Kategoria: ajatuksia

ajatuksia · oma elämä

Hei please, uteliaisuus.

ElinaKommentoi
Kyllä, olen itsekin todella utelias. Enkä vain välillä, vaan oikeastaan ihan aina ja kaiken suhteen. Muistan, kun pienenä heitettiin oota-mä-kerron-sulle-salaisuuden-eiku-enpäs-kerrokaan-hahaa-heittoja. Se oli nimittäin varma tapa saada minut kiemurtelemaan tuskissani – salaisuuden paljastumiseen saakka. Ja itse asiassa oli aivan sama, oliko varjeltu salaisuus luokkaa ”mulla on takapihalla norsu”. Sillä se kutkuttavan kismittävä olo, joka ylsi aina mahanpohjasta ajatuksiin asti, hälveni sillä sekunnilla, kun vain sain kuulla totuuden. Yhä tänäkin päivänä, jos minulle erehtyy huikkaamaan ”jutellaan illalla” tai ”arvaa mitä”, voi olla varma, ettei säästy pienimuotoiselta hiillostukselta. 
Joten siis kyllä: minä ymmärrän sisällä korventavaa uteliaisuutta. Tilannetajuttomuutta tai epämukavan olon tuottamista en sen sijaan käsitä.
On asioita, jotka ymmärtää vasta aikuisena. Että mitä jollakin oikeasti tarkoitetaan, miltä se ehkä tuntuu ja miksi se jokin ei ole kovin kivaa. Sitten on lisäksi asioita, jotka ilmaantuvat elämään aika säännönmukaisesti sitten, kun on viettänyt määrätyn vuosimäärän toisen kanssa saman katon alla. 
Tosiaan syntyvät toisten silkasta uteliaisuudesta.
Pidän juttutuokioista ihmisten kanssa ja jos yhtään toinen tuntuu läheiseltä, olen valmis puhumaan omasta elämästänikin. Myös huumoriheitot ovat mielestäni usein hupaisia ja niille on helppo viitata nauraen kintaalla, jos jokin tuntuu liialta utelulta. Avainasemassa kai onkin tilannetaju. Oikeastaan liiasta utelusta – tai jopa suoranaisesta vihjailusta –  syntyvän epämukavan olon tunnistaminen ei omasta mielestäni ainakaan ole järin hankalaa. Viimeistään sen pitäisi olla varoitusmerkki siitä, että häilyvän ups-taisin-mennä-uteliaisuuteni-kanssa-hieman-yli-rajan ylittäminen alkaa olla aika ajankohtainen.
On ollut miltei pelottavaa huomata, että niin vain tulee omaankin elämään se, josta on kuullut noin miljoona tarinaa, mutta koskaan ei sitten kuitenkaan ole ymmärtänyt, mikä siinä niin kovin ärsyttää. 
No nyt vähän jo tajuaa.
Tutun ja puolitutun kanssa keskustelemisen voisi aivan huoletta aloittaa nykyisin aina muutamalla faktalla: voi katso, tyhjä on toistaiseksi vasen nimetön ja oi kyllä, kuusi vuotta ollaan kuljettu käsi kädessä. Säästyisi siten keskustelun kumpikin osapuoli vihjailevilta kysymyksiltä ja väkinäisiltä hörähdyksiltä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Junassa oli elämäntarina.

ElinaKommentoi
Mä istuin pitkästä aikaa junassa. Ikkunasta ulos tuijotellessani mä pohdin, eikö se maataviistävään hameeseen pukeutunut rouva tajunnut, kuinka kuuluvasti puhelimeensa puhui ja kuinka kaikki kanssamatkustajat yrittivät minun tapaani parhaansa mukaan pälyillä hivenen nolostuneina poispäin. Kun ei ole kovinkaan helppoa kuunnella tuntemattoman ihmisen avautumista tukalasta tilanteesta: Kela-jutuista, työkkäristä ja katon menettämisestä pään päältä. Vähän kuin väärät korvat olisivat kuulemassa.
Tikkurilan kohdalla mä mietin sitäkin vaihtoehtoa, oliko rouvan toiminnassa kuitenkin hivenen tahallisuuttakin. Siitä kaikesta sympaattisesta tahattomuuden tuulahduksesta huolimatta. Olo oli kuin olisin lukemassa naistenlehdestä raadollista tositarinaa toisenlaisesta elämästä samalla saaden pikkuruisen napautuksen siitä, kuinka onnekkaassa asemassa mä itse tälläkin hetkellä olen. On nimittäin kattoa, koulupaikkaa ja muutakin kuin kaurahiutaleita. Kun kuuntelin juuri ennen Pasilan pysäkkiä juttua laskujen maksuvaikeuksista, tuntui oudolta istua kuulemassa sitä uusi takki päällä. Vaikka en mäkään ole saanut mitään ilmaiseksi, kolkutteli huono omatunto siltikin jostakin syystä mun olkapäälläni.
Elämä tuosta tähän ja tästä eteenpäin.
Rouva jäi pois ja vei murheensa mukanaan, mutta jätti jälkeensä paljon ajatuksia päähäni. Kyllä mua aina välillä ihan käsittämättömällä tavalla hirvittää, tuleeko mun elämästä mitä tai mitään. Ja millaista siitä pitäisi oikeastaan edes tulla? Olen mä ylpeä, että mun elämä on nyt jo vaikka mitä eikä multa ole koskaan puuttunut sinänsä yritystä tehdä mun elämälle toimenpiteitä, mutta siltikin mä ihan oikeasti jo mietin repliikkejä valmiiksi tuleviin työhaastatteluihin, kun sitten joidenkin vuosien päästä toivottavasti valmistun ja siirryn työelämään. Että en vaan mokaisi. Että mun elämä jatkaisi eteenpäin rullaamista sittenkin.
Erinäisiin tilanteisiin on helppo ajautua. Niihin huonoihinkin. Suoranainen ajautuminen on mulle ehkä hivenen vierasta, mutta sellaisesta olen kuullut puhuttavan. Mä olen niin kova tyttö kontrolloimaan, suunnittelemaan ja harkitsemaan päätöksiä, että mieluummin en jättäisi sattumalle suurtakaan osaa. Mikä läheskään aina ei tosin tue etenemistäni tai ole positiivinen asia. Itse asiassa joskus mä vain haluaisin ajelehtia jonkun syliin ilman kartasta luettua reittiä. 
Kun mä saavuin rautatieasemalle Helsinkiin, toivoin, että se elämäänsä junassa jakanut rouva löytäisi tuen avulla suunnitelmallisen reitin valoisampaan elämänvaiheeseen. Hän sai sinä aamupäivänä varmasti monen ajatukset liikkeelle.
ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Spesiaali.

ElinaKommentoi
Sen jälkeen, kun kuvainnollisesti irtauduin äidin helmoista, mietin välillä aika rankastikin, tulenko olemaan kenellekään enää ikinä spesiaali. Tai tuleeko kukaan olemaan minulle vielä spesiaali.
Siis sellainen, jota jaksaa katsella kahdenkin päivän kiukuttelun jälkeen. Sellainen, jonka kanssa vastavuoroisuus tuppaa unohtumaan – spesiaalille kun haluaa niin hirvittävästi hyvää. Sellainen, josta huolehtiminen tulee kuin itsestään. Sellainen, jota alitajuisesti kaipaa päivän jokainen minuutti. Sellainen, jonka kanssa epäröintiä ei kaipaa. Sellainen, jolle kaikki asiat on luonnollisinta kertoa ensimmäisenä. Sellainen, johon kyllästymistä ei tarvitse pelätä. Sellainen, joka jokaisella kerralla näyttää entistä kiinnostavammalta. Sellainen, jonka kanssa loksahtaa tunnetasolla. Sellainen, jolle jaksaa väsyneenäkin valmistaa ruokaa. Sellainen, josta ei kaipaa lomaa (kuin ehkä kerran parissa vuodessa). Sellainen, jota on vaivihkaa kiva tutkailla. Sellainen, joka tuntuu tutulta, mutta jonka uudet puolet ottaa mielellään vastaan. Sellainen, jota jaksaa, jaksaa, jaksaa. Sellainen, jonka taakkaa haluaisi välillä kantaa. Sellainen, jonka kanssa tulevaisuus näyttää yhteiseltä. Sellainen, jonka yksinkertaisesti haluaa nähdä aivan kaikenlaisissa tilanteissa ja niin hyvässä kuin pahassa. Sellainen, jonka kanssa on jatkuvasti keskityttävä, ettei pidä kiinni liian tiukasti. Sellainen, joka tuntuu erityiseltä itselle. Sellainen, joka nostaa vilpittömyyden uudelle tasolle.
Sellaisista asioita minä itse tunnistan omassa elämässäni spesiaalin ihmisen.

Spesiaalina ihmisenä oleminen on kai jollain tapaa hiukan haastavaa tai ainakin erilaista. Nimittäin se, mikä tekee ihmisestä toiselle spesiaalin, on se, mitä ihminen oikeasti on ja on aina ollut. Ilman yritystä olla määrätynlainen. Vaikeinta siis kai on, ettei erityisyyteen pysty tarkoin vaikuttamaan, kuten niin moneen muuhun asiaan. Vaikka haluaisikin. Toisen erityisyyden näkee ja tuntee – tai sitten ei. Luulen, ettei se ole niinkään ajan saatossa harjaantuva taito.

Jotenkin toivon, että mahdollisimman moni sai tänä aamuna herätä jonkun silmissä spesiaalina.

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Pellin isoin pulla mulle.

ElinaKommentoi
Elämäniloa on se, että valitsee pellin suurimman korvapuustin.
Ei siksi, että valinta toi valtavasti iloa lapsena, vaan sen vuoksi, että valinnan tuoma ilo on aivan yhtä oleellinen aikuisenakin. Taito on helppo huomaamatta unohtaa eikä se välttämättä palaa samaan tapaan kuin pyörällä ajo. Siis sillä tavoin vähitellen itsestään, kun ryhtyy jälleen tekemään. Mutta jos alkaa taas valitsemaan asioita samaan tapaan kuin nuorempana, saattaa ajatuksen ”ihan kuin pullan koolla tai yöpuvun poikkiraitojen tiheydellä olisi yhtään mitään väliä” sisältö itse asiassa muuttua relevantiksi – pullan koolla on ihan oikeasti väliä, sillä iso tuo monta haukkausta enemmän iloa. 
Valitsemisen taito on lapsuuden jälkeen oikeasti aika haastavaa puuhaa. Moni osaa valita oikean uran ja sanat, punnita valintoja ja analysoida niitä, vaikka samalla yksi valitsemisen osa-alue jää täysin huomiotta: valkkailu. Kiireisen päivän jälkeen ei ole sama valitseeko kaupassa mansikan vai banaanin makuisen jogurtin. Sen sijaan täytyy osata valkata joko mansikan tai banaanin makuinen jogurtti. Valkkaus korostaa kai sitä, että valinnalla on aina väliä. Ja se seikka, että ihan kaikista pienimmilläkin arkipäivän asioilla on väliä, tuo elämään juurikin iloa – lisäksi myös sisältöä ja väriä.
Oli minullakin aikani, kun en kyennyt näkemään lähes minkään valintani perimmäistä pointtia. Kysyin itseltäni monen valinnan edessä, että mitä järkeä. Vastaukseni oli aina silloin, että ihan sama, mitä väliä. Tilannetta olisi voinut verrata ehkä ajatukseen ”en mä omilla teoillani pysty kuitenkaan pelastamaan maailmaa”, mutta hieman eri mittakaavassa vain. Pienemmässä, oman elämäni kokoisessa mittakaavassa.  Suurempienkaan valintojen (mahdolliset) vaikutukset eivät tuntuneet siltä miltä olisi pitänyt eli joltakin. Valkkailun lopettaminen kai sitten tekee yksinkertaisesti ajattelusta kyynisempää ja asioista tasaista merkityksettömämpää mössöä.
Joten se korvapuustin valinta. Tottakai sillä on väliä.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä

Tapahtunutta.

Elina4 kommenttia
Mun elämässä tapahtunutta.
Hankin joitakin päiviä sitten ensimmäistä kertaa Netflixin ja aloin ymmärtää sen suosiota. Sehän on kätevä kuin mikä. Sitten mä olen metsästänyt syyskenkiä ja todennut jälleen, että liian lyhytvartiset eivät vaan sovi mulle. Harmi, lähinnä sen vuoksi, että kenkäkaupan myyjä suuttui mulle siitä. Olen mä myös myös makoillut sängyssä miltei puoleen päivään ja ylös noustuani vetänyt lenkkitossut suoraan jalkaan. Uusia tossuja mä olen testaillut ihan varovasti, koska mä pelkään niin paljon melko terveen jalkani puolesta. Vapaa-ajasta huolimatta mä en ole juurikaan kokkaillut, vaikka olenkin mielenkiinnosta testannut Nyhtiksen ja Mifun. Niiden ansiosta mä taisin viimeistään hoksata, miten tärkeä tekijä suutuntuma on. Ikävät uutiset ovat täyttäneet mun ajatuksia harmillisen paljon ja mä olen taas tajunnut, että vastoinkäymiset pitää vain kylmän viileästi kohdata. Olenhan mä miettinyt pikkuisen syksyäkin ja valinnut hurjat kolme kurssia ensimmäiseen periodiin. Kurssirääppeet mielessäni alan aina pohtimaan, mitä muuta mä keksin syksyksi. Mä olen nimittäin näinä lomaviikkoina kyllästynyt kotona makoiluun, tekemättömyyteen ja puolityhjiin päiviin. Olen hyppinyt olohuoneen matolla ruutua, kun en ole muutakaan keksinyt. Itse asiassa mä olen soittanut myös aika monta soitinpa-ihan-muuten-vaan-puhelua. Ja niin tylsääkin mulla on ollut, että lakkasin kynnet punaisella ja harjoittelin ikuisuusprojektia eli ranskanlettien tekoa.
Tällä hetkellä mä istun työmaatoimistossa Lahdessa, kun ei muuta lauantaihuvia tullut mieleen. Vaikkakin Lahti on ihan kiva, mä en ole aiemmin käynyt kunnolla täällä.
Ja ei se mitään. Että olo on ollut hiukan tylsistynyt. Mun mielestä lomalla kuuluu tulla tylsää ja sen täytyy sisältää myös täysin typötyhjiä päiviä. Sillä loman tarkoitushan on saada normaali arki maistumaan karvaan sijaan taas hyvältä. Mä olen tosin aina ollut todella nopeasti kyllästyvä luonne: tietynlaista virikkeettömyyttä mä jaksan ainoastaan oikeasti väsähtäneenä. Neljän seinän sisällä kaikki – mietteet ja tunnetilat – tulee helposti liiankin tutuksi ja olo tukkoiseksi, kun ajatuksia ei inspiroi mikään.
Siten syksyn tulo tuntuu ihan hurjan kivalta.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Mietteitä muutoksista.

ElinaYksi kommentti
Olen ottanut elämässä asenteen, joka ei ole muutosvastainen. Itselleni olen sillä yrittänyt kai selittää sitä, että vaikka aivan ihanassa mieli tekisi viipyillä (pidempään kuin itse asiassa on tarkoitettu), eteenpäin meneminen on siltikin se vaihtoehto, joka ehdottomasti kannattaa valita. Sitä kun alkaa helposti muutosvastaiseksi, jos jokin tuntuu erittäin hyvältä: on vaikeaa luopua. Luopuminen muutosten myötä tuntuu miltei järjenvastaiselta. Sillä miksi esimerkiksi hyvältä tuntuvaa elämäntilannetta pitäisi ryhtyä muuttamaan? Miksi ei vain voisi olla siinä niin nyt, aina ja ikuisesti.
On kysymykseen useita vastauksia ja muitakin kuin jatkuvaa tavoittelua korostava ”kulman takana voi odottaa vielä jotakin parempaa”. Pidän erityisesti ajatuksestani ”ikuisuus himmentää hyvää” eikä sillä välttämättä tarkoiteta kyllästymistä, vaan enemmänkin kai kunkin tunteen tai olotilan luonnollista elinkaarta.
Muutosvastaisuuden torjuminen on ollut ajankohtainen lähiaikoina ja -vuosina. Vaikka olen ollut enemmän kuin äärettömän onnellinen kaikista eteenpäin vievistä askelista – uuteen kaupunkiin muutosta, naimisiinmenosta, äidiksi tulemisesta – ystäväpiirissäni, olen siltikin löytänyt itseni pohtimasta otsa kurtussa ajankulkua ja muutoksia. Arvelen sen olevan suhteellisen luonnollista. Ja vaikka kuinka järjellä ymmärrän, että on silkkaa typeryyttä taistella aikaa vastaan, niin välillä sorrun kuitenkin miettimään, millaista olisi pysähtyä edes vuodeksi tai pariksi paikoilleen. 
Haluan suhtautua muutoksiin ilolla. Haluan ottaa vastaan muutokset avosylin. Kaikkein hirveintä kai olisi, jos en kykenisi siihen: roikkuisin väkisin vanhassa ja pilaisin samalla jo syntyneet muistot.
On äärettömän jännittävää ajatella, kuinka ystävieni muutokset vaativat muutosta myös minun ajatuksissani. Ainakin tavallaan. Kun ystävä on edelleen ystävä, mutta yhtäkkiä lisäksi myös äiti, tuntuu kuin kaikki olisi muuttunut, vaikka mikään (ystävyydessä) ei oikeastaan olekaan muuttunut. Ja vaikka saatkin olla todistamassa yhtä maailman kauneimmista asioista, ystävän naimisiinmenoa, tapahtuman jälkeen ystävä on kuitenkin se sama ystävä, vaikka lähteekin häämatkalle aviomiehensä kanssa. 
Mikäli omaan elämään ei kaipaa muutosvastaisuutta missään muodossa, tärkeää on kai ymmärtää, mihin kukin muutos oikeasti kohdistuu.
ajatuksia · itsetutkiskelu · liikunta · matkailu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Pyöräretki tehtiin Prahassa.

ElinaKommentoi
Kaikki lähtee siitä, että uskaltaa eräs päivä olla erilainen kuin millaiseksi itsensä on aina mieltänyt. Että löytää itsestään riittävästi vapautta antaa itselleen ne kaikki mahdollisuudet, joihin oikeasti on täysin käypä tarttumaan. Mahdollisuudet, jotka ovat olleet mahdollisia aiemmin ainoastaan jos vain -ajatuksissa eli ne mahdollisuudet, jotka on peitetty liian ahtailla mielikuvilla omasta itsestä. Jos vain olisin, mutta kun en ole tai tule olemaan. 
Jos ihminen pelkää toisten ennakkoluuloja, miksi omat pinttyneet ajatukset itsestä eivät yhtä lailla kauhistuta? Tai ehkä ne hirvittäisivät aivan yhtä paljon, jos niiden rajaavan ja elämää supistavan vaikutuksen oikeasti tiedostaisi.

Prahan reissulla onnistuin ainakin osin todistamaan itselleni omia uskomuksiani vääriksi. Kun tiedättekö, olen aina pitänyt itseäni lähes täysin onnettomana tapauksena spontaanien juttujen suhteen. Tai ainakin senkaltainen on tuottanut aina vaikeita ajatuksia ja suoranaista päänvaivaa sen verran, että itse spontaanisuus on jo heti alkujaan rapistunut olemattomiin. Mutta kyllä minäkin opin ja koko ajan osaan vain lisää, sen sain huomata.
Se eräs aamu oli sellainen, että etsimme arpomalla Google Mapsista pyörävuokraamon osoitteen, löysimme tiemme sinne, kirjoitimme päivävuokrausta varten lappuset, hyppäsimme tuliterämaastopyörien satulaan ja poljimme paperikartan avulla Vltava-joen reunaa neljäkymmentä kilometriä Karljstenin linnan juurelle. Pyöräreitti oli uskomaton –  sen lisäksi vaihteleva, kaunis, jännä ja jopa pelottava kaikine ritiläsiltoineen ja peltopolkuineen. 
Vielä jokin vuosi sitten en olisi välttämättä uskaltanut lähteä hei tuosta noin vain 80 kilometrin pyöräretkelle täysin tuntemattomaan maastoon käytännössä ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta tai kummoista varustautumista (vaikkakaan mitään hätää tai vaaraa ei missään vaiheessa ollut).
Onneksi kuitenkin saimme tartuttua mahdollisuuteen. Retki oli mahtavin elämys pitkään aikaan – ehkäpä jopa ikinä.
ajatuksia · matkailu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Ei musta ole elämää yksin kiertäväksi.

ElinaKommentoi
Joskus mä mietin, millaista olisi lähteä vain kiertämään.
Loppuelämäksi maasta toiseen, ajatuksena vain eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin.
Yksin ilman minkäänlaista kiinnittymistä tai kiintymystä.
Mä ja jalat vain. Päänkin jättäisin matkasta.
Ottaisin yksinkertaisesti sen, mitä eteen lentää. Siten mä ajattelisin.
Leivänkannikat, kadunvarsikolikot.
Mä en olisi kenellekään mitään, harva olisi minulle juuri kukaan:
en olisi ongelma, mutta toisaalta en myöskään tärkeä.
Kun mun olo on levoton, sellaista mä joskus mietin.
Härskiä pakoilua.
Vaikka enhän mä tosissani. Mä haluan aivan muuta.
Sillä mun ajatuksissa rauha, onni, vastauksetkaan eivät löydy samoamalla.
Ennemminkin ne syntyvät tässä ja nyt itse muovaamalla. 
Lauantaina saavuin iltalennolla kotiin Prahasta, odotin taksia puolenyön aikaan tolpalla, kurvasin Mäkkärin autokaistan kautta kotiovelle ja jyrsin sitten ranskiksia peiton alla. Ihan hirveän kivalta tuntui ikiomaan kotiin palaaminen.
ajatuksia · itsetutkiskelu · kehitys · liikunta · oma elämä · tavoitteet · terveys · treeni

Juoksuylpeys.

Elina6 kommenttia
”Mä muutin kolmosluokalla Järvenpäähän. Täällä mä asun edelleen. Tämä on ihan kiva paikka. Järvenpäässä on Tuusulan järvi. Mä pidän siitä kovasti. Ala-asteella mä aina mietin, jaksaisinko polkea pyörällä koko järven ympäri. Sitten kun mä jaksoin, mulla oli tapana pohtia, montako tuntia mahtaisi mennä kävellen. Liian monta, kyllä se pitäisi juosta ympäri, aina taisin todeta. Mutta sen muistan, että ajatuskin tuntui jo täysin mahdottomalta. Enhän mä jaksanut köpötellä kuin Terholan toiseksi lyhyimmän lenkin.” 
Eilen aamulla pistin suhteellisen kylmiltäni menemään. Järvi ympäri, 21 km ja reilu kaksi tuntia.
Olen todella harvoin itsestäni ylpeä. Paljon, paljon harvemmin kuin toisista. Ja silloin harvoinkin kun tunnen ylpeyttä, se liittyy lähinnä saavuttamiseen: hyvään tenttitulokseen tai muuhun vastaavaan. En oikeastaan edes tiedä, olenko koskaan ollut ylpeä ihan vain siitä, mitä olen. Ylpeyden tunteminen ilman varsinaista saavutusta tuntuu aika vieraalta.
Ylpeyden tunteminen on kuin pieni lämmin aalto, jossa voisi kellua hetken ja toisenkin. Arvelen, että juuri se on syy, miksi minun on helpompi olla ylpeä esimerkiksi läheisistäni kuin itsestäni. Lämpö toisia kohtaan tulee luonnostaan, mutta jopa pelkkä armollisuus itseä kohtaan on monien ajatuksien takana. Säälihän se on. Senkin vuoksi, että ylpeyden tunteminenhan on suoranaista polttoainetta: vaikea se on vuodesta toiseen yrittää kaikenlaista ilman hetkittäistäkään ylpeyttä itsestä. Ylpeyden pitäisi olla ihan jokaiselle tuttu tunne. 
Kieltämättä tuntui hienolta tajuta, että juoksukunto on kasvanut kohisten kaikkien jalkavaivojen ja muiden sairasteluiden jälkeen. Hitusen se on kohentunut jopa viime kevään puolimaratonista. 
Sellaisia pieniä ylpeyden tunteita se kai nostatti. Ehkä joskus vielä kaksi kierrosta putkeen järven ympäri.
ajatuksia · ihana arki · itsetutkiskelu · oma elämä · pienet hetket · syvällistä

Mistä kaikesta voisi innostua.

ElinaKommentoi
Kerronpa, kun kerrankin mieleen tuli. Yksi kiva puoli itsestäni.

Keskiviikkona odotin puolta päivää kuin kuuta nousevaa. Ei se innostukseni syy ollut yhtään sen ihmeellisempi kuin porrastreeni veikan kanssa, mutta siitä huolimatta en ollut pysyä juoksupöksyissäni. Eniten olin iloissani kai siitä, että sain vihdoin taas raahattua jonkun ravaamaan portaita kanssani ylös ja alas. Oman innostuksen jakaminen (ja se, että joku ottaa sen vastaan) on älyttömän siistiä puuhaa. 

Eilen aamulla pompin jälleen tasajalkaa, tosin vain ulko-ovella lähtökuopissani. Oli suoraan sanottuna sika kivaa käväistä äidin kanssa aamiaisella Helsingissä. Oikeasti olisi ollut sama, vaikka olisimme keittäneet yhdessä kotiliedellä kaurapuuroa – yhtä innoissani olisin ollut. Eikä syy ollut yhtään sen suurempi kuin se, että aamiainen yksin olikin yhtäkkiä kaksin. 

Olen hyvä innostumaan isosti tavallisista asioista. Toisinaan pelkkä yksittäinen ajatuskin saattaa riittää, sillä löydän intoa myös mielikuvista. Odotin lomassani ehkä eniten sitä, että saisin tilata Hesarin ja lukea sitä arkiaamuisin petaamattomassa sängyssä. Ja ihan vain sen vuoksi, että ajatus tuntui niin mahdottoman mukavalta – uutiset sinänsä olivat mielessäni täysin toissijaisia.
Tämä tällainen on kiva puoli itsessäni erityisesti, koska elämän mielekkyys ei silloin vaadi varakkuutta, menestystä tai muuta älyttömän isoa. Ainoa suuri asia on taito olla vieraantumatta luonnostaan syntyvästä – siitä hivenen lapsenomaisestakin – innostuksesta. Välillä vähän pelkään, että jos innostusta ruokkii aina vain suuremmalla, pian pienempi ei saakaan enää tunnetta kuplimaan vatsanpohjassa. Senpä vuoksi välillä on ehdotonta palata innostumaan hauvan hassuista koivista ja ei-yhtään-erikoisesta aamukahvista.
Eilen innostuin päärynä-kurkku-inkivääri-smoothiesta. Vaikka en pitänytkään sen mausta. Oli vain niin makeeta, että Fazerilla oli jotakin omien sörsseleideni kaltaista. Tänään yritän jopa innostua maanantaista. Vaikka lentomatka pelottaakin jo valmiiksi aika hirveästi.