En sitten ajatellut luopua mielipiteestäni, vaikka en olekaan varma kieliopista ja olisi ehkä helpompi vain todeta yksinkertaisesti LCHF-dieten är bra. Kai sitä paniikissa sopertamista kannattaa yrittää; jospa ruotsin suullinen koe menisi läpi.

Suunnittelin sanovani myös jotakin sellaista kuin jag anser att äta är så komplicerad nuförtiden.

Olen aina ollut sitä mieltä, että elämässä ei pitäisi vain tyytyä mihinkään. Jos olo on huono, asialle toki täytyy tehdä jotakin. Ja aika usein vastuu tekemisestä on ihan vain itsellä. Se ei poista tarvetta tuelle tai ohjeistuksille, mutta omaa itseä ja elämää koskevia juttuja harvoin voi hoitaa siltikään vain lukemalla lippulappusista. Uskon, että se, miten rempallaan olevaa asiaa ensikerran lähestyy, määrittää aika paljon sen, kuinka korjaavissa toimenpiteissä tulee onnistumaan. Tämän kaiken vuoksi kai ajattelenkin, että kenenkään ei tulisi ottaa itseään niskasta kiinni ja hitto alkaa laihduttaa. Sen sijaan tulisi kohdella itseä niin kunnioittavasti, että vähän liian tukalan olon tullen korjaisi omia elämäntapojaan parempaan suuntaan. Oma hyvä olo on aika arvokas asia. Samoin kuin terve mieli – lisäksi vähintäänkin yhtä herkkä. Ei kai pakottamalla ja pahalla saa mitään elollista kuin väkisin alistumaan.

En tiedä, kuinka moni nykypäivänä tiedostaa, mihin kaikkeen laihduttaminen – paremminkin ehkä paine siitä – voi johtaa. Se saattaa koukuttaa. Se saattaa mustata elämää. Se saattaa hyvinkin rajoittaa olemista. Se saattaa alkaa kontrolloimaan ja sairastuttaa. Itse asiassa se voi tappaakin. Moni varmasti tokaisisi, että kuule niin moni muukin asia. Laihduttamisen ei tarvitse aina johtaa syömishäiriöihin, eikä sitä pidä niihin joka tilanteessa liittääkään, mutta kyllä se voi siltikin ihan vain tukahduttaa mattimeikäläisen tavallisia ajatuksia ja ennen kaikkea luonnollisia kehon viestejä. Ei ole nykypäivänä kovinkaan tavatonta, että syöminen muuttuu ajatuksissa äärimmäisen hankalaksi ja monimutkaiseksi asiaksi  – sellaiseksi, ettei sitä enää osata ilman ohjeita paperilla tai ahdistavia ajatuksia keittiössä. 

Sen vuoksi ajattelenkin, ettei laihduttamisen kimppuun tulisi koskaan suoranaisesti hyökätä, vaan paremminkin tsekata omia valintoja.

Aika usein tunnistan vähän vaikeampien syömisjuttujen kanssa kamppailevan jo kaukaa. Eikä tarvitse olla ruokapöydän ääressä, kaupungin kaduillakin kävely riittää. Ihan jokainen kerta mieleni tekisi käydä juttelemassa, mutta koskaan en ole uskaltanut heittää edes myötätuntoista katsetta. Ei #älälaihduta -tokaisu saa kuin lisää pahaa mieltä aikaan, ei sellaista voi mennä kenellekään sanomaan.   

Hiljaa mielessäni aina vain toivon toisen löytävän ajatuksen siitä, että kaikkien tehtyjen päätösten – olivat ne sitten millaisia vain – tulisi perustua itsensä kunnioittamiseen ja oman minän arvostamiseen. Että ihan kaikesta huolimatta itsensä voi hyväksyä juuri sellaisena kuin on.