Kategoria: ajatuksia

ajatuksia · elämänasenne · Ruoka · ruokavinkki

Gourmet-omenapiirakka omenapiirakkana.

Elina4 kommenttia
Kyllä minä nauran makeimmin juuri silloin, kun hoen itselleni, että älä vain ala höröttämään. Toisaalta taas kyynelien pidättäminen on vaikeinta juuri silloin, kun niitä ei missään nimessä haluaisi kenellekään paljastaa. Ja kun lataan johonkin kauan odotettuun hirveästi odotuksia ilosta, huomaan hyvän olon jättävän kokonaan saapumatta. 
Pakottaminen kääntää väärinpäin – tunteet ja olotilat ainakin.
Koenkin itselleni tärkeäksi, että osaan kohdata vastaantulijan juuri sellaisena kuin se on tulossa. Surun suruna ja ilon ilona. Ilman omaan hetkeen sopivammaksi muokkaamista tai silmien tarkoituksellista ummistamista. Toisinaan mietin, että sellainen on oikeastaan sitä tasapainon säilyttämistä: jos tietää, että on ihan okei päästää muutama kyynel silloin tällöin siltä niin tuntuessa, ei varmastikaan koe tarvetta jatkuvasti taistella suurta itkuromahduskohtausta vastaan. 
Itseltä tunteiden – tai asioiden – kieltäminen alkaa ihmeellisellä tavalla kuin houkuttamaan.
Sen vuoksi pyrinkin pitämään oman ajatusmaailmani kokonaisuudessaan mahdollisimman yksinkertaisena: suklaa suklaana, raakasuklaa raakasuklaana. Yhtä lailla kuin mansikkakermakakku mansikkakermakakkuna, kookosraakakakku kookosraakakakkuna. Elämääni mahtuu sekä mustaa että valkoista ja kaikkea niiden väliltä enkä väkisin yritä valita vain yhtä kaiken joukosta. 
Tasapainon saa helpohkosti hukattua liian tiukoilla valinnoilla. Siten syntyneet houkutukset voivat olla hurjasti hallitsemattomampia kuin puhtaasta halusta syntyneet halut. 

Kyllä. Sokeri siis sokerina ja voi voina silloin, kun niitä on syödäkseen. Sen kunniaksi nimenomaista ajatusta säästelemätön omenapiirakan ohje.
Gourmet-omppupiiras
Pohja
5 dl vehnäjauhoja
2½ dl  tummaa sokeria (fariini)
2½ dl pehmeää voita
Juustokakkutäyte
600 g maustamatonta tuorejuustoa
1 3/4 dl sokeria
3 kananmunaa
1½ tl vaniljauutettaa (tai vaniljasokeria)
Omenat
3 Granny Smith omenaa kuorittuna ja hienonnettuna
2 rkl sokeria
½ tl kanelia
1/4 tl muskottipähkinäjauhetta  
Murupäällinen
2½ dl tummaa sokeria (fariini)
2½ dl vehnäjauhoja
1½ dl kaurahiutaleita
1½ dl pehmeää  voita
Sekoita jauhot ja sokeri. Nypi voi joukkoon. Painele leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan tiiviisti. Paista noin 15 minuuttia 175 asteessa kunnes pohja on saanut väriä. 
Sekoita juustokakkutäyte kulhossa ja lisää lämpimän pohjan päälle. 
Hienonna omenat ja lisää mausteet. Ripottele juustokakkutäytteen päälle.
Sekoita murupäällisen jauhot, hiutaleet ja sokeri. Nypi voi joukkoon ja ripottele koko komeuden päälle. Paista uunissa noin 45 minuuttia (tai kauemmin riippuen vuoan koosta ja piirakan paksuudesta) kunnes juustokakkutäyte on kunnolla hyytynyt. 
Nauti viileänä vaniljakastikkeella.

ajatuksia · inspiraatio · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Viikonlopun inspiroima.

ElinaKommentoi

Viikonloppuna.

Mä luin tutusta ihmisestä, joka teki innostuksesta tavoitteen ja lauantaina saavutti sen.

Mä maistelin taideteoksia, joihin joku on varmasti aikanaan vuodattanut luovuuttaan.

Mä tapasin uusia ihmisiä enkä koskaan lakkaa inspiroitumasta elämäntarinoista.

Mua koskettaa syvältä erilaiset polut elämässä. Ihan oma polku on äärettömän arvokas.

Mä kokeilin leipoa kuin mun ystävä, mun esikuvaleipuri.

Mä siemailin ystävän kuplivaa onnea, ihastelin elämän ihmeellisyyttä ja inspiroiduin siitä kaikesta.

”Jos sä vain  tajuaisit jättää jatkuvan epäilyksen matkasta pois, et tiedäkään, mihin kaikkeen pystyisit.”
Sellainen ohje mulle sunnuntaina annettiin.
ajatuksia · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Mun liikkuminen.

Elina2 kommenttia
Keskiviikkona kysyin 90-vuotiaalta, mikä on pitkän iän salaisuus. Hän vastasi, että osin ainakin läpi elämän jatkunut voimistelu. 92-vuotias vastasi taas, että kaikenlainen liikunta ja itsensä aktiivisena pitäminen.
Aloin siinä sitten miettimään, millaista oma liikkumiseni nykyisin on.

Omia jalkoja kuunnellen. Ja oikeastaan kokonaisvaltaista jaksamista seuraten. Lähden urheilemaan, jos en tunne itseäni liian uupuneeksi. Ajan löytäminen liikkumiseen on mielestäni useimmiten ainoastaan järjestelykysymys (kello puoli viiden kuntopyöräilyt silloin tällöin ovat hervottoman hurjia), mutta omaa jaksamista en kaiva väkisin esiin.
Himottaa. Ehkä tämä on vain jokin oma hölmö juttuni. Tajusin nimittäin tänä kesänä, että samaan tapaan kuin himoitsen ajoittain aivan älyttömästi suklaata, himoitsen myös päivästä riippuen eri liikuntamuotoja. Kesän aikana rakastuin pitkiin kävelylenkkeihin ja rankkoihin porrastreenirykäisyihin. Ja himoitsen niitä vesi kielellä edelleen! Jo ajatuskin saa kuolan valumaan, silmätkin säihkymään.

Suunnitelmallisuutta ja suunnittelemattomuutta. Koska terveillä ja kivuttomilla jaloilla tuntuu hienolta juosta, olen tällä hetkellä äärettömän innostunut juoksemisesta. Juoksen viikossa kaksi lenkkiä, pidemmän ja lyhyemmän. Ne yleensä mallaan ennalta aikatauluihin ja koetan pitää tiukasti kiinni suunnitellusta. Kaiken muun liikunnan pyrin pitämään mahdollisimman suunnittelemattomana. Minulla ei esimerkiksi ole tarkkaa saliohjelmaa, vaan käyn kerran tai pari viikossa salilla (joskus en sitäkään) ja touhuan jotakin koko keholle hyödyllistä hommaa. Mielestäni vapaus tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa on aivan omiaan ylläpitämään mielekkyyttä. 
Hikoilua huomaamatta. Aina kaksi kertaa viikossa hikoilen aika lailla huomaamattani. Jep, ratsastustunnilla. En ole koskaan hevosen selässä miettinyt sykkeitä tai kulutusta ja aina paremminkin mieltänyt ratsastuksen rakkaana harrastuksena kuin varsinaisena liikuntaharrastuksena. Vaikka vatsalihakset halutessaan saakin kipeäksi ja hikoiluasteen nousemaan aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Innostuksen lopahtamisen salliminen. Välillä saan päähäni jotakin ja seuraavana hetkenä jo olenkin täysillä mukana. Tällä hetkellä ajatukseni pyörivät lähinnä leuanvetojen pariin palaamisessa ja toisen puolimaratonin selättämisessä. Suurin oivallukseni liittyykin juuri innostumisen kokemiseen: olen ymmärtänyt antaa itseni innostua, mutta myös oppinut sallimaan siitä luopumisen. Itselle on helpottavaa, että ymmärtää innostumisen lopahtamisen olevan aivan yhtä luonnollista – suotavaakin – kuin itse innostumisenkin. Eihän kaikki voi olla yhtä aikaa sika siisteintä? 

Mahdollisimman monipuolista. Kun pohdin oman liikkumiseni monipuolistamista, aloitan aina eri liikuntalajien luettelolla: juoksua, pyöräilyä, käppäilyä, lihaskuntoa, spurttailua, ratsastamista. Suhteellisen monipuolista, sitä voisi todeta. Hiljattain olen kuitenkin hoksannut, ettei suppea lajikirjo ole niinkään haasteeni, vaan se sellainen toisenlainen monipuolisuus. Olen löytänyt erilaisia, ennenkokemattomia puolia liikunnasta, kun olen (välillä aina pienen pakonkin edessä) poikennut rutiiniajoistani ja urheillut minulle aivan uuteen vuorokaudenaikaan. Lisäksi ystävän tai kaveriporukan kanssa treenaaminen on tuonut osaltaan monipuolisuutta koko touhuun. 
Miksi-kysymyksen mielessä pitäminen. Kai se kaikkein tärkein asia. Endorfiiniryöpyn keskellä sitä tuskin useinkaan tarvitsee pohdiskella, miksi liikuntaa ylipäätään harrastaa. Kuitenkin alamaissa ja väsyneenä kysymyksen esittäminen itselle on ehkä se kaikkein järkevin teko. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Kyllästymisestä muutokseen.

Elina2 kommenttia
Uskon, että pysyvämpi muutos on syntymässä silloin, kun tuntuu, että voisi huutaa kurkku käheänä koko maailmalle, että voi saakeli, kun mä olen niin kyllästynyt. Ajattelen, että positiivinen muutosvoima tarvitsee vastaparin, jotta jotakin oikeasti pysyvää voisi tapahtua. Muutos ei ainakaan minun mielessäni ole vain käännekohta, vaan samalla jollain tapaa myös murtumakohta. Ihmismieli on jotakin niin venyvän palautuvaa, että sitä on hankalampi ainoastaan hymyillen koettaa muuttaa.
En väitä, vaan ainoastaan totean, että siten minulle on jo useamman kerran käynyt. Totaalinen kyllästyminen on valtavan halun lisäksi ollut ajava voima tietoisissa elämäni suurissa muutoksissa.
”Vau. Kuinka rohkeaa esittää itselle kysymys, että minustako jumppamalli. Ja vielä todeta, että tykkäänpä olla kuvattavana.”
Sellaista ihaillen aamulla ajattelin, kun selailin blogeja ja takerruin Outin tekstiin. En ole koskaan erityisen rohkeasti uskonut itseeni. Edes onnistumisen hetkellä minulle ei ole luontaista ajatella, että olinpa paras – ennemminkin tulee mieleen, että toisille sattui tällä kertaa huonompi tuuri. Olessani vielä pieni tyttö äidillä oli tapana sanoa, että hän on aina tiennyt, että Elinassa on jotakin erityistä. Minä muistan, että osasin silloin jo ajatella, että voi äiti, kun kaikki äidit näkevät tyttärissään sellaista. Ja vaikka olen kuullut monet – varoittavat – tarinat siitä, millaista on elää elämää anteeksipyydellen, huomaan tekeväni jotakin sensuuntaista jatkuvasti. 
Mutta tuo kyllästyminen. Tällä hetkellä olen juuri niin kyllästynyt vähättelevään puoleen itsessäni. Lähiaikoina olen esittänyt lukuisia kertoja itselleni seuraavan kysymyksen: kai keskiverto ja aika tavallinen saa sekin kehdata – ja yrittää – kaikenlaista?  
ajatuksia · oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Syksy maistuu minulle.

ElinaKommentoi
Tänään touhusin viimeistä kertaa makkaroiden parissa.
Nappasin työkengät kainaloon ja marssin ovista ulos viimeistä kertaa. Enkä oikein tiennyt, mitä ajatella – vaikka tiesinkin, mitä tunsin. Helpotusta nyt päällimmäisenä, mutta rutkasti muutakin.
Ajatukseni kuluneesta kesästä ovat lähinnä sekaiset enkä oikeastaan tiedä, kuuluisiko työrupeaman jälkeen olla niinkään suuren suurta voittajafiilistä. Itse asiassa olen kai hivenen pettynyt oloon. Mieluummin tuntisin haikeutta, sillä se kertoisi ehkä jostakin todella hyvästä ja lämpimästä. Huojennuksen lisäksi olen edelleen kai hämmentynytkin. Aivan yhtä paljon kuin ensimmäisenä työpäivänä toukokuussa – hieman eri asioista vain. Monestakin eri syystä johtuen olen joutunut tänä kesänä kohtaamaan sellaisia kertaalleen jo muistoihin aseteltuja ajatuksia, joiden uudelleen esiinkaivaminen on saanut voimaan pahoin. Kaikesta huolimatta sisäinen uteliaisuuteni on saanut tyydytystä kerrakseen, kun olen kesän aikana oppinut töissä kaikenlaista niin elintarvikealalta kuin erilaisista työorganisaatioistakin. Niin ja kiitollinen olen ehdottomasti heille, jotka jaksoivat opastaa ja hymyillä läpi kesän. Veikkaan, että vanhana keinutuolissa on hyvä vitsailla tästä kesästä.
Mutta arvatakin saattaa, että makkaroiden kanssa touhuamisen loppuminen tarkoittaa ainoastaan yhtä asiaa. Syksyähän se meinaa.
Tiedän todella monen ottavan elokuun vielä vastaan samalla tavoin kuin keskikesän konsanaan. Fakta on kuitenkin se, että illat eivät ole enää yhtä valoisia. Oletko huomannut? Aamut alkavat olla ajoittain jo kuulaita. Ja minä taidan  kaivata jo villapaitoja. Mielestäni syksyyn pikkuhiljaa virittäytyminen on ainoastaan ihana asia, joka saa vatsanpohjassa jonkin kuplimaan. 
Yksi parhaista syksyjutuista on lämmin sosekeitto. Eräs päivä töistä kotiin saapuessani liedelläni odotti yllätys kattilassa. Siinä oli kuulemma seuraavia aineksia.


Porkkana-appelsiini-kookoskeitto

1 l vettä
0,5 kg porkkanoita
2 perunaa
1 valkosipulinkynsi
tuoretta korianteria
2 dl kookoskermaa
valkopippuria
suolaa
½ appelsiinin mehu

Kesän jälkeen syksy maistuu minulle.

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · syvällistä

Olisinhan minä, mutta mitäpä sitten.

Elina10 kommenttia
Olisin minä luultavasti kuvauksellisempi. Suoraan sanottuna kauniimpi. Ehkä upea. Kaikista suunnista katsottuna näyttäisin kai hyvältä. Jopa alaviistosta hei. Jos siis poskeni eivät olisi ihan näin pyöreät. Minun olisi helpompi katsella itseäni kuvista, todeta, että okei vähän paremmin hyväksyn sen, millainen kuvassa olen. Olisin sorja, jos siis kieltäytyisin kaikista herkuista ja söisin tosi tarkasti. Silloin ei varmastikaan tarvitsisi miettiä, että näytänkö älyttömältä paksukaiselta jossakin kuvakulmassa.
En kiellä. Vaikka siten en haluakaan suhtautua kuviin itsestäni.
Yritän ajatella, että minulle riittää yksi asia. Se, että näytän Elinalta, jossa on elämää sisällä. 
Että veressä virtaa muuta kuin ahdistusryöppy ja silmistä heijastuu muuta kuin pahoja asioita itsestä. Haluan huomata kaiken ympärilläni, haluan tuntea ne kaikki hetket toisten kanssa ilman oloa, että minun pitäisi olla oikeasti pimeässä huoneessa potemassa itseäni. En minä halua yhtäkään muistoa sellaisesta päivästä, että valokuvaa katsoessani esiinnyn siinä, vaikka en oikeasti olekaan läsnä. En halua heittää yhtäkään potentiaalista onnellista päivää hukkaan itseni vuoksi. 
Minä tahdon elää elämää kokemisen vuoksi. Ja sen voi oikeasti tehdä näytti sitten miltä tahansa.
Mitä kaikkea sitä täytyykään opetella uudestaan, kun kulkee kohti itsensä kokonaisvaltaista hyväksymistä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma kanta · onnellisuus · syvällistä

Milloin mä olen riittävän tyytyväinen.

Elina2 kommenttia
Itseni kanssa olen joutunut käymään läpi sitä ehkä kaikkein eniten. Mutta olen minä ollut kuuntelevana korvana useammalle kaverille ja tutullekin, kun he ovat ääneen pohtineet vähän samaa asiaa omasta näkökulmastaan. Itse asiassa kyseinen dilemma taitaa olla ihmiselle aika lailla ainainen kysymysmerkki – yhtä oikeaa vastausta tuskin kukaan tietää. Minä ajattelen, että se lakkaa olemasta mieltä vaivaava ongelma vasta silloin, kun hyväksyy. Itsensä ja oman elämänsä.
Kysehän on siis seuraavasta.
Että jos kaikenlaisen täydellisyyden ja sen tavoittelun unohtaa (sillä täydellisen elämän tai täydellisen minän olemassaoloon harvempi tuskin nykypäivänä enää haluaa uskoa), milloin tyytymättömyys muuttuu tyytyväisyydeksi. Mitä on riittävä tyytyväisyys omaan elämään ja minään? Onko se sitä, ettei koe tarvetta enää tavoitella parempaa? Entä jos sellaista tilannetta ei koskaan tule? Mutta jos ei siltikään usko autuaaseen täydellisyyteen? Milloin on kyse tyytymisestä tietynasteiseen tyytyväisyyteen? Onko sellainen tyytyminen huono asia? Millä tavoin itsensä voi antaa olla tyytyväinen – vaikka sitten vähän vähempään? Onko tyytyväinen olotila sitten kuitenkin jonkinlaista omaa täydellisyyttä?
Minä en usko, että tyytyväisyys kasvaa ihmeemmin teoilla saati asioilla, vaan ennemminkin tyytyväisyyden tunteminen syntyy ajatuksissa. Siten, että hyväksyy itsensä ja elämänsä. Hyväksyminen on kuin piste sille luettelolle, jossa kerrotaan mitkä kaikki asiat voisivat olla paremmin. Itse ajattelen ainakin omalla kohdallani, että tyytyväisyyden sisällä teoilla voi kyllä vaikuttaa esimerkiksi elämän mielekkyyteen, mutta tyytyväisyyden tuntemisen pohja on kuitenkin rakennettava toisella tapaa. 
Milloin on riittävän tyytyväinen?
Tyhmä kysymys. Mutta tulipahan tässä taannoin mieleen, että varmasti ainakin silloin, kun omaa mahdollista jäljellä olevaa tyytymättömyyttä ei tarvitse purkaa (enää) toisiin, vaan tunteen pystyy pitämään ihan vain itsellään. Ja ehkä myös työstämään sitä.
aitous · ajatuksia · elämänasenne · muistoja · oma elämä

Se muistuttaa mua siitä, mihin olen kyennyt.

Elina2 kommenttia
Kun mä useampia vuosia sitten otin mun ensimmäisen, ainoan ja viimeisen tatuointini, halusin itseeni jotakin pysyvää muistutukseksi siitä, mistä mä olen selvinnyt. Koska mä tiesin, että ihmismieli on perin unohtavainen, tuntui oikealta, että matkassani on muistojen lisäksi jotakin pysyvää läpikäydystä.
Jos mä surullisena katselen varpaitani, riiputan epätoivoisena päätäni tai nyyhkytän lattialla risti-istunnassa, mä näen aina yhdellä tahattomalla vilkaisulla sen, millaiseen tekoon mä olen kyennyt. Sellaiseen, jonka rinnalla tosi moni maailman inhottavuus tai epäreilulta tuntuva vastoinkäyminen tuntuu aika pieneltä ja helpolta – joskaan ei mitättömältä. Mulla on nilkassani pikkuinen tsemppari, joka on jatkuvasti kertomassa, kuinka pää nostetaan pystyyn ja kuinka itsestä haetaan voimaa.
Tänään K-marketin kohdalla pyöräillessäni mun mieli oli todella raskas. Mä en hirveästi katsellut eteenpäin, ainoastaan sen verran, että pysyin tiellä ja oikealla puolella. Sen sijaan mä tuijotin aika herkeämättä nilkkaani, koska musta tuntui, että tarvitsin tatuointini nostattamia ajatuksia ja muistoja. Musta tuntui tosi pahalta.
Ennen liikennevaloja pieni poika lensi rähmälleen pyörällään. Mä iskin jarrut pohjaan ja kävin tarkastamassa tilanteen. Kun mä jatkoin matkaani hetken päästä kotiin, mua hymyilytti. Hymyilytti, miten urheasti pieni poika oli tärisevin käsin soittanut vaarilleen. Hymyilytti, että mä olin pystynyt auttamaan. Musta tuntui paljon paremmalta.
Mä seurasin sen pienen pojan katsetta ja näin, että hän vilkaisi mun nilkkaani. Ei varmastikaan ymmärtänyt sen merkitystä. Kyllä mun olisi siltikin tehnyt mieli sanoa, että noin juuri mäkin teen, kun tarvitsen vastoinkäymisen edessä pikkuisen helppiä. Että katso vain niin kauan kuin on tarve. Siitä saa oikeasti voimaa.
ajatuksia · höllää · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Hiljaisuuden äänet.

Elina2 kommenttia
Välillä on hyvä pistäytyä paikassa, jossa ei kuule yhtään mitään muuta kuin hiljaisuuden. Tulin miettineeksi, ettei hiljaisuus välttämättä ole täysin äänetöntä. Ennemminkin se voi olla koivujen lehtien havinaa, vanhojen lattialankkujen natinaa ja ampiaisten surinaa. Lisäksi se on nykyisyyden pyörivistä ajatuksista siirtymistä lempeästi mieleen palautuviin muistoihin. Samalla hiljaisuus irtaannuttaa siitä kaikesta, joka pyörittää sen vastakohtaa, arjen ääntä.
Kun kiirehtii tiistaisin rivakoin askelin kohti päämäärää, ei välttämättä edes muista, miltä tuntuu pyöriä paikoillaan pää pyörryksiin. Mutta hiljaisuudessa tulee mieleen tehdä siten.
Kun sunnuntai-iltaisin yrittää aamua ajatellen nukahtaa mahdollisimman tehokkaasti, ei luultavastikaan pian enää osaa ajatella, miltä tuntuukaan maata liikkumatta lattialla ainoastaan ajatusten kanssa. Mutta hiljaisuudessa sitä tulee taas koettaneeksi.
Hiljaisuudessa kaikki rutiininomaisesti tapahtuva alkaa vaatimaan perusteluita. Sitä tajuaa kyseenalaistaa kaikenlaista. Ihan hassun tavallistakin. Kuten vaikkapa kengät. Miksi nykyisin muistaa kulkea niin harvoin kesäisin paljain jaloin? 
Hiljaisuudessa alan usein ihmettelemään, kuinka monia oman elämän asioita sitä onkaan unohtanut ajatella.
ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Ajattelin vielä opetella.

ElinaKommentoi
”Mä yritän erityisesti jokainen harmaa päivä kouluttaa itseäni siten, että mun ajatuksien ansiosta sisälläni porottaisi paahtavammin kuin aina edellinen hellepäivä.”
”Mä koetan opetella päivä päivältä enemmän siihen, että mä tavoittaisin pitkän juoksulenkin jälkeisen olotilan kotisohvalla ja kesken työpäivänkin: elämästä raukean.”
”Mä osaan arvostaa monia asioita. Suomen luontoa ja erilaisia ihmisiä ja yrittämällä tosi outojakin juttuja. Yhtä paljon mä haluaisin osata arvostaa itseäni – myös pettymyksien tapahtuessa.”
”Mä en ole kovin taitava kymmeneen laskija. Koska mä voin hermostua, esimerkiksi itselleni, alle sadasosasekunnissa. Mä kyllä ajattelen paljon, mutta se ei tule mieleen aina oikeissa paikoissa. Mä aion opetella laskemaan kahdenkäden sormin.”

Luennot yliopistolla alkavat aika pian ja mulla on mielessäni paljon kaikenlaista sellaista, mitä haluaisin oppia.