Kategoria: ajatuksia

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Paljon on elämänasenteesta kiinni.

ElinaKommentoi
Pieni tynkätarina taas.
Se alkaa siten, että kurvaan pyörällä pihaan. Ehkä jopa hieman liian kovalla vauhdilla, sillä tielle – osittain kotipihallekin – on ilmestynyt arvaamattomia irtokiviä. Hitsin tienraivaajat, ajattelen ja tunnen itseni tuohtuneeksi. Tienraivaajilla tarkoitan omaa työtään tekeviä rakennusmiehiä, jotka uusivat kotikatua alta ja päältä. Minun mielen päälläni on nälkää, on väsymystä, on kirraavia reisilihaksia ja ilman painostavuudesta päätellen on vielä tuloillaan olevaa ukkostakin. Työpäivän päätös on aina yksi suuri huokaisu ja elämä sillä hetkellä tuntuu aina vaivalloiselta. Pyörän satulasta alas hypätessäni kohdistan katseeni pihalla edelleen oman tilansa ottavaan autonrämäämme, jonka poisviemisestä jo naapuritkin olisivat varmasti valmiita maksamaan käyvän hinnan. Itse asiassa sen romun takaluukku on apposen auki, konepelti samoin. Minun on pakko höristää korvianikin varmistuakseni, etten vain kuule omiani: joku selvästi ähisee auton alla. Olen totaalisesti äimän käkenä.
Tähän tarinaan kuuluu vielä kaikenlaista. Esimerkiksi naapurin vanhaa rouvaa ja tarkkoja muistiinpanoja. Tärkeimpänä pidän kuitenkin seuraavaa kohtaa. 
Tajuan yhtäkkiä kuuntelevani omalla kotipihallani tuntemattoman miehen (joka samalla yhä ähisee minulle edelleen tuntemattomasta syystä meidän romumme kimpussa) elämäntarinaa. Tai oikeastaan kaikkea sitä, mitä vuoden 2010 jälkeen hänelle on tapahtunut. Huomaan miettiväni, kuinka kuulemaani tulisi reagoida. Mitä täysin terveelle ja toimintakykyiselle ihmiselle, joka on läpikäynyt neljä aivoinfarktia ja ottanut vastaan ennusteen neliraajahalvauksesta sekä kuolemasta, tohtii sanoa? Päätän nyökkäillä ja kertoa jotakin siitä, kuinka moni voisi ottaa hänen elämänasenteestaan mallia. Todella tarkoitan jokaista sanaani.
Kotiovesta sisälle astuessani olen edelleen pienesti pyörällä päästäni. Minulle on nimittäin jälleen kerran konkretisoitunut se, mitä tokaisulla ”pikkujuttuja” tarkoitetaan enkä voi kuin hymyillä lausahdukselle ”jos minut on saatu kuntoon, pitää tämä autoreppanakin”. 
Kai ihmisen päätä pitää pölläyttää tositarinoilla aina silloin tällöin, jotta se muistaa elämän eri perspektiivit. Uskon löytäneeni jälleen uuden, pienen ohjenuoran: mitä useammalle elämän arkisellekin ongelmalle pystyy tokaisemaan ”pikkujuttuja”, sitä onnellisempi olo todennäköisesti on.
ajatuksia · oma elämä · perhe · Ruoka · ruokavinkki

#marjapyramidi

ElinaYksi kommentti

Toisinaan sitä vain kohtaa senkaltaisia tilanteita.

Tilanteita, jotka vaativat kaksi litraa mansikoita, rasiallisen mustikoita, kokonaiset kuusi kerrosta ja jotakin pyramidimaista. Lisäksi pikkuisen paikoillaan pomppimista ja sähkövatkaimella ahkeraa pyörittelyä.
On niitä tilanteita kai nimettykin.
Päähänpistotilanteiksi, jotka toteutumattomana saattavat muuttua myös päähänpinttymätilanteiksi. Itse nimitän niitä selkeiksi visioiksi, vaikka aika moni muu mieltääkin ne luultavasti hulluhkoiksi ideoiksi.

Lauantain selkeä visio oli tehdä hitusen jännempää kuin täysin tavallista. Totta puhuakseni minuun iskee sellainen olo suhteellisen usein: tykkään olla tyytymättä kaikkein tavallisimpaan, edes toiseksi tavallisimpaan. Se on oikeastaan piirre, josta pidän itsessäni mielettömästi. Teen asioita usein omalla tavallani. Sen vuoksi kai mutta näin meillä on aina tehty -ohjeistukset saavatkin minut toisinaan pienen ahdistuksen valtaan. Minä voin mielelläni olla se ensimmäinen poikkeus, joka tekee hieman erilailla – en vanno paremmalla, mutta ainakin omalla tavalla.
Veikka oli syntymäpäiväsankarina oikeutettu saamaan lautaselleen pyramidin huipun.
Kakun täytteenä oli mustikoiden ja mansikoiden lisäksi mansikkarahkaa ja vaniljasokerilla makeutettua kermavaahtoa.
ajatuksia · haaveet · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Hävyttömät haaveet.

ElinaKommentoi
Aivan jokainen kevät sinä päivänä, kun ulkona tarkenee lyhythihaisella ensimmäistä kertaa sitten talven, vannon, etten varmasti koskaan tule kaipaamaan enää pimeyttä ja pakkasia. Ajatus joulusta ainoastaan ahdistaa. Että ei enää koskaan mitään sellaista.
Kuitenkin aina kesän hiljalleen kääntyessä syksyn puolelle alan kaivata tarkalleen sitä, jolle jo vannotin tiukan tuomion: pimeneviä iltoja, jopa ensilumihiutaleita ja joulun aattoaamun tunnelmaa.
Ja sitten aina mietin, että voi jehna, kuinka suuri turhake ei koskaan -lausahdus onkaan.
Koska mitä elämästä tulisi, jos jokainen kerta ” ei koskaan” korvautuisi ”mahdollisesti tulevaisuudessa” tai jopa ”uskoakseni piakkoin”? 
Ainakin elämästä tulisi ajatuksissa rajattomampaa, siten ehkä todellisuudessakin enemmän mahdollisuuksia tarjoavaa. Sellaista, jota minä olen joutunut harjoittelemalla harjoittelemaan ja saanut oppia lähelläni olevilta ihmisiltä.
Sillä usein kun minä punnitsen omia mahdollisuuksiani tai uskaltaudun unelmoimaan, karsin heti alkuun kovin rankalla kädellä päältä pois kaikki mielestäni mahdottomimmat, utopistisimmat, siis ei koskaan -kohdat. Toteutan järjestelmällistä haaveiden esikarsintaa. Vaikka samalla saatan kysyäkin itseltäni, kuinka mikään voi koskaan muuttua todeksi, jos en tohdi haaveilla edes omissa ajatuksissani. 
En tiedä, miten Santtu uskaltaa niin hävyttömästi unelmoida. Sillä tavalla älyttömistäkin asioista, että harvempi sellaisia elämässä saavuttaa. Hän vastaa aika usein omiin epäilyihini kysymyksellä ”miksi olisi mahdotonta”. Ja se kutkuttaa jokainen kerta vatsanpohjassani. Niin, miksi elämää ei voisi ajatella sopivissa määrin leikkinä? Kaikesta huolimatta Santtu on aina väliin tiukemmin kiinni tosielämän faktoissa kuin minä. Ja siltikin hän on saavuttanut jo kaikenlaista ihan oikeassa elämässä – eikä vain leikisti. 
Minä luulen, että maailman onnellisimmat ja tyytyväisimmät ihmiset eivät elämässään käytä ei koskaan -toteamuksia ja haaveiden esikarsintaa. Jo pelkkä ajatus mahdollisuuksista tekee ihmiselle ihmeitä.
aitous · ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus

Minä uskon.

Elina2 kommenttia
Epäileväinen ja vähän väliä varuillani. Mutta siltikin on asioita, joihin uskon.
Sen lisäksi, että minä uskon kompressiosäärystimiin (tekevät mielestäni hyvää sekä terveille että jo vähän rikkinäisille jaloille) ja maca-tabletteihin (nostavat mielestäni yleistä jaksamista ja vireystilaa), uskon myös moneen muuhun asiaan.
Ympärivuorokautiseen treenitrikoiden käyttöön. Perhepäivällisiin. Reseptittömiin leivonnaisiin. Sopivan takkuiseen tukkaan. Jättiekstralargen kokoisiin t-paitoihin. Aamusuklaaseen. Pellillinen per henkilö -pannukakkuajatteluun. Riittävän huolettomaan ulkonäköön. Räkättämiseen. Tiukkoihin, mutta tavallaan tilaviin ihmissuhteisiin. Arkirytmiin, josta pitää poiketa aika ajoin. Hikipisaroiden puhdistavaan vaikutukseen. Omalaatuisuuteen. Lapsenomaisesta uteliaisuudesta kiinnipitämiseen. Perusteltuihin syihin, sanaan ja mielipiteisiin, niihin kaikkiin. Kiltteihin ihmisiin. Hymyileviin ihmisiin. Pakko pahoihinkin. Aamun ainaiseen toivoon. Ketsuppiin punajuuripihvillä.
Lisäksi yritän, yritän, yritän ihan aina uskoa itseeni.
ajatuksia · oma elämä · pienet hetket

Kiukkuinen maailma.

ElinaKommentoi
Pienen pieni tarinan tynkä. Se alkaa siten, että aurinko paistaa. Nähtävissä taivaalla on vain muutama ohut pilvirypäs. Oma askeleeni kulkee rytmiä tump-tump-tump, mutta Vilin vetää vielä paremmin – hauva jolkottaa edellä hyvän matkan päästä minusta. Vili myös seilaa. Se nimittäin kiirehtii kävelytien toiselta puolelta toiselle. Ja taas takaisin. Hajujen perässä, luulisin. Nähdessäni kauempana edessä meitä kohti polkevan pyöräilijän hermostun jo etukäteen. En Vilille enkä oikeastaan pyöräilijällekään, vaan saapuvalle kiukulle. Ennakoin jo rumaa irvistystä tai puivaa nyrkkiä, no, vähintäänkin kiukkuista katsetta, jonka tarkoitus on viestittää minulle jotakin koiran aisoissa pitämisestä. Huokaisen pyörän viuhahdukselle. Mutta samalla sekunnilla kuitenkin seisahdun hämmästyksissäni: sehän aivan selkeästi hymyili leveästi sekä minulle että hauvalle. Jatkan jalan laittamista toisen eteen, vaikka oikeasti keskitynkin ainoastaan arvioimaan omia ajatuksiani ympäröivästä maailmasta.
Oli jollain tapaa hätkähdyttävää tajuta, millaiseksi sitä oikeasti maailman tiedostamattaan mieltää: kuinka ennakoi, mitä olettaa ja millaista odottaa. Koska kai kaikki sellainen on rakentunut kokemuksista, ei turhanpäiväisestä. Monessa tilanteessa – etenkin tuntemattomien ihmisten kanssa – automaattisesti ennakoin kulmien kurtistusta tai kiukkua (tai ainakin korostetun välinpitämätöntä suhtautumista, joka muuten tuntuu joskus ikävimmältä). Oli tilanne sitten kassajonossa tai liikenteessä, oli tilanteessa jokin ongelma tai ei. 
Ja se vetää olon surumieliseksi.
Olisi kiva, jos ihmiset osaisivat hymyillä useammin muillekin kuin oman lähielämän jutuille.
ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Pisara kuin pisara.

ElinaKommentoi
Katso tosi tarkkaan. Tuossa on hikipisara. Siinä niin poskella just vierimässä. Ja sen vieressä. Katso tosi, tosi tarkkaan. Ihan häpeilemätön kyynel. Juku.
Mutta arvaapa. On aivan sama, mitä pisarat ovat. Mistä, miten tai miksi.
Hauva kyllä nuolee valikoimatta ne. Pois.
Juuri hauvan kaltaisia ihmisiä päästän elämääni.

Mitähän tällä tarkoitettiin.

ajatuksia · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi

Tarkka painosta.

Elina4 kommenttia
Olen nykyisin aika tarkka painosta. Siitä, että se on pääpiirteittäin tasan. Tasapaino, tarkoitan.
Vajaan parin viikon treenitauon jälkeen oli kiva taas palata hikoilemaan. Jokainen säännöllisesti urheileva saattaa tietää, ettei paluu aina ole kuitenkaan välttämättä ihan helppoa – semmoiseen sykkeettömään elämään kai tottuisi aika nopsasti. Pienen turvotuksen lisäksi sitä vuodatti lenkkipolulla ulos aika paljon raskaita ajatuksia. Senkaltaisia, jotka eivät pelkällä työmatkapyöräilyllä pääse puskemaan pintaan. Ja vaikka taukoviikoilla oli eittämättä positiivinen vaikutus ja oma missionsa, muun muassa se, että jalat tuntuisivat taas kaksikymmentä kiloa kevyemmiltä, tajusin siltikin sen, kuinka vahva osa urheileminen on minua. Osa identiteettiäni.
Sama, onko se sitten hallitsemattomia hyppyjä takapihalla vai puolimaratonin hölköttelyä. Hyvänolon liikunnan avulla jäsennän niin paljon asioita itsessäni ja elämässäni.
Syy totaalisille taukoviikoille – kaikkien muiden järkevien ja niitä puoltavien asioiden lisäksi – oli suoranaisesti se, että olen pitkästä aikaa joutunut kohtaamaan taas omat rajani: kun en fyysisesti enää jaksa rasitusta. Työmatkapyöräilyt, pitkät duunipäivät ja kaikki muu elämän (ihana) aktiivisuus ovat imeneet tuntien lisäksi kaikki mehut minusta ja vuorokausista.
Tasapainon löytäminen ei kieltämättä ole tänä kesänä ollut kovinkaan helppoa.
Kun on liikaa tekemistä suhteessa jaksamiseen, sitä ajautuu helposti pyörteeseen, jossa oman itsensä kuuntelu kärsii – alkavaa uupumusta ei itsekään tajua. Ajattelen silloin olevani automaattivaihteella, toimin kuin pieni robotti.
Tunnistan tasapainon liikunnan suhteen kärsineen silloin, kun alan  alitajuisesti ajatella, ettei päivää ole ilman urheilusuoritusta. Toisin sanoen lepopäivät tuntuvat turhilta ja hyvä flow onkin oikeasti vaihdekepin jumiutumista liian suurelle vaihteelle. 

Mutta onneksi tosiaan pyrin olemaan tarkka sen painon kanssa. Tasapainon, tarkoitan edelleen.

ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Itsevarmuustakki ja -mies.

ElinaKommentoi
”Mulla on yksi takki. Sitten mulla on yksi mies. Yhteistä niille on se, että molemmat ovat niitä tiettyjä.”
Sen kuulee puheesta. Sen aistii olemuksesta. Mutta itse asiassa sen näkee ihan silmilläkin. Sellaisia tilanteita on varmasti lukuisia. Mulle aivan erityisiä kuitenkin kaksi.
Yksi. Kun toisen vieressä on hyvä olla.
Kaksi. Kun vaate yllä on hyvä olla.
Oletko nähnyt koskaan sellaista. Miltä se näytti.
”Mä välillä toivon, että näytän levollisemmalta kuin ilman. Koska omia menojaan menevistä ajatuksista huolimatta mun sielu on rauhallisempi. Mä toisinaan myös mietin, että saatan vaikuttaa itsevarmemmalta. En varmemmalta kuin olen, mutta varmemmalta kuin yksin. Mä itse koen, että se näkyy kahtena jalkana: kun mulla on hirveän hyvä olla, mä seison tasan molemmilla jaloilla. Kuulostaa ehkä hauskalta, mutta oikeasti se on mulle vähän harvinaista. Silloin musta aina tuntuu, ettei lottovoittokaan nostaisi mun onnen tasoa korkeammalle. Ainoastaan ehkä kuorruttaisi kakun. Silloin mua ei myöskään haittaa yhtään jonotus tuntikaupalla kassalla, epäreilusti eteen kurvaavat kuskit tai urheilun jälkeen puskeva jälkihiki.”

Koska musta tuntuu, että mulla on hyvä olla. Nimenomaan sillä tavoin kestävästi.
ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Nyt on ajatuksia kahvikupin ääreltä.

ElinaKommentoi
Miten juuri tänä aamuna satuinkaan ajattelemaan moisia? Kai koska joskus joidenkin ihmisten kanssa kaikenlaisista erilaisista yrityksistä huolimatta on hitsin hankalaa. 
Että on jo omien voimavarojenkin vuoksi alettava ottaa oma elo yleisesti yhä enemmän ei-niin-kauhean-tosissaan. Sillä kuinka monta oikeasti kauhean totista lähestymistapaa vaativaa asiaa mahtuu elämään? Paria enempää ei ainakaan.
Että en voi olla jatkuvasti kiinni toisten ihmisten aivoissa. Ajatuksissa ja mielipiteissä. Rehellisenä ihmisenä pitäisi riittää, että itse tietää, kuinka asiat ovat: millaiset omat rajat ovat, mistä omat päätökset syntyvät ja missä kulkee totuus. Toistuvissa painajaisissani yritän selittää ja selittää, etten ollut tai etten tehnyt tai että kuunnelkaa edes – saamatta kuitenkaan kontaktia yhteenkään. Myönnän, että välillä koen valveillakin tarvetta – ainoastaan kuvainnollisesti – jankuttamalla kysymystä ”uskothan” hakea painoarvoa sanoilleni. Miksikö?
On olemassa niin paljon taka-ajatuksia, ennakko-oletuksia, valehtelua, epäilyä, oman edun ajamista, väärinkäsityksiä ja tahallista tajuamista, että sanat ovat menettäneet merkitystään. Tuntuu, että totuuden sijaan ne törmäävät aina ensin ihmisten omiin tulkintoihin. Sanojen sisältämä voima on ehtynyt. 
Mietipä, jos tänäpäivänä keksittäisiin ensikertaa tokaisu ”sana on laki”, tulisiko siitä yleisesti käytetty sanonta. Tai kun tiedemiehet pelkäävät robottien ja tekoälyn ottavan vallan tulevaisuudessa, pitäisikö pelätä ennemminkin sitä, että sanat ovat pian yhtä arvokkaita kuin kympin pennit taskunpohjalla ja että kaikki ihmisten välinen tulee tapahtumaan ainoastaan jokaisen omien, henkilökohtaisten – väliin tuntuu, että täysin mielivaltaisten – tulkintojen mukaisesti.

Raffeja ajatuksia tiistaihin.

ajatuksia · oma elämä · perhe

Mähän olen kuin.

Elina4 kommenttia
Mä en ole koskaan näyttänyt ulkoisesti tismalleen äidiltä tai isältäni. Vähän jotain sieltä ja täältä, nenänpäästä ja suupielistä, mutta en suoranaisesti. Pienenä ajattelin aina, että olen kunnollinen sekoitus vähän kaikkea, mummiakin. Vähän kuin tehosekoittimessa satasella pyöräytetty. Itse asiassa olin siitä tosi ylpeä. Että olin omannäköiseni. Tiesin nimittäin perheitä, jossa kaikki olivat kuin samasta puusta veistettyjä. Siis isä ja äitikin! Se tuntui silloin ihan hirveän tylsältä. Ainoa asia, mitä taisin ulkonäöllisestä yhteneväisyydestä kaivata, oli kysymys ” hei oletko sä hänen pikkusisko”. Mun kahta isoveljeä ei ehkä uskoisi mun veikoiksi – toista ainakaan. En mä kauhean montaa kertaa ole saanut vastata, että ”joo, olen mä pikkusisko”.
Mua vähän harmittaa se, että menin teinivuosina kadottamaan hienon ajatuksen. Siis siitä, että omannäköisyys on aika mielenkiintoinen ja hieno juttu. Sellainen, josta voi olla ylpeä.
Tosin siihen ne eroavaisuudet loppuvat. Ulkonäköön. Erityisesti itseni ja äitini välillä. Mä en oikeastaan ennen aikuisikää edes tiennyt, että yhteneviä maneereja voi olla jäkättämisessäkin – aivan hengitystiheyttä myöden. Osaan sanoa täydellisen samalla tavoin ”etkö sä opi laittamaan näitä kaapinovia kiinni” kuin äitini. Mun äänenpainoni on myös aivan samanlainen huikatessani joka aamu ”aja jooko varovasti”. Sitten mä taidan paijatakin samalla lailla. Leipoessani mun korvissa kaikuu aina mantra ”korjaa jäljet heti eikä myöhemmin, kun se siivous menee siinä samalla ihan itsestään”.
Tässä kuvassa mä näytän omasta mielestäni aika paljon mun äidiltä nuorena.
Mun mielestä on jännä miettiä, miten paljon mussa on vanhempiani, erityisesti heidän käytöstään. Mä muuten hihitän kuten mun isi jollekin hassulle jutulle – jep, kyllä. Itse asiassa mun vanhempi isoveikkakin tekee samaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän löydän yhtäläisyyksiä. Niitäkin, joille pikkutyttönä pyörittelin vain päätäni. Olen huomaamattani omaksunut monia sellaisia tapoja ja asioita, jotka ovat kaikille aika lailla alitajuisia niin kauan kuin niitä ryhtyy tarkoituksella tunnistamalla tunnistamaan. Oikeastaan ajatus sellaisesta omaksumisesta tuntuu osin jopa pelottavalta. Mä olen onnekas omistaessani hienot ja järkevät vanhemmat, joilta olen kopsannut pääasiassa vain hyviä juttuja. Mutta entä sellaisten toisenlaisten vanhempien lapset?
Mun veli kun alkoi jättämään voiveitsen jääkaappiin, niin huomattiin kyllä heti, ettei tapa ole peräisin meidän perheestä. Että mua nauratti kuultuani asiasta.