ajatuksia · lifestyle · oivallukset · syvällistä

Aamuihminen yöaikaan.

Minut aamu on ottanut aina avosylin vastaan. Mikä saattaa johtua positiivisesta suhtautumisestani siihen;  olen aina odottanut aamua kuin joku toinen yön kuuta nousevaa. En itsekään näyttäisi parhaita puoliani hänelle, joka minua kammoksuu. Viime yönä valvoin kahdesta viisitoista yli kolmeen. Uudelleen nukahtaminen tuntui vaikealta pääasiassa kai huolien vuoksi, mutta sekoittui siihen malttamattomuuttakin. Yöllä minuutit tuntuvat aina tunneilta, silmien aukipitäminen laittomalta, vastoinkäymiset valtavilta ja ihan tavallisetkin ajatukset täysin tuntemattomilta. Yleensä olen pelännyt funtsia öisin asioita, koska väsymys tuppaa vääristämään niitä vänkyröiksi.

Tiedätkös sen, kun äidin reseptin pannukakku maistuu yksin syötynä lähinnä puoliksi raa’alta einesletulta?

Ihan erilaiselta. Osuvammin ihan väärältä. Tilanne vaikuttaa paljolti, sillä se kaivaa esiin poikkeavia puolia. Kyse ei ole aina mitä syö, vaan missä syö. Siten en keksi syytä, miksi sama ei pätisi ajatteluunkin; vaikka ei tekisikään ratkaisevia päätöksiä yöllä kuuta tuijotellessa, on kai siltikin aika hyödyllistä uskaltautua pohtimaan juttuja erilaisissa tilanteissa. Perspektiivi pimeässä on kieltämättä usein lohduttomampi ja vähemmän realistinen, mutta voi se silti laajentaa omaa näkökulmaa.

blogi635

Otollisin aika funtsailuun on aamun ensitunnit, olen ollut aina sitä mieltä. Itse asiassa olen jopa käskenyt itseäni odottamaan ajatuksien kanssa aamun – kai olen kammoksunut iltojen hankalampia pohdintoja. Kuitenkin ehkä juuri sen vuoksi sorrunkin aina toisinaan pyörittelemään elämää päässäni päämäärättömästi edes ja taakse? Ehkä se on syy välillä valtoimenaan velloviin ajatuksiin?

Joten vannoutunut aamuihminen. Uskaltaudu aina välillä säästämään suuria pohdintoja läpikäytäväksi yöaikaan. Vaikka se tuntuisikin lähinnä uhkarohkealta.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Pahus. Ei paheita.

Pahus. Ei paheita. Ja minä kun olen siitä ainoastaan pahoillani.

Keskustelin taannoin toisen kanssa ihmisten paheista. Karkkisäkit, ne ovat käsittääkseni monelle häpeän paikka. Törsäys, vaikkapa vaatekasoihin, aika yleistä kuulemma sekin. Joku saattaa valvoa toistuvasti arkena elokuvan parissa aivan liian pitkään ja pitää sitä omana paheenaan. Tai entäs satunnaiset perjantaihömpsyt maanantaina.

Kun keskustelussa alkoi erottaa subjektiivisuutta, hermostuin hivenen. Tiesin nimittäin, mitä se tarkoitti: Rinkeli, mikä sun pahe on?

Ihan melkein nolotti arveleva konditionaali, sillä muuta lausemuotoa en kyennyt käyttämään: jos minulla olisi oikean oikea pahe, se olisi suklaalevystä suoraan haukkaaminen, sängyssä puolilta päivin kolmannen aamupalan syöminen tai hervoton vaatekaapin täyttäminen.

Mutta kun ei ole, mitättömiä lukuunottamatta. En käytä juurikaan alkoholia ja suklaan kohtuukäyttäjä luulen olevani. Enkä voi pitää uskottavana paheenani juustonmakuisia riisikakkuja.

blogi634

Liikunta ei kuulemma voi olla pahe.

Olen luullut, että sallin itselleni paljonkin, esimerkiksi mieleni mukaan vapaapäiviä vähän kaikesta. Taidan minä tällä luonteellani kuitenkin kontrolloida itseäni suhteellisen paljon – ainakin juuri sen verran, että kaikki pysyy kutakuinkin järkevyyden rajoissa. Mielestäni se on ainoastaan sääli, koska ihmisyyteen kuitenkin kuuluvat myös paheet. Oleellisestikin.

Ei paheettomuus minusta kuivakkaa tee, mutta ihan vain itseni vuoksi voisin muutaman kunnollisen paheen kaiketi hankkia.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Matka tähän päivään.

Neljän ja puolen päivän päästä olen 24-vuotias. Herättäähän se ajatuksia.

Mikä matka.

Mä en todellakaan halua sanoa sitä huokaillen. Siis siitäkään huolimatta, että välillä se on ollut ihan just sitä: hitonmoista tarpomista. Katsos kuitenkin, ei rytkyttäminen ole sinänsä kuin hetkellisesti hidastanut. Kaikki realistisuus taas todellakin puuttuisi, jos mä huudahtaisin sen ulos amerikkalaisen onnellisen lopun tyyliin: what a journey! Tiedätkös, onnellisuus ja helpotus ovat vain osatekijöitä, vaikkakin kieltämättä tärkeitä sellaisia. Mutta en mä kovin neutraalistikaan tahdo sitä suustani päästää ja siten luikauttaa väärää kuvaa. Koska aina toisinaan musta tuntuu vahvasti siltä, ettei mun elämässä mitään kuvaa osuvasti neutraalisuus – en ole tutustunut puolivälielämään.

Joskus multakin on kysytty, mikä mun tavoite on elämässä. Mä en ole aina tiennyt, mitä vastata. Koulutus, onnellisuus, terveys, perhe, lapset, mielekkyys. Omalla kohdallani tärkeitä ja totta kaikki, vaikka en niin yksinkertaisesti kai kysymykseen vastaisikaan. Aina mä olen myös miettinyt, että tahtoisin kovasti säilyttää uteliaisuuden ja lapsenomaisen lähestymistavan moniin asioihin – ymmärtäköön kukin kuten haluaa.

blogi633

Itse asiassa jopa toivon, että joku tulisi ja esittäisi minulle tuon kysymyksen tänään. Nykyisin mä nimittäin tiedän mitä vastata: tavoitteeni elämässä on säilyttää läpi elon se, mitä opin ollessani vakavasti sairas. Se sellainen on jotakin mielen syvärakenteisiin liittyvää, jota voi soveltaa elämän ihan, ihan jokaisella osa-alueella. Haastetta tosin tuo se, että ihmismieli  on äärimmäisen unohtavainen.

Eräällä ystävälläni on taito todeta vaikeitakin asioita äänensävyllä, jossa totuudenmukaisesti kuuluu elämän haasteellinen puoli, sen raskauskin, mutta joka jättää jokaikinen kerta kuitenkin päällimmäisenä toiveikkaan ja lämpimän jäljen mieleen.

Mikä matka.

Kuulostaa täydelliseltä.

ajatuksia · elämä

Kasautuu kun on kasautuakseen.

Parhaimmillaan elämä on tosi ihanaa. Yksinkertaisesti: parasta. Koska ilman sitähän ei olisi mitään – edes sitä, joka jää hilkusti tokaksi parhausjutuissa.

Hyvät asiat ruokkivat hienoja asioita ja edelleen käsittämättömän mahtavia juttuja; elämän rullaamista ei voi ihan oikeasti olla silloin myhäilemättä. Valinnat tuntuvat täysin virheettömiltä, toisille osoitetut sanat just sopivilta. Elämä on helppo mieltää silloin lähestulkoon rajattomaksi ja omaa elämää tulee ehkä toteutettuakin hivenen suuremmalla riskiprosentilla.

Niin se vaan tuppaa kaikki hyvä elämässä kasautumaan yhteen kekoon.

Kuitenkin. Istuessani yksinäni lattialla keskellä huonetta itkemässä maskaroita pois silmistäni väkisinkin tulen ajatelleeksi elämää yhtenä isona paradoksina; elämässä asiat kasautuvat kun ovat kasautuakseen. Kyselläänkö silloin asioiden todellista laitaa? Kuka huomasin kekojen koostuvan vain kaikenlaisesta kivasta, taisi pahemman kerran erehtyä.

Sellaisina hetkinä ihmiselle kerran niin tarkoitettu tuntuu täysin epäinhimilliseltä. Voi tämä elämä.

blogi627

Vaikka vapautuvien kyyneleiden sisältämä murheen määrä ei ole riippuvainen keon koosta, muodostuu hetkellinen kasauma siltikin voimia vieväksi äärimmäisten tunteiden vyyhdiksi.

Romahdusta edeltää ja seuraa usein voimattomuus.

Jokainen kyynel on onneksi kuitenkin aina yksi tippa kerrallaan ulospäin ahdistuksesta. Ja riittävän kauan niiden virrattua – väkisinkin – murhe kaikkoaa.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä

Erään päivän dialogi.

Joku mennyt päivä esitettiin kysymys. Se oli letkeäksi tarkoitettu tiedustelu, että millaisen yliluonnollisen taidon haluaisin yli kaiken.

Ylikaikesta en tiedä, taisin silloin vastata. Otin kuitenkin ihan asiakseni yliluonnollisen ajattelemisen, sillä kerrankos sitä mahdottomuuksia mietiskelee.

Kysyttiin, miksi sellaisen funtsailu tuntuu sitten haastavalta; eikö ajatuksilla voi leikkiä, kun muutenkin on hienoisesti hupsu.

En tarttunut sen enempää siihen hupsuun. Tottumiskysymys, opittu juttu, vastasin miettimättä. Pienenä esittäessäni aikuisille sentyyppisiä kysymyksiä kuin ”mitä hei sä tekisit loton pääpotilla” pöh ja pah oli yleinen vastaus. Opin olemaan aika realisti.

Jatkettiin kuitenkin inttämistä yliluonnollisen taidon valkkaamisesta.

Kyllä sitten vastasin, että ajatusten lukeminen olisi siistiä enkä voinut olla ohittamatta myöskään hyödyllisyysaspektia.

Arvata saattaa, että seuraava kysymys haki perustelua. Miksi niin hyödyllistä.

Taisin olla jo jättämässä vastaamatta. Kuulin meinaa tuhahdukset hölynpölystä jo päässäni. Sanoin sitten, että olisi vaan.

blogi626

Hauvankin kanssa hyvät keskustelut.

Eihän vastaus tietenkään riittänyt kysyjälle, joka pikkuhiljaa alkoi muuttua yhä enemmän ja enemmän inttäjäksi. Että miksi. Sellaista se halusi tietää.

Olisi ihan älyttömän kiva kuulla, nähdäänkö ja ymmärretäänkö ihminen oikein, olisi hirveän helpottavaa osata oikaista raskaita väärinkäsityksiä parilla sanalla ja välttää edes syntymästä ihan nurinkurisia ymmärryksiä. Tietyllä tapaahan yliluonnollisen lahjan omaavalla olisi velvollisuus käyttää taitoaan supersankariuteen, eikö. Sellaisesta kerroin kysyjälle.

Epäillen vielä kysyttiin, että eikö itselle saatu hyötyfunktio yhtään kiinnostaisi.

Vastasin vain, että kyllä tälläkin hetkellä kiinnostaisi äärimmäisen hirveästi, mitä muutaman toverin päässä pyöriskelee. Virnuillen siis sanoin sen.

Se riitti kyselijälle.

ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oma elämä · syvällistä

Aivan kuin kehityskaari.

Aivan.

Miten monella eri tapaa sen voikaan suusta päästää.

Olen viime vuosiin asti antanut siinä kuulua melodisen epävarmuuden. Se helähtää korvassa, koska merkityssisältö uupuu; aivan on ollut täytesana hädässä. Joku nauraa hätäännystä, toinen nyökkäilee hermostuneisuutta. Aivan tarkoittamatta aivan on ollut monen epämukavan hetken nopea ratkaisuni. Pakollinen tyrkkäys. Epävarmuuden ilmentymä. Jopa alistunut vivahdus. Väkinäinen johdatus. Tai täysin tyhjä kannustus. Oikeastaan se on ollut yksinkertaisuudessaan itse sisällöttömyys.

Sittemmin opin sanomaan sen tunnustelevammin. Vaikka aivan ei ollut ihan aivan, oli se kuitenkin jo kysyvä aivan. Se oli epävarmuutta kyseenalaistava. Ehkä myös osin jo itsevarmempi – pienoisen merkityksen kantaja, ei vain myötäilijä. Aivan ei ollut enää äkkinäinen sylkäisy, vaan harkitumpi vastaus. Nimenomaisesti tarkoituksellinen reagointi eikä itsestään muljahtava myöntyminen.

blogi624

Se oli käänteentekevä tajuamisjuttu, että mun aivan on tätänykyä tilannesidonnainen. Että ei se ole joka paikan ja hetken heitto. Sillä on sanoma, ihan oikea käyttötarkoitus; se ilmaisee jotakin todellista suhtautumisestani. Ennemminkin aivan sisältää kaiun myötämielisyydestä kuin mistään epämääräisestä. Sellaiseen sitä tulisi käyttääkin. Turhaan kuluttaa sitä tarkoituksettomaan, kun sillä on mahdollista synnyttää ponnekas paino. Voi se sisältää eri vivahteita, muttei sellaisia, jotka vääntelevät aitoa ajatuskulmaa. Kiteyttäen: sillä aiemmalla epävarmalla sanalla aivan tarkoitin oikeasti kai neutraalia sanaa niin.

Ja hitsi. Samalla, kun opin sen epävarmuudesta pois, opin myös ylipäätään itsevarmuudesta asioita. Aivan yksinkertaisia. Esimerkiksi että tuskin kukaan mua ulkonäön mukaan arvottaa. Että kyllä mä aivan ihmisenä olen tutustumisen arvoinen.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · opiskelu

Siitä syntyi ikioma.

Nyt sitten. Kuinkakohan kuvailisi.

Olo on kuin olisi saanut just käsiinsä oman beibin. Vaikka veikkaankin vain. Kuvitellut mä olen aina sellaista tunnetta, että sitä haluaisi hirveästi hyysätä ja hoivailla. Silloinkin, kun ei oikeasti ole  varma, osaako sille loppujen lopuksi tehdä yhtään mitään järkevää. Kaikki on niin kamalan uutta. Silti se tuntuu ikiomalta beibiltä; vaikka ei omistaja olekaan, niin sitä tuntee kuitenkin omistavansa sen jollain tapaa. Onhan se hitsi vie annettu juuri mulle. Ihan yhtäkkiä se sitten tuntuukin ihan täydellisimmältä, eikä epävarmuuden hetkistä ole enää tietoakaan. Tärkeimpänä kaikesta sellainen, että sille haluaa ehdottomasti vain parasta. Beibille vain laadukasta sisältöä. Siitäkin huolimatta, että vaihtoehdoista valitseminen on usein enemmän kuin epävarmaa – sitä kun vähän nihkeästi tietää, kuinka vahvasti on asetuttava ulkopuolisen asemaan. Joskus omalle työlle kuulemma sokeutuu. Ja välillä maailman kovuuskin mietityttää. Että miten paljon beibi kestää kritiikkiä. Miten itse voi kääntää kovat sanat sen opiksi?

blogi625.jpg

Kello 06:52 päivämäärällä 10.11.16

Lähinnä sellaiselta tuntuu pyöritellä ikiomaa kandiaihetta ajatuksissa. Niin. En kuitenkaan todellakaan ole vakuuttunut, että saan kirjoitettua transglutaminaasista keittomakkarassa yhtä sivua enempää. Ai kauheaa, jos sitäkään. Mutta siltikin tuntuu tosi ihanalta hoivailla omaa beibiä ajatuksentasolla.

ajatuksia · carpe diem · elämänasenne · lifestyle · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

En halua, että on varaa.

Olen tyytyväinen, että olen tässä.

Siihen mun ei itse asiassa tarvitse edes tällä hetkellä pyrkiä, kun tuleepa itsestään. Tyytyväisyys tässä näin peiton alla. Villaviltti yllä lämmittää vähintään yhtä paljon kuin villakoira kyljessä eli juuri sen verran, että vilunväristykset ovat enää yksittäisiä hytistyksiä. Hämärä huone, pimenevä ilta, hitusen viluisa olo ja kädessä höyryävä. Mä en osaa kuvitella, että kukaan haluaisi olla missään muualla kuin täkin alla tunnustelemassa alkutalven purevuutta. Ainakin mä vastaisin, että mulla ei just nyt ole kiire yhtään mihinkään; mun on niin hyvä olla tässä hetkessä.

Sopivassa kainalossa tuntuu varmasti samaiselta.

Elämässä menee kai aika hyvin, jos osaa suhtautua mahdollisimman moneen hetkeen samalla tavoin; ottaa astetta hellemmin vastaan ja keskittyä siihen kuin katoavaiseen. Viltin allakin mä olisin tietysti voinut jankata itselleni tekemättömistä askareista ja stressitason huipuista, mutta sen sijaan päätin hellittää hellemmällä otteella. Tyytyväisenä. Mielekkyyden kokoon kaapiminen ei vaadi juurikaan suuria hetkeltä: työkoppi, luentosali, lähikuppila, ysikassan semipätkä jono. Onnistunee. Mä näen ennemminkin kaapimisen ajatusten oikein päin asetteluna – tai kuinka päin ikinä haluaakaan.  Kuitenkin siten päin, että asennoituminen hetkiin on seuraavanlainen: mä osaan tehdä monesta itselleni mielekkään.

mde

Sillä jos mieluummin olisi muualla kuin nimenomaisessa hetkessä, taitaa hetki olla aikamoista tuhlausta. Ja mä en halua, että mulla on koskaan sellaiseen varaa.

aamu · ajatuksia · itsensä kuuntelu · lifestyle

Jos intuitio olisi ystäväni.

Kaikkivoipaisille tunteille hyvin altis ihminen, joka pyrkii kuitenkin tekemään päätökset aina järjelle uskollisesti, yrittää olla ymmärtämättä pohtimalla.

Siinä tiivistettynä tämän aamun ajatus.

Toisin sanoen? Tarkoittaen mitä?

Mä haluaisin opetella ymmärtämään asioita intuition kautta, vaikka intuitio ei tarjoakaan kuin yhden yksinkertaisen vastauksen kerrallaan: tee tai älä, valitse tai älä, mene tai älä. Mutta joskus ymmärtämistä kai on ymmärtää jättää jokin asia ajatuksissa vähän kuin puolitiehen – tarkoituksen ytimeen ei ole aina tarkoituksellista päästä.

blogi622

Mä en tiedä, onko viisasta ankkuroida intuition kuuntelu ehtoon selkeämmästä tulevasta: jos nyt uskallat kulkea intuition suuntaisesti, tarkoitus selviää kyllä myöhemmin. Mun mielestä se on hitusen epäreilua. Kai periaatteessa nykyhetkessä oikealta tuntuva voi tulevaisuuden hetkessä olla täysin epäsopiva. Voiko intuitio tosiaan epäonnistua?

Vaikka voisi, niin en mä siltikään näe syytä, miksi pitäisi jättää valitsematta oikealta tuntuva ainoastaan sen vuoksi, että järki ei pysty argumentoimaan valintaa uskottavasti. Enhän mä aina löydä sanojakaan ja silloin mä sitten nyökkään – eikä tulisi mieleenkään kyseenalaistaa pelkkää nyökäytystä.

Mulla ei ole elämästäni liiemmin esimerkkejä intuition ihmeellisistä tarinoista. Mä kun olen valjastanut pienestä asti itseni järkeilijäksi, jonka perustelut rikkaasta tunnemaailmasta huolimatta ovat aika tavoin puhdasta järjenkäyttöä. Mielelläni mä aina kuitenkin kuulisin kertomuksia intuitioon luottamisesta. Kai sellaisia kuitenkin on?

ajatuksia · lifestyle · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · opiskelu

Ajatuksia (kandityön) papereille.

Ihan äskettäin akateemisen kirjoittamisen opettaja kertoi kaikenmoista. Mulla meni aika paljon ohi korvien. Oli kai aika tietoista se kuulemisen väliin jättäminen. Mä olen nimittäin todella huono käyttämään mitään tomaattitekniikoita tai kymmenen minan kirjoitusoksennuksia; oikeasti vain hermostun sellaisista apuvälineiksi tarkoitetuista harjoituksista. Mieluummin mä väkrään ihan itse ja otan vastaan konkreettisia apuja. Että mihin lähdeviittaus kuuluu laittaa ja miten mä saan itseni pysymään asiatyylissä kaikesta kuivakkuuden tunteesta huolimatta.

”Vaikeinta on saada ajatus kirjoitetuksi paperille.”

Tismalleen. Täysinhän niin! Sen lausahduksen mä satuin kuulemaan, vaikka mun ajatukset harhailivatkin aika kaukana mistään akateemiseen liittyvästäkään.

Ennen kaikkea mä haluaisin tällä hetkellä osata kertoa itselleni, mitä on tapahtunut viime viikkoina näinä lukuisina yksinäisinä tunteina. Se liittyy osin oivaltamiseen ja onnellisuuteen, itse asiassa onnellisuuden oivaltamiseen elämässä. Mun ymmärtääkseni. Kai. Kun mä ajattelen pääni sisällä, että jotakin on ihan varmasti tapahtunut – tunnenhan mä sen. Määrittely sanoilla ei vain aivan täysin luonnistu. Osaan kertoa, että mussa ei ole enää älytöntä määrää mutkia ja että olotila tuntuu elämää kohtaan vastaanottavaisemmalta. Voisin mä heittää tähän kohtaan taas, että vapautuneemmaltakin. Ei haittaa, vaikka joku katsoo pitkään tai arvostelee äänettömästi, koska vapautunut fiilis tuntuu myös itsetunnossa. Veikkaan, että vallitseva tunne on samankaltainen kuin ensimmäistä kertaa suullisesta esitelmästä nauttiessa; aika suuret ovet avautuvat. Arvelen, koska enhän mä tiedä. Mun rennot esitelmät ovat vielä edessäpäin.

Kuitenkin siinä se. Ei tule ulos määritellympää kuvausta tapahtuneesta.

blogi620

Eilenkin mulla oli sama tunne meneillään. Sellainen leijaileva lumihiutale -olo. Silloin on melkein kaikkein antoisinta pohtia oman elämän asioita, sillä kaikki kulkee kuin itsestään positiivisen suodattimen kautta. Mä tajusin eilen muun muassa, että mun pitää vaan itse uskaltaa olla ystävä. Tosi hyvä ystävä. Kaveri. Vaikka tuttu. Itse asiassa todella moni juttu saattaa elämässä olla kiinni siitä, olenko mä koko ajan varautuneena varpaillani.

No joo. Vaikka mä en tänään oikein innostunut tomaattitekniikoista, toivon silti löytäväni vikkelästi sopivan kandiaiheen itselleni. Ötököitä tai jotain lihaa. Veikkaan, että aika montaa mun valitsema aihepiiri yllättää. Niin mua itseänikin ja olisin jopa halunnut innostua jostain muunlaisesta. Minkäs teet.

Sitten mä toivon myös, että mä todellakin saan jatkossa niitä ajatuksia (kandityön) papereille. Mä haluaisin meinaa täyttää tekstillä kokonaisen nipun.