Kategoria: syvällistä

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · syvällistä

Olisinhan minä, mutta mitäpä sitten.

Elina10 kommenttia
Olisin minä luultavasti kuvauksellisempi. Suoraan sanottuna kauniimpi. Ehkä upea. Kaikista suunnista katsottuna näyttäisin kai hyvältä. Jopa alaviistosta hei. Jos siis poskeni eivät olisi ihan näin pyöreät. Minun olisi helpompi katsella itseäni kuvista, todeta, että okei vähän paremmin hyväksyn sen, millainen kuvassa olen. Olisin sorja, jos siis kieltäytyisin kaikista herkuista ja söisin tosi tarkasti. Silloin ei varmastikaan tarvitsisi miettiä, että näytänkö älyttömältä paksukaiselta jossakin kuvakulmassa.
En kiellä. Vaikka siten en haluakaan suhtautua kuviin itsestäni.
Yritän ajatella, että minulle riittää yksi asia. Se, että näytän Elinalta, jossa on elämää sisällä. 
Että veressä virtaa muuta kuin ahdistusryöppy ja silmistä heijastuu muuta kuin pahoja asioita itsestä. Haluan huomata kaiken ympärilläni, haluan tuntea ne kaikki hetket toisten kanssa ilman oloa, että minun pitäisi olla oikeasti pimeässä huoneessa potemassa itseäni. En minä halua yhtäkään muistoa sellaisesta päivästä, että valokuvaa katsoessani esiinnyn siinä, vaikka en oikeasti olekaan läsnä. En halua heittää yhtäkään potentiaalista onnellista päivää hukkaan itseni vuoksi. 
Minä tahdon elää elämää kokemisen vuoksi. Ja sen voi oikeasti tehdä näytti sitten miltä tahansa.
Mitä kaikkea sitä täytyykään opetella uudestaan, kun kulkee kohti itsensä kokonaisvaltaista hyväksymistä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma kanta · onnellisuus · syvällistä

Milloin mä olen riittävän tyytyväinen.

Elina2 kommenttia
Itseni kanssa olen joutunut käymään läpi sitä ehkä kaikkein eniten. Mutta olen minä ollut kuuntelevana korvana useammalle kaverille ja tutullekin, kun he ovat ääneen pohtineet vähän samaa asiaa omasta näkökulmastaan. Itse asiassa kyseinen dilemma taitaa olla ihmiselle aika lailla ainainen kysymysmerkki – yhtä oikeaa vastausta tuskin kukaan tietää. Minä ajattelen, että se lakkaa olemasta mieltä vaivaava ongelma vasta silloin, kun hyväksyy. Itsensä ja oman elämänsä.
Kysehän on siis seuraavasta.
Että jos kaikenlaisen täydellisyyden ja sen tavoittelun unohtaa (sillä täydellisen elämän tai täydellisen minän olemassaoloon harvempi tuskin nykypäivänä enää haluaa uskoa), milloin tyytymättömyys muuttuu tyytyväisyydeksi. Mitä on riittävä tyytyväisyys omaan elämään ja minään? Onko se sitä, ettei koe tarvetta enää tavoitella parempaa? Entä jos sellaista tilannetta ei koskaan tule? Mutta jos ei siltikään usko autuaaseen täydellisyyteen? Milloin on kyse tyytymisestä tietynasteiseen tyytyväisyyteen? Onko sellainen tyytyminen huono asia? Millä tavoin itsensä voi antaa olla tyytyväinen – vaikka sitten vähän vähempään? Onko tyytyväinen olotila sitten kuitenkin jonkinlaista omaa täydellisyyttä?
Minä en usko, että tyytyväisyys kasvaa ihmeemmin teoilla saati asioilla, vaan ennemminkin tyytyväisyyden tunteminen syntyy ajatuksissa. Siten, että hyväksyy itsensä ja elämänsä. Hyväksyminen on kuin piste sille luettelolle, jossa kerrotaan mitkä kaikki asiat voisivat olla paremmin. Itse ajattelen ainakin omalla kohdallani, että tyytyväisyyden sisällä teoilla voi kyllä vaikuttaa esimerkiksi elämän mielekkyyteen, mutta tyytyväisyyden tuntemisen pohja on kuitenkin rakennettava toisella tapaa. 
Milloin on riittävän tyytyväinen?
Tyhmä kysymys. Mutta tulipahan tässä taannoin mieleen, että varmasti ainakin silloin, kun omaa mahdollista jäljellä olevaa tyytymättömyyttä ei tarvitse purkaa (enää) toisiin, vaan tunteen pystyy pitämään ihan vain itsellään. Ja ehkä myös työstämään sitä.
ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Ajattelin vielä opetella.

ElinaKommentoi
”Mä yritän erityisesti jokainen harmaa päivä kouluttaa itseäni siten, että mun ajatuksien ansiosta sisälläni porottaisi paahtavammin kuin aina edellinen hellepäivä.”
”Mä koetan opetella päivä päivältä enemmän siihen, että mä tavoittaisin pitkän juoksulenkin jälkeisen olotilan kotisohvalla ja kesken työpäivänkin: elämästä raukean.”
”Mä osaan arvostaa monia asioita. Suomen luontoa ja erilaisia ihmisiä ja yrittämällä tosi outojakin juttuja. Yhtä paljon mä haluaisin osata arvostaa itseäni – myös pettymyksien tapahtuessa.”
”Mä en ole kovin taitava kymmeneen laskija. Koska mä voin hermostua, esimerkiksi itselleni, alle sadasosasekunnissa. Mä kyllä ajattelen paljon, mutta se ei tule mieleen aina oikeissa paikoissa. Mä aion opetella laskemaan kahdenkäden sormin.”

Luennot yliopistolla alkavat aika pian ja mulla on mielessäni paljon kaikenlaista sellaista, mitä haluaisin oppia.
ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Pisara kuin pisara.

ElinaKommentoi
Katso tosi tarkkaan. Tuossa on hikipisara. Siinä niin poskella just vierimässä. Ja sen vieressä. Katso tosi, tosi tarkkaan. Ihan häpeilemätön kyynel. Juku.
Mutta arvaapa. On aivan sama, mitä pisarat ovat. Mistä, miten tai miksi.
Hauva kyllä nuolee valikoimatta ne. Pois.
Juuri hauvan kaltaisia ihmisiä päästän elämääni.

Mitähän tällä tarkoitettiin.

ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Itsevarmuustakki ja -mies.

ElinaKommentoi
”Mulla on yksi takki. Sitten mulla on yksi mies. Yhteistä niille on se, että molemmat ovat niitä tiettyjä.”
Sen kuulee puheesta. Sen aistii olemuksesta. Mutta itse asiassa sen näkee ihan silmilläkin. Sellaisia tilanteita on varmasti lukuisia. Mulle aivan erityisiä kuitenkin kaksi.
Yksi. Kun toisen vieressä on hyvä olla.
Kaksi. Kun vaate yllä on hyvä olla.
Oletko nähnyt koskaan sellaista. Miltä se näytti.
”Mä välillä toivon, että näytän levollisemmalta kuin ilman. Koska omia menojaan menevistä ajatuksista huolimatta mun sielu on rauhallisempi. Mä toisinaan myös mietin, että saatan vaikuttaa itsevarmemmalta. En varmemmalta kuin olen, mutta varmemmalta kuin yksin. Mä itse koen, että se näkyy kahtena jalkana: kun mulla on hirveän hyvä olla, mä seison tasan molemmilla jaloilla. Kuulostaa ehkä hauskalta, mutta oikeasti se on mulle vähän harvinaista. Silloin musta aina tuntuu, ettei lottovoittokaan nostaisi mun onnen tasoa korkeammalle. Ainoastaan ehkä kuorruttaisi kakun. Silloin mua ei myöskään haittaa yhtään jonotus tuntikaupalla kassalla, epäreilusti eteen kurvaavat kuskit tai urheilun jälkeen puskeva jälkihiki.”

Koska musta tuntuu, että mulla on hyvä olla. Nimenomaan sillä tavoin kestävästi.
aitous · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · syvällistä · ystävät

Kaurapuurokaveruus.

Elina6 kommenttia
Kaikkien muiden hienojen asioiden lisäksi arvostan ystävyydessä erityisesti sitä, että omana itsenä oleminen ei ole vain sallittua, vaan itsestäänselvää. Samoin kuin olen aina toivonut, että kukaan ystävistäni ei kokisi henkisesti työlääksi sitä, että näemme. 
Koska ystävän seurassa voisi olla ihan yhtä väsynyt kuin yksin. Koska ystävän seurassa voisi olla aivan yhtä kiukkuinen kuin yksin. Koska ystävän seurassa voisi olla juuri niin hiljainen kuin yksinkin.
Ei ystävyys ole yhtään sen syvempää kuin senhetkinen olotila tai elämäntilanne. Vaan hyvä ystävyys on ihan juuri sitä. Arkista ja kiinni tavallisessa elämässä. Siten aito ystävyys on aika uskaliasta, eikö totta.
Itse asiassa se onkin mielestäni kaikkein hienointa ja ehdottomasti saavuttamisen arvoista, kun ystävyys alkaa tuntua kaurapuuron lusikoimiselta. Kun mietin joka-aamuista puurokulhoani, niin aika monenlaisissa fiiliksissä sen äärellä on tullut istuttua. En minä ole koskaan peitellyt itseltäni aamuisin sitä, että välillä puurokin kaiken muun elämän ohella maistuu pelkältä puulta – tai mitään muitakaan tunteita. Tottahan se tosin on, että voisi olla jopa kohtuuttoman raskasta, jos kaikki kaveruus olisi ystävyyttä, tiedäthän, kaurapuurokaveruutta. Välillä on kai ihan hyväksi, että tuttujen kanssa on ponnistettava hymyä ja hörähdyksiä. Mutta kyllä siltikin aina ihanan ihmisen tavatessani nimenomaan toivon, että se meidän välisemme syvenisi juurikin kaurapuurokaveruudeksi. 
Elämässäni oli hetkiä, kun oikeastaan jopa jo totuin vetämään maskin kasvoille ulko-oven kolahtaessa. Oli sama, olinko itse lähdössä vai joku toinen tulossa. Se oli sellainen aika pirteä ja suupieliä ylös puskeva maski, mutta siltikin riittävän jäykkä, jotta sen olisi voinut tunnistaa pelkäksi naamioksi. Ja joku varmaan osasi tunnistaakin. Ei sen vetäminen ylle aina ollut helppoa: muistan useamman kerran itkeneeni ennen kaverin luokse kahvittelemaan lähtemistä. Että en minä jaksa olla iloinen. Enkä silloin edes osannut ajatella, että kaikkein merkittävin ystävyyttä vahvistava teko olisi ollut kertominen kyynelistä toiselle.
Ehkä sen vuoksi nykyisin mietin paljon kaurapuurokaveruutta.
Ajatuksiin innoitti eilinen ihana grillailuilta ystävien kanssa.
ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Nyt on ajatuksia kahvikupin ääreltä.

ElinaKommentoi
Miten juuri tänä aamuna satuinkaan ajattelemaan moisia? Kai koska joskus joidenkin ihmisten kanssa kaikenlaisista erilaisista yrityksistä huolimatta on hitsin hankalaa. 
Että on jo omien voimavarojenkin vuoksi alettava ottaa oma elo yleisesti yhä enemmän ei-niin-kauhean-tosissaan. Sillä kuinka monta oikeasti kauhean totista lähestymistapaa vaativaa asiaa mahtuu elämään? Paria enempää ei ainakaan.
Että en voi olla jatkuvasti kiinni toisten ihmisten aivoissa. Ajatuksissa ja mielipiteissä. Rehellisenä ihmisenä pitäisi riittää, että itse tietää, kuinka asiat ovat: millaiset omat rajat ovat, mistä omat päätökset syntyvät ja missä kulkee totuus. Toistuvissa painajaisissani yritän selittää ja selittää, etten ollut tai etten tehnyt tai että kuunnelkaa edes – saamatta kuitenkaan kontaktia yhteenkään. Myönnän, että välillä koen valveillakin tarvetta – ainoastaan kuvainnollisesti – jankuttamalla kysymystä ”uskothan” hakea painoarvoa sanoilleni. Miksikö?
On olemassa niin paljon taka-ajatuksia, ennakko-oletuksia, valehtelua, epäilyä, oman edun ajamista, väärinkäsityksiä ja tahallista tajuamista, että sanat ovat menettäneet merkitystään. Tuntuu, että totuuden sijaan ne törmäävät aina ensin ihmisten omiin tulkintoihin. Sanojen sisältämä voima on ehtynyt. 
Mietipä, jos tänäpäivänä keksittäisiin ensikertaa tokaisu ”sana on laki”, tulisiko siitä yleisesti käytetty sanonta. Tai kun tiedemiehet pelkäävät robottien ja tekoälyn ottavan vallan tulevaisuudessa, pitäisikö pelätä ennemminkin sitä, että sanat ovat pian yhtä arvokkaita kuin kympin pennit taskunpohjalla ja että kaikki ihmisten välinen tulee tapahtumaan ainoastaan jokaisen omien, henkilökohtaisten – väliin tuntuu, että täysin mielivaltaisten – tulkintojen mukaisesti.

Raffeja ajatuksia tiistaihin.

aitous · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Rankan realistin positiivisuus.

Elina2 kommenttia
Olen ylipäätään huono popsimaan hifistelynappuloita tai ihmejauheita. Välillä kuitenkin funtsin, että se on kyllä kaikkein parasta superfoodia. Vatsaystävällisintäkin. Tehokkainta turvotuksen poistajaa. Helpoin painonhallintakeino. 
Samalla aina mietin, että itse asiassa se on aika uskomaton ihan oikeiden lääkkeiden tehostaja. Haluan uskoa, että välillä suorastaan lääke itsekin. Jos ei sairauksia suoranaisesti parantava, niin ainakin parantumista avittava ja ennaltaehkäisijä. Terveen psyyken kannalta ihan ykkösjuttu.
Aika jännä, että tekotupsut ja hiustukot se voittaa vähintäänkin kuusnolla. Kun sen himputti muistaisi vain aamulla napata mukaan, ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes peilin kautta. Ei mikään korosta silmiä terävämmin tai saa ihoa hehkumaan hehkeämmin kuin se. Lisäksi se on älyttömän luonnollinen keino kaunistautua: toisen on välillä ihan todella vaikea sanoa, mikä ihme saa niin säteilemään. Moni erehtyy luulemaan sisäiseksi kauneudeksi. Tottahan se osin onkin.
Pitkänkin iän salaisuus. Jokavuotisten silmänalusryppyjen siloittaja. Jopa kahvia parempi piristäjä.
Ei. En puhu kookosöljystä.
Vaan positiivisesta ajattelutavasta, elämänasenteesta. Sen tuomista eduista.
Kuva Aino Mäkelä
Joskus mietin jopa pieni kateuden häivähdys ajatuksissani, kuinka toiset osaavatkaan löytää ne sellaiset positiiviset puolet asioista. Tai ehkä paremminkin sanottuna, kuinka he uskaltavat uskoa ja nähdä ne. Kyllähän minäkin aina löysin, mutta en jollain tapaa osannut keskittyä niihin. On helppoa kuvailla itseään positiiviseksi ajattelijaksi, mutta kuinka moni sitten kuitenkaan pystyy turvautumaan siihen ja hädän hetkellä pitämään sitä voimavarana? Hurja kysymys, jos sen oikeasti hiffaa.
Itse asiassa jossakin vaiheessa kulkuani asioiden positiivisiin puoliin keskittyminen tuntui jopa ”hihhulielämältä”, jolta puuttuu yksinkertaisesti realismipohja.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei positiiviseksi ajattelijaksi välttämättä kukaan synny. Että lopulliset kortit jaettaisiin jo heti elämän alkumetreillä. Muun muassa ihmisten kohtaamat tapahtumat ja asiat saattavat olla ratkaisevassa asemassa siinä, millaiseksi ajattelutapa muovautuu. Eikä se sittenkään ole muuttumaton klöntti. Minä uskon, että yksi tärkeimmistä asioista, jonka voin itseni ja samalla läheisteni hyväksi elämässäni tehdä, on jatkuva positiivisen ajattelun opettelu. Koen sen miltei omaksi elämäntehtäväkseni, sillä en vielä todellakaan ole taituri. Enkä kyllä keksi tilannetta, jossa siitä ei olisi hyötyä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, jos sanon sen tuntuvan elämän turvavakuutukselta?
Kaikki voivat oppia. Myös tällainen pohjimmiltaan rankka realisti.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · syvällistä

Ehdoton suhtautuminen.

Elina9 kommenttia
Kyllä sen niinkin voi tulkita. Oikeastaan tarkoitan ihan sitä juuri. 
Että kaikkein merkittävin elämänlaatuani kohentava tekijä on ollut ehdottomuudesta kieltäytyminen elämän jokaisella osa-alueella.
Voin elää arjen herkuitta. Samoin kuin välttää lihansyöntiä. Olen käyttämättä makeutusaineisia höpöjä enkä liiemmin kulauttele alkoholillisia drinksuja. Mutta ainoa, josta ehdoitta kieltäydyn, on täysin ehdoton suhtautuminen mihinkään. Minulle itselleni se on selkeää eikä se vaivaa päätäni. Että ei, en ole absolutisti, vaan käytän alkoholia silloin, kun sopivaksi näen eli näin omin sanoin harvahkosti. Ehdoitta kieltäytyminen ehdottomasta suhtautumisesta tarkoittaa myös sitä, että ei, en ole lakto-ovo-pesco-vegetaristi, vaikka en muistakaan, koska viimeksi liha on kuulunut osaksi päivittäistä ruokavaliotani. Lihapullan söin viikonloppuna. Cocis Zeroa join juuri äsken. Ne ovat minulle ihan okei -asioita.
Mutta minä ymmärrän heitä, joiden on hankala ymmärtää. Olen nimittäin itsekin sortunut ei-edes-niin-hirveän-kauan-aikaa-sitten ajattelemaan ainoastaan helppoja ajatuksia, näkemään maailman mahdottoman musta-valkoisena. Silloin mietin, että voin olla joko laiha tai lihava, hirveän onnellinen tai kamalan surullinen, täydellinen tai täysi toope. Se kaikki mustan ja valkoisen välissä on joko näkymätöntä tai turhaa. Meneekö maailma tosiaan niin?
Jokainen elää omalla tavallaan. Voi olla, että jossakin on henkilö, jolle ehdottomuus sopii älyttömän hyvin. Että hän ei pistä itseään kärsimään ehdottomuuden edessä tai että hän saa paljon hyvää itsestään irti ehdottomuuden avulla. Omalla tutkimusmatkallani itseeni olen kuitenkin todennut, että minulle on hyväksi kiertää sellainen käyttäytymis- ja ajattelumalli kaukaa. Ankaran omistautuvalle ihmiselle ei sovi joustamattomuus. Ei, vaikka ehkä haluaisikin. Olla esimerkiksi vegaani.
Kun tietää oman linjansa ja uskaltaa pitää sen, on helpompaa olla kamppailematta itsensä kanssa ja pettymättä omaan toimintaansa. 
ajatuksia · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Vuosisumma.

ElinaYksi kommentti
Välillä musta tuntuu, että olen maailman ainokainen, joka pysyy vain paikoillaan. Kai syystä, että mä en oikein pysy kärryillä. Pää on pökerryksissä kuin suunnannäyttäjällä liikenneympyrän keskellä: katselen mua kiertäviä kulkuneuvoja, lähetän ne katseellani matkaan ja jatkan jälleen pään pyörittelyä. Sen saa ymmärtää täysin kirjaimellisesti. Mun mielessä on käynyt ainoastaan kaukaisena ajatuksena, että mä oikeasti voisin itsekin valita jo jonkin suunnista. Elämän realiteettien puolesta ainakin. 
Mun vuosisumma alkaa vastata jo sitä sellaista lapsuuden sitten kun -ikää.
Kaksikymmentäkolme vuotta on hyvä määrä siitä syystä, että itse voi vähän kuin valita, onko vielä ”aikas nuori” vai ”ei-enää-niin-nuorikaan”. Mä olen huomannut, että monet mun puolitutuista ovat jo valinneet kunpaa ovat – ja samalla ottaneet oman suuntansa ympyrässä. Alkaa tulla vauvoja ja alkaa tulla häitä, mutta myös niin sanottuja viime hetkien lähden kauas pois -vapaudenkaipuuirtiottoja. Tätä kaikkea mä katselen sieltä ympyrän keskeltä, seuraan mielenkiinnolla ja jakelen peukkuja. 
Siltikään mä en itse osaa yhäkään päättää, minkä ikäisen elämää mun pitäisi ryhtyä oikein elämään. Toisena päivänä mä tunnen itseni vielä todella nuoreksi ja seuraavana päivänä taas yllättävän vanhaksi. Kaikki valinnat tuntuvat vähän hurjilta.
Mä tiedän, että se kaikki kuulostaa korvissa niin tyhmältä. Ja mä myös tiedän, että mun pitäisi vain kuunnella itseä ja olla ajattelematta moisia. Kyllä mä tiedän, että asiat tuntee, kun niiden hetki koittaa, jos ylipäätään koittaa. Kaiken ei tarvitse koittaa. En mä ehkä halua lähteä patikoimaan Aasiaan, kuten moni muu. Mä todellakin tiedän, ettei mun tarvitse millään tavoin elää kuin kunakin ikävuotena kuuluu tai aikatauluttaa elämää yleisten oletusten mukaan. Kuitenkin mua hämmentää niin paljon, että olo on pienesti jämähtänyt. 
Mutta en mä näe mun ongelmantynkää muuna kuin jänskänä asiana.