Kategoria: aitous

aitous · ajatuksia · Ruoka · ruokavinkki

Kaukana pliisusta.

Elina4 kommenttia
Kun kerran olet tavannut hänet, niin et kyllä voi unohtaa.
Siis, että itsensä voi esitellä toiselle hersyvällä naurulla ja lämpimällä hymyllä. Että toisen mieleen voi jäädä tutkailevalla katseella ja innostuksesta hehkuvilla poskilla. Että maailmaan on mahdollista jättää jälkiä omilla ajatuksilla tai teoilla. Että pelkällä olemuksella voi saada toisen sydämen sykkimään. Että viehättävyys ja kiinnostavuus  syntyvät ihmisen omasta persoonasta.
Että silmät sidottuinakin sinä pidät häntä maailmankaikkeuden kauneimpana ihmisenä. Kuulet hänen äänestään paljon ja tunnet hänen aidon läsnäolonsa. Sinä et ole ollut kiinnittämättä hänen ulkonäköönsä huomiota sen vajavaisuuden vuoksi, vaan ainoastaan tarpeettomuuden takia: mitä väliä kääreillä, jos on nähnyt jo sisälle.
Voiko toisesta sanoa mitään kauniimpaa, sellaista, joka on samalla jopa merkityksellisempää?
Jos joskus käväisisin jonkun toisen ajatuksissa, haluaisin ehdottomasti minut muistettavan muusta kuin ulkoisista seikoista. Vaikka valoisasta luonteesta tai ymmärtäväisestä katseesta.
Älä huoli. Et sä ole pliisu. Sullahan on ajatuksissa vaikka mitä ja kuinka paljon. Sä sisällät hirveän paljon. Harvemmin ihminen on oikeasti pliisu. Kun ei se ole maantienharmaan värisiä hiuksia tai beesejä neuleita, vaan ihan jotain muuta. Sellaista välinpitämättömyyttä elämää kohtaan.
Tylsän näköinen, yksinkertainen, maultaan tuhannesti herkullisempi, kaikkea muuta kuin pliisu: 
savutofu-riisi-cashewpähkinäpata
Riisiä
Savutofua
Sipulia
Valkosipulia
Mustapippuria
(Suolaa)
Cashewpähkinöitä
Keitä riisi ja kuullota sipuli pannulla. Leikkaa tofu sopivan kokoisiksi paloiksi ja lisää kuuman riisin joukkoon. Lisää myös paistettu sipuli. Sitten mausta ja sekoita. Ripottele annoksen päälle ennen tarjoilua cashewpähkinöitä. 


No. Mistä sitä sitten tietää, ettei ole sisällöltään pliisu? 
Katsos, joukkoon ei ole tarvetta lisätä mitään. Edes ketsuppia. 

aitous · onnellisuus

Nuoren naisen pohdintoja.

ElinaKommentoi
 Jos olisin pelkkä sisin ilman kuorta.

Jos katsoisitkin minua? Pyyhkäisisit hiussuortuvan kasvoiltani ja vain vilkaisisit vaatteitani. Kertoisit ehkä riittämättömyydestä, ettei sellaista ole minussa. Haluaisit sanoa, että pallo ja raita sopivat yhteen – minun päälläni. Että kulkisit kanssani vaikka reikäpaidassa, kunhan en vain peittäisi silmiäni. Sulkisi sinua elämästäni. Et pelkäisi harvenevia hiuksia, et kasvavaa mahanseutua, et vierähtäviä vuosia. Jaksaisit rakastaa. Sillä joka päivä sinä näkisit edelleen minut.

Jos heittäisitkin yläfemman? Taputtaisit selkään ja huikkaisit ens treeniin. Nauraisit jutuilleni. Minä nauraisin aivan varmasti räkäisesti takaisin. Kyllä osaisin – tokaistakin hei jäbä oli hyvää settii. Haluaisin, että sen kuulisit. Kuin mies miehelle olisi silloin kuin mies naiselle. Ja toisinpäin. Puhuisimme kuin ystävä toiselle. Saattaisin punata huuliani, roikuttaa rengasta korvassani tai kantaa veskassa käsipeiliäni. Näkisit siltikin vain minut. Mahtityyppinä. Toivoisin.
Jos kuitenkin avaisit suusi? Antaisit sanojesi tavoittaa minut – kiertoteittä. Sinulta suoraan minulle, minulta tarvittaessa myös sinulle. Kärkkäästi, terävästikin. Kuten aina silloin ennen nukkeleikkien loppua. Muistatko. Uskoisit, ettei se ole kestämistä. Ainoastaan selänkääntäminen on minusta surullista. Perätön puhe saisi ehkä hännän, johon yhdessä tarttuisimme. Viskaisimme pois välistämme. Luottaisit näkemääsi, minuun, ystävääsi.
Jos vastaamiseen sijaan kertoisit? Jo ennen tätä kysymystä: uskaltaisinko. Sinulta kuulisin, ettei minusta ole vain johonkin – vaan juuri siihen epäröimääni. Siten ehkä osoittaisit hiljaa selkäni takana seisovaa luottamustasi. Jota toisinaan kasvaessani epäilin, sääliksikin arvelin. Kenties sinun ansiostasi vihdoin uskoisin, että vähintäänkin olen pieni muiden joukossa. Siellä niin keskellä. En kuitenkaan koskaan yksin tässä maailmassa. Sillä sinä kyllä liikkeitäni seuraisit. Minne ikinä menisinkin, mukanani pysyisit ja minut aina tyttärenäsi näkisit. 


Kyllä se kai rohkaisisi. 
Että näkisitte minut oikeasti.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Ajatuksia omintakeisuudesta.

Elina2 kommenttia
Jännä juttu.
En ole koskaan ollut kovin halukas erottumaan massasta. En ehkä kyllin rohkeakaan. On ollut aina hyvä asia, että sulaudun joukkoon. En ole koskaan kaivannut katseita. Tai huomiota. Minulle on riittänyt, että olen hyväksytty. Että olen riittävä. Etenkin mitä tulee ulkonäköön. Olen aina pukeutunut kuten itse haluan, mutta valinnut siltikin ne hillitymmät vaatteet vaihtoehdoista. Luulen, että tiedostamattomasti vältän kaikkea huomiotaherättävää. En koe omaperäisyyden sinänsä olevan tavoiteltava asia. Kunhan on kiva ja viihtyisä olla itsensä kanssa. On ihan okei olla vain osa jotakin. Ei aina tarvitse yrittää olla valtavan ainutlaatuinen ja uniikki yksilö. Eivät monetkaan eliöt selviäisi hengissä, jos erottuisivat muista kaltaisistaan persoonallisella ulkomuodolla.
Siltikin ajatelessani blogiani ja kirjoitustyyliäni erotan selkeästi oman tyylini. Omaperäisyyttäkin. Sanaa on kyllä käytetty kuvailemaan tekstejäni. En koskaan mieti tyylilinjauksia, oikeastaan en aihevalintojakaan. Kirjoitan, mitä mieleen juolahtaa. Aika usein hetken hurmoksessa. Voin synnyttää sanoista ihan mitä vain. Ja se on perin kiehtovaa. On hassua, ettei tällaisella enemmän tai vähemmän entisellä epävarmalla tule mieleenkään pelätä kirjoittaa jotakin; päinvastoin. Elina, rohkea teksti. Minäkö? Peloton? Monesti olen joutunut miettimään, ovatko rohkeus, omintakeisuus ja persoonallisuus sävyltään millaisia. Minä kun olen aina pitänyt itseäni hyvänä, jos en erotu liiaksi muista. 
En ole kova kertomaan itsestäni – varsinkaan jos kyseessä ei ole oikein läheinen ihminen. Kyselen mielelläni, kuuntelen kernaasti. Kerron itsestäni toisen kysyessä, mutta en koe tarvetta pyörittää jutustelua koko aikaa oman elämäni ympärillä. Olen otettu, jos toista kiinnostaa elämäni ja ajatukseni.  On hienoa kertoa oma mielipide ääneen, kun sillä on jotakin painoarvoa. Yletön levittely ei niinkään tunnu järkevältä. Vastavuoroisuus kaikesta huolimatta on monen juttutuokion suola.
Myönnän. Asia, jossa minä olen ihan hyvä, on itsestäni ja omista kokemuksistani kirjoittaminen. Teksteissäni omat ajatukseni ovat keskiössä; ne kertovat minusta. Se tuntuu välillä kauempaa katsottuna oudolta. Tunnistan tarpeen kirjoittaa, mutta en millään tavoin halua tyrkyttää itseäni. En kuitenkaan koskaan kirjoittaessani mieti, vaikutanko valtavan itsekeskeiseltä omia asioita puidessani – kuten varmasti tekisin, jos puhuisin ääneen samalla tavoin. Tuntuu hyvältä ja oikealta ja hyvä niin. Tekstejäni jos oikein lukee, saattaa ymmärtää useiden niiden olevan enemmän kuin vain minä-muotoista itsetutkiskelua; ei ehkä yleistystä, mutta samaistumisen mahdollistavaa. Vastavuoroisuus. On se kirjoitusjutuissakin monesti hirveän tärkeä asia. 
Kun ihminen etsii itseään, hän varmasti etsii samalla myös omaa, itselleen ominaisinta ilmaisukeinoa. Tai ehkä se on yksi ja sama asia? Ihminen on löytänyt ison osan itsestään, kun on löytänyt oman tapansa toteuttaa itseään. Kuulostaa järkevältä. Toisille se voi olla tietty vaatetyyli tai esimerkiksi taide jossain muodossa. Toiset taas ovat loistavia suustaan ja toteuttavat jollain tavoin sitä kautta itseään. Luulen, että minun ilmaisukeinoni on kirjoittaminen. 
Mistäkö tiedän sen?
Ainakin siitä, että harvoin jäädyn kirjoittaessani. Aina tulee jotakin. Lisäksi siitä, että minulle on ihan okei olla huomaamaton, kunhan ajatukseni tuntuvat suurilta. 

aitous · ajatuksia · elämä · syvällistä · ystävät

Mustat nilkkasukat.

Elina6 kommenttia
Toisen mielestä se voi olla pienoinen tabu. Ainakaan asiasta ei puhu monikaan ääneen. Jos sellaista sisällään edes kukaan kantaa. En tiedä. Ehkä se on vain vaiettu tuntemus? Itse olen joskus ajatellut, että jokaisella tunteella on kuitenkin jokin tarkoitus. Ne kertovat jotakin tiedostettua tai tiedostamatonta. Ajatuksista tai vieteistä. Minä olen mieltänyt kyseisen tuntemuksen merkkinä välittämisestä. Siitä, että ihmisen haluaa olevan osa omaa elämää. Ennemminkin kai osoituksena kiintymyksestä kuin rakkaudesta, vaikka selvärajaista eroa hiekkaan onkin hankala piirtää. Vain hienon hieno vivahde, poikkiviiva, joka erottaa. Kiintymys haluaa hiljaisesti omistaa, tosin ei välttämättä pyri siihen laisinkaan. Rakkaus voi katsella kauempaa, hyväksyy välimatkankin helpommin. Sisältääkö rakkaus kiintymyksen? Vai onko se vain päässyt pidemmälle, jättänyt jo taakse kiintymyksen etapin?
Vähän kuin. Perheenjäseniä rakastaa. Parhaimpiin ystäviin kiintyy. Vähemmän tuttuihinkin voi kiintyä. Yhdessä vietetty aika synnyttää kiintymystä. Yksiin menevät ajatukset liittävät yhteen. Samaistuminen saa aikaan siteitä kahden ihmisen välillä. Toisinaan toisen pelkkä näkeminen luo yhteyden. Kiintymys on kai hivenen itsekkäämpää kuin rakkaus; vaikka molemmissa keskiössä onkin oman minän sijaan toinen. Jos arvailla pitäisi, kiintymys on useammin yksipuolista. Voiko se kuitenkaan kasvaa täyteen mittaansa ilman vastakaikua? Rakkaus ei ainakaan. Lisäksi kiintymys ei ole aivan yhtä vakaa. Vahva se voi olla kuin rakkaus, mutta ei niin luottavainen.
Rakkaus on usein niin vahva, että sulkee kuulumattomat ulkopuolelle. Rakkaudella pitäisi ainakin olla itseluottamusta riittävästi seistäkseen omilla jaloilla. Kiintymys taas voi hyvinkin olla kovin vaikutealtis. Se ei ole vain kahden ihmisen välinen, vaan helposti – sanattomassa – vuoropuhelussa ympäristön kanssa. Kiintymys on se, joka useammin arvelee ja epäröi.
Niin. Onkohan kukaan koskaan tuntenut sitä? Onkohan kukaan koskaan ollut pikkuisen mustasukkainen ystävistään?

Kun hän kertoo innoissaan uusista tuttavistaan, sitä nyökyttelee vilpittömästi mukana; kuinka mahtavaa! Pelkkää hyvää, hänelle haluaa vain pelkkää hyvää ja sen vuoksi häntä kai kannustaakin; rohkeasti kaikkeen vain mukaan, ettet yksin jää! Yksinkertaista suussa, mutta hyvin monimutkaista päässä. Ethän vain minua kuitenkaan unohda? Hento mustasukkaisuuden puuska. Sekö se oli?
Kun hän kirjoittaa viestiä koulukaverilleen, sanat muodostavat mahdottoman mukavan virkkeen. Sille tietenkin hymyilee; ainahan hän niin kiltti on, minullekin. Samalla sitä ehkä mielessä vikkelästi käväisee, että asian laitahan nyt on tosin vähän väärinpäin; hänen sanojaan kun täysin ulkopuolisena silmäilee. Yksi ja kaksi hymynaamaa. Laittaisitko minulle kuitenkin kolme, jooko?
Kenties kyse on vain siitä, että toiselle haluaa olla se ensimmäinen olkapää ja tärkein korvapari. Minä olen se, johon voi ainakin luottaa.
Ei tunne minullekaan kai ole täysin vieras? Koska minä välitän.
aitous · elämä

Kun helposta tuli epäaito.

Elina2 kommenttia

Olisi helppoa olla hyväntekijä, jos olisi enemmän rahaa.

Olisi helppoa olla esimerkkinä, jos tietäisi aina järkevimmän toimintatavan.

Olisi helppoa olla tukena, jos osaisi oikeat sanat.

Olisi helppoa välttää kinoja, jos ei koskaan kyseenalaistaisi mitään.

Olisi helppoa edetä, jos ei koskaan katselisi taaksepäin.

Olisi helppoa olla aina rationaalinen, jos tunteet pystyisi sivuuttamaan.

Olisi helppoa olla joka tilanteessa täysin vilpitön, jos pystyisi olla kuuntelematta ennakkoluuloja.

Olisi helppoa kantaa toisen murheita, jos omat ongelmat eivät koskaan painaisi.

Olisi helppoa olla aina valmis auttamaan, jos tervettä itsekkyyttä ei omaisi lainkaan.

Olisi helppoa olla miellyttävä, jos tietäisi aina, mitä toinen haluaa.

Olisi helppo olla aina samaa mieltä, jos valehdellessa pystyisi katsoa toista silmiin.

Tietyillä toimenpiteillä elämän voi tehdä helpoksi. Helpommaksi. Hyvin helpoksi. Voi tukahduttaa, sivuuttaa, olla ottamatta huomioon tai kylmästi skipata. Voi perustella sanansa ja tekonsa muulla kuin rehellisyydellä. Voi olla hiljaa, voi sulkea silmänsä. Voi unohtaa itsensä, voi unohtaa toiset, voi unohtaa tunteet tai järjen. Voi vaikka lakata olemasta. Vain jotta kaikki olisi helpompaa.
Mutta onko kaikki sen arvoista?
Helppo. Se saattaa joissakin konteksteissa olla yhtä kuin epäaito. Ainakin aito, josta on lohko rehellisyyttä poistettu. Antoisa elämä ei ole aina helpointa; se haastaa, pyörittää ja saa ymmälleen. Juuri sen vuoksi sillä on niin paljon tarjota – koko repertuaari. Elämää kannattaa välillä kokeilla  kohdata jatkuvan sivuamisen sijaan.
 
Mitä ajan takaa? 

Sanat suuhun syötettynä. Samanlainen hymy jokaiselle. Opittu fraasi lohduttajana. Toimintatapa yleispätevä. Varmasti toimiva, pintapuolisesti. Kaikille kyllä jotakin, mutta ei kenellekään riittävästi. Jokaisen kaveri, mutta ei kenenkään uskottu ystävä. Paljon, mutta ei mitään kunnolla. Hauska, mutta ei erityisen kiehtova. Hyvin helppo, mutta ei kovin antoisa.

Olisi helppoa aina vain hymyillä, jos oma elämä olisi aina vain helppoa. 
Mutta olisiko hymy silloin aitoa?

Kannattaa kuitenkin yrittää. Hymyillä. Paljon. 🙂
aitous · elämä · itsensä kuuntelu · syvällistä

Hei huomasin, että mä ansaitsen.

Elina2 kommenttia
Välillä unohdan, etten ole kaikkien kärsimyksiä kantava jeesus. Unohdan, etten ole vastuussa kaikesta tapahtuvasta. Toisinaan unohdan, etten ole kuin ihan tavallinen punttimimmi. Unohdan, ettei ole tarvetta olla syömättä suklaata. Joskus unohdan, että on olemassa myös se toinen. Unohdan, ettei vika ole aina minussa. Saatan myös unohtaa, että se voi yhtä lailla olla minussakin. Jonain hetkenä olen unohtaa, etten esiinny toisen ajatuksissa välttämättä omana itsenäni, vaikka tahtoisinkin. Unohdan, ettei asiaa aina kannata lähteä korjaamaan. On tilanteita, kun voin hyvillä mielin unohtaa olla miellyttämättä.
Valehtelisin, jos käyttäisin seuraavan ilmaisemiseen sanaa välillä.
Todella usein unohdan sanoa itselleni mä olen ansainnut tämän. 
Eilen yliopistolla labrassa kokeen päätteeksi tajusin mokanneeni. Huomasin jo alussa tehdyn virheen, jonka vuoksi virheprosentti kasvoi roimasti. Ja kun sitten ajattelematta kuulutin ääneen, etten ollut muistanut huuhdella fosforihappoastian reunoja RO-vedellä, opettajamme tokaisi aivan yhtä spontaanisti ai että miten rehellistä puhetta. Olisiko ollut vaihtoehto jättää kertomatta?
Olen oppinut monia asioita siten, että olen alkanut olla itselleni rehellinen. Rehellinen; en ole pakoillut, olen myöntänyt, olen aktiivisesti etsinyt. Joskus se sattuu, joskus se on tosi hankalaa ja joskus se tuntuu ihan itselleen valehtelulta, kun tunnepohjainen ajatus tuntuu niin aidolta. Kivistää myöntää, ettei joku ihminen vain pidä minusta. Sattuu huomata, että on ajatellut koko elämänsä aivan väärin. Suututtaa tajuta, että on enemmän hakoteillä kuin oikeassa. Ajattelen sen kaiken olevan kuitenkin perusta oppimiselle. Eteenpäin pääsemiselle. Kehittymiselle. Elämästä enemmän nauttimiselle.
 Sinä päivänä ajattelin ansaitsevani luennon sijaan salitreenin ja aika huolettoman mielen.
Sydäntä särkee, kun ajattelen pientä Rinkeliä vetämässä vatsaa sisälle koulun käytävällä ja laskemassa pikkuisia masumakkaroita balettitunnilla. Tuijottamassa punaisia poskiaan peilistä ja miettimässä, onko ystävän pettämistä keskeyttää yökyläily koti-ikävän vuoksi. Miksi ajattelit niin, miksi teit niin! Ihan kaikki koettu saa ajattelemaan. Ja niistä ajatuksista olen kiitollinen. Ajattelu synnyttää jäsentelyä. Jäsentely ehkä paljastaa oivalluksia. Oivallukset ovat usein rehellisiä. Rehellisyys saa aikaan kokemuksista oppimista. Liian kauan peilasin itseäni muiden kautta.
Olen oppinut ajattelemaan, että minä olen ansainnut. Suklaanpalan, skipatun luennon tai kiitoksen. Pienen löysäilyn ja vastuun delegoimisen. Mutta myös perustellun palautteen ja virheiden tekemisen. Olen oppinut huomaamaan, että asiat kulkevat eteenpäin ilman toimenpiteitänikin. Joskus ehkä jopa parempaan suuntaan. Olen oppinut luottamaan itseeni ja omaan arvooni.
Ja jos joku päivä vielä sorrun yrittämään, yrittämään, niin hirveästi yrittämään ja itseäni jatkuvasti vähättelemään, tiedän, ettei tarvitse kuin alkaa olla taas rehellinen itselle. Kyllä sitä taas oppii.

aitous · elämä · ihana arki · oma hyvinvointi

Itse Lempeä.

ElinaKommentoi

 

Pehmoista. Kaksi päivä. Niin pehmeää. Että on kuin leijuisi eteenpäin. Mietin lyökö sydän enää olleenkaan. Olenko ruumiissa kiinni laisinkaan. Anna koskettaa! Välillä rosoista pintaa. Vain jotta uskoisin ajan ja paikan, tämän pehmeän olon. Riipivä syystuuli tuntuu liian lempeältä kasvojen iholla. Miltei. Sillä silittää ei kai voi koskaan liikaa. Liitelen pää pilvissä. Ilman haaveilevia ajatuksia. Tunne on niin pehmeä, etten kai sovi kuin kaulasta alaspäin maanpinnalle.
Mietin pitkään, kuinka kirjoittaisin. Pohdin, kuinka sitä kuvailisin. Olotilaa viime päivinä. Kun oikeastaan sitä kuvaa täydellisesti vain yksi sana. Ja se harmittaa. Sillä adjektiivi on yksinkertainen. Se on kulunutkin. Kovin arkinen. Ei mitenkään moniulotteinen. Tai tulkinnallinen. Siltikin osuva. Pehmeä. 
Kaikki on tuntunut niin pehmeältä;
Vähän kuin avaisin suun, antaisin ensimmäisten vokaalien valua ulos, muodostuisi sana aalto. 
Vähän kuin liitelisin kampukselta rautatieasemalle ja toisinpäin. Ilman todellisuuteen tipauttavia, tömähtäviä askeleita.
Vähän kuin katselisin juoksulenkillä maisemien vilahtavan ohi. Kuten istuessani junassa. Mutta ainoa asia, jonka todella tunnen, on ilmassa yksinään leijuva pääni ja yhtä irralliset ajatukseni. Ainoastaan juoksevia jalkoja sivusta seuraavat silmät kiinnittävät minut todellisuuteen.
Vähän kuin havahtuisin kotiovella miettimään, juoksinko koko lenkkiä sittenkään. 
Vähän kuin täysmaitoon tehty kukkakaalimuussi. Kuin ruokakermalla pyöristetyt aurinkovihannekset.
Aika lailla kuin olisi rauha koko kehossa, tuolla pikkuvarpaassakin.
Vähän kuin tunne, jonka iltatreenit ovat saaneet aikaan. Pusken, pusken ja pusken, näen hikisen peilikuvan ja punaisen naaman. Irvistän. Siltikään mikään ei tunnu missään, rasituksenkin huomaan vain katsomalla. Kuin silmäilisin ulkopuolisen käsiä; kyllä ne täristä taitavat. Ja siltikin lihaskivut seuraavana päivänä ovat kovimmat aikoihin. 
Vähän kuin  pumpuli ihoa vasten.
Vähän kuin äidin kämmenselkä.
Vähän kuin maapähkinävoilusikallinen keskellä yötä.
Vähän kuin suustani ilman lupaa ulos päässyt naurunpyrskähdys. Täydellisen spontaani, siten myös aito. Havahdun hymyileväni sävähdyttävän väriselle liuokselle laboratoriossa;
vähän kuin fenoliftaleenin aikaansaama vaaleanpunainen. 
Vähän kuin aamun kirkkaat ajatukset, joita päivä ei ole vielä ehtinyt sutata. Vähän kuin aamun leijuva olotila, kun vasta oikea jalka on ehtinyt koskettaa todellisuutta, kylmää lattiaa.
Vähän kuin elämän tuntuessa helpolta.
Vähän kuin. Mun sisään olisi muuttanut itse Lempeä.

aitous · elämä · Indiedays Inspiration · itsensä kuuntelu

Mä haluun taas mustat kynnenaluset ja oikein pyöreät posket.

Elina6 kommenttia
Kyllä mä sen ongelman vielä löydän. 
En koe olevani melankolinen ihminen. Tai kovin negatiivinenkaan persoona. Pidän hymyilemisestä ja nauruun tikahtuminen on tosi kivaa. Rinkeli tykkää. Mielestäni on hauska ajatus hypellä katua pitkin kotiin ja hyräillä hiljaa muapa ei turhat huolet paina. Pyörähtää sitten ja katsoa ylös taivaalle, naurahtaa hahaa. Siten kuin musikaaleissa aina tehdään, vähän teatraalisesti. Koen olevani helposti innostuva ja aika intohimoinen eläjä. Niin, silloin kun tunnen olevani vapaa. 
Välillä pelästyn. Hyvää oloa. Vapautunutta tunnetta. Elämä tuntuu ikään kuin liian helpolta. Olen koko elämäni ollut kova huolestuja. Huolestun asioista, jotka monelta menisivät vain ohi korvien. Tai asioista, jotka todellisuudessa vaatisivat ehkä vain kommentin tai pari – ei jatkuvaa vatvomista. Mielestäni on ikävä ajatella, että teen ongelmia. Siis turhia sellaisia. Ongelma kun on oikeastaan aika kokemuspohjaista. En minä niitä itselleni leivo tarkoituksella. Minusta vain tuntuu ehkä keskimääräistä useammin jokin asia ongelmalliselta. Ja se taas voi johtua monestakin asiasta; poikkeuksellisen vahvasta tunnemaailmasta, koetuista asioista tai tavasta tarttua ja analysoida, liikaakin. Ehkä myös siitä huolestujan piirteestä.
Kuin ei osaisi elää tyhjin käsin. Ilman taakkaa harteilla. Jos vain viskaisi sen nurkkaan, kuten pienenä koulurepun kotiin tullessa?
Katsotaas. Olen huolestunut tällä viikolla ainakin siitä, etten unohduksen vuoksi pääse tekemään maanantain tenttiä. Ja kun sain tiedon pääseväni, kriiseilin, etten haluakaan mennä, koska en osaa – mitään. Sitten ongelmalliselta tuntui kampaan tarttuneet hiukset; vaikka kampaajan mukaan hiustenlähtökin on kausittaista. Kestosuosikki nykyään – etenkin talven tullen – on ikävän tummat silmänaluset, joiden ajattelusta en vain pääse yli. Joo ja niin! Panikoin myös sitä, miten opin ensi viikosta alkaen treenaamaan iltaisin. Mietin myös tosi paljon meidän hunajapurkkia. Että miten se nyt säilyy kaapissa ja täytyykö se syödä mahdollisimman pian pois – kilon purkki ja teelusikka päivässä.
True Rinkeli.
Ja nyt ihan lähipäivinä. Olen miettinyt kuumeisesti, mahdanko olla riittävän hieno tämän illan juhlissa. Ovatko tamineet riittävän hyvät. Onko pakko sipsutella korkkareissa. Kehtaako sitä edes mennä. Vatvon, kierrän kehää, vaikka se ei johdakaan yhtään mihinkään. Tai no johtaa.  Se päättyy aina toteamukseen no tällainen mä oon. Niin. Millainen sä sit oot?

Mun intohimo on elämä. Treenaaminen. Erilaiset tunteet. Kirjoittaminen. Mun intohimo ei todellakaan ole muoti. Ei merkkivaatteet tai vintagetakit. Mä haluan näyttää siistiltä, mutta mä en halua elää ulkonäkökeskeistä elämää. Koska mä olen huomannut olevani sitä onnellisempi, mitä vähemmän mä kiinnitän ulkonäkööni huomiota. Mä olen joskus ylikorostanut elämässäni vaatteita ja ulkonäköä. Mutta silloin mä en ollutkaan mä. Vaan jotain ihan muuta. Oikeasti mä mieluummin juoksen ulkona täysiä ja katson peilistä punoittavia, pyöreitä poskia kuin mietin moista. Välillä musta tuntuu, että oikeasti haluaisin isot kissanposket taas, kuten pienellä Rinkelillä. Ne kuuluvat mulle. Ihan oikeasti mulla oli aina pikkutyttönä mustat kynnenaluset. Ei sen vuoksi, että olisin ollut jotenkin resuinen, vaan sen vuoksi, että olin kova touhuamaan: rapsuttamaan Ukkelin kuolaimista töhnää pois ja pilkkomaan isin kanssa saunapuita pihalla. Joskus pienenä mä halusin huulipunaa. Mutta vain sen vuoksi, että äitikin laittoi. Kyllä musta on nykyään mukava kulkea kivan näköisissä vaatteissa. Mutta se, miltä näytän ei todellakaan ole päivän kohokohta tai tarkoitus. Pikkuinen sivuseikka. Mä haluan keskittyä siihen, että mun pikkurillin päässäkin tuntuu elämä. 
Joten. Oliko tässä vielä jokin ongelma? Sitä minäkin.
Tänään illalla voisin pukea oikein leveän hymyn.