ajatuksia · itsetutkiskelu

Keskeneräinen tarina minästä ja hänestä.

Minä ja hän.

Tässä on kertomus minästä ja hänestä. Eli toisin sanoen minuudesta. Olipa kerran siis minä ja hän, he, joiden tarina on edelleen käynnissä.

Hän kulkee aina edellä. Minä aina perässä.

Hän tietää aina paremmin. Minä aina vähemmän.

Hän osaa aina kaiken. Minä aina vain puolet siitä.

Hän haluaa minuudesta aina jotakin enemmän. Minä ei aina halua minuudesta mitään.

Ja hän kertoo sen aina sättimällä, puutteita luettelemalla. Tyytyväisyys minuuteen ei lukeudu häneen. Hän nimittäin elää tyytymättömyydestä; elon ehtonsa se on. Hän on kahdesta äänekkäämpi, minä hiljaisempi. Etulyöntiasemahan se sellainen – pystyy huutelullaan peittämään alleen kuiskaukset hetken seisahtumisesta. Hän on saappaan verran minää aina edellä. Tarkoituksenaan ehkä osoittaa, minne asti on minän vielä päästävä.

”Minä, olet vasta jotakin hypättyäsi tämän hiekkaan piirretyn viivan yli!”, hän usein huutelee minälle. Toisina päivinä hän hyppyyttää mahdottomuuksienkin yli. Usein hän tyytyy vain kertomaan riittämättömyydestä.

blogi690

Hän haluaisi kasvattaa minuudesta jotakin mahtavaa, kai. Koska miksi muuten hän asettaisi jatkuvasti tavoitteita minälle. Minä vaan harvoin tahtoo mitään sellaista – jos koskaan. Minä kun haluaisi koettaa olla vain sellainen kuin sattuu olemaan. ”Tässä on hyvä näin”, minä usein kuin varkain pohtii. Hankalaksi minän toiveen vain tekee hänen kovaäänisyys ja periksiantamattomuus.

Ei hän paha ole. Täysin sopimaton tosin kyllä minän kanssa elämään. Ehkä sen vuoksi he ovat edelleen minä ja hän. Mahtavatkohan koskaan kasvaa yhdeksi minuudeksi.

Se olisi minän ja hänen tarinan loppu. Minällä on siihen jo hoppu. Joku päivä varmasti vielä hänelläkin on toiveena samainen loppu.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Ei tunneta, sekasyöjä. Terveisin vege.

Moi. Kuka sä olet? Tunnetaanko me? Mä olen siis vegaani, heippa.

En mä usko. Mä olen meinaa sekasyöjä, moi vaan.  

En ihmettelisi, vaikka vielä joku päivä tervehdittäisiin tällä tavoin. Sillä näin kärjistettynä välillä tuntuu, että kahden ihmisen tavatessa aika lähellä päällimmäisiä ajatuksia on heidän ruokaideologiansa. Ehkä nykypäivän ystäväkirjoissakin on raksi ruutuun -periaatteella kysymys eläinperäisten tuotteiden kuluttamisesta. Eikä siinä mitään. Toivon mukaan koskaan ei tarvitse kuitenkaan tervehtiä ketään eri ihmisarvoihin jaottelemalla.

Terve. Hei mikä sun ihmiarvo onkaan? 

Vegaanihan se.

Vau. Mä oon vaan tällanen pesco-ovo-vege.

Ihan säännöllisin väliajoin pyrin unohtamaan päivittäisestä ruokavaliostani lihan. Sekasyöjyydestäni huolimatta siis. Toisaalta säännöllisesti pyrin jättämään ruokavaliostani pois myös härkikset, nyhtikset, tofut ja sensellaiset. Silloin tavoitteeni on keskittyä ihan vain kasviksiin ja siihen, mitä niistä saa itse aikaiseksi. Koska kaikenlaisten uusien innovaatioiden viidakossa sitä tuppaa unohtamaan ne kaikkein yksinkertaisimmat. No, vaikka itsetehdyt kasvispihvit.

Vaikka en itsekään kuluta lihaa suuria määriä ja ymmärrän hyvin vegaanisuutta seuraavia, älytön omasta ruokavaliosta ääntä pitäminen saa minut  kuitenkin tahtomattani karttamaan senkaltaisia ihmisiä. Kai koska liitän sellaiseen helposti hyvin negatiivisen energian ja jollain tapaa myös pelkään tuomitsemista; jos elänkin eri valintojen kanssa. En minäkään ole tosissani koskaan tuominnut tai ylenkatsonut ihmisiä, jotka käyttävät alkoholia. Ehkä vähän sama.

Sunnuntaina ruokapöydässäni – tai no oikeammin äidin – oli kasviskimara. Ei vegaaninen, ei välttämättä tahallaan lihattomuuteen pyrkivä, vaan ihan kasvisten ja hyvän maun ilosta.

IMG_20170131_175123.jpg

Täyteläinen tomaattikeitto

5 tomaattia

1 sipuli

öljyä

sopivasti kana- tai kasvislientä

yhtä sopivasti kermaa ja/tai mascarponea

1 keltuainen

basilikaa tai muita yrttejä

Pilko sipuli ja tomaatit. Kuullota ensin sipulia, älä ruskista. Lisää sitten tomaattipalat. Hetken päästä lisää tilkka kana/kasvislientä. Anna tomaattien pehmentyä kunnolla. Sekoita keltuainen ja kerma yhteen ja kaada joukkoon. Lisää lopuksi loput liemet (määrää riippuu siitä, kuinka litkua haluat). Äläkä unohda maustaa.

IMG_20170131_175008.jpg

Yksinkertaisimmat kasvispihvit kermaviilikastikkeella

pätkä kesäkurpitsaa

porkkanoita

palsternakkaa

kaalia

1-2 kananmunaa

öljyä

suolaa ja pippuria

kastikkeeseen 1 prk kermaviiliä + mausteita + kapriksia

Raasta kaikki, sekoita, lisää mausteet ja kananmunat. Paista pannulla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Moi. Oon ihan vaan Elina.

Heippa. Kiva tavata.

ajatuksia · itsetutkiskelu

Sisäisestä kivusta.

Muistan monta sellaista kertaa nuorempana, vähän vanhempanakin, kun minulle on sanottu suoraan sun täytyy kuule oppia olemaan vähän vähemmän herkkä. En tiedä, onko sen tarkoitus todella ollut opettaa kestämään elämää paremmin – valmistaa ehkä tulevaisuuteen? Koen, että sellaiseen minua on kuitenkin kasvatettu. Ja kyllähän minä muistan sanat lopun elämääni. Yhtään vähemmän herkkää minusta ei kuitenkaan ole tullut. Omista yrityksistänikään huolimatta.

Olen ollut vihainen väkisin puskevalle kyyneleelle. Olen myös yrittänyt tukahduttaa kaikenlaista. Mutta kuinka hyvin punastumista pystyy hallita? Juuri yhtä hankalasti kuin herkkyyttäkin.

Kovat sanat ja eleet saavat edelleen aikaan oksettavan olon; sellaisissa tilanteissa kipu rintakehässä ei ole koskaan vähentynyt, vaikka olenkin pitänyt opetetut sanat visusti mielessäni ja kovasti nyökytellyt ookoota.

IMG_20170124_081344.jpg

Ei riitä varmasti miljoonakaan kertomaan siitä määrästä, kun olen kysellyt hiljaisuudelta, miksi maailma on niin kova. Miksi kritiikki ei voisi mennä perille kannustavalla asenteella? Miksi omaa tietoa ja taitoa ei voi osoittaa toisen musertamisen sijaan toista kohottamalla? Miksi vääriä asioita ei voi korjata kunnioittamalla toisen ymmärrystä sen oikeellisuudesta välittämättä? Miksi jokaisen on osattava laittaa kova kovaa vastaan? Miksi hyökkäävä suhtautuminen ei saisi lamaannuttaa?

Olen ehtinyt elämäni aikana epäillä pystyvyyttäni varmasti jokaisen maailmaan mahtuvan asian suhteen. Itse asiassa olen jopa kyseenalaistanut oman olemassaoloni tarkoitusta. Onko herkälle sopivaa paikkaa muualla kuin hiljaisessa nurkassa? Mieluummin nimittäin olen olematta kuin yksinäni nurkassa.

Ja kaikki vain ja ainoastaan sen vuoksi, että sisälläni tuntuu kipua herkemmin.

Jos olisin onnistunut olemaan vähän vähemmän herkkä ja vähän enemmän jotain muuta, olisinko menettänyt samalla itsestäni muitakin puolia. Empaattisuus, luovuus, ihmistuntemus. Mitä niistä olisi jäljellä?

Auts. Helpottaisi, jos sen sanominen olisi vaihtoehto ookoonyökkäykselle.

ajatuksia · ihana arki · lifestyle · Rinkelin päivä

06.30 viiva 21.00

06.30 Voi kandi taas. Kukaan järkevä ihminen ei varmasti kirjoittele transglutaminaasin asyylinsiirtoreaktioista makkarassa aamulla kuuden jälkeen. Paitsi minä. Paras kai kuitenkin tehdä silloin, kun on tehokkaimmillaan.

07.15 Kolmas kuppi. Laimeaa pikakahvia. Enkä edes totea sarkastisesti nam. Ihan aito nam.

07.45 Itse asiassa en ole kyllä koskaan ollut mikään suihkuihminen. Siis sillä tavalla, että erityisesti nauttisin suihkuttelusta.

09.00 Kakskytneljä vuotta täytettyäni, niin siis aika vähän aikaa sitten, ymmärsin vaatekriisien turhuuden. Toisinaan kriiseilen kyllä siltikin edelleen.

09.01 Ei löydy.

09.02 Päällepantavaa.

09.03 Yhdestäkään laatikosta.

09.30 Riisikakkuja ja rahka. Ei todellakaan lounas, mutta ei kai  kai tähän aikaan välipalakaan. Ei ole vielä edes kova nälkä. Ehkä vain pakon edessä vedetty etukäteistankkaus.

09.32 Juu. Ennakoiva etukäteistankkaus. Voi tätä pakkomiellettä keksiä jokaiselle ruokahetkelle nimi.

09.45 Tuntuu oudolta kävellä. Yleensä juoksen.

IMG_20170124_161801.jpg

10.10 Järvenpään juna-asema ja jatkuvasti pahalla päällä olevat lippuautomaatit.

10.15 Lippu tulostuu juuri, kun juna hiljentää laiturille. Julkisilla kulkeminen tuntuu yllättävän vaivalloiselta sen jälkeen, kun on tottunut kurvaamaan 25 minuutissa yliopistolle.

10.30 Jossain Tiksin kohdalla olen valmis hyppäämään vaikka liikkuvasta junasta ulos. Olen nimittäin katsonut luennon ajan väärin ja menossa turhan takia Viikkiin.

10.35 Mitä kuuluu lahopää? Vähän Tiksin jälkeen selviääkin, että olen kai menossa sittenkin oikeaan aikaan luennolle. Paino sanalla kai.

13.00 Jes. Itse asiassa tämäkään ei ole sarkasmia. Pääsen ehkä sittenkin tekemää aistinvaraisen tutkimuksen projektityön makkaroiden kanssa. Makkaratietämykseni sen kuin kasvaa.

14.38 Vau. Isoin kuppi kahvia, jonka olen koskaan Helsingin kahviloissa saanut.

14.40 Itse asiassa en muista, olenko koskaan istunut yksin kahvilla. Epäilen, sillä niin epäluonnolliselta se tuntuu. Mutta toisaalta hirveän kivalta.

14.50 Iloinen hymy vastaa omaan hymyyni ikkunan takaa. Marissa!

15.10 Voiko motivaatio olla liian korkea? Innostus nyt ainakin. Helsinki City Runin pressitilaisuus saa juoksujalkani vipattamaan – myös toipilaspolven puoleisen.

16.05 Matkalla asemalle höpötän Rinkelin pikakaurasämpylöistä. Jos vaikka torstaina aamiaisella sellaisia, Marissa?

IMG_20170123_111640.jpg

18.00 Jos etukäteisvälipalan on syönyt kello puoli kymppi, niin kuinka kova nälkä on illalla ennen kuutta? No, ainakin näin kova kuin minulla juuri nyt. Kanasalaattia Pepsi Maxilla. Uuh.

18.30 Ei toivoakaan ehtiä tai jaksaa spinningiin. Annan itselleni anteeksi. Ja hyppään kotikuntopyörän selkään.

21.00 Myöhäisherännyt Prison Breakin suhteen. Minä siis.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Vieraasta ikkunasta ulos.

Vaikka kuinka omaa elämää rakastaakin. Niin siltikin. Tulee hetkiä, kun on päästävä tuokioksi pois. Tuijottelemaan vieraasta ikkunasta ulos. Katuja, joilla tuntemattomat ihmiset kiiruhtavat. Olematta itse osallinen. Sitä arki-iltaa, joka silmien edessä etenee.

Nimenomaan se, että saa tarkkailla olematta kuitenkaan osallinen, on elämän voimaannuttavista asioista ehkä yksi parhaimmista.

Koska jokainen ihana, oma elämä sisältää väistämättä taakan. Lastin, jota kannetaan itse pystytettyjen seinien sisällä. Painon, joka pusertaa kohti maata jokaisella tuttuja teitä tallaavalla askeleella. Kuorman, jonka kuskaamista edellytetään ainoastaan omaan elämään kuuluvina päivinä.

IMG_20170121_094136.jpg

Ja kun riittävän kauan pyörii samaa ympyrää. Vaihtamatta ajatuksia. Tuoreempiin. Alkaa pyörryttää. Silmissä sumeta. Eikä täysin tarkasti erota enää sitä, mikä on onni. Ja mikä on arki. Ja mitkä niiden yhteiset ääriviivat ovat.

Tiistai ei tunnu enää viikon toiselta päivältä. Vain tiistailta. Arjen toveri ei enää hohtavalta. Vain arjen toverilta. Omat ajatukset eivät enää jännittäviltä. Vain ajatuksilta.

Kuin vatkaisi kermavaahdon voiksi; liian pitkään, liian samaa, liikaa voimaa. Ja tulos kertoo, kuinka liiallisella pääsee vain aloittamaan koko pienen projektin alusta.

Silloin vieras ikkuna on pakoreitti ulos. Pökerryttävistä ajatuksista. Siihen, että oma pieni projekti. Ikioma elämä. Tuntuu jälleen siltä, että sitä ei tahdo katsella vain sivusta. Vaan olla osa kiiruhtamista. Kotikaduilla. Edetä ihmisten mukana.

Että kaiken tutun. Ja saman vanhan. Keskellä voi jälleen vaivatta vetää sisään ja päästää ulos. Hengittää.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · opiskelu

Voi sä kandi.

Muistilista lähinnä itseäni varten näin aamun pienen kandimittelön jälkimainingeissa. Ehkä joku toinenkin opiskelija on kokenut joskus samanmoista?

1. Hyväksy hermoromahdukset. Jo nyt olen hoksannut kandin kirjoittamisen vaativan lukuisten Pepsi Max -kulautusten ja kahvikupposten lisäksi säännöllisesti myös hermoromahduksia. Siis seuraavanlaisia: sitä luulee menettäneensä jo järkensä, kun ainoa vaihtoehto tuntuu olevan tietokoneen hukuttaminen vessanpönttöön tai kun oven kolahdus, ovikellon soiminen tai suoraan korvaan huutaminen eivät aikaansaa minkäänlaista reaktiota. Usein hermoromahdukset ovat seitsemän tunnin istumisen jälkeen parin virkkeen aikaansaannoksen synnyttämiä. Mutta hei. Minun kirjoitusprosessiini ne vain nähtävästi kuuluvat; seuraavana aamuna sanat ja rakenteet ovat usein kuin ihmeen kaupalla selkeytyneet päässäni.

2. Hylkää sen sijaan itsekriittisyys. Jos en olisi tehnyt jo kandiurakan alkumetreillä itseni kanssa sopimusta siitä, että yritän parhaani mukaan jättää taka-alalle turhan itsekriittisyyden, olisin varmasti edelleen miettimässä täristen ensimmäisen harjoitusesseen kappalejakoa. Itsekriittisyyden hylkääminen on oikeastaan ollut pitkälti epätäydellisyyden hyväksymistä; en millään tavoin tai mitenkään päin voi osata tuottaa täysin virheetöntä tieteellistä tekstiä – en tutkimustiedon tai  kirjoitusasunkaan puolesta. Sen tosiasian nieleminen on ehkä ollut ikävin kurkkuun juuttuva möhkäle.

3. Anna rauha prosessille. Nyt-nyt-nyt. Sellainen olisi tahtini oikeastaan aikalailla kaiken kanssa, jos saisin itse heilutella orkesterin edessä puikkoa. Mutta olen tajunnut, että kandiprosessin on annettava elää välillä myös ihan vain itsekseen; joskus se tarkoittaa muutaman päivän kestävää transglutaminaatitonta ajatuksenjuoksua. Ehkä sitä kutsutaan jonkinlaiseksi kypsyttelyksi. Lisäksi kandia kirjoittaessani erityisen haastavaksi olen kokenut rauhan ylläpitämisen. Myönnän, että minulla on nimittäin tapana kerätä kierroksia miljoonista aukiolevista selaimen välilehdistä ja tekstin vielä selvittämättömistä aukkokohdista.

blogi681.jpg

Peukku tämän hetken suvantovaiheelle.

4. Älä häpeile väheksymisen tunteita. Häpeillä ei pitäisi edes itse tuotettua tekstiä, mutta koska tiedän, etten sellaisesta ehdi päästä irti tämän kandin aikana, olen kovasti yrittänyt opetella olemaan häpemättä sitä, että tuppaan väheksymään omia aikaansaannoksiani. Sellainen satun olemaan ja tällä hetkellä sen on oltava itselleni ihan okei, sillä en luultavasti tule lähettämään yhtäkään versiota ohjaajalleni ilman nolostunutta oloa.

5. Jätä pois henkilökohtaisuus. Osaan kyllä ottaa neuvoja ja korjausehdotuksia vastaan. Ongelma kai onkin se, että koska ajattelen niiden kehittävän ensisijaisesti minua, ei kandityötäni, näen helposti myös virheet virheinä itsessäni, en työssäni. Hyvin helposti luiskahdan ajatukseen, että huono virke tai väärä tieto kertoo jotakin minusta ihmisenä – kuin kandi olisi heijastus minusta itsestäni. Herkkyyteni käsittely kandin kirjoittamisen suhteen on vaatinut itseltäni paljon ylimääräistä aikaa.

6. Anna tulla. Itkun, turhautumisen, kyllästymisen, inspiraation, jopa ylpeyden. Mielestäni viidettätoista sivua saa tuulettaa ja toisaalta täysin väärin rustattua kappaletta hiukan itkeä. Sillä ei mikään kuitenkaan ole elämää vakavampaa.

ajatuksia

Etteikö oikea rakkaus riittäisi.

Mä olin neljä, kun telkkarissa kysyttiin niin. Kuinka pitkälle rakkaus riittää?

Mä olin ehkä yhdeksän, kun elokuvassa sanottiin näin. Rakastan sinua, mutta se ei riitä.

Mä olin pieni tyttönen vasta, kun mietin. Mikä mahtaa olla niin suurta ja monimutkaista, ettei rakkauden voima ja yksinkertaisuus voi riittää voittamaan sitä.

Mä olin vähän vanhempi, kun ymmärsin enemmän. Että sellaista tilannetta kuvataan sanalla raastava. Ja raastavuutta oli kaikkialla; television sarjoissa, elokuvissa, ehkä oikeassa elämässäkin. Ne kaikki kertoivat aina yhdesta asiasta. Että rakkaus on hitsin monimutkaista.

Mä olin jälleen vuosia vanhempi, mutta en ollut vieläkään törmännyt siihen. Rakkaus oli edelleen suurinta mun elämässä – sen riittämättömyys ventovierasta.

Mä olen hurjasti vanhempi nyt. Enkä edelleenkään suostu uskomaan, etteikö oikea rakkaus riittäisi monen edessä. Mä pidän rakkautta yksinkertaisena, vain tilanteet ovat monimutkaisia.IMG_20161216_131021.jpg

Rakkautta kun on monenlaista. Itseä, toista ja useampia kohtaan.

ajatuksia · tulevaisuus

Laula mulle tulevaisuudesta.

Laula mulle tulevaisuudesta. Kerro mulle meidän seuraavasta maanantaista.

Anna mulle odotettavaa. Halua mun kanssa ensi kesän iltaan.

Haaveile mulle ääneen. Ole mulle niistä suurin.

Vaihda mun kanssa puolikkaita. Pidä mun antamastani sun huolettomalla tavallasi huolta.

Rakenna meille yhteistä. Kasaa puhumalla vuoden päässä olevasta ajasta.

Anna mun näkyä. Sun tulevaisuuden suunnitelmissa, jopa jo tehdyissä valinnoissa.

Ota mut mukaan. Automatkalle ja aikaan, joka vasta saapuu.

Älä anna mun kadota. Kiireessäkään sun ajatuksistasi.

blogi679.jpg

On kaksi, joille näin puhua. Toinen niistä olen minä itse. 

 

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · onnellisuus

Elämän rullaamisesta ja vihannesten unohtamisesta.

Rullaapa mun elämä tällä hetkellä perin näppärästi. Se ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen moisesta huikkauksesta?

Ihan samaa minä itsekin ajattelisin. Huikkaajalla menee hyvin; elämän eri osa-alueet tuntuvat olevan hienosti reilassa, mistä on syntynyt positiivinen hyvän olon kierre. Pääosan ajastaan hän varmasti hymyilee, jolloin oikeiden valintojen tekeminen, esimerkiksi mitä tulee omaan hyvinvointiin, on helppoa. Luultavasti hänellä on levollinen mieli useammankin asian suhteen – ja levollisenahan on malttia pysähtyä miettimään esimerkiksi omaan itseensä panostamista. Kaiken kaikkiaan rullaavasta elämästä syntyy mielikuva tasapainoisesta ja onnellisesta arjesta. Eikös.

Vaan mitäpä meinaa elämän rullaaminen sitten minulle?

Ehkä jopa virnistyttää hiukan ajatellessani, miten elämäni onkaan rullannut lähikuukausina niin näppärästi. Itse asiassa virne kylläkin kertoo kai ennemmin siitä, kuinka onnellisen arjen allekirjoitan aivan täysin, mutta kuinka levollisen mielentilan voin ympyröidä lähinnä puuttuvana tekijänä. Sillä juuri se on elämäni rullaamisen pieni dilemma; hymyilen paljon, iloinenkin olen ja sitäkin enemmän innostunut, kun kaikki tuntuu etenevän hienosti, mutta levollisuus uupuu silloin miltei täysin.

Toisin sanoen elämäni rullaamisesta innostuminen tapahtuu aika usein tasapainon kustannuksella.

IMG_20170113_092500.jpg

Käytännössä se kai näkyy unohduksina arjessa ja erityisesti omasta hyvinvoinnista huolehtimisen suhteen. Tiedätkös, parsakaalien uunittaminen alkaa tuntua liian pitkältä ajalta odottaa ja aamuvitamiinit unohtuvat, koska sitä on matkannut ajatuksissa vähintääkin jo valovuoden päähän keittiöstä. Innostuneessa mielentilassa urheilen todella paljon, joskus ehkä liikaakin, kun taas kehonhuolto ja rauhoittuminen ovat lähinnä hupsis-kamaa. Jooga ei malta jäädä edes ajatuksentasolle. Eilen totesin tuloksien olevan aina lopulta konkreettisesti nähtävissä; hetkellisesti köyhtynyt ruokavalio erityisesti kasvisten osalta ja pakkolepo koipikipujen vuoksi. Vaikka hei muistutan: siltikin onnellinen virne naamalla.

Jos sitä vain raaskisi rajoittaa rullaamista? Tosin kai tasapainoa tulevaisuudessa voi jonkin aikaa odotuttaa.

Korjausliikkeenä könkkäsin eilen ostamaan lähikaupasta parsakaalin. Meinasin myös laskeskella investointimahdollisuuksia hieronnan suhteen, vaikka mieluummin  kai laittaisinkin saman summan kuntosalijäsenyyteen ja suksipakettiin.

Millainen sä olet, kun sun elämäsi rullaa?

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Raskaampi puoli.

Olen paljon yrittänyt lähiaikoina pohtia, mikä minusta tekee vaikeahkon ihmisen. Kyllä, vaikean etenkin itselleni, mutta välillä myös läheisilleni. Olen todennut itse monen monta kertaa, että taidan olla toisinaan aika raskas ihminen – toisen rinnalla ja jopa perheenjäsenenä. Sitäkin vielä raskaampi olen kai itselleni.

Olen yrittänyt tarttua kysymykseen miksi. Miksi koen olevani vaikea, vaikka olenkin oikeasti kiltti. Kyllä minä mielestäni olen mukava ihminen, mutta miten ihmeessä samaa aikaa siltikin niin raskas. Vaikka vaikea tai raskas ihminen ei tarkoitakaan pahaa ihmistä, olisi elo siltikin ihan kaikkien kannalta rennompaa, jos olisin kuin virran mukana kulkeva kaarnalaiva; kaikki käy, kunhan suunta on eteenpäin. Mutta kun minä haluan ajelehtia välillä ihan vastavirtaan, takertuakin.

Kuitenkin on yritettävä myös ymmärtää omaa minää: jos elämässä kohtaamia asioita ei varsinaisesti koskaan saa vastaanottaa, vaan ne yksinkertaisesti vain jysähtävät, rauhallinen reagointitapa ei välttämättä ole valttikortti. Jysähtämisellä tarkoitan valtavan voimakasta lähinnä tunteiden maailmaan sijoittuvaa kokemusta, joka syntyy vasteena objektiivisesti täysin tavallisillekin asioille. Jysähdys ei suinkaan ole aina negatiivista ylireagointia, huolestumista tai ahdistusta, vaan se voi olla yhtä hyvin esimerkiksi suuren suurta innostusta ja inspiraation aallonharjalla ratsastamista. Lähinnä kyse on kai asioiden kokemisen voimakkuustasoista.

IMG_20170108_143617.jpg

Kyllä minä tätänykyä jo jonkin verran ymmärrän, että tapa reagoida asioihin ja ajatuksiin kuin kaasu pohjassa tai nasta laudassa, näyttäytyy toisille hyvin raskaana puolena. Sillä kaikessa ihanuudessaan se on myös itselleni raskasta. Eikä kyse kai ole muusta. Voi olla, että niin huolestumisen kuin innostuksenkin piikit tasoittuvat iän myötä. Toisaalta sitä olen odotellut viimeiset kymmenen vuotta. Vuosien aikana olen tullut päätelmään, ettei toisaalta oman itsensä ymmärtäminen aina  riitä: toisten ihmisten keskellähän tässä elellään ja siten ymmärryksen saaminen itseni ulkopuolelta on sekin tärkeää. Että ei minussa välttämättä ole mitään sellaista, jota pitäisi lähteä sen suuremmin muuttamaan.  Myönnän, että on vienyt kohtuuttoman paljon aikaa tajuta, kuinka tärkeää itsestä kertominen ja sillä tavoin ymmärryksen saaminen on; kaikille ei ole itsestäänselvä asia, että henkilökohtaisella muka-maailmanloppullani on harvemmin mitään tekemistä oikean musertumisen kanssa.

Koipitapaturma on tuntunut kuluneina parina viikkoina aina välillä juuri maailmanlopulta. Jos täysin rehellinen olen. Toisaalta taas saadun sähköpostin ydinviesti ”ei tämä nyt ihan kuraa ole” on tuntunut kertakaikkisen mahtavalta jutulta ja monen (yhdenjalan) pompun arvoiselta.