Kategoria: ajatuksia

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma elämä · pienet hetket

Mun multitunteista.

ElinaKommentoi

Noo, mitäs sulle on tapahtunut?

Vaikka olen ihan jokainen kerta vetänyt kässäristä, pysäyttänyt ajatukseni siihen paikkaan ja toistanut kysymystä hiljaa mielessäni, harvakseltaan olen saanut minkäänmoista vastausta. Asia kun on näin; jos minä innostun yhtäkkisesti silminnähden (vieläpä silmittömästi) jostakin, kovinkaan usein mitään ei ole tapahtunut. Oikeasti. Tarkoitan, että innostuminen syntyy sisälläni usein pelkästä tunteesta eikä ole tavatonta, että tunne on syntynyt aika lailla tyhjästä. Okei, on voinut tapahtua sellaista, että lempparikappaleeni on soinut aamulla automatkalla juuri täydellisessä kohdassa tai katse on sattumalta osunut tosi kivanoloiseen ihmiseen, mutta ei mitään sen suurempaa.

blogi619

Olen minä joskus sortunut esittämään kysymystä itse itselleni – sen asettelu on vain ollut hivenen toisenlainen: miks mulle ei tapahdu ikinä mitään. Mielessäni käväisee toisinaan ajatus siitä, onko yleistäkin osata innostua sekunnin tuhannesosassa, mutta toisaalta menettää yllättävän helpostikin ote tunteesta. Joku ehkä kuvaisi sitä yksinkertaisemmin tunteiden siksakkina tai heittelynä tai ailahtelevaisuutena. En kuitenkaan täysin kai tarkoita sitä. Paremminkin kyse on mielestäni multitunteiden lyhytikäisyydestä. Eihän turbomoottorikaan kai voi käydä tunnista toiseen ylikuumentumatta? Se, miksi olen kysymystä itse itselleni esittänyt, liittyy kai jäähdytysvaiheeseen, joka voi kestää pidemmänkin aikaa. Silloin en näe samalla tavoin niitä asioita, joista hykerryttävä tunne voisi saada alkunsa.

Ihmiselle voi itse asiassa tapahtua kaikenlaista innostumisen arvoista tapahtumatta oikeastaan mitään – pitää vain nähdä ja sitten tuntea.

Tänäänkin olen ehtinyt innostua jo useammankin kerran. Ihan ohimennen. Oma multitunteeni on ehdottomasti innostus. Entä sun?

aitous · ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oivallukset · oma kanta · ulkonäkö

Ilman ultraripsiä.

Elina2 kommenttia

”Ihana näyttää aamuisin ihmiseltä näillä uusilla ripsillä.”

Junassa vahingossa mä kuulin.

Olisin tahtonut kysyä, että miltä sitten näyttää ilman ripsiä. Epäihmiseltäkö. Mä vaan en tahtonut sillä kertaa ymmärtää lausahdusta kuvainnollisesti.

Oikeastaan mun mielipide on sellainen, että tykkään katsella aamuellua. Peilikuva ei ole hehkein, imartelevin tai välttämättä miellyttävinkään, mutta musta on siltikin ihana näyttää aamuellulta. Just sellaiselta kuin mä oikeasti aamulla olen yön jäljiltä; toisinaan hiukset pörrössä hyvin levänneeltä ja joskus taas silmänaluset uurteilla erittäin väsyneeltä. Aamuisin senkaltainen ajattelu on miltei helppoa. Ulkomaailma ei ole vielä ehtinyt vaikuttamaan ja edellispäivän jäljet ovat karisseet unen mukana pois.

blogi618

Enkä mä todellakaan ole opetellut katsomaan ainoastaan aamuellua kivasti. Mä olen äärettömän kovasti yrittänyt kertoilla itselleni, että päivälläkin riittää se, mikä mä oikeasti ilman suurempia ehostuksia olen. Illallakin ja kaikkein hehkeimpienkin keskellä! Itse asiassa mä tuntisin itseni pikkuruiseksi huijariksi kiinnitettävillä hiustupsuilla, ripsitukoilla ja kynsitipeillä, tatuointikulmakarvoilla ja kohotuspistoksilla. Koska mä tiedän, että paras palvelus, jonka itselleni voin tehdä, on jatkaa itseni katsomista päivästä toiseen rehellisesti sellaisena kuin ihan, ihan, ihan vilpittömästi olen. Mä olen nimittäin kova tyttö piiloutumaan – esimerkiksi epävarmuuden, ujouden tai vähättelyn taakse. Aivan varmasti myös ultraripsien alle. Niin ihan vain sen vuoksi.

Aika pitkään mulla vei tajuta, että kauneinta on ihmisyys. Tiedätkö, mitä se mun mielestä tarkoittaa? Että mustat silmänaluset voivat kuulua kauneuden käsitteeseen. Että nauraessa syntyvät rypyt mahtuvat samaan määritelmään. Että epätasaisempi iho on ihan sitä samaista termiä. Aidon ihmisen peittelemätöntä kauneutta.

Jos kuulostaa kliseeltä, kannattaa miettiä tarkemmin. Niin mäkin tein. Taas eilenkin, kun menin moittimaan mun muka epäsopivaa nenääni.

Kaikkein kauneinta ihmisessä mun mielestä on minkään taakse piiloutumaton katse, joka ei kaihda suoraa yhteyttä ja joka hyväksyy ennen kaikkea oman peilikuvansa.

Mutta mun ajatuksiahan vain nämä ovat. Sitä paitsi, kyllä mä ymmärrän hyvin niitä sellaisia ripsiäkin.

ajatuksia · elämänasenne · itsensä kuuntelu · lifestyle · oivallukset · oma elämä

Ei se väärin sittenkään ole.

ElinaKommentoi

Jokin aika sitten havahduin hoksaamaan, että aivan jokainen sanan tavu lauseessa pitäisi kai pystyä kyseenalaistamaan. Hei, en sanoisi typeräksi touhuksi! Kannattaisi touhuta nimittäin sen vuoksi, että oppisi näkemään, millaisiin ajatuksiin ympäristö – en mielelläni käytä tässä kohtaa syyttävästi sanaa yhteiskunta – on kasvattanut; millaiset lähtötiedot elämään on annettu heti kättelyssä. Sellaiset lähtötiedot ovat kai jonkinmoisia yleisesti vallitsevia olettamuksia, joita ei ole ajateltu suuremmin enää ensimmäisen kerran jälkeen. Eikä aina toki tarvitsekaan.

Mutta sitten kun huomaa havahtuvansa kaksikymmentäkolmevuotiaana sen tyyppiseen ajatuksen pulpahdukseen kuin mähän oikeasti rakastankin sadetta ja vieläpä rankassa kuurossa kastumista, sitä oikeasti tajuaa, miten himputin helppoa onkaan kulkea toisten ajatusten jäljissä. Oman elämänkuvan, vaikka vain siitä ihan pienen osasen vain, löytäminen, luominen ja erityisesti jatkuva ylläpito on aina kahdesta se hankalampi vaihtoehto; kaikki eivät välttämättä edes havahdu huomaamaan valinnanmahdollisuuden olemassaoloa.

blogi617

Vähän hiukset pörröllä tihkusta, mutta ei kai niin vaarallista.

Syyssateessa koiran pissaamista odotellessani yhtäkkiä tajusin, ettei minulla oikeastaan ollut mihinkään kiire. Sisällekään. Jos en niin karttaisi valtavan mahtipontisia ilmauksia, kertoisin kokeneeni sen käänteentekevänä hetkenä. Ei ollut matkassa sateenvarjoa eikä takissa huppua, mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt kilpaan ohi pyyhältävien sadepukuisten järvenpääläisten kanssa. Ei ollut tarvetta.

Aina on puettu kurahousut sateella ja tökätty varjo käteen. On huudettu, että äkkiä sieltä nyt sisään ennen kuin kastut. Kerrottu, kuinka tokaisu ”sade on vain tekosyy” on lähinnä pakkomielteisten liikkujien käyttämä. On laitettu vilustumiset märkien sukkien syyksi. Haukuttu kaatosadetta koiranilmaksi. Melkein ihan aina on valittu lämmin viltti sateessa pyörimisen sijaan. Huokailtu raskaasti säätiedotuksen tipoille. On pidetty kastumista muualla kuin suihkussa tai Vonkaputouksessa inhottavana.

Siksi sateessa rauhassa seisominen tuntuu ihan yhtä heittomerkein väärältä kuin parkkipirkkojen sympatiseeraaminenkin. Minun elämänkuvaani ne taitavat kuitenkin mahtua.

ajatuksia · ihana arki · itsensä kuuntelu · lifestyle · oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Ai, yksin kahvilassa.

ElinaKommentoi

Kuka lähtis mun kaa?

On heittää vastakysymys, jonka haluaisin olevan oikeastaan ennemminkin kepeä toteamus: entä jos lähtisit ihan vain itsesi kanssa.

Mut asia on niin, et mä en osaa!

Itse asiassa tähän kohtaan on olemassa raakoja faktoja – sellaisilta ne voivat siis tuntua, jääkimpaleilta kurkussa. Yksi niistä kuuluu ainakin seuraavasti: penkissä istutaan yksin ollessa aivan samalla tavoin kuin jos vieressä istuisi kaveri. Kahvilassa juoma tilataan täysin samaan tapaan. Tosin on muistettava sanoa, että tänään kahden kupin sijaan riittää yksi.

No hei noloohan sellane vähä on…

Totta. Teininä ehkä. Voiko kukaan aivan tosissaan miettiä, että hylkiö on sellainen, joka istuu yksin omassa rauhassa leffateatterissa. Niinpä niin. On oikeastaan hyödyllistä opetella välillä olemaan ihan vain itsensä kanssa muuallakin kuin kotona neljän seinän sisällä. Sitä kun alkaa miettimään normaaleja juttuja vähän tuoreemmalla tavalla. Mihin esimerkiksi lasket katseesi haukatessasi pullaa, kun et voi tuijottaa kahviseuran paitaa. Tai mitä tapahtuu väliajoilla, kun suussa ei ole pullaa eikä suu voi käydä. Sitä törmää sellaisiin haasteisiin kuin huulten luonnollinen lepuuttaminen ja käsien huoleton liikkumattomuus.

blogi615

Hirveen vaikeeta.

Aluksihan kaikki on, eikö. Voi olla ehkä helpoin aloittaa elokuvateatterista. Menee sinne itsensä kanssa treffeille; ei tarvitse pimeässä miettiä huulia tai käsiä tai hirveämmin yksinoloa. Seuraava askel on ehkä sitten jokin toimintaa vaativa, seinäkiipeily vaikka. Konkareiden kannattaa kokeilla kahvittelua, sillä siihen löytää haastetta sen mukaan, valitseeko pienen ja rauhallisen vai hälisevän ketjukuppilan.

Jos mä haluun olla vaa koton?

No sitten. Älä makoile ja löhöile, vaan keksi touhua. Kysy itseltäsi, että mitä tänään tehtäisiin. Itsensä kanssa voi tehdä muutakin kuin siivota ja pyykätä. Tarkoitan, että jotakin oikeasti kivaa! Esimerkiksi leipoa ja tarjoilla tuotokset katetusta pöydästä kahvin kera – pelkästään itselle.

Saisko jotain helpotusta jostain ohjeesta.

Valkosuklaaputousmaustekakun ohje menee näin. Laita 4½ desiä vehnäjauhoja ja joku 2 desiä sokeria. Lisää kulhoon 3 kananmunaa, noin 2 desiä sulaa voita ja 1 purkki kermaviiliä. Äläkä unohda mausteita eli 2 ruokalusikallista piparkakkumaustetta, 2 teelusikallista ruokasoodaa ja villeimmät voivat laittaa vähän lisäksi vielä kanelia. Sekoita nuo kaikki ainekset kulhossa ja kaada voideltuun maustekakkuvuokaan. Sitten paista 175 asteessa noin 50 minuuttia. Jäähtymisen jälkeen voi kuorruttaa sulatetulla valkosuklaalla koko kakun. Hirveän hyvää etenkin kylmänä maidon kanssa.

blogi616

Tänään mä meinasin ihan oikeasti mennä kokeilemaan yksin kahvittelua. Vähän jänskää.

ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Vain itteni kans käsikynkkää.

ElinaKommentoi

Käsikynkkää. Ainakin se kuulostaa hienolta. Tosin ei kovinkaan realistiselta. Riidatta, siis sanaharkatta, tuskin kukaan on itsensä kanssa koko elämää läpi käynyt. Vai kuinka? Ainutlaatuinen, muttei läheskään aina ideaali. Siten voisi kuvailla kai ihan jokaista. Minä ainakin itseäni. Itsensä etsiminen on välillä myös muutosta kaipaavien puolien löytämistä ja toisaalta osin – osan niistä ainakin – sallimista. Siltikin, ei kai ole synti haluta muuttaa itsessä jotakin, jos halu ei synny ja muutos tapahdu vihan kautta.

Mitäkö minä olen tahtonut.

Oppia tykkäämään oliiveista ja isoista ihmismassoista, sillä siten helpottaisin huomattavasti elämääni. Olla puolitutuille puheliaampi ja ihmisten kanssa yleensäkin välittömämpi, sillä pidän itsekin sellaisista henkilöistä. Osata heilutella haarukka lounastaessa makeesti kuin jenkkisarjoissa, sillä se antaa niin mutkattoman kuvan persoonasta. Olla vähemmän äkkipikainen käsityksiä muodostaessani, sillä katuminen hiljaa omassa päässä on kaksi kertaa kamalampaa kuin ääneen toisten kuullen. Olla hurjapää vedessä ja Lintsin laitteissa, sillä oikeasti sellainen kuvastaa hyvin sisäistä maailmaani. Oppia juomaan säännöllisesti enemmän vettä eikä vain kausittain, sillä välillä unohdukset tekevät minusta kuivan tyypin. Itse asiassa oppia myös olemaan käärimättä persoonaani ujouteen, sillä sellainenkin antaa minusta helposti kuivan vaikutelman. Osata leipoa liivatteen korvikkeilla täydellisen juustokakun kiilteineen, sillä harmillisen usein olen epäonnistunut juuri kriittisessä kohdassa eli hyytymisessä. Lisäksi osata hyödyntää elämässä potentiaaliani, sillä aika usein tunnen, että se jää syystä ja seuraavalla kerralla taas toisesta käyttämättä. 

Millaisena luulet ihmisten näkevän sinut? Kuinka usein muutostarve on vain omassa mielessä?

blogi614

Kunpa oman minän ulosantia pystyisi tarkastamaan pikaisella esikatselulla. Toiminnolla voisi tsekata, onko oma tyytymättömyys huomionarvoista myös toisten silmissä. Mielenkiinnosta vain. Vähintäänkin kerran viikossa tyytymättömyys on omissa silmissäni oikeasti ainoastaan epävarmuutta. Toisin sanoen harhaa, johon ei kannattaisi tuhlata tunteja.

Käsikynkkää. No, kyllä nykyisin aika tiiviisti kuljetaan. Ylpeänä sanon, että silloinkin, kun oma minä pikkaisen kiukuttaa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma hyvinvointi · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Vapaus yllä leijuu.

ElinaKommentoi

Vastaan kyllä, vaikka arvelen vain. Minä siis arvelen, että jonkinlaisissa mielen auttamista varten varatuissa istunnoissa ehkä annetaan ulkopuolisen toimesta itse istujalle erilaisia lupia; saa itkeä, saa nauraa, saa olla hiljaa. Mutuiluahan se vain on, kun arvelen, että esitettävien kysymysten asettelu pääpiirteittäin on suhteellisen riisuttua ja pelkistettyä, ainoastaan itse asian sisältävää; mitä tunnet tai haluatko sinä oikeasti.

Minä nimittäin olen alkanut pitämään itselleni omatoimisia terapiaistuntoja. Ne ovat aika lailla yllä kuvatun kaltaisia. Olen todennut, kuinka mahtavalta – ennen kaikkea toimivalta –  tuntuu istua alas ja kertoa yksinkertaisella lauseella esimerkiksi, että sinulla on lupa, Rinkeli. Mihin ikinä vain. Eikä oikeasti ole minkäänmoista hullunkurista psykologin leikkimistä se, kun puhun itselleni kuin taaperoikäiselle ja kysyn kolmella sanalla, että mikä sinua vaivaa. Sellaiseen on meinaa häkellyttävän helppoa vastata.

blogi610

Sillä toisinaan vuoropuhelu itseni kanssa tuppaa jäämään ainoastaan ongelmasta syntyvien tunnerikkaiden ajatusten sinkoiluksi. Holtittomasta heitosta ei välttämättä ole kovin helppo ottaa koppia – ainakaan sellainen ei vakuuta. Itselle puhuminen tunteiden ja erinäisten tuntemusten läpi on toki antoisaa, mutta ei juurikaan selkeyttävää.

Sen vuoksi olen opetellut olemaan itselleni ulkopuolinen sisällä. Monesti tiedän asioiden objektiivisen laidan, mutta itselle sen kertominen ei luonnistu. Ongelma on ehkä siinä, etten ole tajunnut, että minun on neuvottava itseäni samaan tapaan kuin vaikkapa ystäviäni. Autettava puhumalla mahdollisimman järkeviä.

Eikä minun tarvitse oikeasti paikoillani istua tai ääneen höpöttää terapoidessani itseäni. Luvan saaminen saattaa tapahtua vaikka kesken lenkin ja näkyä ulospäin vain lähes huomaamattomana nyökkäyksenä. Oleellista on kai vain pitää ajatus yksinkertaisena ja ottaa vastaan se kuin ulkopuoliselta. Napata lupa taskuun.

blogi611

Tällä viikolla olen antanut itselleni luvan olla häpeämättä kirjoittamista ymmärtämällä, että lahjakkuus ei ole minkäänlainen oikeutus eikä lahjattomuus rajaava tekijä. Olen ratsastanut pesusieni kainalossa vinoine istuntoineni ja antanut itselleni luvan olla armollinen vioilleni.  Olen viettänyt päiviä putkeen meikkipussiin koskematta ja antanut itselleni luvan katsoa siltikin ihmisiä silmiin.  Itse asiassa olen antanut itselleni luvan heittäytyä pinnistelemättä helpon elämän tunteeseen.

Eikä hetkeen ylläni ole leijaillut yhtä vapautunutta oloa.

ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · itsevarmuus · lifestyle · syvällistä

Elämään sopiva erityisherkkä?

ElinaKommentoi
Olen minä jonkin verran lukenut erityisherkkyydestä. Osaan kertoa muutamia tosiasioita siitä; erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus ja erityisherkän hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin, mutta se ei siltikään ole lääkärin toimesta diagnosoitava ominaisuus eikä missään nimessä virhe tai sairaus. On tuntunut ihmeelliseltä lukea niin sanotusti virallisesta julkaisusta, kuinka erityisherkän kokemusmaailmaa on hankala sellaisen ymmärtää, joka ei itse ole erityisherkkä. Henkilökohtaisesti olen kokenut sen ehkä kaikkein helpottavimmaksi sanomaksi tätänykyä jo aika vilkkaasti käyvässä keskustelussa liittyen HSP:n käsitteeseen.

Jo pienenä tyttönä muistan miettineeni kuumeisesti keinoja, kuinka kykenen kertomaan uskottavasti, ettei tunne kai ole minulle vain tunne enkä välttämättä koe maailmaa kuten iso osa. Vaikka en koskaan ole tahtonut tehdä itsestäni sinänsä numeroa, etenkin nuorempana kiljuin monesti hiljaa mielessäni ”kukaan ei ymmärrä minua”. Ääntä olisin halunnut rohjeta käyttää.

Olen selaillut kaikkia kolmea aiheesta kertovaa kirjaani, mutta tuntenut sen itse asiassa aika raskaaksi. Erityisherkät, siinä missä kaikki muutkin, ovat kaikki yksilöitä ja ainutlaatuisia kokemusmaailmoineen ja mielen mutkineen. Kuitenkin kun sivu sivulta tunnistanee yhä enemmän kirjan kuvailemia puolia – syitä, valmiiksi pureskeltuja päätelmiäkin – itsestä, tahti alkaa aika nopeasti ahdistamaan. Sen vuoksi olen oikeastaan hankkinut tietoa vain sen verran, että ymmärrän lähtökohtani; tieto siitä, että on kaiketi täysin normaali, on kai ollut minulle merkittävin ydinsanoma. Lisäksi se, että ymmärrän nyt myös toisia samankaltaisia muutoinkin kuin sanattomana tunteiden kautta, on tuntunut hyvältä. Pystyn puhumaan, sillä minulla on nyt sanoja käytössäni.

blogi609

 ”Oman peilikuvan löytämiseenhän tämä etsiminen perustuu.”

Kun minä olen vähän sellainen ihminen, jonka täytyy tutkia, etsiä ja löytää itse. Muuten en osaa välttämättä pitää totena varsinkaan sellaisia asioita, jotka esittävät jotakin minusta itsestäni. Vaikka olen monessakin suhteessa hivenen epävarma ja vajavainen itseluottamukseni kanssa, niin varmuus itsetuntemuksestani on kuitenkin äärimmäisen vakaalla pohjalla. Sen vuoksi luultavasi olen väistämättä ja välittömästi varpaillani, kun toinen yrittää kertoa jotakin siitä, millainen oikesti olen. Lisäksi itse tutkimalla ja etsimällä varmistan, ettei tahti oivallusten synnyssä ole liian tiukka.

Myönnän, että aika usein pohdin, kauhistelenkin, olenko tällaisena heikoilla aikuisten maailmassa. Jolllain tapaa huonommissa lähtöasetelmissa. Olen miettinyt sitäkin, ruokinko virheellisesti jatkuvalla itsetutkiskelulla liian herkkää puoltani. Että onko oikeasti mahdollista, että tulevaisuudessa minun on (pakon edessä) kyettävä kovettamaan kuortani – sisältä asti tuskin pystyn missään tilanteessa muuttumaan. Tarvitseeko menestyjän, onnistujan tai kovan tekijän, esimerkiksi työelämässä, olla välttämättä kova jätkä?

Tosin, väitän, että mä kyllä olen aika.

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Elintärkeät kliseet.

ElinaYksi kommentti
On hetkiä, jolloin ihminen tarvitsee kliseitä elämään. Tiedätkös. Vaikka tavallisesti olisikin juuri se, joka ei aseta ruokailuryhmää pohjapiirroksessa sille selkeästi suunnitellulle paikalle tai joka ei kuvaile itseään työhakemuksessa ahkeraksi, helposti muiden kanssa toimeen tulevaksi ja nopeaksi oppijaksi. Niin siis siltikin kuluneista, muka-henkevistä lausahduksista voimaantumisen tunteen hakeminen voi sellaisina hetkinä tuntua hapelta keuhkoissa. Ehkä jopa tekohengitykseltä.

Kuules. Hetket ovat niitä sellaisia, kun pienenä ihmisenä toivoi jonkun nostavan lattialta rääkymästä, vaikka ei ollut pienintäkään aikomusta nousta ylös sen jonkun avustamana, vaan yksin itse. Tai kun halusi jonkun syöttävän viiliä, vaikka päätös suun tiukasti kiinni pitämisestä niin kauan, kun lusikka ei ole omassa kädessä, oli selkeä iltapalan alusta asti.

Luulenpas sellaista. Että tarkoitus on laittaa pökköä pesään tismalleen siihen saakka, kun itse on taas valmis omin neuvoin roihahtamaan. Että itse merkitys on tuen tarjoaminen eikä apu lainkaan. Että elämään sinänsä kuulumattomat kliseet ovat kuin naulakkoja, joissa voi lounaan ajan roikottaa itseä. Pitstoppeja, joissa voi kokoilla hetken ajatuksia.

Tänään osaan jo pitää kliseisiä voimalauseita muunakin kuin huijaamisena; kaikkia ajatuksia ei tarvitse ajatella alusta asti itse. On loppujen lopuksi ihan okei klikkailla sydämiä aivan liian kulutetuille sitaateille – ja vieläpä tuntea jonkinlaista syvyyttä niissä.

Jokos. Olet vakuuttunut kliseiden elintärkeydestä.

Follow my blog with Bloglovin

ajatuksia

Mun kirjoittamisen tulevaisuus.

Elina8 kommenttia

Klo 16.24

Törmään hetkiin. Silloin tuntuu turhalta asetella tänne sanoja.
Niin häviävältä.
Välillä kun koen sen vain itselle yksin puhelemiseksi.
Suoraan sanottuna: en haluaisi olla bloggaaja. 
Siihen liittyy niin paljon sellaista, jota en halua itseeni liitettävän.
Toisaalta rakastan Rinkeliä.
Tahtoisin vain kirjoittaa.
Enkä ainoastaan itselleni.
Vaan silmäpareille, jotka käyvät rivi riviltä läpi.
Ehkä arvostavat.
Ajatuksista ammentamista ja luomista. 
Ajattelin ennen, että vain ennennäkemätöntä tarvitsee arvostaa.
Äärimmäistä. 
Tässä maailmassa se tuntuu olevan jotakin muuta kuin 
se, miksi minä kirjoitan.
Kun minä haluaisin tehdä vain taideteoksia.
Kai tavallinenkin maalari voi tehdä tauluja.
Olisi yksinkertaista, jos intohimona olisi värit.
Taulu olisi yksittäinen tuotos, pysyvä ilmaisu itsestä.
Ripustaisin sellaisen seinälle.
Hetkestä syntynyt yksittäinen luomus, joka ei häviä ajassa.
Mutta miten tehdä sellaista kirjoittamalla.
Tarve vapauttaa sisältä on valtava.
Mutta millaisessa muodossa?
Tuntuu tuskaiselta.

Kun en kuitenkaan ikinä koskaan uskaltaisi kutsua itseäni kirjoittajaksi.

ajatuksia · oma elämä · ystävät

Näen alhaalta ylös.

Elina4 kommenttia
Tulin kotiin, pötkähdin lattialle. Maha mörisi kello jotakin vaille viisi.

Sellaisina hetkinä, kun päässäni pyörii, menen makaamaan matolle. On helpompi hallita hallitsematonta tunnetta. Pistän pääni varpaiden tasolle, siten ajattelen. Varpaita kengissä minä nimittäin tuijotan aina silloin, kun ajatuspyörre yllättää mahdottomassa paikassa. Alaspäin katsellessani usein pohdin, pohdin, pohdin. En välttämättä mitään maailmaani mullistavaa – kunhan valutan alas ajatuksiani. Ja se usein helpottaakin. Mutta kattoa katsellessani suunta on ajatuksissanikin kuin toinen; näen, en niinkään pähkäile. Ja jos oikein hyvin näen ylös, naureskelen myös. Että näkisinpä asiat ihan aina samasta perspektiivistä kuin varpaani. Olisin varmasti paljon viisaampi. Ehjempikin, kun en niin kolhisi itseäni haasteisiin.

Matolla makoillessani minun ei tarvitse pohtia. Lattian rajasta yksinkertaisesti näen asiat tuoreella tavalla – selkeämmällä, yllättävälläkin. Yksiselitteisiä vastauksia tuskin kukaan pötköttämällä saa, mutta uudesta (ala)kulmasta katsottuna moni mielessä pyörivä kysymys on enää puolikas tai neljännes kokonaisesta.

Voi tadaa. Miksi valveillaoloaika menee lähes aina seisten.


Eilen kun tosiaan pötkähdin, halusin nähdä jo iäkkäät ajatukseni tuoreeltaan. Kuikuilin ajatuksiani ystävyydestä ja elämäni ihmisistä. En saanut vastausta kysymykseen siitä, mitä olen tehnyt saadessani ystävystyä upeiden ihmisten kanssa. Upea kun on aika valtava oman kohtalaisen itseni rinnalla. Itse asiassa en vastausta odottanutkaan. En usko, että edes haluan etsiä aktiivisesti sitä. Siinä niin makoillessani ymmärsin pohtia heitäkin, jotka mielelläni päästäisin pujahtamaan eristenauhojeni alta. On ihmisiä, joiden kanssa tahtoisin ystävystyä. Enkä kerro sitä itsellenikään usein. 

Sillä jollain tapaa takaraivossani yhä edelleen kolkuttelee yhtälö ystävyyden ja pysyvyyden mahdottomuudesta.