Kategoria: oma elämä

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Tuuma tunnemaailmasta.

ElinaKommentoi
Lähiaikoina olen pohtinut paljon sitä, kuinka koen elämää. Lähinnä kai sen vuoksi, että kahdenkymmenenkolmen vuoden jälkeen se elämän kokeminen eli asioiden aistiminen, tunteminen ja tekeminen on alkanut tuntua hivenen raskaalta. Tiedätkö, mitä tarkoitetaan positiivisesti raskaalla? Kun sen kaiken vapautumisen ja irtipäästämisen jälkeen aloin kokemaan elämää aivan uudella tavalla, olin äimistyneen innostunut siitäkin huolimatta, että jalkani tutisivat ajoittain järeänkin taakan alla. Halusin – ja haluan edelleen  – kannatella elämän eri osa-alueisiin kohdistuvan riipivän myötätunnon, repivän rakkauden tai kyltymättömän uteliaisuuden luomaa kuormaa. Kuitenkin niin vahva sitoutuminen tunnemaailmaan ja herkkä sisin ovat kaikessa ihanuudessaan myös vitsaus. 
Olen toivonut ääneenkin, että kunpa edes joskus osaisin olla rohkea ja vahva ilman herkkyyttä. Valituissa tilanteissa vaikka hetken vain ainoastaan luja. Jos herkkyyden voisi laittaa hyllylle jäähylle hetkeksi?
Kai toiveen syntyyn liittyy kyllästymistäkin. Kun kyllästyin olemaan se-pitkähiuksinen-tyttö, pätkäisin ison osan letistä pois. Tällä hetkellä hivenen kai kyllästytän itse itseäni olemalla se-herkkä-minä. En minä mitään halua itsessäni muuttaa, vaan ennemminkin kai kaivaa yhä vain enemmän rempseää puoltani esille. 
Mutta toisaalta kun kuulee jotakin sellaista kuin ”mä olen oppinut sulta, miten tunteita näytetään”, alan miettimään, ettei tehtäväni ehkä vain ole olla asettuneena kovin kauaksi herkästä lähestymistavasta elämään. Jos toiselle ihmisille on millään tavoin pystynyt opettamaan edes hippusen hyvää olemalla vain sellainen kuin on, ei kai voi olla kovin hakoteillä oman itsensäkään kanssa.

Pitää vain uskoa itseen, että todellakin pystyy toimimaan elämän tarjoamissa eri rooleissa sellaisena kuin on.

aitous · ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Murheeton muutos.

ElinaKommentoi
Tiedätkö, käväisi tässä taannoin ja ihan erityisesti tänään aamulla mielessä. Että eikö oikeastaan ole itsekästäkin roolittaa itsensä elämässään loputtomien murheiden kantajaksi?
Turhitta murheitta pystyisin olemaan parempi. Enkä vain parempi minän roolissani. Voisin olla loistava tyttöystävä, tytär tai pelkkä ystävä, koulukaveri, tuttava tai tuntemattomaan törmääjä. 
Sitä minä itseltäni kysyisin. Siis sellaista, että minkälaista järkeä olisikaan tuhlata aikaa turhan taakan alla? Aika järjettömyydellä täyteen pumpattua järkeä olisi olla tarjoamatta itsestäni murhe-vapaita puolia toisille. Sillä antaessani itsestäni muille parannan samalla myös omaa elämänlaatuani. 
Olen miettinyt jo jonkin aikaa, miksi elämä tällä hetkellä tuntuu hyvin paljon siltä kuin kuuluukin eli toisin sanoen siltä kuin kymmenvuotiaana. Niin tuntuu, että kuuluu tuntua tältä, vaikka elämään kuuluukin paljon kaikenlaista muuta, kuten esimerkiksi vastuu, kuin nuoruudessa. Eilen ruokakaupassa keksin ainakin osan vastauksesta.
Aloin höröttää, vaikka piti vähän mököttää. 
Nauran spontaanisti. Tunnen itseni vapautuneemmaksi. En pysty enää jokainen kerta pidättelemään hauskoja ajatuksia. Onni saa aikaan useammin hymyn. Kaikki se tarkoittaa kai sitä, ettei turha murheellisuus enää kovin muserra alleen. Niin iso muutos voi syntyä yhden ainoan ajatuksen sisäistämisestä: kanniskelee murheita vasta, kun ne oikeasti painavat ja sittenkin jakaa taakan toisen kanssa.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Oman itseni ohjelmistopäivitys.

Elina4 kommenttia
Sitä sanotaan ehkä puhdistautumiseksi. Kai kiireisten päivien tuoman epämukavuuden karistamiseksi. Tai omasta itsestä taas kiinni nappaamiseksi. Levollisuuden löytämiseksi. Ja sisimmän äärelle palaamiseksi. 
Minulle se tapahtui Nuuksion poluilla. Juoksin. Maisemat vaihtuivat ja minä vain juoksin. Juoksin, vaikka ajatukset jäivät jälkeen – pitkospuille, mäennyppylöille, milloin minnekin. Jatkoin ja keskityin katsomaan jalkoihini. Hengästyin nousuissa ja kolmensadankolmenkymmenennen portaan askelman kohdalla jalkaakin jo painoi. Jatkoin siltikin juoksua. Koska eteneminen auttoi tajuamaan seuraavia asioita: kuinka luulen miettiväni paljonkin, vaikka tosiasiassa pyörittelen vain samoja tuttuja, kuinka vapauden tunteminen tukehtuu lopulta toistoihin, kuinka arki tuppaa erkaannuttamaan minut itsestäni, kuinka minä loppujen lopuksi olen ainoa, joka määrittelee minut itseni ja kuinka selvitettävissä olevista murheista pitäisi itse asiassa osata olla onnellinen.
Kokemukseen liittyi vahvasti metsän tuoksu, joka jokainen kerta tuo mieleeni lapsuuden vuodet. Kokemus tarvitsi syntyäkseen aikaa ja vahvistuakseen riittävän monta metsässä vietettyä tuntia. Se vaati jälkeenpäin ulkoilmasta raukean olon ja punakat posket. 
Tuntui siltä, että muutuin jälleen ihan oikeaksi ihmiseksi enkä ollut enää vain erinäisten elämän asioiden turruttama olento.
En oikeasti osaa tarkoin määritellä, mistä näillä sanoilla kerron. Ehkä jostakin sellaisesta, johon liittyy etäisesti savuavat tuoksutikut, meditaatioasennot ja voimaäännähdykset. Tai hypnoosit, transsitilat ja sielunmatkat. Kaikkein luultavimmin koetan kai kuitenkin kirjoittaa sellaisesta, jonka ymmärtää vasta kokemalla.
Taisin tehdä oman itseni ohjelmistopäivityksen. Miten sinä teet sen?
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tavoitteet

Keskiviikon ajatuksia sullotuista puolista.

Elina2 kommenttia
Anna sanon yhden mieleenpainettavan asian: oma-aloitteisuus. 
Olen aika pitkän pätkän elämässäni ajatellut, etten ole kummoinenkaan. Totuin mieltämään itseni kulahtaneeksi beesiksi tai takanurkan seinäruusuksi, jolle se porukan hiljainen kuuntelija -rooli vähän kuin itsestään aina lipsahtaa. En ole koskaan pitänyt sitä sinänsä äärettömänä pettymyksenä itselleni, mutta kyllä olisin siltikin monesti halunnut olla sellainen, jonka juttusille moni haluaa tulla. Toisin sanoen edes pikkuruisesti kiinnostava, kohtuullisesti energiaa ympärille ritisevä ja aikamoisen moniulotteinen persoona toisten ihmisten silmissä. Mikä tavallaan on nurinkurista. Nimittäin ihan itsekseni tai kaikkein lähimpien ihmisten seurassa ollessani miellän olevani kaikkea muuta kuin harmahtava ja hillitty – ennemminkin jotakin sateenkaaren värikirjon suuntaan.
Vieraampien ihmisten läsnäolo kuitenkin saa jostakin kumman syystä minut sullomaan lukitun oven taakse ihan hirvittävästi hienoja puolia itsestäni.
Eilen henkilö, joka tuntee minut päästä varpaisiin ja syvälle sydämeen saakka, sanoi, että olisin oikeasti varmasti todella hyvä yleisölle puhuja. Olin juuri lopettanut tunnerikkaan turinointini päivän tapahtumista. Vaikka olen monesti toistellut, etten osaa ilmaista itseäni kuin kirjoitetuin sanoin, en kiistänyt hänen väitettään. Olen nimittäin lähiaikoina pohtinut niitä kaikkia puolia itsessäni, jotka eivät ole päässeet oikeuksiinsa kuin korkeintaan hiljaisessa yksinäisyydessäni. Yksi niistä saattaisi hyvinkin olla näin mahtipontisesti ilmaistuna juuri tunteen ja intohimon vallassa puhuminen.
Uskon, että ilman järjettömiä jännitteitä itseni kanssa olisin varmasti mutkattomamman oloinen niin omissa kuin muidenkin silmissä. Olen aina ollut hivenen ylivarovainen itseni tunkemisen kanssa: koen välillä jopa haastavaksi sujahtaa luontevasti juttusille tuttavaporukkaan. Aikuisten maailmassa kyllä on kaikenlaisia älyttömyyksiä, mutta harvemmin kai enää lasten leikkikentälle kuuluvaa sä-et-kuulu-meidän-rinkiin-tokaisuja. Vuosien saatossa olen huomannut, ettei monikaan uusi, vasta syntymässä oleva ihmissuhde muuta kuin kärsi ylivarovaisesta lähestymistavasta – useampi saattaa tulkita virheellisesti sen jopa välinpitämättömyydeksi.
Kun jotakin on joskus sullonut jonnekin todella tiukkaan, tarvitaan ehkä jonkin verran aikaa niiden uloskampeamiseen. Tiedätkö, oma-aloitteisuus on siinä aika kätevä työkalu. Menee, tekee ja juttelee pitäen visusti mielessä kysymyksen ”mikä ihan oikeasti muka olisi pahinta, mitä sellaisesta voisi seurata”.

Ei ainakaan mitään niin pahaa, etteikö kannattaisi yrittää.

ajatuksia · oma elämä

Hei please, uteliaisuus.

ElinaKommentoi
Kyllä, olen itsekin todella utelias. Enkä vain välillä, vaan oikeastaan ihan aina ja kaiken suhteen. Muistan, kun pienenä heitettiin oota-mä-kerron-sulle-salaisuuden-eiku-enpäs-kerrokaan-hahaa-heittoja. Se oli nimittäin varma tapa saada minut kiemurtelemaan tuskissani – salaisuuden paljastumiseen saakka. Ja itse asiassa oli aivan sama, oliko varjeltu salaisuus luokkaa ”mulla on takapihalla norsu”. Sillä se kutkuttavan kismittävä olo, joka ylsi aina mahanpohjasta ajatuksiin asti, hälveni sillä sekunnilla, kun vain sain kuulla totuuden. Yhä tänäkin päivänä, jos minulle erehtyy huikkaamaan ”jutellaan illalla” tai ”arvaa mitä”, voi olla varma, ettei säästy pienimuotoiselta hiillostukselta. 
Joten siis kyllä: minä ymmärrän sisällä korventavaa uteliaisuutta. Tilannetajuttomuutta tai epämukavan olon tuottamista en sen sijaan käsitä.
On asioita, jotka ymmärtää vasta aikuisena. Että mitä jollakin oikeasti tarkoitetaan, miltä se ehkä tuntuu ja miksi se jokin ei ole kovin kivaa. Sitten on lisäksi asioita, jotka ilmaantuvat elämään aika säännönmukaisesti sitten, kun on viettänyt määrätyn vuosimäärän toisen kanssa saman katon alla. 
Tosiaan syntyvät toisten silkasta uteliaisuudesta.
Pidän juttutuokioista ihmisten kanssa ja jos yhtään toinen tuntuu läheiseltä, olen valmis puhumaan omasta elämästänikin. Myös huumoriheitot ovat mielestäni usein hupaisia ja niille on helppo viitata nauraen kintaalla, jos jokin tuntuu liialta utelulta. Avainasemassa kai onkin tilannetaju. Oikeastaan liiasta utelusta – tai jopa suoranaisesta vihjailusta –  syntyvän epämukavan olon tunnistaminen ei omasta mielestäni ainakaan ole järin hankalaa. Viimeistään sen pitäisi olla varoitusmerkki siitä, että häilyvän ups-taisin-mennä-uteliaisuuteni-kanssa-hieman-yli-rajan ylittäminen alkaa olla aika ajankohtainen.
On ollut miltei pelottavaa huomata, että niin vain tulee omaankin elämään se, josta on kuullut noin miljoona tarinaa, mutta koskaan ei sitten kuitenkaan ole ymmärtänyt, mikä siinä niin kovin ärsyttää. 
No nyt vähän jo tajuaa.
Tutun ja puolitutun kanssa keskustelemisen voisi aivan huoletta aloittaa nykyisin aina muutamalla faktalla: voi katso, tyhjä on toistaiseksi vasen nimetön ja oi kyllä, kuusi vuotta ollaan kuljettu käsi kädessä. Säästyisi siten keskustelun kumpikin osapuoli vihjailevilta kysymyksiltä ja väkinäisiltä hörähdyksiltä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Junassa oli elämäntarina.

ElinaKommentoi
Mä istuin pitkästä aikaa junassa. Ikkunasta ulos tuijotellessani mä pohdin, eikö se maataviistävään hameeseen pukeutunut rouva tajunnut, kuinka kuuluvasti puhelimeensa puhui ja kuinka kaikki kanssamatkustajat yrittivät minun tapaani parhaansa mukaan pälyillä hivenen nolostuneina poispäin. Kun ei ole kovinkaan helppoa kuunnella tuntemattoman ihmisen avautumista tukalasta tilanteesta: Kela-jutuista, työkkäristä ja katon menettämisestä pään päältä. Vähän kuin väärät korvat olisivat kuulemassa.
Tikkurilan kohdalla mä mietin sitäkin vaihtoehtoa, oliko rouvan toiminnassa kuitenkin hivenen tahallisuuttakin. Siitä kaikesta sympaattisesta tahattomuuden tuulahduksesta huolimatta. Olo oli kuin olisin lukemassa naistenlehdestä raadollista tositarinaa toisenlaisesta elämästä samalla saaden pikkuruisen napautuksen siitä, kuinka onnekkaassa asemassa mä itse tälläkin hetkellä olen. On nimittäin kattoa, koulupaikkaa ja muutakin kuin kaurahiutaleita. Kun kuuntelin juuri ennen Pasilan pysäkkiä juttua laskujen maksuvaikeuksista, tuntui oudolta istua kuulemassa sitä uusi takki päällä. Vaikka en mäkään ole saanut mitään ilmaiseksi, kolkutteli huono omatunto siltikin jostakin syystä mun olkapäälläni.
Elämä tuosta tähän ja tästä eteenpäin.
Rouva jäi pois ja vei murheensa mukanaan, mutta jätti jälkeensä paljon ajatuksia päähäni. Kyllä mua aina välillä ihan käsittämättömällä tavalla hirvittää, tuleeko mun elämästä mitä tai mitään. Ja millaista siitä pitäisi oikeastaan edes tulla? Olen mä ylpeä, että mun elämä on nyt jo vaikka mitä eikä multa ole koskaan puuttunut sinänsä yritystä tehdä mun elämälle toimenpiteitä, mutta siltikin mä ihan oikeasti jo mietin repliikkejä valmiiksi tuleviin työhaastatteluihin, kun sitten joidenkin vuosien päästä toivottavasti valmistun ja siirryn työelämään. Että en vaan mokaisi. Että mun elämä jatkaisi eteenpäin rullaamista sittenkin.
Erinäisiin tilanteisiin on helppo ajautua. Niihin huonoihinkin. Suoranainen ajautuminen on mulle ehkä hivenen vierasta, mutta sellaisesta olen kuullut puhuttavan. Mä olen niin kova tyttö kontrolloimaan, suunnittelemaan ja harkitsemaan päätöksiä, että mieluummin en jättäisi sattumalle suurtakaan osaa. Mikä läheskään aina ei tosin tue etenemistäni tai ole positiivinen asia. Itse asiassa joskus mä vain haluaisin ajelehtia jonkun syliin ilman kartasta luettua reittiä. 
Kun mä saavuin rautatieasemalle Helsinkiin, toivoin, että se elämäänsä junassa jakanut rouva löytäisi tuen avulla suunnitelmallisen reitin valoisampaan elämänvaiheeseen. Hän sai sinä aamupäivänä varmasti monen ajatukset liikkeelle.
ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Spesiaali.

ElinaKommentoi
Sen jälkeen, kun kuvainnollisesti irtauduin äidin helmoista, mietin välillä aika rankastikin, tulenko olemaan kenellekään enää ikinä spesiaali. Tai tuleeko kukaan olemaan minulle vielä spesiaali.
Siis sellainen, jota jaksaa katsella kahdenkin päivän kiukuttelun jälkeen. Sellainen, jonka kanssa vastavuoroisuus tuppaa unohtumaan – spesiaalille kun haluaa niin hirvittävästi hyvää. Sellainen, josta huolehtiminen tulee kuin itsestään. Sellainen, jota alitajuisesti kaipaa päivän jokainen minuutti. Sellainen, jonka kanssa epäröintiä ei kaipaa. Sellainen, jolle kaikki asiat on luonnollisinta kertoa ensimmäisenä. Sellainen, johon kyllästymistä ei tarvitse pelätä. Sellainen, joka jokaisella kerralla näyttää entistä kiinnostavammalta. Sellainen, jonka kanssa loksahtaa tunnetasolla. Sellainen, jolle jaksaa väsyneenäkin valmistaa ruokaa. Sellainen, josta ei kaipaa lomaa (kuin ehkä kerran parissa vuodessa). Sellainen, jota on vaivihkaa kiva tutkailla. Sellainen, joka tuntuu tutulta, mutta jonka uudet puolet ottaa mielellään vastaan. Sellainen, jota jaksaa, jaksaa, jaksaa. Sellainen, jonka taakkaa haluaisi välillä kantaa. Sellainen, jonka kanssa tulevaisuus näyttää yhteiseltä. Sellainen, jonka yksinkertaisesti haluaa nähdä aivan kaikenlaisissa tilanteissa ja niin hyvässä kuin pahassa. Sellainen, jonka kanssa on jatkuvasti keskityttävä, ettei pidä kiinni liian tiukasti. Sellainen, joka tuntuu erityiseltä itselle. Sellainen, joka nostaa vilpittömyyden uudelle tasolle.
Sellaisista asioita minä itse tunnistan omassa elämässäni spesiaalin ihmisen.

Spesiaalina ihmisenä oleminen on kai jollain tapaa hiukan haastavaa tai ainakin erilaista. Nimittäin se, mikä tekee ihmisestä toiselle spesiaalin, on se, mitä ihminen oikeasti on ja on aina ollut. Ilman yritystä olla määrätynlainen. Vaikeinta siis kai on, ettei erityisyyteen pysty tarkoin vaikuttamaan, kuten niin moneen muuhun asiaan. Vaikka haluaisikin. Toisen erityisyyden näkee ja tuntee – tai sitten ei. Luulen, ettei se ole niinkään ajan saatossa harjaantuva taito.

Jotenkin toivon, että mahdollisimman moni sai tänä aamuna herätä jonkun silmissä spesiaalina.

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Pellin isoin pulla mulle.

ElinaKommentoi
Elämäniloa on se, että valitsee pellin suurimman korvapuustin.
Ei siksi, että valinta toi valtavasti iloa lapsena, vaan sen vuoksi, että valinnan tuoma ilo on aivan yhtä oleellinen aikuisenakin. Taito on helppo huomaamatta unohtaa eikä se välttämättä palaa samaan tapaan kuin pyörällä ajo. Siis sillä tavoin vähitellen itsestään, kun ryhtyy jälleen tekemään. Mutta jos alkaa taas valitsemaan asioita samaan tapaan kuin nuorempana, saattaa ajatuksen ”ihan kuin pullan koolla tai yöpuvun poikkiraitojen tiheydellä olisi yhtään mitään väliä” sisältö itse asiassa muuttua relevantiksi – pullan koolla on ihan oikeasti väliä, sillä iso tuo monta haukkausta enemmän iloa. 
Valitsemisen taito on lapsuuden jälkeen oikeasti aika haastavaa puuhaa. Moni osaa valita oikean uran ja sanat, punnita valintoja ja analysoida niitä, vaikka samalla yksi valitsemisen osa-alue jää täysin huomiotta: valkkailu. Kiireisen päivän jälkeen ei ole sama valitseeko kaupassa mansikan vai banaanin makuisen jogurtin. Sen sijaan täytyy osata valkata joko mansikan tai banaanin makuinen jogurtti. Valkkaus korostaa kai sitä, että valinnalla on aina väliä. Ja se seikka, että ihan kaikista pienimmilläkin arkipäivän asioilla on väliä, tuo elämään juurikin iloa – lisäksi myös sisältöä ja väriä.
Oli minullakin aikani, kun en kyennyt näkemään lähes minkään valintani perimmäistä pointtia. Kysyin itseltäni monen valinnan edessä, että mitä järkeä. Vastaukseni oli aina silloin, että ihan sama, mitä väliä. Tilannetta olisi voinut verrata ehkä ajatukseen ”en mä omilla teoillani pysty kuitenkaan pelastamaan maailmaa”, mutta hieman eri mittakaavassa vain. Pienemmässä, oman elämäni kokoisessa mittakaavassa.  Suurempienkaan valintojen (mahdolliset) vaikutukset eivät tuntuneet siltä miltä olisi pitänyt eli joltakin. Valkkailun lopettaminen kai sitten tekee yksinkertaisesti ajattelusta kyynisempää ja asioista tasaista merkityksettömämpää mössöä.
Joten se korvapuustin valinta. Tottakai sillä on väliä.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä

Tapahtunutta.

Elina4 kommenttia
Mun elämässä tapahtunutta.
Hankin joitakin päiviä sitten ensimmäistä kertaa Netflixin ja aloin ymmärtää sen suosiota. Sehän on kätevä kuin mikä. Sitten mä olen metsästänyt syyskenkiä ja todennut jälleen, että liian lyhytvartiset eivät vaan sovi mulle. Harmi, lähinnä sen vuoksi, että kenkäkaupan myyjä suuttui mulle siitä. Olen mä myös myös makoillut sängyssä miltei puoleen päivään ja ylös noustuani vetänyt lenkkitossut suoraan jalkaan. Uusia tossuja mä olen testaillut ihan varovasti, koska mä pelkään niin paljon melko terveen jalkani puolesta. Vapaa-ajasta huolimatta mä en ole juurikaan kokkaillut, vaikka olenkin mielenkiinnosta testannut Nyhtiksen ja Mifun. Niiden ansiosta mä taisin viimeistään hoksata, miten tärkeä tekijä suutuntuma on. Ikävät uutiset ovat täyttäneet mun ajatuksia harmillisen paljon ja mä olen taas tajunnut, että vastoinkäymiset pitää vain kylmän viileästi kohdata. Olenhan mä miettinyt pikkuisen syksyäkin ja valinnut hurjat kolme kurssia ensimmäiseen periodiin. Kurssirääppeet mielessäni alan aina pohtimaan, mitä muuta mä keksin syksyksi. Mä olen nimittäin näinä lomaviikkoina kyllästynyt kotona makoiluun, tekemättömyyteen ja puolityhjiin päiviin. Olen hyppinyt olohuoneen matolla ruutua, kun en ole muutakaan keksinyt. Itse asiassa mä olen soittanut myös aika monta soitinpa-ihan-muuten-vaan-puhelua. Ja niin tylsääkin mulla on ollut, että lakkasin kynnet punaisella ja harjoittelin ikuisuusprojektia eli ranskanlettien tekoa.
Tällä hetkellä mä istun työmaatoimistossa Lahdessa, kun ei muuta lauantaihuvia tullut mieleen. Vaikkakin Lahti on ihan kiva, mä en ole aiemmin käynyt kunnolla täällä.
Ja ei se mitään. Että olo on ollut hiukan tylsistynyt. Mun mielestä lomalla kuuluu tulla tylsää ja sen täytyy sisältää myös täysin typötyhjiä päiviä. Sillä loman tarkoitushan on saada normaali arki maistumaan karvaan sijaan taas hyvältä. Mä olen tosin aina ollut todella nopeasti kyllästyvä luonne: tietynlaista virikkeettömyyttä mä jaksan ainoastaan oikeasti väsähtäneenä. Neljän seinän sisällä kaikki – mietteet ja tunnetilat – tulee helposti liiankin tutuksi ja olo tukkoiseksi, kun ajatuksia ei inspiroi mikään.
Siten syksyn tulo tuntuu ihan hurjan kivalta.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Mietteitä muutoksista.

ElinaYksi kommentti
Olen ottanut elämässä asenteen, joka ei ole muutosvastainen. Itselleni olen sillä yrittänyt kai selittää sitä, että vaikka aivan ihanassa mieli tekisi viipyillä (pidempään kuin itse asiassa on tarkoitettu), eteenpäin meneminen on siltikin se vaihtoehto, joka ehdottomasti kannattaa valita. Sitä kun alkaa helposti muutosvastaiseksi, jos jokin tuntuu erittäin hyvältä: on vaikeaa luopua. Luopuminen muutosten myötä tuntuu miltei järjenvastaiselta. Sillä miksi esimerkiksi hyvältä tuntuvaa elämäntilannetta pitäisi ryhtyä muuttamaan? Miksi ei vain voisi olla siinä niin nyt, aina ja ikuisesti.
On kysymykseen useita vastauksia ja muitakin kuin jatkuvaa tavoittelua korostava ”kulman takana voi odottaa vielä jotakin parempaa”. Pidän erityisesti ajatuksestani ”ikuisuus himmentää hyvää” eikä sillä välttämättä tarkoiteta kyllästymistä, vaan enemmänkin kai kunkin tunteen tai olotilan luonnollista elinkaarta.
Muutosvastaisuuden torjuminen on ollut ajankohtainen lähiaikoina ja -vuosina. Vaikka olen ollut enemmän kuin äärettömän onnellinen kaikista eteenpäin vievistä askelista – uuteen kaupunkiin muutosta, naimisiinmenosta, äidiksi tulemisesta – ystäväpiirissäni, olen siltikin löytänyt itseni pohtimasta otsa kurtussa ajankulkua ja muutoksia. Arvelen sen olevan suhteellisen luonnollista. Ja vaikka kuinka järjellä ymmärrän, että on silkkaa typeryyttä taistella aikaa vastaan, niin välillä sorrun kuitenkin miettimään, millaista olisi pysähtyä edes vuodeksi tai pariksi paikoilleen. 
Haluan suhtautua muutoksiin ilolla. Haluan ottaa vastaan muutokset avosylin. Kaikkein hirveintä kai olisi, jos en kykenisi siihen: roikkuisin väkisin vanhassa ja pilaisin samalla jo syntyneet muistot.
On äärettömän jännittävää ajatella, kuinka ystävieni muutokset vaativat muutosta myös minun ajatuksissani. Ainakin tavallaan. Kun ystävä on edelleen ystävä, mutta yhtäkkiä lisäksi myös äiti, tuntuu kuin kaikki olisi muuttunut, vaikka mikään (ystävyydessä) ei oikeastaan olekaan muuttunut. Ja vaikka saatkin olla todistamassa yhtä maailman kauneimmista asioista, ystävän naimisiinmenoa, tapahtuman jälkeen ystävä on kuitenkin se sama ystävä, vaikka lähteekin häämatkalle aviomiehensä kanssa. 
Mikäli omaan elämään ei kaipaa muutosvastaisuutta missään muodossa, tärkeää on kai ymmärtää, mihin kukin muutos oikeasti kohdistuu.