oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Nyhtiksen tulikoe.

Olen lukenut jo aika hirveän monta nyhtisreseptiä. Taitaa olla yksi kirjakin nyhtökaurasta jo kirjoitettu. Jossakin ravintolassa tarjoillaan sitä kebabannoksessa ja pitaleivän välissä se on lehtien ruokakriitikoiden mukaan täydellistä.
Mutta tiedätkö, mikä on uuden elintarvikkeen todellinen tulikoe?
Minä nimittäin kokeilin selviääkö nyhtis siitä.  
Maustamatonta nyhtökauraa kylmänä ketsupilla. Se on se.
Jos jotakin pystyy syömään siten, sen on aivan oikeasti oltava hyvää. Kai melkein kaiken saa maistumaan hyvältä kastikkeilla ja tahnoilla, leivän sisään syvälle upotettuna tai johonkin muuhun piilotettuna. Väitän, että jokin elintarvikkeessa on pielessä, mikäli oma maku pitää yrittää peittää. Ymmärrän tosin, että henkilö, joka on elänyt eristyksissä linsseistä ja pavuista tai jonka jokapäiväinen leipä on lähinnä jauhelihaa ja lehtipihviä, saattaa vierastaa nyhtistä: ajatusta tai pientä papuaromia.   
Pari asiaa yllätti. Nyhtis on tuhti ja suutuntuma on sitkeähkö. 
Palatakseni vielä tulikokeeseen: läpi meni. Kirkkaasti. Jos jokin maistuu mukisematta kylmänä ketsupilla, sen on oltava suorastaan nerokas keksintö. Ehkä minustakin tulee vielä joku päivä yhtä viisas elintarviketieteilijä kuin nyhtökauran kehittäjä. 
ajatuksia · elämänasenne · Ruoka · ruokavinkki

Gourmet-omenapiirakka omenapiirakkana.

Kyllä minä nauran makeimmin juuri silloin, kun hoen itselleni, että älä vain ala höröttämään. Toisaalta taas kyynelien pidättäminen on vaikeinta juuri silloin, kun niitä ei missään nimessä haluaisi kenellekään paljastaa. Ja kun lataan johonkin kauan odotettuun hirveästi odotuksia ilosta, huomaan hyvän olon jättävän kokonaan saapumatta. 
Pakottaminen kääntää väärinpäin – tunteet ja olotilat ainakin.
Koenkin itselleni tärkeäksi, että osaan kohdata vastaantulijan juuri sellaisena kuin se on tulossa. Surun suruna ja ilon ilona. Ilman omaan hetkeen sopivammaksi muokkaamista tai silmien tarkoituksellista ummistamista. Toisinaan mietin, että sellainen on oikeastaan sitä tasapainon säilyttämistä: jos tietää, että on ihan okei päästää muutama kyynel silloin tällöin siltä niin tuntuessa, ei varmastikaan koe tarvetta jatkuvasti taistella suurta itkuromahduskohtausta vastaan. 
Itseltä tunteiden – tai asioiden – kieltäminen alkaa ihmeellisellä tavalla kuin houkuttamaan.
Sen vuoksi pyrinkin pitämään oman ajatusmaailmani kokonaisuudessaan mahdollisimman yksinkertaisena: suklaa suklaana, raakasuklaa raakasuklaana. Yhtä lailla kuin mansikkakermakakku mansikkakermakakkuna, kookosraakakakku kookosraakakakkuna. Elämääni mahtuu sekä mustaa että valkoista ja kaikkea niiden väliltä enkä väkisin yritä valita vain yhtä kaiken joukosta. 
Tasapainon saa helpohkosti hukattua liian tiukoilla valinnoilla. Siten syntyneet houkutukset voivat olla hurjasti hallitsemattomampia kuin puhtaasta halusta syntyneet halut. 

Kyllä. Sokeri siis sokerina ja voi voina silloin, kun niitä on syödäkseen. Sen kunniaksi nimenomaista ajatusta säästelemätön omenapiirakan ohje.
Gourmet-omppupiiras
Pohja
5 dl vehnäjauhoja
2½ dl  tummaa sokeria (fariini)
2½ dl pehmeää voita
Juustokakkutäyte
600 g maustamatonta tuorejuustoa
1 3/4 dl sokeria
3 kananmunaa
1½ tl vaniljauutettaa (tai vaniljasokeria)
Omenat
3 Granny Smith omenaa kuorittuna ja hienonnettuna
2 rkl sokeria
½ tl kanelia
1/4 tl muskottipähkinäjauhetta  
Murupäällinen
2½ dl tummaa sokeria (fariini)
2½ dl vehnäjauhoja
1½ dl kaurahiutaleita
1½ dl pehmeää  voita
Sekoita jauhot ja sokeri. Nypi voi joukkoon. Painele leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan tiiviisti. Paista noin 15 minuuttia 175 asteessa kunnes pohja on saanut väriä. 
Sekoita juustokakkutäyte kulhossa ja lisää lämpimän pohjan päälle. 
Hienonna omenat ja lisää mausteet. Ripottele juustokakkutäytteen päälle.
Sekoita murupäällisen jauhot, hiutaleet ja sokeri. Nypi voi joukkoon ja ripottele koko komeuden päälle. Paista uunissa noin 45 minuuttia (tai kauemmin riippuen vuoan koosta ja piirakan paksuudesta) kunnes juustokakkutäyte on kunnolla hyytynyt. 
Nauti viileänä vaniljakastikkeella.

ajatuksia · oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Syksy maistuu minulle.

Tänään touhusin viimeistä kertaa makkaroiden parissa.
Nappasin työkengät kainaloon ja marssin ovista ulos viimeistä kertaa. Enkä oikein tiennyt, mitä ajatella – vaikka tiesinkin, mitä tunsin. Helpotusta nyt päällimmäisenä, mutta rutkasti muutakin.
Ajatukseni kuluneesta kesästä ovat lähinnä sekaiset enkä oikeastaan tiedä, kuuluisiko työrupeaman jälkeen olla niinkään suuren suurta voittajafiilistä. Itse asiassa olen kai hivenen pettynyt oloon. Mieluummin tuntisin haikeutta, sillä se kertoisi ehkä jostakin todella hyvästä ja lämpimästä. Huojennuksen lisäksi olen edelleen kai hämmentynytkin. Aivan yhtä paljon kuin ensimmäisenä työpäivänä toukokuussa – hieman eri asioista vain. Monestakin eri syystä johtuen olen joutunut tänä kesänä kohtaamaan sellaisia kertaalleen jo muistoihin aseteltuja ajatuksia, joiden uudelleen esiinkaivaminen on saanut voimaan pahoin. Kaikesta huolimatta sisäinen uteliaisuuteni on saanut tyydytystä kerrakseen, kun olen kesän aikana oppinut töissä kaikenlaista niin elintarvikealalta kuin erilaisista työorganisaatioistakin. Niin ja kiitollinen olen ehdottomasti heille, jotka jaksoivat opastaa ja hymyillä läpi kesän. Veikkaan, että vanhana keinutuolissa on hyvä vitsailla tästä kesästä.
Mutta arvatakin saattaa, että makkaroiden kanssa touhuamisen loppuminen tarkoittaa ainoastaan yhtä asiaa. Syksyähän se meinaa.
Tiedän todella monen ottavan elokuun vielä vastaan samalla tavoin kuin keskikesän konsanaan. Fakta on kuitenkin se, että illat eivät ole enää yhtä valoisia. Oletko huomannut? Aamut alkavat olla ajoittain jo kuulaita. Ja minä taidan  kaivata jo villapaitoja. Mielestäni syksyyn pikkuhiljaa virittäytyminen on ainoastaan ihana asia, joka saa vatsanpohjassa jonkin kuplimaan. 
Yksi parhaista syksyjutuista on lämmin sosekeitto. Eräs päivä töistä kotiin saapuessani liedelläni odotti yllätys kattilassa. Siinä oli kuulemma seuraavia aineksia.


Porkkana-appelsiini-kookoskeitto

1 l vettä
0,5 kg porkkanoita
2 perunaa
1 valkosipulinkynsi
tuoretta korianteria
2 dl kookoskermaa
valkopippuria
suolaa
½ appelsiinin mehu

Kesän jälkeen syksy maistuu minulle.

ajatuksia · oma elämä · perhe · Ruoka · ruokavinkki

#marjapyramidi

Toisinaan sitä vain kohtaa senkaltaisia tilanteita.

Tilanteita, jotka vaativat kaksi litraa mansikoita, rasiallisen mustikoita, kokonaiset kuusi kerrosta ja jotakin pyramidimaista. Lisäksi pikkuisen paikoillaan pomppimista ja sähkövatkaimella ahkeraa pyörittelyä.
On niitä tilanteita kai nimettykin.
Päähänpistotilanteiksi, jotka toteutumattomana saattavat muuttua myös päähänpinttymätilanteiksi. Itse nimitän niitä selkeiksi visioiksi, vaikka aika moni muu mieltääkin ne luultavasti hulluhkoiksi ideoiksi.

Lauantain selkeä visio oli tehdä hitusen jännempää kuin täysin tavallista. Totta puhuakseni minuun iskee sellainen olo suhteellisen usein: tykkään olla tyytymättä kaikkein tavallisimpaan, edes toiseksi tavallisimpaan. Se on oikeastaan piirre, josta pidän itsessäni mielettömästi. Teen asioita usein omalla tavallani. Sen vuoksi kai mutta näin meillä on aina tehty -ohjeistukset saavatkin minut toisinaan pienen ahdistuksen valtaan. Minä voin mielelläni olla se ensimmäinen poikkeus, joka tekee hieman erilailla – en vanno paremmalla, mutta ainakin omalla tavalla.
Veikka oli syntymäpäiväsankarina oikeutettu saamaan lautaselleen pyramidin huipun.
Kakun täytteenä oli mustikoiden ja mansikoiden lisäksi mansikkarahkaa ja vaniljasokerilla makeutettua kermavaahtoa.
aitous · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · syvällistä · ystävät

Kaurapuurokaveruus.

Kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi arvostan ystävyydessä erityisesti sitä, että omana itsenä oleminen ei ole vain sallittua, vaan itsestäänselvää. Samoin kuin olen aina toivonut, että kukaan ystävistäni ei kokisi henkisesti työlääksi sitä, että näemme. 
Koska ystävän seurassa voisi olla ihan yhtä väsynyt kuin yksin. Koska ystävän seurassa voisi olla aivan yhtä kiukkuinen kuin yksin. Koska ystävän seurassa voisi olla juuri niin hiljainen kuin yksinkin.
Ei ystävyys ole yhtään sen syvempää kuin senhetkinen olotila tai elämäntilanne. Vaan hyvä ystävyys on ihan juuri sitä. Arkista ja kiinni tavallisessa elämässä. Siten aito ystävyys on aika uskaliasta, eikö totta.
Itse asiassa se onkin mielestäni kaikkein hienointa ja ehdottomasti saavuttamisen arvoista, kun ystävyys alkaa tuntua kaurapuuron lusikoimiselta. Kun mietin joka-aamuista puurokulhoani, niin aika monenlaisissa fiiliksissä sen äärellä on tullut istuttua. En minä ole koskaan peitellyt itseltäni aamuisin sitä, että välillä puurokin kaiken muun elämän ohella maistuu pelkältä puulta – tai mitään muitakaan tunteita. Tottahan se tosin on, että voisi olla jopa kohtuuttoman raskasta, jos kaikki kaveruus olisi ystävyyttä, tiedäthän, kaurapuurokaveruutta. Välillä on kai ihan hyväksi, että tuttujen kanssa on ponnistettava hymyä ja hörähdyksiä. Mutta kyllä siltikin aina ihanan ihmisen tavatessani nimenomaan toivon, että se meidän välisemme syvenisi juurikin kaurapuurokaveruudeksi. 
Elämässäni oli hetkiä, kun oikeastaan jopa jo totuin vetämään maskin kasvoille ulko-oven kolahtaessa. Oli sama, olinko itse lähdössä vai joku toinen tulossa. Se oli sellainen aika pirteä ja suupieliä ylös puskeva maski, mutta siltikin riittävän jäykkä, jotta sen olisi voinut tunnistaa pelkäksi naamioksi. Ja joku varmaan osasi tunnistaakin. Ei sen vetäminen ylle aina ollut helppoa: muistan useamman kerran itkeneeni ennen kaverin luokse kahvittelemaan lähtemistä. Että en minä jaksa olla iloinen. Enkä silloin edes osannut ajatella, että kaikkein merkittävin ystävyyttä vahvistava teko olisi ollut kertominen kyynelistä toiselle.
Ehkä sen vuoksi nykyisin mietin paljon kaurapuurokaveruutta.
Ajatuksiin innoitti eilinen ihana grillailuilta ystävien kanssa.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · syvällistä

Ehdoton suhtautuminen.

Kyllä sen niinkin voi tulkita. Oikeastaan tarkoitan ihan sitä juuri. 
Että kaikkein merkittävin elämänlaatuani kohentava tekijä on ollut ehdottomuudesta kieltäytyminen elämän jokaisella osa-alueella.
Voin elää arjen herkuitta. Samoin kuin välttää lihansyöntiä. Olen käyttämättä makeutusaineisia höpöjä enkä liiemmin kulauttele alkoholillisia drinksuja. Mutta ainoa, josta ehdoitta kieltäydyn, on täysin ehdoton suhtautuminen mihinkään. Minulle itselleni se on selkeää eikä se vaivaa päätäni. Että ei, en ole absolutisti, vaan käytän alkoholia silloin, kun sopivaksi näen eli näin omin sanoin harvahkosti. Ehdoitta kieltäytyminen ehdottomasta suhtautumisesta tarkoittaa myös sitä, että ei, en ole lakto-ovo-pesco-vegetaristi, vaikka en muistakaan, koska viimeksi liha on kuulunut osaksi päivittäistä ruokavaliotani. Lihapullan söin viikonloppuna. Cocis Zeroa join juuri äsken. Ne ovat minulle ihan okei -asioita.
Mutta minä ymmärrän heitä, joiden on hankala ymmärtää. Olen nimittäin itsekin sortunut ei-edes-niin-hirveän-kauan-aikaa-sitten ajattelemaan ainoastaan helppoja ajatuksia, näkemään maailman mahdottoman musta-valkoisena. Silloin mietin, että voin olla joko laiha tai lihava, hirveän onnellinen tai kamalan surullinen, täydellinen tai täysi toope. Se kaikki mustan ja valkoisen välissä on joko näkymätöntä tai turhaa. Meneekö maailma tosiaan niin?
Jokainen elää omalla tavallaan. Voi olla, että jossakin on henkilö, jolle ehdottomuus sopii älyttömän hyvin. Että hän ei pistä itseään kärsimään ehdottomuuden edessä tai että hän saa paljon hyvää itsestään irti ehdottomuuden avulla. Omalla tutkimusmatkallani itseeni olen kuitenkin todennut, että minulle on hyväksi kiertää sellainen käyttäytymis- ja ajattelumalli kaukaa. Ankaran omistautuvalle ihmiselle ei sovi joustamattomuus. Ei, vaikka ehkä haluaisikin. Olla esimerkiksi vegaani.
Kun tietää oman linjansa ja uskaltaa pitää sen, on helpompaa olla kamppailematta itsensä kanssa ja pettymättä omaan toimintaansa. 
oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Lituska kuin japanilaisten juustokakku.

”Vastoinkäymisten kautta voittoon” ja ”epäonnistumisista opin ammentaminen”. Kaikenlaista. Lisäksi luin sellaisestakin, että lähes jokainen menestyvä yritysjohtaja on kipaissut kuopan kautta huipulle.
Ei ole vaikea uskoa. Eikä ole vaikea ymmärtääkään. Järjellä ajateltuna aika järkevää. Mutta on minun suhtautumiseni omiin epäonnistumisiini siltikin senkaltainen kuin ”kuinka voi ärsyttää näin”. Omille virheille pitäisi oppia kuulemma nauramaan. Minusta tuo ajatus on lähinnä naurattava (ja pahan epäonnistumisen aikaan myös naurettava). En minä ota kuin vain toisinaan itseäni liian vakavasti, mutta en siltikään hekota heikkoina hetkinä. Mielestäni itseensä pettyminen ei ole välttämättä aina huono reagointitapa. Ainakaan silloin, jos seuraamus on ajatus itsensä kehittämisestä ja paremmasta seuraavasta kerrasta. 
Että seuraava kakku on takuulla mehevän maun lisäksi myös ilo silmälle.
Tuskanhikihän siinä ohimoja pitkin ainoastaan valuu, kun tuijottaa uunin edessä litteämpää kakkua kuin itse pannukakku. Ja kun juustokakku vielä uunista tulonkin jälkeen painuu yhä enemmän  vain kasaan, lätysköjen lätyskäksi, sitä tulee ihan tosissaan miettineeksi, kuinka epäonnistunut ihmisenä onkaan. Tai ainakin leipurina. 
Kolmen raaka-aineen japanilainen juustokakku kuulosti teoriassa herkullisuuden lisäksi helpolta ja hirveän hauskalta. Veikkaan, että lopputulos olisi lisäksi ollut myös hieno, jos olisin ennakkoon opiskellut jotakin japanilaisten kakkuvuoista. Ne ovat nimittäin ilmeisesti halkaisijaltaan hiukan pienempiä kuin täkäläiset. Tai sitten epäonnistuin pahemman kerran jossakin hyvin oleellisessa.
Onneksi kananmunasta, valkosuklaasta ja tuorejuustosta ei saa mitään niin hirveää, etteikö sitä pystyisi syödä silmät kiinni.
3 raaka-aineen japanilainen juustokakku
3 kananmunaa
120g tuorejuustoa
120g valkosuklaata
Lämmitä uuni 170 asteeseen. Erottele keltuaiset valkuaisista. Sulata valkosuklaa. Vatkaa valkuaiset kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita valkosuklaa ja tuorejuusto tasaiseksi massaksi. Lisää keltuaiset. Sekoita joukkoon valkuaisvaahto kolmessa erässä. 
Kaada taikina voideltuun (ilmeisen pieneen!) vuokaan. Paista 170 asteessa 15 minuuttia. Laske lämpötilaa 160 asteeseen ja jatka paistamista 15 minuuttia. Sammuta uuni ja anna paistua jälkilämmössä vielä 15 minuuttia. Jäähdytä ja koristele esimerkiksi tomusokerilla. 
Suosittelen googlaamaan onnistuneen version.