Ja kaatosade huuhtoi mun ajatuksia.

”Se valui pään sisältä pitkin poskia. Valahti vatsan kautta alas jalkoja. Tämä näin: lähtökohtaisesti riittämätön ihminen. Sattui yhtäkkisesti ymmärtää omaa ajatusta. Teki kyynelten verran kipeää todeta, että edelleen. Elän sellaisesta lähtokohdasta elämääni. Vaikka vahingossa vain. Koko tajuamisen tuskallinen sisältö poltteli kasvoilla; jokainen riittävyyden osoitus on jymy-yllätys, vaikka ei kai tulisi sallia voittajaoloa sellaisesta. Sillä riittävä ihminen on aivan jokaiselle toiselle eikä riittämättömyyden tunteella pitäisi selittää toisen tekoa sivuuttaa. Kai sitä vain itse antaa sivuuttamisen siivuttaa viipaleiksi omaa riittävyyttä.

Olin kai luullut olevani jo matkalla lähtökohtaisesti riittämättömästä lähtökohtaisesti sopivaksi. Tai ainakin riittäväksi Rinkeliksi.”

Ja kaatosade uutti musta paljon pois.

Miksi ee sanotaan e ja äs taas sss. Äiti, jumala tai iso, kiltti jätti – kertokaa joku. Onhan olemassa selityksiä kysymykseen miksi.

En mä silloin lukemaan opetellessani vielä ymmärtänyt sopimuksista mitään. Luulin kai kaiken olevan maailmassa selitettävissä järjellä, siis miksi-kysymyksien vastauksilla. Ehkä se tavaamisessa pienesti tökki; olisin niin tahtonut tietää äänteille syitä. Kyselin kai jo silloin hitusen liian tiuhaan itseltäni, että miksi. Heittelin ilmoille niitä roikkumaan, mutta harvemmin ripustin selityksiä narulle kuivumaan – en mä koskaan keksinyt äng-äänteelle järkeä.

Kai kysymys miksi on vahvasti läsnä edelleen mun päässäni. Ihmettelen paljon itsekseni. Miksi vilkaisi? Miksi tunne? Miksi elämä tuli tähän näin? Huomaathan, paljon ison, kiltin jätin tietämyksen ulkopuolista. Ajan kanssa sitä saattaa löytää syitä.

Tästä syksystäkin.

”Ehkä syksy on just siksi, että väsyneenä pystyy vetämään vain jättineuleen ylle ja astumaan ulos ovesta kuin olisi miettinyt kaiken omassa elämässä just tarkalleen.”

Epämukavuusalueellani mä taidan olla, kun katson vieraisiin silmiin.

Ajattelematta mä kai hakisin aina vain tutun. Silmäparin, jota olen tutkinut aiemmin – katseellani ehkä jopa kuluttanut päivittäin. Kääntyisin joukossa sen enempää pohtimatta tuttujen puoleen, antaisin silmien hakea levähdyspaikkaa minusta. Kavahtaisin katseesta tuskin mitään, tuntisinhan mä sen tuttuuden. Kai mä sokkonakin kääntyisin silmäparin suuntaan, johon mä olen aiemminkin tapittanut; helpompi sellaiselle on paljastaa omani.

Sillä tuskin turhaan silmiä sielunpeiliksi kutsutaan. Kauemmin kuin vilkaisun verran katseen jakaessani mun olo muuttuu aikalailla riisutuksi. Turvattomaksi, ei kauaksi siitäkään jää.

Kun mä olen hyvä pitämään suuni kiinni. Mutta itseni suojaaminen silmät sulkemalla. Yksinkertaisempaa olisi vain kiipeillä katseella seinillä.

Siten mä en taida olla mukavuusalueellani vieraissa silmissä, vieraan katseen alla. Vaikka näenkin niissä paljon kaikenlaista, monissa sellaisissa kiehtovaa ja tutustumisenarvoista. Niin siltikin mä aina vain odotan, että vieras katse olisi jo seuraavalla kerralla helpompi – ja huojentavan tuttu.

Jotkut sanovat sitä ujoudeksi. Mutta itse asiassa mä en ole siitä täysin varma.