Kategoria: aamiainen

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Satunnaisia ajatuksia banaanipannukakusta.

Elina2 kommenttia
Banaanipannukakkua kello viisi aamulla. Ihan tavallista Rinkelille. Erityisesti vapaapäivänä. 
Siinä dippaillessani pannukakun palasta vuoroin mansikkamössöön ja vuoroin maapähkinävoihin mietin niin kutsuttuja elämän isoja juttuja, jotka kyllä tuntuvat pienessä päässä suorastaan jättimäisiltä. Mutta jotka loppujen lopuksi ovatkin kai luonnollisuuden multihuipentumia eli elämää siinä missä kaikki muukin. Lukaistuani pienehkö virne naamallani kommentin ”olet sä kyllä höpsö” – jolla mitä ilmeisimmin viitattiin kello viiden pannariini – taas kerran totesin, kuinka siistiä elämässä on tehdä asioita omalla tavalla. Kuinka sykähdyttävää on ylipäätään tehdä päätöksiä (huolimatta siitä, kuinka vaikeaa moinen välillä on). Päätökset kun eivät koskaan petä: ne vaikuttavat aina tavalla tai toisella elämän kulkuun. Ja eteneminen se vasta jännittävää onkin.

Kaksikymmentäkolme vuotta otti aikaa ymmärtää yksilön hienous.
Totesin, että pannukakku olisi jäänyt hivenen mehukkaammaksi kahdella pienellä muutoksella: kypsemmillä banaaneilla ja lyhyemmällä paistoajalla. Tänä aamuna kuitenkin sattui tulemaan tällaista. Ei täydellistä, mutta erityisen herkullista. Pohdin, kuinka koskaan olenkaan voinut ajatella elämää muotitettuna. Toisin sanoen pitänyt tokaisua pitää mahtua voimalauseenani. Nykyisin ymmärrän, että erilainen voi olla yhtä kuin erityisen ihana. Hirveän usein onkin. Minulle on tilaa tällaisena.

Sanonpahan vain, että ysiviisi prosenttia ihmisistä on oikein mukavia.
Minulla on tapana tehdä pannariohje kaksinkertaisena ja puolittaa se sitten kahdeksi aamiaisannokseksi. Kaksi banaania ja neljä munaa. Toisen puolen syötän vapaaehtoiselle tai säästän itselleni seuraavaksi aamuksi. En arkielämässä oikeasti laskeskele erilaisia lukemia kovinkaan tarkoin – ainakin pyrin olemaan ynnäilemättä turhanpäiväisyyksiä. Numerot ovat kivoja pyöritellä, mutta hirveän määrääviä. Niissä ei ole tinkimisvaraa, ykköstä ei voi kovinkaan suurella luottamuksella tulkita kakkoseksi. On kuitenkin olemassa muutamia lukuja, jotka yritän tietoisesti pitää edes joten kuten mielessäni – niin pannukakkuohjeen munien lukumäärän lisäksi. Aina uusia ihmisiä tavatessani ja heidän tapaamistaan paljon jännittäessäni koetan muistaa saamani elämänohjeen 95% ihmisistä on tosi kivoja.  Enkä usko sen perustuvan mihinkään muuhun kuin empiiriseen tutkimukseen. Tuo ohje vaikuttaa huomattavasti omaan suhtautumiseeni, mutta myös siihen, kuinka minut otetaan ihmisenä vastaan. Kaikkein merkittävintä on kuitenkin kai sen sanoma siitä, ettei elämässä kannata takertua (millään osa-alueella) viiteen prosenttiin. Kaikki huono jää helposti päällimmäiseksi mieleen, vaikka enemmistö olisikin vain ja ainoastaan hyvää.    
Viimeiseen palaan keskittyessäni hörähdin samalla itsekseni. Kuinka paljon sitä saikaan taas irti yhdestä aamiaispannukakusta.  
aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · pienet hetket

Jooko herää.

ElinaYksi kommentti
Elämässäni on eräs osa-alue, jonka jakaminen toisen – välillä epäilen, että kenenkään – kanssa on varsin hankalaa. Eikä syy ole siinä, ettenkö haluaisi. Kuulkaas kaikki aamuntorkut, päinvastoin. Silloin tällöin ja sopivissa määrin kyllä olisin valmis: jos jaettu ilo on kaksinkertainen, niin tämä taianomaisuus jaettuna olisi varmasti tuhatkertainen. Luokseni ei vain – vielä – ole sattunut yökylään ystävää, jonka kanssa (toisten mielestä) moinen hulluus onnistuisi. 
Nimittäin aikaiset aamut ja niiden höyryävät kahvikupit. 
Itse asiassa kaikki alkoi jo pienenä tyttönä. Oli oikeasti harvassa sellaiset lauantaiaamut, kun sain suostuteltua äidin ylös sängystä aikaisille juustotoasteille. Ja silloin kun onnistuin, ei aamun hetki yhtäkkiä tuntunutkaan siltä kuin kuuluisi. Siis siltä, että sinä aikaisena ajankohtana koko maailma tuntuu avautuvan ja esittelevän toinen toistaan upeampia mahdollisuuksia. Siltä, että toivo, ilo ja onni suorastaan loistavat kylläkin vielä vähän rähmäisistä silmistä. Siltä, että omaa elämää kannattelee hellästi sormenpäillä – oma elämä tuntuu olevan konkreettisesti omissa käsissä. Jaksoin silti aina yrittää, sillä halusin kai niin palavasti jakaa tuon aamujen uskomattoman tunteen jonkun kanssa.
Voi kyhjötys. Kova penkki ja kyttyrä selkä. Silmät kuta kuinkin kiinni. Vain ajatus käden liikauttamisesta aamupalaa kohti. Seitsemänkymmentäviisiprosenttisesti vielä unten mailla. Vaivoin kangettu hymy. Lyhyt ynähdys. Joskus ihan murahdus. Pikku kiukku. Voi eivätkö nämä aamut olekin suorastaan taianomaisia -kysymys vain ärsyttäisi.
Sellaista se oli, on aina ollut ja on aika lailla nykyäänkin. Sellaista se vähän oli eilenkin, kun ennalta sovitusti valmistin itselleni ja Santulle bravuuriani aamiaiseksi – joskus seitsemän jälkeen. On karvas ja jo aikoja sitten nielty pettymys, että lähipiirini koostuu edelleen lähes pelkästään aamuntorkuista, joille uni kello yhdeksään asti on kuin pala taivasta. Aikaisten aamujen ainutlaatuisuutta on hyvin hankala esitellä, jos niissä piilevää mahdollisuutta ei toinen ensin itse käsitä.
Joten olen tyytynyt fiilistelemään näitäkin syksyisiä aamuja kaksin kahvikupin kanssa. 

Huomenna herään Lontoossa. Mietin jo nyt kovasti, mahtaako englantilainen aamu tuntua jollain tapaa erilaiselta.

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · ystävät

Miksi en tee tätä useammin?

Elina8 kommenttia
”Tuntui hassulta, että aamun ensimmäinen askare oli farkkujen jalkaan kiskominen. Tuntui täysin väärältä aloittaa päivä muuten kuin kaurahiutaleiden kaatamisella kippoon. Se, että yritin sipaista vastaheränneisiin silmiin ripsaria, tuntui lähinnä hassulta. Yleensä kun koko kroppa saa heräillä rauhassa uuteen päivään kahvikupin äärellä. Siitä se tykkää, siihen se on tottunut. Pehmeä lasku päivään olikin viistoista minuuttia lähtöön.
Vielä oudommaksi aamu muuttui. Ohoi, missä olette! Aamurutiineja ei nimittäin näkynyt missään. Koko keho protestoi tyhjällä mahalla ovesta ulos lähtemistä. Se olisi varmasti huutanut hirvittävän kovaa, jos olisi osannut. Aika rumastikin, himskatti. Tyytyi se lopulta sitten vain murisemaan. Ja mitä nurinaa se olikaan! Aivan koko junamatkan kesti. Lyön vetoa, että herätti koko uinuvan vaunun. 
Tavallisesti pyrin syömään hyvin ennen kuin lähden matkaan. Tai minnekään. Just sen nurisevan murinan vuoksi. Olen kyllä monesti nälkäinen tullessani Helsingistä kotiin: uuvuttava, pitkä, kiireinen päivä painaa ja sitä rataa. Mutta Helsinkiin päin kiitävässä junassa istuminen tuntuikin ihan uudelta jutulta parin seikan vuoksi: oli nälkä ja oli aamu. Ennenkokematonta! Minulle. Kuin asiat olisivat olleet pahastikin nurinkurin. En nimittäin liikahda aamuisin ennen puuronkylläistä oloa. Siis ikinä paitsi just tuolloin. Katselin ohivilahtavaa Heurekaa tyhjin vatsoin, mutta uusin silmin.   
On tasan kaksi vaihtoehtoa – kaikki muu on ollut mahdotonta. Kesäaamuisin puoli kahdeksalta olen ollut joko kahvikuppi kourassa peiton alla tai töissä pesemässä kassahihnoja. Senpä vuoksi se, että löysin itseni heti päivän alkumetreillä seisomasta Kalevankadulla, tuntui jo muutoinkin erikoisesti alkaneen aamun päätteeksi vähän absurdilta. 
Ja johti ainoastaan yhteen päätelmään. Mä olen kesän aikana päässyt pahasti urautumaan meneillään olevaan elämäntilanteeseen.”

Kuvasta ja seurasta kiitos Petralle ja Marissalle. 

Se, että pääsin eilen aloittamaan päivän Helsingissä aamupalalla kahden ystäväni kanssa sai oikeastaan päällimmäisenä aikaan olon miksi mä en tee tätä useammin.  
Istu valmiiseen aamiaispöytään. Naura sen äärellä. Niin ja kiusaa vähän verkkaisia aamuja. Sillä siltä se aina aluksi tuntuu ennen kuin taas tottuu. Pieneltä kiusimiselta ja pikkaisen vaikealta.

Suosittelen!

Terveisin,

Sis. Deli oli kiva mesta ja Alexander Stubbin kanssa oli kiva nautiskella soijajugurttia.

aamiainen · aamu · Ruoka · ruokavinkki

Banaaninen kesäkurpitsa.

Elina4 kommenttia
Terveellistä.
Yksinkertaista.
Sokeristakin 
sellainen voi olla toisinaan.
Kaapin raaka-aineista.
Kuitenkin
erikoisempaa kuin aivan tavallinen.
Ei ennakkoluuloisille,
jos äidiltä kysytään.
Mielestäni
just heille.
Kekseliästä.
Taikatemputonta. 
Älykästä ja järkevää
leivontaa.
Vehnäjauhoilla, kermalla, voilla ja sokerilla saa lähes aina hyvää. On helppoa onnistua. Jännitys kylläkin kai puuttuu. Mutta jos avokadosta ja bataatista tehtäisiinkin kakku. Kuinka silloin taikinaa vaivattaisiin? 
Leivoin pitkästä aikaa kesäkurpitsasta, banaanista ja kaurajauhoista. Leipää. Seuraavana aamuna totesin tekeväni samoista aineksista aamupalaa. Puuroa. Mikäs siinä. Banaani on hyvää. Kesäkurpitsa menee aina. Ja kaurahiutaleet nyt kuuluvat kaikkialle.

Banaaninen kesäkurpitsaleipä
2 oikein kypsää banaania
Sopiva pätkä kesäkurpitsaa
Noin 4 dl kaurajauhoja (jotka voi tehdä kaurahiutaleista)
1,5 tl leivinjauhetta
Vajaa 1 dl mantelimaitoa
3 rkl öljyä
Ripaus suolaa
Ehkä myös kanelia

Muussa bansku. Raasta kesis. Lisää märät aineet. Sekoita kuivat aineet ja yhdistä kaikki. Kaada öljyllä siveltyyn vuokaan. Paista reilu 30 minuuttia – riippuen leivän paksuudesta. 

Nauti vaikka maapähkinävoin kanssa.


Samettinen kesäkurpitsapuuro

1 dl kaurahiutaleita
1,5-2 dl mantelimaitoa
Sopiva pätkä kesäkurpitsaa
Banaania oman maun mukaan
Ripaus suolaa

Keitä puuro tavallisesti. Lisää loppuvaiheessa kesäkurpitsaraaste ja jatka keittämistä.
Pilko banaani valmiin puuron päälle. Tai halutessasi muussaa keittovaiheessa puuron sekaan.

Kesoa kylkeen.
Näillä eväillä uuteen viikkoon. Mahtavan makoisaa maanantaita. 
aamiainen · aamu · brunssi · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki · ystävät

Salaiset ainesosat ja sinihomejuustoiset taatelit.

Elina4 kommenttia
Omat vinkkini ruoanlaittoon? Leipomiseen? Salaiset ainesosat?
Kirjaa kauppalistaan.
Ensiksikin. Alustus on tärkeää. Tarpeeksi jauhoja, joo, ettei taikina tartu pöytään kiinni. Mutta sitäkin oleellisempaa on pohjustaa itse syöjää. Mikään muu ei toimi paremmin kuin kevyt urheilusuoritus ja kunnon jäähdyttely ennen ruokailua. Suihkunraikkaana ruokapöytään; ei-välttämättä-tällä-kertaa-niin-onnistunut-tuotos maistuu takuulla aivan uskomattomalta.
Ja toiseksi. Aivan ehdottomasti paras mauste on nälkä. Se sopii sekä trendileivoksiin että perinneruokiinkin. Ehkä ihan vähän paremmin suolaisiin luomuksiin kuin makeisiin. Nälän on oltava sellainen sopivasti mahanpohjassa kurniva, ei missään nimessä totaalista tyhjyyttä kouriva. Leikittelevä, vähän jopa ärsyttävä, mutta ei sietämätön.
Kolmanneksi. Ajoitus. Se on kaiken aa ja oo. Omasta mielestäni lähes poikkeuksetta ruoka kuin ruoka maistuu paljon paremmalta aamulla tai aamupäivällä. Vatsassa ei vielä paina päivän muut sapuskat ja suu on lähes hammastahnanraikas. Kohdesyöjät tietysti vaikuttavat ajoituksen suunnitteluun; toiset kokevat suurimmat makuelämyksensä vasta kello kolmen jälkeen iltapäivällä. On tietysti myös myöhäissyöjiä, joille päivällinen tarkoittaa kello kahtakymmentäyhtä.
Neljättä kikkaa en ole itse oppinut. Luulen, että en ehkä tule koskaan oppimaankaan. Se on mum’s touch. Vaikka lukisi tarkoin reseptistä, seuraisi tunnollisesti kohta kohdalta, lopputulos ei ole koskaan samanlainen kuin äidin ruokapöydässä. Jotain se äiti heittää aina mukaan soppaan. Ripauksen rakkautta, ehkä.
Kun illalla tein jo toista satsia uutta bravuriani, sinihomejuusto-taateleita, innokkaalle syöjälle, luulen niissä maistuneen kuitenkin Elina’s touch hivenen.

Täytetyt taatelit
Taateleita
sinihomejuustoa
Taateleita
cashewpähkinää
hiukan hunajaa

Pesto-Keso-saaristolaisnapit
Saaristolaisnappeja/ruisnappeja
Kesoa
Pestoa
Koristeluun esimerkiksi yrttejä tai kurkkua

Brunssi on siitä kiva juttu, että se yhdistää helposti kaikki kolme vinkkiä. Alustus; hyvin ehtii käydä heittämässä lenkin ennen herkuttelua. Mausteeksi nälkää; todellakin kasvaa aamupäivää odotellessa. Ja ajoitus puoliltapäivin; täydellistä. Itse asiassa eilen brunssilla tyttöjen kanssa toteutui neljäskin kohta; munavoi mun äidin tapaan. Heh ja nam. 
Eikä tietenkään sovi unohtaa seuraa. Rento, rauhallinen ja rakas. Lauantai ei kai voi alkaa paremmin?

Oikeastaan. Jos saisin päättää, jokainen päivä alkaisi rauhallisella brunssilla; vatsa suloisen täynnä sitä jaksaisi porskuttaa pitkänkin päivän erittäin tyytyväisenä ja hymy huulilla. Uskoisin.

Toteutettu yhteistyössä Petran ja Marissan kanssa. Kiitos. ❤

aamiainen · aamu · huumori · Ruoka · ruokavinkki · yliopisto

Tutkivaa journalismia: maista luomu.

Elina12 kommenttia
Niin kumpaa tämä oli? Okei. Siis nam. Kyllä vaan huomaa eron. Selkeästi. Maun lisäksi tässä suutuntumassa. Oikeastaan koostumuksessakin. Mmmmh. Jotenkin, jotenkin. Joo just, puhtaamman makuista! Ei yhtään tunkkaista, eikä – no tuon toisen kaltaista. Tulee mieleen iloisesti kasvavat korret. Ja sellainen huivipäinen tyttö keräilemässä niitä hymyillen.
Se oli mielipide. Makuelämyksen kuvailu. Kai. Johon vastaus voi olla jotain seuraavanlaista.

Ai, ihanko sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen tyttö poimimassa kaurankorsia pellolta? Olisikohan nimi vielä Elovena. Hah. Nyt kyllä kuvittelet kaiken. Ihan samaa tavaraa maultaan. Joo ja siltä suutuntumaltaan. Ei näitä pysty erottamaan edes koostumukselta. Liisteri, mikä liisteri –  mikrotettuna meinaan. Mielipiteesi perustuu puhtaaseen tietoon, ei aistittuun makueroon. Oikeasti. Pöhkö. 

Joo paitsi. Nimi ei voinut olla Elovena. Kaurahiutaleeni ovat aina merkkiä Rainbow.
No katsotaan! Varmana tiedän, mitä maistan. Että niih. Tehdään sokkotesti.

Aikamoinen dilemma. Eroaako luomu ratkaisevasti maultaan? Voiko luonnonmukaisesti kasvatettua maistaa? Jos voi, onko se tietoon vai todellakin makuaistimukseen perustuva havainto? Kun äiti jo aikoinaan opetti, ettei makumieltymyksistä tai mielipideasioista voi kiistellä. Silti meillä kiistellään vähän. Ja sen vuoksi oli pakko yrittää ottaa selvää. Onko luomukaurahiutaleiden tunnistus tai tunnistamattomuus edes mielipideasia, makukysymys? 

Okei. Asia todellakin on tässä taloudessa hivenen kiistelty ja kiistanalainen. Mutta sitäkin enemmän se on mielestäni hyvinkin mielenkiintoinen. Yliopistolla opintopolkuani miettiessäni ole pohtinut erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja; yksi kiinnostavista on juurikin aistinvarainen tutkimus. Puhtaasti aistittavan laadun tutkimisen lisäksi minua kiehtoo kovasti ruokamieltymykset ja niiden muutokset sekä geneettinen tausta.
Katsotaan vain.

Kulho vesikaurapuuroa. Toinen kulho luomukaurapuuroa, veteen tehty sekin. Ei mausteita, lisukkeita, ei mitään ylimääräistä. Kummassakaan. Kaksi koehenkilöä. Minä ja hän. Ennakko-oletuksia kaksi myös; pystyn-erottamaan-piste ja en-pysty-erottamaan-piste. Testikertoja kolme eli kuusi lusikallista puuroa. Kummallakin. Mitähän sitä veikkaisi tulokseksi?

Koehenkilö yksi, joka ei uskonut tunnistavansa.
Ensimmäisellä kerralla hänen arvauksensa osui nappiin. Silkkaa tuuria.
Toisella kierroksella hän tiesi myös aivan oikein. Oho, mikä munkki.
Kolmannella yritykselläkin luomupuuro tunnistettiin hienosti. Hups.
Koehenkilö kaksi, joka uskoi tunnistavansa.
Ensimmäisellä kerralla hän todellakin tunnisti oikean puuron. Hahaa.
Toisella kierroksella hän tiesi myös epäröimättä. Juuri näin.
Kolmannella yrityksellä tuli kuitenkin virhearvio. Ainoastaan keskittymisenpuutetta.

Oli, miten oli. Maistui, miltä maistui. Koskaan ei kannata tokaista lopuksi mitä mä sanoin.
 

Virheprosentti; 2%. Tutkimus toteutettu aamupöpperössä. 

aamiainen · aamu · brunssi · Ruoka

Lauantain myöhäinen brunssi – kello yhdeksän.

Elina10 kommenttia
Auvoinen aamun aloitus. Täydellinen alku päivälle. 
Millainenko?
”Pitkät yöunet ja pitkään nukkuminen. Seuraa ihana vetelöityminen; sohvalla lojumista maailmaa sen enempää ajattelematta. Rauhassa heräileminen ja muutaman tunnin varoitusajalla brunssipöytää tai hyvin myöhäistä aamupalaa – sopivan pienesti eli aika niukasti. Mieluiten lämmintä, kuumaa, vaikka polttavaa – ei kuitenkaan missään nimessä väljähtäneen kylmää. Hrrr. Hitaasti nautiskellen ja jokaista suupalaa maistellen. Keskustellen ja ajatuksia vaihtaen. Sitten myös. Ehdottomasti isosti porukkaa. Siis paljon ihmisiä silmien avaamisesta asti; yhdessä aamupalan valmistusta ja kahvin hörppimistä. Ehkä taustamusiikkia, kunhan on naurua. Hersyvää ja kovaa. Niin juu. Suuhun ainoastaan makeaa, suolainen saa aamuisin niin etomaan. Puoliltapäivin sitä alkaa ehkä jo unihiekat karisemaan. Aikaisintaan.”
Sellainen. 
Kun kääntää kaiken vielä ylösalaisin ja päinvastoin. 
Kuulostaa kyllä kovin täydelliseltä. Sellaiselta, että kuuluisi tykätä. Naurusta ja löhöilystä aamussa, ihmisistä ja höpöttämisestä aamiaisella. Ollaan silti ihan rehellisiä? Aamuihmisiäkin on erilaisia. Minä olen isosti early bird, mutta samalla aamuisin helposti myös loner. Ihan vähän erakko, hiljaisuudesta ja omasta ajasta nauttiva pohdiskelija. Aamuisin siis. Päässä oopperan veroinen sinfonia, mutta suutani en avaa ennen ensimmäistä kahvikupillista. Korkeintaan inahdan huomenet. En ole välttämättä väsynyt, vain vielä virittymätön.

Eilen tein ennätyksen nukuttuani vahingossa kymmentä vaille kahdeksaan. Tänään heräsin tuttuun tapaan ennen kuutta. Pitkistä yöunista kyllä pidän, mutta en aamun ainutlaatuisten tuntien kustannuksella. On maailman ihaninta herätä hiljaiseen asuntoon ja tassutella ihan yksin keittiön pimeyteen. Tuntuu vähän kuin olisi jouluaatto joka aamu. Kipristää masua ja olo tuntuu toiveikkaalta. Olen pienestä asti kokenut aamuissa olevan tietynlaista taikaa. 
Kun silmäni mä auki saan. Ja puurokulhoni edessäni nään. Heräämisestä saattaa helpostikin olla kulunut vasta noin puolitoista minuuttia, kun jo olen tyrkkäämässä mikroon aamupalaani. On miltei sietämätön ajatus, että odottaisin tunnin tai kaksi saadakseni aamuisin syötävää. Olen muutamia kertoja käynyt ennen aamiaista vetämässä nopeat pyrähdykset ulkona – ja joka kerta on tuntunut hassulla tapaa väärältä. Olen niin ehdollistunut siihen, että puuro on ehdottoman ensimmäinen asia päivässäni.
Joo. Paljon suolaa ja pakastinkylmää. Puuroa siis. Laitan kyllä päälle marjojakin ja käytän ensin mikrossa. Lopuksi aina kuitenkin isken koko lautasen kylmettymään pakastimeen. Mitä möykkyisempi, sitä maittavampi. Oikeasti nam. Nopeasti ja paljon kurnivaan vatsaan. Hyvää on, vaikka joka lusikallista ei niin malttaisikaan makustella ja hitaasti nautiskella.
Ja Rinkelin täydellinen aamu. Se päättyy salihousuihin hyppäämiseen – ja jatkuu siitä eteenpäin päivänä.
Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että täydellinen syntyy usein ennenkokemattomasti. Vähintääkin vieraammasta ja vähän yllättävästä. Syntyäkseen täydellisyys saattaa tarvita pienehkön irvistyksen ja tuhahduksen no okei. Onneksi se on ainoastaan hankaluutta irrottautua jo – tai liian usein – koetusta. Tuttu ja turvallinen on hyvää ja kivaa, mutta ihan mahtavaan tarvitaan monestikin jotain hitusen uudehkoa –  tai täysin uutta. Sen vuoksi minulle tärkeät aamutkaan eivät saa olla aina vain sitä samaa. Puurokulhoja yksinäni. Itse asiassa nautin suunnitellessani mahdollisia erilaisia, aamuisia kokemuksia; ystävätäyteisiä brunsseja, oikeasti hitaita, mutta aikaisia aamiaisia Helsingissä, basicpuurojen sijaan kesäkurpitsaisia sellaisia tai ihan villiksi heittäytyessäni kanelisia banaanilettuja Kesolla.

Ei täydellisen aamun määrittely taidakaan olla niin yksinkertaista. Se ei ole jatkuvasti samanlaisena toistuvaa, mutta ei kyllä joka-aamuista erilaisuuttakaan. Täydellinen elämä on mielihyvän mukana kulkemista, kulki se reitti sitten mistä vain. Täydelliset aamutkin ovat varmasti siten tilannesidonnaisia ja vaihtelevat mielen mukaan.
Parasta keskittyä vain kivaan, täydellisyys tulee sivussa itsestään.