ajatuksia · oma elämä · perhe · Ruoka · ruokavinkki

#marjapyramidi

Toisinaan sitä vain kohtaa senkaltaisia tilanteita.

Tilanteita, jotka vaativat kaksi litraa mansikoita, rasiallisen mustikoita, kokonaiset kuusi kerrosta ja jotakin pyramidimaista. Lisäksi pikkuisen paikoillaan pomppimista ja sähkövatkaimella ahkeraa pyörittelyä.
On niitä tilanteita kai nimettykin.
Päähänpistotilanteiksi, jotka toteutumattomana saattavat muuttua myös päähänpinttymätilanteiksi. Itse nimitän niitä selkeiksi visioiksi, vaikka aika moni muu mieltääkin ne luultavasti hulluhkoiksi ideoiksi.

Lauantain selkeä visio oli tehdä hitusen jännempää kuin täysin tavallista. Totta puhuakseni minuun iskee sellainen olo suhteellisen usein: tykkään olla tyytymättä kaikkein tavallisimpaan, edes toiseksi tavallisimpaan. Se on oikeastaan piirre, josta pidän itsessäni mielettömästi. Teen asioita usein omalla tavallani. Sen vuoksi kai mutta näin meillä on aina tehty -ohjeistukset saavatkin minut toisinaan pienen ahdistuksen valtaan. Minä voin mielelläni olla se ensimmäinen poikkeus, joka tekee hieman erilailla – en vanno paremmalla, mutta ainakin omalla tavalla.
Veikka oli syntymäpäiväsankarina oikeutettu saamaan lautaselleen pyramidin huipun.
Kakun täytteenä oli mustikoiden ja mansikoiden lisäksi mansikkarahkaa ja vaniljasokerilla makeutettua kermavaahtoa.
aitous · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · syvällistä · ystävät

Kaurapuurokaveruus.

Kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi arvostan ystävyydessä erityisesti sitä, että omana itsenä oleminen ei ole vain sallittua, vaan itsestäänselvää. Samoin kuin olen aina toivonut, että kukaan ystävistäni ei kokisi henkisesti työlääksi sitä, että näemme. 
Koska ystävän seurassa voisi olla ihan yhtä väsynyt kuin yksin. Koska ystävän seurassa voisi olla aivan yhtä kiukkuinen kuin yksin. Koska ystävän seurassa voisi olla juuri niin hiljainen kuin yksinkin.
Ei ystävyys ole yhtään sen syvempää kuin senhetkinen olotila tai elämäntilanne. Vaan hyvä ystävyys on ihan juuri sitä. Arkista ja kiinni tavallisessa elämässä. Siten aito ystävyys on aika uskaliasta, eikö totta.
Itse asiassa se onkin mielestäni kaikkein hienointa ja ehdottomasti saavuttamisen arvoista, kun ystävyys alkaa tuntua kaurapuuron lusikoimiselta. Kun mietin joka-aamuista puurokulhoani, niin aika monenlaisissa fiiliksissä sen äärellä on tullut istuttua. En minä ole koskaan peitellyt itseltäni aamuisin sitä, että välillä puurokin kaiken muun elämän ohella maistuu pelkältä puulta – tai mitään muitakaan tunteita. Tottahan se tosin on, että voisi olla jopa kohtuuttoman raskasta, jos kaikki kaveruus olisi ystävyyttä, tiedäthän, kaurapuurokaveruutta. Välillä on kai ihan hyväksi, että tuttujen kanssa on ponnistettava hymyä ja hörähdyksiä. Mutta kyllä siltikin aina ihanan ihmisen tavatessani nimenomaan toivon, että se meidän välisemme syvenisi juurikin kaurapuurokaveruudeksi. 
Elämässäni oli hetkiä, kun oikeastaan jopa jo totuin vetämään maskin kasvoille ulko-oven kolahtaessa. Oli sama, olinko itse lähdössä vai joku toinen tulossa. Se oli sellainen aika pirteä ja suupieliä ylös puskeva maski, mutta siltikin riittävän jäykkä, jotta sen olisi voinut tunnistaa pelkäksi naamioksi. Ja joku varmaan osasi tunnistaakin. Ei sen vetäminen ylle aina ollut helppoa: muistan useamman kerran itkeneeni ennen kaverin luokse kahvittelemaan lähtemistä. Että en minä jaksa olla iloinen. Enkä silloin edes osannut ajatella, että kaikkein merkittävin ystävyyttä vahvistava teko olisi ollut kertominen kyynelistä toiselle.
Ehkä sen vuoksi nykyisin mietin paljon kaurapuurokaveruutta.
Ajatuksiin innoitti eilinen ihana grillailuilta ystävien kanssa.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · syvällistä

Ehdoton suhtautuminen.

Kyllä sen niinkin voi tulkita. Oikeastaan tarkoitan ihan sitä juuri. 
Että kaikkein merkittävin elämänlaatuani kohentava tekijä on ollut ehdottomuudesta kieltäytyminen elämän jokaisella osa-alueella.
Voin elää arjen herkuitta. Samoin kuin välttää lihansyöntiä. Olen käyttämättä makeutusaineisia höpöjä enkä liiemmin kulauttele alkoholillisia drinksuja. Mutta ainoa, josta ehdoitta kieltäydyn, on täysin ehdoton suhtautuminen mihinkään. Minulle itselleni se on selkeää eikä se vaivaa päätäni. Että ei, en ole absolutisti, vaan käytän alkoholia silloin, kun sopivaksi näen eli näin omin sanoin harvahkosti. Ehdoitta kieltäytyminen ehdottomasta suhtautumisesta tarkoittaa myös sitä, että ei, en ole lakto-ovo-pesco-vegetaristi, vaikka en muistakaan, koska viimeksi liha on kuulunut osaksi päivittäistä ruokavaliotani. Lihapullan söin viikonloppuna. Cocis Zeroa join juuri äsken. Ne ovat minulle ihan okei -asioita.
Mutta minä ymmärrän heitä, joiden on hankala ymmärtää. Olen nimittäin itsekin sortunut ei-edes-niin-hirveän-kauan-aikaa-sitten ajattelemaan ainoastaan helppoja ajatuksia, näkemään maailman mahdottoman musta-valkoisena. Silloin mietin, että voin olla joko laiha tai lihava, hirveän onnellinen tai kamalan surullinen, täydellinen tai täysi toope. Se kaikki mustan ja valkoisen välissä on joko näkymätöntä tai turhaa. Meneekö maailma tosiaan niin?
Jokainen elää omalla tavallaan. Voi olla, että jossakin on henkilö, jolle ehdottomuus sopii älyttömän hyvin. Että hän ei pistä itseään kärsimään ehdottomuuden edessä tai että hän saa paljon hyvää itsestään irti ehdottomuuden avulla. Omalla tutkimusmatkallani itseeni olen kuitenkin todennut, että minulle on hyväksi kiertää sellainen käyttäytymis- ja ajattelumalli kaukaa. Ankaran omistautuvalle ihmiselle ei sovi joustamattomuus. Ei, vaikka ehkä haluaisikin. Olla esimerkiksi vegaani.
Kun tietää oman linjansa ja uskaltaa pitää sen, on helpompaa olla kamppailematta itsensä kanssa ja pettymättä omaan toimintaansa. 
oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Lituska kuin japanilaisten juustokakku.

”Vastoinkäymisten kautta voittoon” ja ”epäonnistumisista opin ammentaminen”. Kaikenlaista. Lisäksi luin sellaisestakin, että lähes jokainen menestyvä yritysjohtaja on kipaissut kuopan kautta huipulle.
Ei ole vaikea uskoa. Eikä ole vaikea ymmärtääkään. Järjellä ajateltuna aika järkevää. Mutta on minun suhtautumiseni omiin epäonnistumisiini siltikin senkaltainen kuin ”kuinka voi ärsyttää näin”. Omille virheille pitäisi oppia kuulemma nauramaan. Minusta tuo ajatus on lähinnä naurattava (ja pahan epäonnistumisen aikaan myös naurettava). En minä ota kuin vain toisinaan itseäni liian vakavasti, mutta en siltikään hekota heikkoina hetkinä. Mielestäni itseensä pettyminen ei ole välttämättä aina huono reagointitapa. Ainakaan silloin, jos seuraamus on ajatus itsensä kehittämisestä ja paremmasta seuraavasta kerrasta. 
Että seuraava kakku on takuulla mehevän maun lisäksi myös ilo silmälle.
Tuskanhikihän siinä ohimoja pitkin ainoastaan valuu, kun tuijottaa uunin edessä litteämpää kakkua kuin itse pannukakku. Ja kun juustokakku vielä uunista tulonkin jälkeen painuu yhä enemmän  vain kasaan, lätysköjen lätyskäksi, sitä tulee ihan tosissaan miettineeksi, kuinka epäonnistunut ihmisenä onkaan. Tai ainakin leipurina. 
Kolmen raaka-aineen japanilainen juustokakku kuulosti teoriassa herkullisuuden lisäksi helpolta ja hirveän hauskalta. Veikkaan, että lopputulos olisi lisäksi ollut myös hieno, jos olisin ennakkoon opiskellut jotakin japanilaisten kakkuvuoista. Ne ovat nimittäin ilmeisesti halkaisijaltaan hiukan pienempiä kuin täkäläiset. Tai sitten epäonnistuin pahemman kerran jossakin hyvin oleellisessa.
Onneksi kananmunasta, valkosuklaasta ja tuorejuustosta ei saa mitään niin hirveää, etteikö sitä pystyisi syödä silmät kiinni.
3 raaka-aineen japanilainen juustokakku
3 kananmunaa
120g tuorejuustoa
120g valkosuklaata
Lämmitä uuni 170 asteeseen. Erottele keltuaiset valkuaisista. Sulata valkosuklaa. Vatkaa valkuaiset kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita valkosuklaa ja tuorejuusto tasaiseksi massaksi. Lisää keltuaiset. Sekoita joukkoon valkuaisvaahto kolmessa erässä. 
Kaada taikina voideltuun (ilmeisen pieneen!) vuokaan. Paista 170 asteessa 15 minuuttia. Laske lämpötilaa 160 asteeseen ja jatka paistamista 15 minuuttia. Sammuta uuni ja anna paistua jälkilämmössä vielä 15 minuuttia. Jäähdytä ja koristele esimerkiksi tomusokerilla. 
Suosittelen googlaamaan onnistuneen version.
ajatuksia · oma kanta · onnellisuus · pienet hetket · Ruoka

Minä tykkään.

Pidän aivan hirveän kovasti brunsseista. Kun olin pienityttö, meidän brunssit kulkivat lähinnä prinssinakki-lihapulla-linjalla. Nykyään ne ovat hieman smoothie- ja croisanttivoittoisempia.
Luennolla käytiin läpi veden adsorptiota. Yhtenä käppyröiden havainnollistajana oli näkkileipä, joka menettää rapsakkuutensa. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää sitä sen vuoksi, ettei muutos ole mielestäni huono juttu: rakastan hitusen – juuri sen verran, ettei se murusta – pehmentynyttä näkkäriä.
Kotimatkalla salilta mietimme Santun ja Joonaksen kanssa, mikä on kaikkein parhain tunne. Mielestäni aivan ihanaa on se, kun älyttömän janoisena saa vihdoin ison kulauksen vettä. Tai mehua. Ainakin sillä hetkellä tunne tuntui kaikkein parhaimmalta. Olin nimittäin hirveän janoinen. Itse en tosin pystynyt samaistumaan tunteeseen, kun herää yöllä ja tajuaa kellon soivan vasta kolmen tunnin päästä. Minä lähinnä ilahdun siitä, kun tajuan saavani herätä jo.
Odotan kesässä sitä, että saan sujauttaa jalkaan läpsykkäät. Rakastan flipfloppeja, sillä niistä alkaa aina todellinen kesä. Varpaani ovat tosin lenkkareiden ja lenkkien jäljiltä niin hurjassa kunnossa, että ensin niille on tehtävä jotakin.
Olen hulluna kaikkeen miniin. Minikokoiset Muumi-mukit ja Runebergintortut. Uikutan aina, kun näen jotain hurjan söpöä ja minikokoista.
Tykkään tykkäillä. Sen vuoksi Instagram on kai mielestäni niin kiva juttu. Kun harvoin kadulla tulee ketään pysäytettyä tai näytettyä tuntemattomille peukkua. Ja toisaalta myös tykkään, kun joku toinen tykkää omastani. Se on vähän kuin vuoropuhelua. Ihan hiljaa mielessäni ihmettelenkin, kun toinen ei enää yhtäkkiä tykkäilekään.
Mielestäni elämässä yksi mielenkiintoisimmista asioista on erilaiset ihmiset, persoonat ja ulkonäöt. Esimerkiksi salilla voisin vain seurailla muita treenaamisen sijaan, mutta samaa aikaa tunnen itseni hirveän epävarmaksi, kun joku sattuu vilkaisemaan minua.
Oivaltavuus on yksi niistä piirteistä, joita ihmisessä arvostan. Se nimittäin kertoo enemmän kuin vain itse oivalluksen.
ajatuksia · oma elämä · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä · ystävät

Uudet ystävät eli nopsat pikasämpylät.

Näin jälkeenpäin ajateltuna ystävystyminen ei ole ollut minulle koskaan äärimmäisen hankalaa, vaikka se onkin tuntunut aina melko haastavalta. 
Onko siinä mitään järkeä? Olen ujo, minulla on siltikin ystäviä. Olen kai aina ajatellut koko prosessin omassa päässäni monimutkaisemmaksi kuin se oikeasti onkaan. Eihän ystävyyttä varsinaisesti tehdä tai suunnitella eikä itseään voi oikeastaan muokata ystävyyteen sopivaksi. Ei ihminen voi olla vääränlainen ystäväksi. Aito ystävyys kai syntyy jo olemassa olevista komponenteista – usein vieläpä aika huomaamatta. Tai sitten ystävyyttä ei vain yksinkertaisesti koskaan synny. Todellista sellaista ainakaan. Ystävyys on jotakin kahden ihmisen välillä tai useamman ihmisen kesken, ei varsinaisesti yhdessä ihmisessä itsessään. Vaikka ystävyys joskus hiipuisi, satuttaisi tai katkeaisi, se jättää kuitenkin aina molemmilta puolilta tarkasteltuna yhtä suuren aukon. Uskoisin.
Sellainen huomaamatta kehittynyt ystävyys omalla tavallaan aina yllättää, mutta samaa aikaa tuntuu kaikkein luonnollisimmalta. Välillä olen joutunut miettimään, kuinka jokin ystävyys oikein toimii, kun se ei olekaan lainkaan käyttäytynyt kuin aiemmat: kuin opettelisi täysin uuden kielen.
Olen ystävystynyt jäätelökioskin nurkalla, kassan takana ja ihan sattumalta. Sitten olen ystävystynyt myös loputtoman pitkiltä tuntuvilla luennoilla ja blogin kommenttiboksissa. Muutaman kerran olen tutustunut hihasta nykäisyn seurauksena. Välillä aika yllättävätkin tilanteet ovat johtaneet ystävyyteen.
Viime sunnuntaina valmistimme ystäväni kanssa brunssin, jonka jälkeen elämä (ja maha) tuntui taas asteen verran täydemmältä.  
Uudet ystävät eli nopsat pikasämpylät
4 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
1 rkl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1,5 rkl hunajaa
2,5-3 dl vettä
Sekoita ainekset ja paista noin 15 minuuttia 200 asteessa.
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · Rinkelin päivä · Ruoka

Ystävänpäivän aakkosia.

A kuin aamu. Koska aamut yksinkertaisesti ovat minun. Toivon aina mielessäni, että kaikki – ihanat – asiat ymmärtävät tapahtua minulle aamuisin. Joten jos haluat yllättää aamuihmisen, tee se ehdottomasti päivän alkumetreillä.
B kuin banaanismoothie. Ystävänpäivää edeltävänä iltana kuulin huhua, että suunnitelmissa oli heittää blenderiin maitorahkaa ja banaania. Kielsin tietysti sellaisen iltapalan. Olin nimittäin kehitellyt ystävänpäivän aamupalaksi Elinan erikoisen bananabowlin. Eli maitorahkaa ja banaania. Okei, siihen tuli myös kookosjuomaa sekä kookos- ja kaurahiutaleita. 
E kuin Elina. Annoin ystävänpäivälahjaksi itsestäni kuvan kehyksissä. Mutta en mistään muusta syystä kuin esitetystä toiveesta
H kuin hampurilainen. Tiedän, että moni tunnistaa tunteen, joka syntyy, kun oman nenän eteen asetetaan salaattiannos ja toisen nokan eteen ihan pätevä hampurilaisateria: sitä tavallaan on tyytyväinen valintaansa, mutta sitten ei kuitenkaan. Ystävänpäivän kunniaksi kokeilin itse iskeä kiinni hamppariin – sujui hyvin.
I kuin ikuinen ja ikuisuus. Ystävänpäivänä vaaleanpunaisissa tunnelmissa mietin usein paljon ikuisuutta: alusta tähän asti tuntuu pieneltä ikuisuudelta, mutta toisaalta toivottavasti tästä hetkestä aina ikuisuuteen yhdessä.
J kuin jälkiruoka. Jälkkärikahvin etsimistä aina Hyvinkäältä asti. Pienen ajelun jälkeen sopivin paikka löytyi kuitenkin kotoa. 
L kuin lumikola. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pääsin lumikolan taakse. Eikä sukat sohjosta märkänä voisi olla lämpimämpi tunne mielessä. Lapsuuden muistoni liittyvät tiukasti jostain syystä juuri lumen kolaamiseen. Siten sopivaa ystävänpäiväpuuhaa.
M kuin mäkitreeni. Miettiessäni onnistunutta päivää yhdistän siihen automaattisesti aina jollain tapaa liikunnan. Toiset nauttivat tuntikaupalla sängyssä lojumisesta eli toisin sanoen kai ”rauhallisista aamuista”, mutta minä pidän eniten aamuista, jotka alkavat ajan kanssa syödyllä aamiaisella ja sitä seuraavalla happihyppelyllä. Ystävänpäivän mäkitreeni auraamattomalla kadulla teki olon onnelliseksi.
O kuin oikeesti. Huudatin koko päivän Youtubesta Finlandersin kappaletta Oikeesti.
T kuin treenitrikoot. Eikö vain: koska ystävänpäivä on omistettu suurelle rakkaudelle, mielestäni oli täysin sopiva päivä ostaa Adidaksen kolmiraidalliset jumppapöksyt.  
V kuin verigreippi. Yritin aamupalalla syödä verigreippiä, koska ensiksikin ajattelin sen olevan hyvää. Toisekseen mietin sen tekevän aamunaloituksesta ihan erityisen pirtsakan. Kolmanneksi taas muistelin kuulleeni jotakin sen terveysvaikutuksista. Neljäs – ja ehkä kaikkein painavin – syy oli kuitenkin se, että puolitettu verigreippi näyttää ihan hirveän hienolta aamiaistarjottimella. Makuelämys oli siltikin hivenen liian kitkerä sopiakseen ystävänpäiväteemaan.
aamu · ajatuksia · oma elämä · pienet hetket · Ruoka · ruokavinkki

Myöhäisrakastunut.

No nyt sitten hoksasin.

Kun mä haluan aamulla suun täyteen mahdollisimman kylmää. Ainoastaan kahvin ryystän semilämpimänä.

Kun mä arvostan aamuisin nopeutta, sellaista suhteellisen napakkaa menoa (kuten oikeastaan aina). Siitäkin huolimatta, että varaan joka aamuun aikaa ihan päättömästi.

Kun mä aika usein oletan, että asiat tapahtuu parilla surautuksella. Mä turhaudun nimittäin todella helposti tehottomuudesta.

Kun mä tykkään lusikoida aamuisin ja mieluiten valtavia määriä.  Mua miltei itkettää ajatus pikkukarhun puurokulhosta.

Kun mä tahdon kävellä suoraan sängystä vessan kautta aamiaiselle. Ärsyttää ajatuskin päivän aloittamisesta odottelulla.

Kun mä en sitten millään jaksa olla turhan tarkka. Etenkään aamuisin. Mä en todellakaan halua mittailla, mä haluan vain viskellä.

Niin että hoksasin, mikä tekee mun aamuista ihan täydellisiä.

Uusi blenderi ja smoothiet. Kylmää, tehokasta, nopeaa, riittoisaa eikä turhan tarkkaa.

Purkki rahkaa
Sopivasti mustikoita
Reilusti mansikoita
Pari lorausta kookosjuomaa
Kaurahiutaleita

Miksi sitä joskus tajuaa rakastua vasta monen vuoden jälkeen?

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Satunnaisia ajatuksia banaanipannukakusta.

Banaanipannukakkua kello viisi aamulla. Ihan tavallista Rinkelille. Erityisesti vapaapäivänä
Siinä dippaillessani pannukakun palasta vuoroin mansikkamössöön ja vuoroin maapähkinävoihin mietin niin kutsuttuja elämän isoja juttuja, jotka kyllä tuntuvat pienessä päässä suorastaan jättimäisiltä. Mutta jotka loppujen lopuksi ovatkin kai luonnollisuuden multihuipentumia eli elämää siinä missä kaikki muukin. Lukaistuani pienehkö virne naamallani kommentin ”olet sä kyllä höpsö” – jolla mitä ilmeisimmin viitattiin kello viiden pannariini – taas kerran totesin, kuinka siistiä elämässä on tehdä asioita omalla tavalla. Kuinka sykähdyttävää on ylipäätään tehdä päätöksiä (huolimatta siitä, kuinka vaikeaa moinen välillä on). Päätökset kun eivät koskaan petä: ne vaikuttavat aina tavalla tai toisella elämän kulkuun. Ja eteneminen se vasta jännittävää onkin.

Kaksikymmentäkolme vuotta otti aikaa ymmärtää yksilön hienous.
Totesin, että pannukakku olisi jäänyt hivenen mehukkaammaksi kahdella pienellä muutoksella: kypsemmillä banaaneilla ja lyhyemmällä paistoajalla. Tänä aamuna kuitenkin sattui tulemaan tällaista. Ei täydellistä, mutta erityisen herkullista. Pohdin, kuinka koskaan olenkaan voinut ajatella elämää muotitettuna. Toisin sanoen pitänyt tokaisua pitää mahtua voimalauseenani. Nykyisin ymmärrän, että erilainen voi olla yhtä kuin erityisen ihana. Hirveän usein onkin. Minulle on tilaa tällaisena.

Sanonpahan vain, että ysiviisi prosenttia ihmisistä on oikein mukavia.
Minulla on tapana tehdä pannariohje kaksinkertaisena ja puolittaa se sitten kahdeksi aamiaisannokseksi. Kaksi banaania ja neljä munaa. Toisen puolen syötän vapaaehtoiselle tai säästän itselleni seuraavaksi aamuksi. En arkielämässä oikeasti laskeskele erilaisia lukemia kovinkaan tarkoin – ainakin pyrin olemaan ynnäilemättä turhanpäiväisyyksiä. Numerot ovat kivoja pyöritellä, mutta hirveän määrääviä. Niissä ei ole tinkimisvaraa, ykköstä ei voi kovinkaan suurella luottamuksella tulkita kakkoseksi. On kuitenkin olemassa muutamia lukuja, jotka yritän tietoisesti pitää edes joten kuten mielessäni – niin pannukakkuohjeen munien lukumäärän lisäksi. Aina uusia ihmisiä tavatessani ja heidän tapaamistaan paljon jännittäessäni koetan muistaa saamani elämänohjeen 95% ihmisistä on tosi kivoja.  Enkä usko sen perustuvan mihinkään muuhun kuin empiiriseen tutkimukseen. Tuo ohje vaikuttaa huomattavasti omaan suhtautumiseeni, mutta myös siihen, kuinka minut otetaan ihmisenä vastaan. Kaikkein merkittävintä on kuitenkin kai sen sanoma siitä, ettei elämässä kannata takertua (millään osa-alueella) viiteen prosenttiin. Kaikki huono jää helposti päällimmäiseksi mieleen, vaikka enemmistö olisikin vain ja ainoastaan hyvää.    
Viimeiseen palaan keskittyessäni hörähdin samalla itsekseni. Kuinka paljon sitä saikaan taas irti yhdestä aamiaispannukakusta.  
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki

Joskus vähän reilummalla kädellä.

Mietitkö koskaan, millaista elämä olisi, jos ripottelisit sokeria hiukan ronskimmin?
Eläisitkin joku päivä vähän reilummalla kädellä. Tarkoitan, että edes hetken aina ylöspäin pyöristellen. Rohkeasti ja liikaa laskematta. Ei se muuta hirvittävästi, mutta siltikin riittävästi säväyttääkseen sitä yhtä ainokaista. Yksi voi muuntua helpostikin pariksi tai kolmeksi. Vai kuinka? Suklaanpala kahvin kyljessä keskellä viikkoa. Ajatella, mitä saisikaan aikaan yhden pienen sijaan kokonainen rivi. Entä lauantaisauna. Jos sitä heittäisi löylyä maanantainakin, kuinka lämpimästi mahtaisi viikko alkaa. Tai olisiko aivan överiä vetäistä kerrankin koko karjalanpiirakkapussi yhdeltä istumalta naamaan. En epäile, etteikö moni jaksaisi ja haaveilisi.
Että pienesti överiä elämää.
Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä välillä normaalin ja totutun ylittämistä. Että standardi viuhahtaa hetkellisesti ylärajalle asti. Siis hei. Toisinaan on enemmän kuin terapeuttista uhmata kaurahiutalepaketin neljänkymmenen gramman annoskokoa: mitä sitten, vaikka puurosta tulisikin jäykkää sementtiä? Ainakin aamu alkaisi yllätyksellä ja erilailla kuin edellispäivänä. 
Överisti kakkua ja lunta.
Olen kuullut asiantuntijoiden puhuvan monesti 80/20-ajattelusta: jos kahdeksankymmenprosenttisesti ruokavalio on kunnossa, voi loput ajasta ottaa hieman rennommin. Eikö ajatusta voisi soveltaa ihan yleisestikin elämässä? Koetan olla kahdeksankymmentä prosenttia kuukaudesta suhteellisen vastuullinen ja järkevä, mitä sitten ikinä teenkin, jotta palkkapäivänä voin klikata nettikaupassa ostoskoriin hieman hulttiomaisesti kolmet alennuspaidat. Ja kas, järjetön toiminta on erittäin järjellistä.

Pikkuisen överi Pätkis-kakku

5 dl jauhoja
3 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
3 rkl kaakaojauhetta
150 g voita
4 Pätkistä
2 dl maustamatonta jogurttia
3 kananmunaa

Kuorrutukseen
170 g suklaata  ja 100 g voita

Sekoita kuivat aineet. Sulata sitten rasva ja lisää Pätkikset. Lisää rasvaseokseen vuorotellen kuivia aineita ja jogurttia. Lopuksi riko joukkoon munat ja sekoita hyvin. Paista. Tee suklaakuorrutus vasta kakun jäähdyttyä.

Veikkaan, että välillä ronskimmin sokrua ripottelemalla elämässä kokee hitusen useammin wow-fiiliksiä. Kuten jos jokin aamu väkrääkin hiuksiin yhden letin sijaan useamman. Vau aika villit hei, joku aivan varmasti huikkaa. Muistatko, millaista oli saada pienenä ihmisenä yhdellä kertaa kaksi mäkkärilelua? Jep. Sairaan siidee.