Hetki,
jossa elämä ehtii olemaan
maailman onnellisin.
Ja maailma mahtuu olemaan
elämän onnellisin.
Hetki,
joka mentyäänkin
tekee tulevista onnellisimpia aikoihin.
Ja tapahtuu ajatuksissa monen monta kertaa uudesti.
Hetkien purkkiin niin mielelläni sellaisen sulkisin.
Lusikallisen liian pitkän ajan kuluttua maistelisin.
Mennyt lauantai oli ihana.
Turvaan
silmiin,
sanoihin
sä pärjäät tässä näin.
Oppiin,
neuvoon
rohkeasti vain.
Tukeen,
kasvuun
tästä sinne ja ylöspäin.
Ajatukseen
odotan sua palaavaksi aina vain
turvaan.
Ei yksi ihminen ole kaksin selvitäkseen yksin.
Väkisin mä joudun istuttamaan itseni aurinkoon.
Ja vaikka aurinko paistaa eikä myrskypilviä näy horisontissa, mun onneni ei ole koskaan tullut istuen. Mieluummin mä tunnen auringonsäteet yhtä aikaa tuulenvireen kanssa kasvoillani painellessani menemään – eteenpäin. En mä ole koskaan omassa tohinassani pelännyt kohkaavani onneni ohi. Päinvastoin. Onni on aina tullut luokseni yhä voimakkaampana uskaltaessani harppoa uudenlaisia askelia.
Helpointa mun on ollut olla tyytyväinen itseeni 30 juostun kilometrin jälkeen. Liikkeessä mä en joudu koskaan vakuuttelemaan; hyvät ajatukset itsestäni palaavat mieleeni aivan yrittämättä. Liikkeessä mä olen aikoinani myös opetellut näkemään itsessäni puolia, joista tuntea hyväksyntää. Jännä juttu. Tuolilla istuva Elina on omissa silmissäni vähän erilainen kuin liikunnan hyvästä olosta virnistävä Elina. Omaa kyvykkyyttään ainakin enemmän epäilevämpi, ehkä varautuneempikin.
Ja kai sen vuoksi väkisin paikoilleen istuttaminen on mulle tuskaa – olkoonkin aurinkoon. Osaltaan kuin oman identiteetin hapuilua. Näin pakkolevon saattelemana mä olen joutunut miettimään, miten sitä taas oltiinkaan aloillaan. Ja mistä kaikesta muusta kuin hikiurheilusta hyvää oloa ja itsensä hyväksymisen tunnetta pystyikään hakea. Koska toisaalta mun mielestä on vähän vaarallista rakentaa aivan huipulle yltäviä tunteita vain hyvin kapean elämän osa-alueen varaan.
Ihan kauhea funtsiminen, mutta kaipa kannattaa.
Kuule. Joskus mun on vaikea elää mansikanhuuruisessa elämässä, vaikka just siltä just sillä hetkellä tuntuisikin. Kuin siirtäisi jatkuvasti varmuuden vuoksi mannapuurot ja hattarat omalta viereiselle tietämättä vähääkään varmistelun pyrkimyksiä. Liiallisen onnellisuuden pelkoako. Epäilys ja liian onnellinen ollaakseen onnellinen, ne ovat mun mielessä aika usein. Kai se on käänteistä kuin liian likainen mennäkseen kylpyyn. Syy vienosti vinksallaan. Miksi mun onneni tiellä ei voi olla vain liiallisen onneton olo, vaan myös onnellisuus itse, kysyin mä kerran yksinkertaisuuden kaipuisena. Niin mielelläni antaisin sulaa mansikanhuuruisen huumaan. Heidät, hänet ja aivan kaikki itsestäni lähtien. Ilman epäilystä etunenässä. Kerran kerroin vastauksen näin: luottaminen ei ole mun vahvimpia puolia. Luottamuksen luovuttaminen oli joskus alitajuista, mutta elämä kasvatti epäilijäksi. Ja ankkuroi samalla aikamoiset elämän onnellisuuden purjeille.
On pitkä matka monesta, mutta siltikin merkitsee yksikin historiassa. Mutta kuule. Vain eteenpäin jatkamalla mansikanhuuruiset tuulet vielä tuntuvat kevyeltä kasvoilla.
Mistä ammentaisikaan päivään polttoainetta.
Mä näen sen näin: vaikka olisi ollut unta kellon ympäri, olisi surauttanut viherpirtelöt ja olisi meditoinut aamun ensimmäiset tunnit, siis perustanut itselleen lähtökohtaisesti pirteimmän mahdollisimman päivänaloituksen, on ihmisen ammennettava siltikin pitkin päivää polttoainetta jostakin lähteestä. Siis tankattava sisäisestä lähteestä nimenomaisesti, kuten elämälle asetetusta perusarvosta tai toisaalta hätälenkistä, käyttäytymismallista, johon ehkä omaa ymmärtämättömyyttäänkin on tottunut tarttumaan.
Ehkä mä käsitän sen myös näin: että mikä on kenenkin ajava voima esimerkiksi iltapäivän tylsänhuuruisina tai torkkujentäyteisinä hetkinä, kun oma minuus tulisi kantaa kunnialla iltaan saakka.
Kai mä ajattelen sen näinkin: mihin ihminen on valinnut nojaavansa itselleen kaikkein pitkästyttävimpinä, epämieluisimpina tai haastavimpina hetkinä. Tai vain päivän aikana edetäkseen uinahtamiseen asti. Että onko ammennettavan voiman lähde missä; oman elämän sisällä itsetuntemuksessa ja käsityksessä itsestä, siinä, mitä haluaa itsestään tilanteesta riippumatta viestittää vai vaikka puheessa jostakusta toisesta. Sillä tajuttuani ihmisten ammentavan ajavaa voimaa eri lähteistä, tajusin sellaista myös oikeasti tapahtuvan. Ammentajia on monenlaisia – ottamatta kantaa lähteen paremmuuteen.
Mä itse ajattelen oman ajavan voimani olevan halu viestittää omien arvojeni mukaista toimintaa ja vilpittömyyttä, joista kummaankaan en halua olevan tilannesidonnaista.
Mennään näillä mitä on.
Riittää kaipuu korkemmalle.
Ylletään sille oksalle, joka taipuu.
Annetaan periksi sen periksiantamiselle.
Kasvetaan ja kurotetaan
sen sijaan, että jo oksalla ollaan.
Eikä mennä vasta täydellisyyden kera.
Mä olen aina kantanut repussa tätä: olisitsä pikkasen vielä jotain suurempaa, no ethänsä ole. Siksi mä olen ollut huono vastaamaan tähän: kerro pystytsä vähän. Koska mä en ole koskaan mennyt näillä mitä mulla on. Vaan se on aina mennyt tähän: siihen vähään yritän yrityksellä olla enempi. Tähän päähän kun ei ole koskaan mennyt tämä: valjastetaan tämä mitä mulla on ja loput vähän oksaa taivuttamalla. Vaikka siitähän seuraa eittämättä tähän riittävä mä.
Maailmanrauhaa ei saisi toivoa. Toivoisin vähemmän vakavaa maailmaa.
Heurekan huutelua kadunkulmissa.
En tiedä omastasi. Minun syystä tai toisesta kasvoi aika vakavaksi.
Kunnollisuutta ilmennetään siellä vakavuudella.
Vähemmän vakavassa maailmassa olisin joitakin asioita enemmän.
Luovaa riemua ja heurekan intoa vähintääkin.
Maailman parhaita paikkoja omassani olisi runsaammin.
Ei reunalla, elettäisiin kaiteiden tuntumassa kuitenkin.
Välillä mä mietin, että elämässäni suuri osa olisi maailman parasta, jos se sama suuri osa osaisi olla ensin vähemmän vakavaa. Jos opiskelu ei olisi yhtä vakava juttu kuin miltä se on aina tuntunut, elintarviketieteiden opiskelu olisi heittämällä vaihtoehdoista maailman paras. Siis esimerkiksi, jos tentit eivät olisi niin vakava arvostelun paikka, intohimoissani ahmisin kaiken tiedon ja vähän vielä päälle. Tai jos laboratoriotöiden ekspansiolaskut eivät aiheuttaisi kaikkien otsille niin syviä uurteita, en muuta kuin nauttisi polenta-quinoa-naksujen puffautumisen tutkimisesta.
Visaisinta kai itselleni, etteivät maailman parhaat paikat sijaitse koskaan vakavan kunnollisesti ja tunnollisesti täysin keskellä, vaan enemmenkin reunan kaiteiden tuntumassa. Mikä kuitenkaan ei tarkoita aivan reunalla elämistä, sen kun ymmärtäisi.
Eikä aina vain tunnu, että aika rientää. Vaan jopa juoksee käyttäjäänsä karkuun.
Enkä mä muuta ratkaisua ole keksinyt kuin rakasta. Rakasta niin, että tuntuu.
Rakasta jokaista pannarin palasta, oven käymistä ja silmiin sattuvaa katsetta. Rakasta posket märiksi ja ajatus aidoksi. Rakasta väsyneitä hetkiä. Rutista rakkaudella ruttuun tärkeä ja jokainen sitä kuvastava. Rakasta tärkeäksi täysi vatsa ja aamu-unisuus, illan erilainen tunne ja toisinaan ymmärtämisen mahdottomuus. Anna rakastaa keskeneräistä kuin valmistuvaa, kääntöpuolta kuin julkaistavaa. Rakasta virheitä kuin perjantaita – niin suuresti itsessä kuin toisissa. Rakasta lähellä ja rakasta kauas, kauas. Rakasta näkyvästi. Anna rakkauden kiertää ja palata. Ja tuntua.
Niin ehkä silloin elämän merkityksellisyys ei karkaa ajan reppuselässä.
Niin siis mistä Elina valmistui?
No ei vielä yliopistosta. Tää oli tällainen toinen juttu. Sä voit vaikka googlettaa NLP.
Tai mitä jos mä vain kertoisin jotakin siitä.
Ensiksikin, luulin aluksi koko hommaa sellaiseksi vähän-liian-hihhuliksi itselleni. Olen aina ollut hyvin tunneherkkä ja koen kokemusmaailmani olevan aika rikas. Samaa aikaa rationaalinen ja tosiasioihin perustuva puoleni on kuitenkin kulkenut aina rinnalla hyvin vahvasti – ehkä tehnyt musta joskus turhan kyseenalaistavankin. Saatoin myös pelätä joutuvani törmäyskurssille ideologioiden ja uskomusten kanssa; arvostan ja ymmärrän tiedettä ja tutkimustietoa liian paljon pystyäkseni uskomaan mutuiluun. Paljastan: ihan oikeasti pelkäsin jopa kuulevani sentyyppisiä tuntein ja mielipitein virittyneitä väitteitä kuin teollisuuden värjätty maito tappaa. Ja mitä vielä!
Onneksi löysin itsestäni kuitenkin avoimuuden uudelle. Myös rohkeus oli suuresti mukana, kun aloitin True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksen viime elokuussa. Aika nopeasti nimittäin hoksasin yhden koulutuksen hienoimmista puolista: vastakkainasettelu – saati todistaminen tai todistelu – ei kuulu koulutuspäivinä, ei kuulu koko hommaan. Kaiken, siis aivan kaiken, on tarkoitus tukea jo elämän aikana opittua – oli se sitten peräisin yliopistolta tai omista kokemuksista. Esimerkiksi psykologian kanssa NLP kulkee rinta rinnan, ei sotien, välillä ehkä samoista asioista hieman eri käsitteillä puhuen. Ja kai oli NLP:n perimmäisen ajatuksen lisäksi suuresti kouluttajan erinomaisuutta osata vain tarjoilla asiat ihmisille; asioita saa lähestyä omista lähtökohdista ja niistä itselle parhaimmat voi poimia mukaan.
Itse asiassa totuuksien ja ajatuksien sijaan ihmisiä ohjattiin ainoastaan konkreettisesti harjoituksissa. Itse koin NLP:n ehkä hienoimmaksi puoleksi juuri sen tuoman konkretian hyvin abstrakteille, mielen sisäisille asioille. Käytännön harjoitusten avulla on toki mahdollista opetella esimerkiksi selviytymään esiintymisjännityksen kanssa paremmin, mutta toisaalta ne voivat tähdätä pitkälti vain itselle syystä tai toisesta merkittävien asioiden tarkasteluun. Toki harjoitukset ja eritoten niistä hyödyn saaminen vaativat tietynlaista avoimuutta ja heittäytymistä, muuta kuin faktojen tiskiin heittämistä. Mutta ei, ei taikatemppuja tai transsitiloja.
Monesti koulutuspäivien aikana mietin paljon tällaista kuin täähän on kuin peruskurssi elämään. Sellainen ihan jokaiselle ihmiselle sopiva ja suositeltava koulutus riippumatta siitä, oletko johtoportaassa työelämässä vai kotiäiti rivarinpätkässä, siten olen monelle taitanut kurssia kuvata. Kurssin viimeisenä päivänä kerroin, kuinka mukanaolo on alkanut murentamaan määrättyjä käsityksiä itsestäni ja elämästä – myös kanssaeläjistä. Että tämän rupeaman jälkeen en ole enää yhtä arka eläjä, vaan rohkeampi mahdollisuuksille ja elämään. Kaiken sen lisääntyneen tiedon ja ymmärryksen lisäksi. Ja näin muutama päivä päätöspäivän jälkeen olen edelleen samaa mieltä: jotain itsessäni on auennut.
Kiitos True Hearts ja Reetta siitä, että elämääni syntyi rohkeampi perspektiivi.
Suorinta, mitä mä tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa:
kello kuusitoista mä päätin alkaa elää tämän kanssa, mitä mä olen koko elämäni ajan yrittänyt itsestäni matkan varrelle hukata.
Kymmenvuotiaana itseäni lohdutin, että kymmenen vuoden jälkeen on jo varmasti helpottanut. Kaksikymppisenä mä vielä mietin, että viiden vuoden sisään asia on luultavimmin korjautunut – aikuisiällä kun vuodet ovat sellaisessa niin valtavan merkitseviä. Tänään mä totesin, että olen taitanut tulla tien päähän. Vaikka en olekaan saavuttanut sitä, mitä jo alta kymmenvuotiaana niin tavoittelin.
Mä olen näinä vuosina vähän liian innokkaasti nyökkäillyt tokaisuille ’kuule se tulee iän mittaa’. Sitten mä olen aina kotona vuosi toisensa jälkeen miettinyt, miksi iän mitta on niin pitkä. Mä olen koettanut kovettaa betonilla ja toisenkaltaisten ihmisten ohjenuorilla. Olen mä tarttunut kaikenlaisiin vippaskonsteihin ja ajatusleikkeihin vielä koittavasta. Välillä mä olen jopa hallitsemattomissa ja läpinäkyvissä tilanteissa sitä häpeillyt. Kirosanaksi se on melkein jo mielessäni muodostunut – ja sellaisena sitä on joskus mua vastaan käytetty.
Ehkä mä ensi kertaa elämässäni totaalisesti luovutin, kun kaikkien poskille valuneiden jälkeen totesin: ei onnistunut olla vähemmän tämänkaltainen tänäänkään. Mä olen koko elämäni ollut kulkemassa poispäin tästä tämänkaltaisuudesta kohti kaikkea sitä, missä mä olen vähemmän sitä nähnyt. Mutta toisin tänään ja tästä lähtien. Irtipäästämisen myötä mulla taitaa olla uusi, elämäni selkein suunta: eläminen tällaisena. Ja tämän lisätäkseni: pois siitä pyristelemättä.
Sillä kyllä, mä voin mennä elämässä kaikkiin tilanteisiin tämä yllä.
Elina Heidi Rinkeli 