Järjetöntä.

17/11/2016 Elina2 kommenttia

Kuulkaa. Tänään tällainen kysymys.

Kuinka paljon elämässä on oltava järkeä?

Veikkaan seuraavaa: sellaiselle, joka on tottunut änkemään elämäänsä paljon sitä, vähempi on parempi. Itse olen huomannut, että välillä yritän väen väkisin mahduttaa sitä omaan elooni. Miksikö. Kai koska se vain tuntuu järkeilemällä kauheasti järkevältä.

Vaikkakin veikkaan vielä toisen asian: elämä muuttuu kaikella tapaa paljon, paljon järkevämmäksi, kun sisäistää, että se samainen elämä sisältää aina standardimäärän järjettömyyttä. Vakio, mikä vakio – turha vastaan on taistella. Itse asiassa tällaiselle vahvasti järkevyyteen päin olevalle ihmisille lisäpiikki sitä itseään ei olisi varmasti lainkaan pahitteeksi.

Periaatteessa on täysin järjenvastaista tunkea yhteen ja samaan kakkuun paria suklaalevyä, tuorejuustoa ja kuohukermaa sekä laittomaa määrää sokeria. Mutta sinnepähän mötkähti. Oli muuten järjettömän hyvää.

Järjetön suklaakakkunen

Pohja: 4,5 dl vehnäjauhoja, 4,5 dl sokeria, 2 dl kaakaojauhetta, 2 tl vaniljasokeria, 2 tl leivinjauhetta, 1,5 tl ruokasoodaa, 1 tl suolaa, 2 dl maitoa, 1 dl öljyä, 2 dl vahvaa kahvia, 2 kananmunaa

Täyte/kuorrute: 2 dl kuohukermaa (kermavaahdoksi), 300 g maitosuklaata, 400 g tuorejuustoa, 1 dl tomusokeria

Koristeluun: maitosuklaata, kaakaojauhetta

Ja järjetöntä on jättää syömättä.

ajatuksia · lifestyle · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · opiskelu

Ajatuksia (kandityön) papereille.

02/11/201602/11/2016 ElinaKommentoi

Ihan äskettäin akateemisen kirjoittamisen opettaja kertoi kaikenmoista. Mulla meni aika paljon ohi korvien. Oli kai aika tietoista se kuulemisen väliin jättäminen. Mä olen nimittäin todella huono käyttämään mitään tomaattitekniikoita tai kymmenen minan kirjoitusoksennuksia; oikeasti vain hermostun sellaisista apuvälineiksi tarkoitetuista harjoituksista. Mieluummin mä väkrään ihan itse ja otan vastaan konkreettisia apuja. Että mihin lähdeviittaus kuuluu laittaa ja miten mä saan itseni pysymään asiatyylissä kaikesta kuivakkuuden tunteesta huolimatta.

”Vaikeinta on saada ajatus kirjoitetuksi paperille.”

Tismalleen. Täysinhän niin! Sen lausahduksen mä satuin kuulemaan, vaikka mun ajatukset harhailivatkin aika kaukana mistään akateemiseen liittyvästäkään.

Ennen kaikkea mä haluaisin tällä hetkellä osata kertoa itselleni, mitä on tapahtunut viime viikkoina näinä lukuisina yksinäisinä tunteina. Se liittyy osin oivaltamiseen ja onnellisuuteen, itse asiassa onnellisuuden oivaltamiseen elämässä. Mun ymmärtääkseni. Kai. Kun mä ajattelen pääni sisällä, että jotakin on ihan varmasti tapahtunut – tunnenhan mä sen. Määrittely sanoilla ei vain aivan täysin luonnistu. Osaan kertoa, että mussa ei ole enää älytöntä määrää mutkia ja että olotila tuntuu elämää kohtaan vastaanottavaisemmalta. Voisin mä heittää tähän kohtaan taas, että vapautuneemmaltakin. Ei haittaa, vaikka joku katsoo pitkään tai arvostelee äänettömästi, koska vapautunut fiilis tuntuu myös itsetunnossa. Veikkaan, että vallitseva tunne on samankaltainen kuin ensimmäistä kertaa suullisesta esitelmästä nauttiessa; aika suuret ovet avautuvat. Arvelen, koska enhän mä tiedä. Mun rennot esitelmät ovat vielä edessäpäin.

Kuitenkin siinä se. Ei tule ulos määritellympää kuvausta tapahtuneesta.

blogi620

Eilenkin mulla oli sama tunne meneillään. Sellainen leijaileva lumihiutale -olo. Silloin on melkein kaikkein antoisinta pohtia oman elämän asioita, sillä kaikki kulkee kuin itsestään positiivisen suodattimen kautta. Mä tajusin eilen muun muassa, että mun pitää vaan itse uskaltaa olla ystävä. Tosi hyvä ystävä. Kaveri. Vaikka tuttu. Itse asiassa todella moni juttu saattaa elämässä olla kiinni siitä, olenko mä koko ajan varautuneena varpaillani.

No joo. Vaikka mä en tänään oikein innostunut tomaattitekniikoista, toivon silti löytäväni vikkelästi sopivan kandiaiheen itselleni. Ötököitä tai jotain lihaa. Veikkaan, että aika montaa mun valitsema aihepiiri yllättää. Niin mua itseänikin ja olisin jopa halunnut innostua jostain muunlaisesta. Minkäs teet.

Sitten mä toivon myös, että mä todellakin saan jatkossa niitä ajatuksia (kandityön) papereille. Mä haluaisin meinaa täyttää tekstillä kokonaisen nipun.

aitous · ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oivallukset · oma kanta · ulkonäkö

Ilman ultraripsiä.

30/10/201630/10/2016 Elina2 kommenttia

”Ihana näyttää aamuisin ihmiseltä näillä uusilla ripsillä.”

Junassa vahingossa mä kuulin.

Olisin tahtonut kysyä, että miltä sitten näyttää ilman ripsiä. Epäihmiseltäkö. Mä vaan en tahtonut sillä kertaa ymmärtää lausahdusta kuvainnollisesti.

Oikeastaan mun mielipide on sellainen, että tykkään katsella aamuellua. Peilikuva ei ole hehkein, imartelevin tai välttämättä miellyttävinkään, mutta musta on siltikin ihana näyttää aamuellulta. Just sellaiselta kuin mä oikeasti aamulla olen yön jäljiltä; toisinaan hiukset pörrössä hyvin levänneeltä ja joskus taas silmänaluset uurteilla erittäin väsyneeltä. Aamuisin senkaltainen ajattelu on miltei helppoa. Ulkomaailma ei ole vielä ehtinyt vaikuttamaan ja edellispäivän jäljet ovat karisseet unen mukana pois.

blogi618

Enkä mä todellakaan ole opetellut katsomaan ainoastaan aamuellua kivasti. Mä olen äärettömän kovasti yrittänyt kertoilla itselleni, että päivälläkin riittää se, mikä mä oikeasti ilman suurempia ehostuksia olen. Illallakin ja kaikkein hehkeimpienkin keskellä! Itse asiassa mä tuntisin itseni pikkuruiseksi huijariksi kiinnitettävillä hiustupsuilla, ripsitukoilla ja kynsitipeillä, tatuointikulmakarvoilla ja kohotuspistoksilla. Koska mä tiedän, että paras palvelus, jonka itselleni voin tehdä, on jatkaa itseni katsomista päivästä toiseen rehellisesti sellaisena kuin ihan, ihan, ihan vilpittömästi olen. Mä olen nimittäin kova tyttö piiloutumaan – esimerkiksi epävarmuuden, ujouden tai vähättelyn taakse. Aivan varmasti myös ultraripsien alle. Niin ihan vain sen vuoksi.

Aika pitkään mulla vei tajuta, että kauneinta on ihmisyys. Tiedätkö, mitä se mun mielestä tarkoittaa? Että mustat silmänaluset voivat kuulua kauneuden käsitteeseen. Että nauraessa syntyvät rypyt mahtuvat samaan määritelmään. Että epätasaisempi iho on ihan sitä samaista termiä. Aidon ihmisen peittelemätöntä kauneutta.

Jos kuulostaa kliseeltä, kannattaa miettiä tarkemmin. Niin mäkin tein. Taas eilenkin, kun menin moittimaan mun muka epäsopivaa nenääni.

Kaikkein kauneinta ihmisessä mun mielestä on minkään taakse piiloutumaton katse, joka ei kaihda suoraa yhteyttä ja joka hyväksyy ennen kaikkea oman peilikuvansa.

Mutta mun ajatuksiahan vain nämä ovat. Sitä paitsi, kyllä mä ymmärrän hyvin niitä sellaisia ripsiäkin.

ajatuksia · elämänasenne · itsensä kuuntelu · lifestyle · oivallukset · oma elämä

Ei se väärin sittenkään ole.

29/10/2016 ElinaKommentoi

Jokin aika sitten havahduin hoksaamaan, että aivan jokainen sanan tavu lauseessa pitäisi kai pystyä kyseenalaistamaan. Hei, en sanoisi typeräksi touhuksi! Kannattaisi touhuta nimittäin sen vuoksi, että oppisi näkemään, millaisiin ajatuksiin ympäristö – en mielelläni käytä tässä kohtaa syyttävästi sanaa yhteiskunta – on kasvattanut; millaiset lähtötiedot elämään on annettu heti kättelyssä. Sellaiset lähtötiedot ovat kai jonkinmoisia yleisesti vallitsevia olettamuksia, joita ei ole ajateltu suuremmin enää ensimmäisen kerran jälkeen. Eikä aina toki tarvitsekaan.

Mutta sitten kun huomaa havahtuvansa kaksikymmentäkolmevuotiaana sen tyyppiseen ajatuksen pulpahdukseen kuin mähän oikeasti rakastankin sadetta ja vieläpä rankassa kuurossa kastumista, sitä oikeasti tajuaa, miten himputin helppoa onkaan kulkea toisten ajatusten jäljissä. Oman elämänkuvan, vaikka vain siitä ihan pienen osasen vain, löytäminen, luominen ja erityisesti jatkuva ylläpito on aina kahdesta se hankalampi vaihtoehto; kaikki eivät välttämättä edes havahdu huomaamaan valinnanmahdollisuuden olemassaoloa.

blogi617

Vähän hiukset pörröllä tihkusta, mutta ei kai niin vaarallista.

Syyssateessa koiran pissaamista odotellessani yhtäkkiä tajusin, ettei minulla oikeastaan ollut mihinkään kiire. Sisällekään. Jos en niin karttaisi valtavan mahtipontisia ilmauksia, kertoisin kokeneeni sen käänteentekevänä hetkenä. Ei ollut matkassa sateenvarjoa eikä takissa huppua, mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt kilpaan ohi pyyhältävien sadepukuisten järvenpääläisten kanssa. Ei ollut tarvetta.

Aina on puettu kurahousut sateella ja tökätty varjo käteen. On huudettu, että äkkiä sieltä nyt sisään ennen kuin kastut. Kerrottu, kuinka tokaisu ”sade on vain tekosyy” on lähinnä pakkomielteisten liikkujien käyttämä. On laitettu vilustumiset märkien sukkien syyksi. Haukuttu kaatosadetta koiranilmaksi. Melkein ihan aina on valittu lämmin viltti sateessa pyörimisen sijaan. Huokailtu raskaasti säätiedotuksen tipoille. On pidetty kastumista muualla kuin suihkussa tai Vonkaputouksessa inhottavana.

Siksi sateessa rauhassa seisominen tuntuu ihan yhtä heittomerkein väärältä kuin parkkipirkkojen sympatiseeraaminenkin. Minun elämänkuvaani ne taitavat kuitenkin mahtua.