikeissa.

Aie on ihana.

Aikeissa on kiva olla, kun niin kutkututtaa mielessä. Aie on kauhean mahdollinen, mutta ei aseta vielä rohkeudelle vaatimusta. Siksi kai niin ihana. Aiehan on se kaikkein lähin ennen todellisuutta. Lisäksi aikeissa elämä tuntuu laveimmalta, sillä vaihtoehtojen viuhkasta on jo viehätytty – ja valittu joukosta ikioma aie.

Ei aie ole vain ihana. Ajan mittaa sen voi kokea ankaraksi. Aie kun elää mahdollisuudesta pyrkien todellisuuden pinnalle. Liian pitkään uppeluksissa, vain mielen sopukoissa, se todennäköisesti tukahtuu. Siksi aie on myös haaste; aie tähtää aina ensimmäisen askeleen ottamiseen.

Eikä ilman ensimmäistä askelta ole asiaa uudelle matkalle – ei edes paluuta vanhalle. Harvoin aie vielä kysyy rohkeutta, aina ensimmäinen askel kuitenkin rutkasti enemmän.  Aie kai lupailee, että askel askeleelta matka taittuu helpommin. Tottahan se on.

Eikö aie ole kuin simpukassa syntyvä helmi? Olemattomasta sopivan ajan saatossa hioutuva arvokas kokonaisuus. Kai hautuvia aikeita on olemassa, jotta ensimmäisiä askeleita otettaisiin; riittävän pitkään kutkuttanut on valmis todellisuudelle.

26696594_1758097704202695_417079806_n.jpg

Mä olen aika aikeissa.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · syvällistä

Hui (h)aave.

Harvemmin mä uskallan sanoa mä haaveilen. Kai vain koska olen aina ollut huono haavemaalari. Ehkä mä olen joskus huomannut haaveilun voivan satuttaa, ehkä hyvinkin maltillinen haaveilu on vaikuttanut jossakin elämän vaiheessa täysin utopistiselta tai ehkä höpöhöpö ratkaisevalla hetkellä on tehnyt tehtävänsä. Kun mä eilen istuin pöydän ääressä illallisella dippaamassa haarukallista ketsuppiin, mulle kuitenkin sanottiin kutakuinkin näin: haaveilun ei tarvitse olla tavoitteiden asettamista – haaveilu voi olla hellää.

Voiko ihminen olla liian realistinen? Jos voi, niin mua voisi tutkia ensimmäisten joukossa. Toisinaan kun mä olen yrittänyt opetella haaveilua, ne sellaiset yritykset ovat olleet hyvinkin arkisia haaveita – mikä sinänsä on vain kiva. Siis käyskennellä kaukana suuruudenhulluudesta. Haavekyhäelmiini on aina vain liittynyt niin valtavan voimakas tunnelataus, että itse haave on lähinnä ollut ulkoasultaan jo liian tavoitteellinen. Hellä haaveilu, harmiton ajatustenvaihto omien halujen kanssa on silloin jätetty jo monia askelia sitten taakse.

Ehkä mä olen vain herkempi imemään itseeni realismia. Kuullut puheet siitä, että no jaa aina on sellaisia ja tällaisia, aina on sitä ja tätä, ovat jyskyttäneet tasaisesti takaraivossani esimerkiksi silloin, kun olen koettanut haaveilla mielekkäästä duunista, jonne tuntuu hyvältä jokainen aamu ajaa ja jossa yhteisön ilmapiiri on innostava ja arvostava ja lisäksi tilanteesta riippumatta terve. Tai silloin, kun olen koettanut kyhätä haaveilutyyppisesti lähivuosien suunnitelmaa oman elämäni etenemisestä.

Ja lopulta haaveiksi asti ne sellaiset ovat rohjenneet vasta, kun olen vierestä todistanut todeksi.

blogi136

Kai hellä haaveilu on mielelle kuin suklaan syöttämistä itselle: ei niin hirvittävän ravitsevaa, mutta sitäkin suuremmin rikastavaa.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä

Sinähän olitkin riittävä.

Väsähtänyt Elina, katso taaksepäin. Huomaathan: sinähän olitkin riittävä.

Riittävä enemmän kuin rämpimään. Riittävä suoranaisesti suoriutumaan. Riittävä alkusyksyn haasteisiin, pimeneviin päiviin ja pitkiin rupeamiin. Riittävän rohkea uuteen, oppeihin itsestä ja ihmisyydestä. Riittävä aivan jokaisella tenttipaperilla. Riittävä niillä raporteilla, joihin kunakin hetkenä kykenin. Täysin riittävä valvottujen öiden jälkeen elämään. Riittävän vahva yön hiljaiset tunnit kohtaamaan. Riittävä itkun keskellä nauramaan. Riittävä kiireen keskellä onneen pakahtumaan. Riittävä kiireisenäkin kelpaamaan. Riittävä epätoivon aalloissa eteenpäin katsomaan. Riittävä kaiken sen keskellä iloitsemaan. Riittävä myöntämään. Riittävä uupuneenakin ylpeästi päättäväisyyttä kantamaan. Riittävä maailmasta toiseen hetkessä siirtymään. Riittävä pelon riittämättömyydestä kohtaamaan.

Vaati vain riittävän vaikuttavan ajatuksen.

Että olen riittävä itseeni uskomaan.

blogi133

itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · opiskelu · True Hearts

Sanoillasi rajoittamattomaksi.

Joskus ajattelin: enhän voi ripustautua toisten sanoista. Nikkaroida tukikeppiä toisten kehuista, mitä siitäkin tulisi – kai vain tutiseva ja jatkuvasti uusien puutteessa.

Rakentelin kättä ja itsetuntoa. Osia kaivelin sisältä, pikkuisen peilikuvasta ja sattumalta kuulluista sanoista. Olin minä hanakka kertomaan: rakentava kritiikki nimensä mukaisesti auttaa kulmien höyläyksessä. Sellaisen suoranainen pyytäminen tuntui niin, niin yhteisöihin istuvalta.

Kunnostelin itseäni useammissa paikoissa. Mallailin uusia kulmia palautteiden mukaisesti. Ja vähemmän rakentavien huomautusten ajattelin vain vankistavan jalustaa entisestään. Osia nakutellessani kai opin hiljaisuuden merkitsevän naputtamisen aiheen uupumista.

Huomasin näin: loppujen lopuksi näillä aloilla, joilla elämä tuppaa pyörimään, ei kovin varovainen tutisevan tukikepin kanssa tarvitse olla. Harvemmassa paikassa  kehuilla ja kiitoksilla edes tilkitään.

On tämäkin päivä, totesin asian hoksattuani. Että millä muulla saat ihmisen niin loistamaan ja koko komean kapasiteetin levittäytymään kuin hiljaisuuden sijaan kertomalla sanoilla hyvää.

Kuitenkin kai aika moni kasvaa siitä itsestään: innostus innostuksesta, hyvä yhä enemmän hyvästä ja ihminen toisesta. Miksi siis niin pelätä kehujen kertomista – saati kuulemista?

blogi132

Kivojen sanojen ja palautteen vastaanottamisen vaikeus, niiden merkitys ja toisaalta antamisen suuri voima. Sellaisiin ajatuksiin mä uppouduin tämän viikonlopun koulutuskerran jälkimainingeissa True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. 

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · oma hyvinvointi · True Hearts

Voi mun vertikaalinen ulottuvuus.

Hän, joka tänäpäivä oppii sisäistämään jo tietämänsä: ihminen on yksi kokonaisuus. Kokonaisuus kehollisuutta ja pään sisäistä elämää, konkreettista ja niin abstraktia, että häntä itseäänkin toisinaan hämmentää. Eikä kokonaisuudella tarkoiteta vain yhtä tai toista, vaan kahden tai useamman yhteistä ynnäystä. Kokonaisuus on ryhmä asioita, joilla on jokin yhteinen tarkoituksenmukainen ominaisuus, hän sen sivistyssanakirjaa selaamalla vielä tarkastaa.

Hän, joka tänään haluaa ymmärtää olevansa itse yksi iso ominaisuus. Ei hän ole vain horisontaalinen kokonaisuus; ei vain korvasta korvaan ja kovasti päissään. Olen hirveästi myös näin, hän päästä varpaisiin viittoo. Vertikaalinen, vieläpä molempiin suuntiin. Kehosta mieleen myös, ei aina alas vain. Kokonaisuuden keskipiste kai pään sijaan näillä main, hän vatsaansa osoittaa.

Niin hän, joka tätä tänään miettii. Voitko kuvitella, kuinka häntä niin tämä kauhistuttaa: ajatteli hän joskus elävänsä vain päänsä kanssa, mutta samalla kuitenkin ihmetteli lukkojen täyteisiä ajatuksiansa. Sillä niin vaivattomasti ne horisontaalisesti korvien välissä kulkivat, ettei vika vaakatasosta löytynyt.

Rakas vertikaalinen ulottuvuuteni, suothan anteeksi unohdukseni. Samassa kokonaisuudessahan tässä ollaan.

blogi129

Tällä koulutuskerralla mun NLP-taipaleellani True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa mä palasin itselleni siihen kaikkein perimmäiseen, mielen ja kehon yhteyteen. Sain lisäksi rutkasti ajatuksia siitä, miksi elämä jossakin vaiheessa eloani on tuntunut kuin ulkopuolisena sitä tarkkailisin. Ehkä parasta koko koulutuksessa kuitenkin on, että itseäni opiskelemalla opiskelen samalla myös muita ihmisiä, esimerkiksi hyviä esimiestaitoja.

ajatuksia · itsetutkiskelu · perfektionismi

Pelkkä Rinkelin reikä.

Ihan maukas Teboilin rinkeli. Hei pliis.

Ihan on pelkkä Rinkelin reikä, mä olen koko ikäni hokenut. Ihan maukkaana Rinkelinä tuskin maistun – vähiten mulle itselleni Rinkeli silloin kelpaa. Sillä ihan merkitsee vain mahdollisuutta paremmasta. Kuulethan, se jättää niin kalsean olon keskiverrosta. Ihan on tehnyt mun elämästä ajoittain kamalaa; Rinkelin kokoisen reiän vähintään. Lisäksi hitsin vaikeaa, vähemmän nautittavaa. Muotoillut rinkulaa aika vänkyrään.

Mutta miksi ihan maukas Rinkeli ei voisi strösseleillä kuorruttua. Yhtä lailla kuin överidonitsi. Ylpeästi esitellä jokaista strösselihippua ihan tahmealla hipiällä. Täydellinen makuelämys uupunee. Ei se kuitenkaan este ole tulla mukaan napatuksi.

blogi127.jpg

Ihan vain kokonainen Rinkeli riittää. Mulle kiitos.