Kategoria: ajatuksia

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Asiaa mun hämmennyksistä.

ElinaKommentoi
Maailman meno saa aika usein minut hämmentymään. Toisella pallon puoliskolla tapahtuva (hurjuus) saa yleensä ennemminkin hämmentyneeksi kuin vihaiseksi. Ehkä siksi, että harvoin voi ketään yksiselitteisesti osoittaa sormella. Toisinaan hämmennyn myös joidenkin ihmisten seurassa. En minä silloinkaan ärsyynny – hämmennyn vain. Sellaista tapahtuu tilanteissa, jossa en odotuksistani huolimatta osaakaan lukea henkilöä ja hänen käytöstään. Hämmentymään minut saa moni muukin asia, kuten esimerkiksi tenttikirjassa toistuvasti esiintyvät luultavasti, kai ja ehkä. Oikeastaan kaikki sellaiset elämässä esiintyvät asiat, ne voivat olla yhtä hyvin hetkiä tai tunteita, jotka lipuvat todellisuuteen kysymättä yhtään keneltäkään lupaa. Ymmärtämättömyys, tietämättömyys tai kontrolloimattomuus ovat elämässäni suurimpia hämmennyksen lähteitä.

En ole varmasti koskaan pelännyt ajatuksiani. Harvoin ne saavat minut hämmennyksiinkään. Siitäkään huolimatta, että ne ovat vikkeliä, hurjan vaihtelevia, yleensä totaalisen päättömiä ja lukumääriltään älyttömiä. Syvälle päähän porautuvat ajatukseni voivat olla synkkiäkin, mutta en siltikään ole koskaan joutunut kauhistelemaan niitä. Sillä minä ymmärrän. Ymmärrän, että ajatuksilla voi leikkiä, niillä voi hullutella ja että villeimmätkin käyvät vain omalla tavallaan läpi todellisuutta. Ymmärrän, mistä ne syntyvät ja mahdollisesti myös miksi ne nousevat mieleen. Ajatukseni harvoin haahuilevat ääriviivattomina. Niiden kanssa on kaikesta päättömästäkin huolimatta helppo tehdä yhteistyötä.

Tunteiden vuoristorataa ja sitä rataa.

Koko elämäni ajan ajatuksien hallintaa suurempi haaste minulle onkin ollut omien tunteideni ymmärtäminen. Tunteeni tuntuvat samaa aikaa hurjan kokonaisvaltaisilta ja käsittämättömän abstrakteilta; tunnen kuin tunne olisi jotakin käsinkosketeltavaa ja konkreettista, mutta yrittäessäni tarttua kiinni ymmärtämällä koko sotku muuttuu kaukaisen abstraktiksi. Ei tokikaan aina, mutta haastavimmillaan kyllä. Tunteeni saavatkin minut hyvin usein hämmennyksen partaalle. Toisinaan tuntuu, että ne elävät minussa omaa elämäänsä välittämättä ymmärryksen halustani tai edes pikkuruisesta kontrollin vaateestani. 

On kai olemassa sanonta ”mitäs sitä ihminen tunteilleen voi”. Että ehkä joku toinenkin on tällä pallolla todennut tunteiden tutkimattomat tiet, niiden käsittämättömän itsenäisyyden. Itsenäisyys siis tunteille suotakoon? Sillä täyttä itsemääräämisoikeutta se ei automaattisesti kuitenkaan kai tarkoita.
Onneksi. Välillä myös harmiksi.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · tavoitteet

Jos ei ole seppä jo syntyessä?

ElinaKommentoi
Ongelmani on kai aina lähinnä ollut se, että vaadin itseäni olemaan jo seppä syntyessäni.

On itse asiassa täysi automaatio minulle sellainen ajatus, että jollen ensimmäisellä kerralla osaa, niin olen sitten yksinkertaisesti kyseisessä asiassa hiton huono. Siihen tapaan kuin että jos ensimmäistä kertaa kynään tarttuessa ei synny esikoisteosta, koko kirjoittamista on turha edes jatkaa. Tai jos en ensimmäisellä yrityskerralla saa aikaan laskusta järkevää tulosta, tekisi mieli deletoida koko Excell koneelta. Olen minä miettinyt, mistä moinen mahtaa johtua. Perusluonteeltanihan olen kuitenkin suhteellisen pitkäjänteinen (ainakin sille päälle sattuessani) ja rauhallinen (hurjan innostuneena teen tosin valtavan poikkeuksen). 

Mietin muutamaakin mahdollista selitystä;

1. Olenhan luonteeltani aika ripeä tapaus eli k ä r s i m ä t t ö m y y s.
2. A n k a r u u s itseäni kohtaan. En voi olla sitä, mitä en salli itselleni.
3. T a h t o, joka peittää alleen kaiken muun. Kuten epäonnistumisesta syntyvän pitkäjänteisyyden.

Kaikkein todennäköisin vaihtoehto on kaikkien näiden summa eli se vaatimustaso, jonka elämiselleni ja olemiselleni olen itse itselleni tällä luonteella huomaamattani luonut. On äärimmäisen hankalaa yrittää ujuttaa väliin ajatusta siitä, että harjoittelemalla voi tulla oikeasti hyväksi. Sillä sehän silloin tarkoittaa, että ennen harjoittelua on sillä saralla vajavainen – niin, perfektionismin mittapuulla. 

En oikeastaan osaa kaivata armoa itseltäni. Luulen, etten edes osaisi elää itseni kanssa ”päätä silittelemällä”. Eikä minulla edes ole paksua kuorta tai patoutunutta vihaa ankaraa tahtoani kohtaan. Kuitenkin se, mitä kaipaan, on useampien opettelukertojen hyväksyminen ja oppimiseeni uskominen. Myönnän, että olen sivuuttanut joitakin tilaisuuksia elämässäni sen vuoksi, ettei jokin asia ole tullut suoraan selkärangasta. En ole kyennyt antamaan sijaa harjoittelulle. Luotto omaa oppimista kohtaan on kai kuitenkin avainasemassa, kun tavoite on tulla hyväksi tai edes taidon kohtalaisesti omaavaksi – tai ylipäätään uuteen asiaan tartuttaessa! 

Toisaalta taas. Vaikka olen ollut aina kärsimätön omaa osaamattomuuttani kohtaan, olen edelleenkin sitä mieltä, että kaiken voi kyllä oppia (laulamista lukuunottamatta, hah).


On ehkä väärin sanoa, etten ole luonnostani esiintyjä tai että olen huono esiintymään. Olenhan minä esiintynyt pienestä asti vaikka ja missä, mutta en vain puhumalla. Olen joutunut opettelemaan ihmisten edessä puhumista – milloin missäkin suullisessa esitelmässä tai ryhmätyökatsauksessa. Perjantaina totesin, ettei siitä kyllä edelleenkään yhtään mitään tule. Tai ehkä ihan vähän jotain hirmuisella tsempillä. Käsien vispaus ei näkynyt ehkä ihan takariviin saakka. On hurjaa, että vaikka kuinka ajattelin, ettei mokaaminen todellakaan tuttujen ihmisten edessä haittaa ja oikeasti tahdoin tarttua harjoitusmahdollisuuteen, en vain kyennyt hallitsemaan itseäni. Jännitti niin hitsinmoisesti ne neljä kokonaista lausetta. Ihan tyhmää, turhaa ja nolohkoa, tiedostan sen kyllä ihan jokainen kerta.

En itse asiassa edes tiedä, miksi ihmisten edessä puhuminen on niin selkeästi harppaamista epämukavuusalueelleni. Sillä loppujen lopuksi kuka mahtaa edes kiinnittää minuun sen suurempaa huomiota? Okei, en ehkä ole puhuja syntyjäni, mutta jo elämäni helpottamiseksi haluan edelleen jatkaa opettelua. Kuten äitinikin sanoi, täytyy vain tehdä, tehdä ja rutinoitua. Ja kyllä se kuulemma sittenkin, Brysselin kokoustenkin jälkeen yhäkin, vielä jänskättää ja jälkeenpäin mietityttää. 
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Syksy puski uudenlaisena.

ElinaKommentoi
Tämä syksy on tuntunut yllättävän uudenlaiselta. Ehdottoman erilaiselta useammallakin tavalla. Satanut on vähemmän, mutta uskon aiemminkin syksyjen olleen yhtä kauniita. Uutuudenviehätys johtunee siitä, että tänä vuonna olen vain nähnyt ruskan värikylläisen upeuden tarkemmin; en ole enää jatkuvasti juossut karkuun aikaa, joka välillä tuntuu menevän aivan liian nopeasti ja toisinaan taas kestämättömän hitaasti, mutta harvemmin juuri sopivantahtisesti. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen kauppareissun ja koiranulkoilutuslenkin kestävänä hetkenä enkä välinpitämättömänä ohikulkuna. 
Tuntuu kai erilaiselta, koska olen viettänyt punertavien lehtien lisäksi hurjasti aikaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen elänyt ehkä elämäni yksinäisimmältä tuntuvaa syksyä – päivittäiset kontaktit ovat olleet lähinnä yksittäisiä tuntisia. Valoisiksi minä kuluneita kuukausia siltikin luonnehtisin, vaikka omien ajatusten jatkuva uudelleen ajattelu päätyykin usein keveähköön melankoliaan. Melankolia taas ei sisälleni sinänsä sovi, vaan tietyn pisteen jälkeen se pyrkii puklauksena ylös.
Aina narun toisessa päässä.
Puklaus on lähinnä asioiden uusien puolien oivaltamista pienoisen itkun kautta. Ihan positiivista siis kai sekin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen toden teolla opetellut ajattelemaan itseäni itsenäisenä – kuinka hullulta tahansa se kuulostaakaan. Jos itsenäisyys määritellään omilla jaloilla seisomiseksi, olen siinä mielestäni ollutkin kohtalaisen hyvä jo aika nuoresta asti. Tänä syksynä olen pyrkinyt kuitenkin toisenlaiseen itsenäisyyteen. Luettuani sattumalta satunnaisen lehden satunnaisesta mainoksesta Marie Curien ”mitään elämässä ei tule pelätä, vaan ymmärtää”-ajatuksen itse asiassa ymmärsin päässäni soivan sitaatin ”eivät huolet kantamalla kevene” merkityksen omassa elämässäni. Toisen ihmisen taakan painoon vaikuttaminen ei tapahdu itsekin vapaaehtoisesti sen alle musertumalla. Päinvastoin. Parhaiten kai kevennän taakkaa toisen omia voimia tukemalla erinäisin teoin, jotka eivät kuitenkaan niin kovasti muserra minua. 
On vienyt tästä syksystä aikaa tajuta, että toisten tunteiden kautta elämisen lopettaminen ei tarkoita itsekkyyttä tai välittämisen vähentymistä.
Ennätyskaunis. Ehkä ennätyssyvällinen. Syksy meinaa.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Tekosyitä tulvillaan.

Elina4 kommenttia
Suoraan ja mahdollisimman yksinkertaisesti mä sen sanon.
Mä olen aina ollut huono katsomaan suoraan linssiin.
Tekosyy on aika usein ollut senkaltainen kuin ”mähän olen aivan liian ujo sellaiseen” tai ”huonompi mä olen, joten ei”. Ja jos joskus olen myöntänyt pärjääväni kuten toisetkin, niin silloin tekosyy on ollut ”liian iso”, ”liian ruma” tai jotakin vastaavaa – itse asiassa edes taivas ei ole ollut rajana selityksilleni. Sellainen enhän mä -huokaisu on karannut mun huulilta varmasti yli miljoona kertaa. Pienenä tyttönä jo, kun mut valittiin balettiesityksessä lumihiutaleen kärkeen. Mielestäni en ollut riittävän suloinen – ahkerin kylläkin. Toisaalta en mä tiedä, onko huokaisu oikeastaan koskaan ilman lupia karannut. Sillä jokainen kerta mä olen sen huulillani itse muodostanut; joskus ehkä vähemmän ja joskus vähän enemmän vahingossa. Tekosyitä ne kaikki ovat. Sekin, että välillä tuntuu vaikealta katsoa määrättyjä ihmisiä silmiin. Mitä sitten, jos suu tuntuu vähän vääntelehtivän tai puna nousevan poskille? Tekosyy, että ajattelen istuvani elämässä matalammalla jakkaralla. Vaikka se kaikki itselleni selittely tuntuu niin todelta ja osin kai onkin aikamoisen totta, niin tekosyyn niistä kaikista tekee yksi ainoa fakta: tunteille on oma sijansa mielessä, mutta tosielämän totuuksia ne eivät automaattisesti voi syrjäyttää. 
Tekosyy, että mä en kelpaa. Sillä kyllä kelpaan tällaisena sellaisille, joiden kanssa kohtaa muukin kuin vain ohipyyhkäisevä katse. Tekosyy, etten mä pysty. Sillä pystyn kyllä itseeni uskomalla. Tekosyy, etten mä onnistu. Sillä jossakin jollain tapaa epäonnistuminen voi olla äärimmäisen onnistunutta oppimista.
Mä olen kuullut, että toiset hokevat omalle peilikuvalleen kohteliaisuuksia opetellessaan itsensä kanssa elämistä. Mä taas uskon peilikuvaa kriittisesti silmäilevän katseen pehmentyvän sinä päivänä, kun ihminen sisäistää kelpaavansa itselleen.
ajatuksia · ihana arki · minun päiväni · oma elämä · pienet hetket

Satunnaista arjesta.

Elina2 kommenttia
Rinkelin arkeen kuuluu kahvikupillinen, joka juodaan joka aamu kello kuuden jälkeen ja nautitaan mahdollisuuksien mukaan petaamattomassa sängyssä peiton alla. Lisäksi useimmiten niitä on useampia ja jokainen niistä on pikakahvipuruista sekoitettua. Lämpimän – ei koskaan kuuman – kahvimukin ympärille sormien kietominen ja kalikkavarpaiden heiluttelu tyynyn päällä ovat osa sellaista rutiinia, joka saa ihan jokainen aamu vatsanpohjassa hassusti muljahtelemaan. Tuntuu niin kivalta. Jos pitäisi valita vuorokaudenaika, jolloin muuttuisin supersankariksi, ajankohta olisi ehdottomasti aamun ensitunnit. Koska silloin minusta tuntuu jo valmiiksi siltä, että mikä tahansa on periaatteessa mahdollista ja pystyn aika suureenkin. 
Arki ja kahden minuutin kyhäelmät.
Rinkeli arkeen kuuluu myös mitä suuremmassa määrin römppävaatteet eli jättikokoiset, nuhjuisen pehmoiset kledjut, joiden oikea omistaja on toki antanut luvan lainaamiseen. Toisinaan kaikki yllä olevat vaatekappaleeni ovat jokainen eri ihmiseltä eikä mikään niistä käytännössä ole omani. Koska lähiaikoina olen lukenut suhteellisen paljon kotona opintoja eteenpäin, on jättinuhjuissa tullut vietettyä ennätyksellisen paljon aikaa. Toisille koti on siellä, missä hyvä ruoka tai rakkaimmat ovat, mutta minulle on ehdottomasti siellä, missä voin kulkea huolettomasti hömssuisena. Ja itse asiassa silloin tunnen itseni kaikkein eniten omaksi itsekseni. Pienenä opitut sanat ”ihmisten ilmoilla pitää olla siisti” ovat kyllä painuneet syvälle mieleeni – kotivaatteille ei ole koskaan asetettu moisia vaatimuksia.
Arki ja säädylliset vaatteet. 
Lisäksi Rinkelin arkeen kuuluu vahvasti pieni, mukavan sininen Polo, Poloinen, joka urheasti kyyditsee Järvenpää-Viikki-väliä useamman kerran viikossa. Poloinen tykkää kaasutella, vaikka onkin hivenen raasu. Olen kokenut aina kaikista maailman tunteista ehkä kaikkein herkimmin juuri sääliä ja myötätuntoa. Esimerkiksi Prisman miniananakset saavat kyyneleet miltei silmiini. Luultavasti kai Poloisen pienuuden vuoksi välillä säälittää painella sen kanssa sataakahtakymppiä kohti yliopistoa.
Arki ja sen erikoistapaukset.
Arki on Rinkelille sitä, että posti unohtuu laatikkoon, pyykit jäävät liian pitkäksi aikaa telineeseen kuivumaan ja roskispussi odottelee ovella hävyttömän monta päivää. Arki on välillä kello kymmenen lounaita ja seitsemältä simahtamisia, toisaalta joskus taas neljäntoistakolmenkymmenen leffaesityksiä ja luennon sijaan kahvilla juoruamista. Arki tuntuu välillä odottelulta ja hiukan yksinäiseltä, mutta pääasiassa ja ainakin kesään verrattuna melkein liian helpolta. Mieluisalta etenkin silloin, kun kello 12 on jo juossut lenkin, kirjoittanut pari sivua koulutehtäviä, lueskellut tenttiin, syönyt lounasta, pedannut sängyn ja vuodattanut ajatukset tekstin muodossa blogiin. 
Arki ja sen suuret ilot.
Näin loppuviikosta arki saa aina uuden aspektin, kun arkiset ajatukset alkavat siirtyä kohti viikonlopun suunnitelmia. Vaikka kaikkein parhaimmat jutut ovat useimmiten syntyneet spontaanisti enkä koe tarvitsevani edes viikon loppupuolella voimaa viikonloppusuunnitelmista jaksaakseni viimeisetkin arkipäivät, jostakin syystä tykkään siltikin maalailla mielessäni luonnoksia lauantain kulusta ja sunnuntain aamusta. 
Ylihuomenna haluaisin metsään.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Ajatustyhjennys.

ElinaKommentoi
”Välillä kun mä yritän kirjoittaa, mun päässä tuntuu olevan ihan liikaa tavaraa. Vaikka mun suu suodattaa aika hyvin sitä, mitä päästää ääneen ulos, niin mun ajatuksista ei voi kyllä sanoa samaa.”
Ensiksikin. Kolmen viikon tiivis symbioosi mikrobien kanssa tuli päätökseen. Oma lopputulemani on seuraava: ymmärrän nyt, mikä bakteerien kanssa kaveeraamisessa kiehtoo. Mikroskoopin okulaareista aukeaa ihan oma maailma. Sellainen, joka kohtuullisen helposti voisi viedä minutkin mukanaan, jos niin antaisin tapahtua. Olin ylpeä ensimmäisestä itse eristämästäni ja kasvattamastani bakteerista. Huolet unohtuivat aina neljäksi tunniksi kerrallaan, kun vedin valkoisen labratakin päälle.
Toiseksi. Samaisen kolmen viikon aikana olen pohtinut paljon myös intohimoa. Miten paljon aito sellainen täyttää ihmistä! Jos reilun kymmenen vuoden jälkeen jaksaa kertoa yhäkin innostuneena asioista, joita on jauhanut varmasti yli sallittavuuden rajan, ei voi kuin ajatella ”kunpa itsekin joku päivä pystyisin samankaltaiseen omistautumiseen”.
Kolmanneksi. Olen joutunut myös raskaiden asioiden kanssa nenäkkäin eikä ohi paineleminen ole onnistunut edes öisin ajatuksen tasolla. Eniten tilanteessa on hämmentänyt se, että ainaisen huolestumisen sijaan olen ollut vain yksinkertaisen surullinen. 
Neljänneksi. Ystävyyssuhteet ja niiden tila ovat olleet välillä vahvastikin ajatuksissani. Olen mieltänyt aina, että syvyys kahden ihmisen välillä syntyy pääasiassa vain herkkien asioiden jakamisesta, sellaisista niin kuuluisista syvällisistä keskusteluista. Että tarvitaan äärettömästi jaettuja tunteita ja ääripääolotiloja. Sen vuoksi on ollut mahtavaa huomata, kuinka ystävyyssuhde on tiivistynyt yhdessä asioita tekemällä ja arkisesta höpöttämällä.  
Viidenneksi. Olen jokaisella lenkkikerralla pysähtynyt nappaamaan kuvan puna-keltaisista vaahteranlehdistä. En usko, että niitä voi olla puhelimen muistikortilla liikaa. Tuntuu hurjalta, että huomenna on jo lokakuu, vaikka en ole vieläkään saanut aikaiseksi kaivaa laatikosta kaulahuivia.
Kuudenneksi. Istuin eräs ilta viluissani kalliolla katselemassa veden liplatusta. Luonnon äärellä pääsee ihmisyyden äärelle aivan eri tavalla kuin neljän seinän sisällä kovasti pohtimalla. Sitä jollain tapaa tajuaa aina aivan uudella tavalla elämän yksinkertaisen idean ja siten myös helppouden. Tällaiselle, jonka mielestä elo tuntuu ehkä liiankin usein monimutkaiselta ja haastavalta, luonnossa oleilu on kuin lämmin halaus tai pari lohdutuksen sanaa.

 

”Yllättävän usein ajatuksien listaaminen kuitenkin auttaa ruuhkaan päässä.”

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Tuuma tunnemaailmasta.

ElinaKommentoi
Lähiaikoina olen pohtinut paljon sitä, kuinka koen elämää. Lähinnä kai sen vuoksi, että kahdenkymmenenkolmen vuoden jälkeen se elämän kokeminen eli asioiden aistiminen, tunteminen ja tekeminen on alkanut tuntua hivenen raskaalta. Tiedätkö, mitä tarkoitetaan positiivisesti raskaalla? Kun sen kaiken vapautumisen ja irtipäästämisen jälkeen aloin kokemaan elämää aivan uudella tavalla, olin äimistyneen innostunut siitäkin huolimatta, että jalkani tutisivat ajoittain järeänkin taakan alla. Halusin – ja haluan edelleen  – kannatella elämän eri osa-alueisiin kohdistuvan riipivän myötätunnon, repivän rakkauden tai kyltymättömän uteliaisuuden luomaa kuormaa. Kuitenkin niin vahva sitoutuminen tunnemaailmaan ja herkkä sisin ovat kaikessa ihanuudessaan myös vitsaus. 
Olen toivonut ääneenkin, että kunpa edes joskus osaisin olla rohkea ja vahva ilman herkkyyttä. Valituissa tilanteissa vaikka hetken vain ainoastaan luja. Jos herkkyyden voisi laittaa hyllylle jäähylle hetkeksi?
Kai toiveen syntyyn liittyy kyllästymistäkin. Kun kyllästyin olemaan se-pitkähiuksinen-tyttö, pätkäisin ison osan letistä pois. Tällä hetkellä hivenen kai kyllästytän itse itseäni olemalla se-herkkä-minä. En minä mitään halua itsessäni muuttaa, vaan ennemminkin kai kaivaa yhä vain enemmän rempseää puoltani esille. 
Mutta toisaalta kun kuulee jotakin sellaista kuin ”mä olen oppinut sulta, miten tunteita näytetään”, alan miettimään, ettei tehtäväni ehkä vain ole olla asettuneena kovin kauaksi herkästä lähestymistavasta elämään. Jos toiselle ihmisille on millään tavoin pystynyt opettamaan edes hippusen hyvää olemalla vain sellainen kuin on, ei kai voi olla kovin hakoteillä oman itsensäkään kanssa.

Pitää vain uskoa itseen, että todellakin pystyy toimimaan elämän tarjoamissa eri rooleissa sellaisena kuin on.

aitous · ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Murheeton muutos.

ElinaKommentoi
Tiedätkö, käväisi tässä taannoin ja ihan erityisesti tänään aamulla mielessä. Että eikö oikeastaan ole itsekästäkin roolittaa itsensä elämässään loputtomien murheiden kantajaksi?
Turhitta murheitta pystyisin olemaan parempi. Enkä vain parempi minän roolissani. Voisin olla loistava tyttöystävä, tytär tai pelkkä ystävä, koulukaveri, tuttava tai tuntemattomaan törmääjä. 
Sitä minä itseltäni kysyisin. Siis sellaista, että minkälaista järkeä olisikaan tuhlata aikaa turhan taakan alla? Aika järjettömyydellä täyteen pumpattua järkeä olisi olla tarjoamatta itsestäni murhe-vapaita puolia toisille. Sillä antaessani itsestäni muille parannan samalla myös omaa elämänlaatuani. 
Olen miettinyt jo jonkin aikaa, miksi elämä tällä hetkellä tuntuu hyvin paljon siltä kuin kuuluukin eli toisin sanoen siltä kuin kymmenvuotiaana. Niin tuntuu, että kuuluu tuntua tältä, vaikka elämään kuuluukin paljon kaikenlaista muuta, kuten esimerkiksi vastuu, kuin nuoruudessa. Eilen ruokakaupassa keksin ainakin osan vastauksesta.
Aloin höröttää, vaikka piti vähän mököttää. 
Nauran spontaanisti. Tunnen itseni vapautuneemmaksi. En pysty enää jokainen kerta pidättelemään hauskoja ajatuksia. Onni saa aikaan useammin hymyn. Kaikki se tarkoittaa kai sitä, ettei turha murheellisuus enää kovin muserra alleen. Niin iso muutos voi syntyä yhden ainoan ajatuksen sisäistämisestä: kanniskelee murheita vasta, kun ne oikeasti painavat ja sittenkin jakaa taakan toisen kanssa.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Oman itseni ohjelmistopäivitys.

Elina4 kommenttia
Sitä sanotaan ehkä puhdistautumiseksi. Kai kiireisten päivien tuoman epämukavuuden karistamiseksi. Tai omasta itsestä taas kiinni nappaamiseksi. Levollisuuden löytämiseksi. Ja sisimmän äärelle palaamiseksi. 
Minulle se tapahtui Nuuksion poluilla. Juoksin. Maisemat vaihtuivat ja minä vain juoksin. Juoksin, vaikka ajatukset jäivät jälkeen – pitkospuille, mäennyppylöille, milloin minnekin. Jatkoin ja keskityin katsomaan jalkoihini. Hengästyin nousuissa ja kolmensadankolmenkymmenennen portaan askelman kohdalla jalkaakin jo painoi. Jatkoin siltikin juoksua. Koska eteneminen auttoi tajuamaan seuraavia asioita: kuinka luulen miettiväni paljonkin, vaikka tosiasiassa pyörittelen vain samoja tuttuja, kuinka vapauden tunteminen tukehtuu lopulta toistoihin, kuinka arki tuppaa erkaannuttamaan minut itsestäni, kuinka minä loppujen lopuksi olen ainoa, joka määrittelee minut itseni ja kuinka selvitettävissä olevista murheista pitäisi itse asiassa osata olla onnellinen.
Kokemukseen liittyi vahvasti metsän tuoksu, joka jokainen kerta tuo mieleeni lapsuuden vuodet. Kokemus tarvitsi syntyäkseen aikaa ja vahvistuakseen riittävän monta metsässä vietettyä tuntia. Se vaati jälkeenpäin ulkoilmasta raukean olon ja punakat posket. 
Tuntui siltä, että muutuin jälleen ihan oikeaksi ihmiseksi enkä ollut enää vain erinäisten elämän asioiden turruttama olento.
En oikeasti osaa tarkoin määritellä, mistä näillä sanoilla kerron. Ehkä jostakin sellaisesta, johon liittyy etäisesti savuavat tuoksutikut, meditaatioasennot ja voimaäännähdykset. Tai hypnoosit, transsitilat ja sielunmatkat. Kaikkein luultavimmin koetan kai kuitenkin kirjoittaa sellaisesta, jonka ymmärtää vasta kokemalla.
Taisin tehdä oman itseni ohjelmistopäivityksen. Miten sinä teet sen?
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tavoitteet

Keskiviikon ajatuksia sullotuista puolista.

Elina2 kommenttia
Anna sanon yhden mieleenpainettavan asian: oma-aloitteisuus. 
Olen aika pitkän pätkän elämässäni ajatellut, etten ole kummoinenkaan. Totuin mieltämään itseni kulahtaneeksi beesiksi tai takanurkan seinäruusuksi, jolle se porukan hiljainen kuuntelija -rooli vähän kuin itsestään aina lipsahtaa. En ole koskaan pitänyt sitä sinänsä äärettömänä pettymyksenä itselleni, mutta kyllä olisin siltikin monesti halunnut olla sellainen, jonka juttusille moni haluaa tulla. Toisin sanoen edes pikkuruisesti kiinnostava, kohtuullisesti energiaa ympärille ritisevä ja aikamoisen moniulotteinen persoona toisten ihmisten silmissä. Mikä tavallaan on nurinkurista. Nimittäin ihan itsekseni tai kaikkein lähimpien ihmisten seurassa ollessani miellän olevani kaikkea muuta kuin harmahtava ja hillitty – ennemminkin jotakin sateenkaaren värikirjon suuntaan.
Vieraampien ihmisten läsnäolo kuitenkin saa jostakin kumman syystä minut sullomaan lukitun oven taakse ihan hirvittävästi hienoja puolia itsestäni.
Eilen henkilö, joka tuntee minut päästä varpaisiin ja syvälle sydämeen saakka, sanoi, että olisin oikeasti varmasti todella hyvä yleisölle puhuja. Olin juuri lopettanut tunnerikkaan turinointini päivän tapahtumista. Vaikka olen monesti toistellut, etten osaa ilmaista itseäni kuin kirjoitetuin sanoin, en kiistänyt hänen väitettään. Olen nimittäin lähiaikoina pohtinut niitä kaikkia puolia itsessäni, jotka eivät ole päässeet oikeuksiinsa kuin korkeintaan hiljaisessa yksinäisyydessäni. Yksi niistä saattaisi hyvinkin olla näin mahtipontisesti ilmaistuna juuri tunteen ja intohimon vallassa puhuminen.
Uskon, että ilman järjettömiä jännitteitä itseni kanssa olisin varmasti mutkattomamman oloinen niin omissa kuin muidenkin silmissä. Olen aina ollut hivenen ylivarovainen itseni tunkemisen kanssa: koen välillä jopa haastavaksi sujahtaa luontevasti juttusille tuttavaporukkaan. Aikuisten maailmassa kyllä on kaikenlaisia älyttömyyksiä, mutta harvemmin kai enää lasten leikkikentälle kuuluvaa sä-et-kuulu-meidän-rinkiin-tokaisuja. Vuosien saatossa olen huomannut, ettei monikaan uusi, vasta syntymässä oleva ihmissuhde muuta kuin kärsi ylivarovaisesta lähestymistavasta – useampi saattaa tulkita virheellisesti sen jopa välinpitämättömyydeksi.
Kun jotakin on joskus sullonut jonnekin todella tiukkaan, tarvitaan ehkä jonkin verran aikaa niiden uloskampeamiseen. Tiedätkö, oma-aloitteisuus on siinä aika kätevä työkalu. Menee, tekee ja juttelee pitäen visusti mielessä kysymyksen ”mikä ihan oikeasti muka olisi pahinta, mitä sellaisesta voisi seurata”.

Ei ainakaan mitään niin pahaa, etteikö kannattaisi yrittää.