Kategoria: oma elämä

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma kanta · onnellisuus · syvällistä

Milloin mä olen riittävän tyytyväinen.

Elina2 kommenttia
Itseni kanssa olen joutunut käymään läpi sitä ehkä kaikkein eniten. Mutta olen minä ollut kuuntelevana korvana useammalle kaverille ja tutullekin, kun he ovat ääneen pohtineet vähän samaa asiaa omasta näkökulmastaan. Itse asiassa kyseinen dilemma taitaa olla ihmiselle aika lailla ainainen kysymysmerkki – yhtä oikeaa vastausta tuskin kukaan tietää. Minä ajattelen, että se lakkaa olemasta mieltä vaivaava ongelma vasta silloin, kun hyväksyy. Itsensä ja oman elämänsä.
Kysehän on siis seuraavasta.
Että jos kaikenlaisen täydellisyyden ja sen tavoittelun unohtaa (sillä täydellisen elämän tai täydellisen minän olemassaoloon harvempi tuskin nykypäivänä enää haluaa uskoa), milloin tyytymättömyys muuttuu tyytyväisyydeksi. Mitä on riittävä tyytyväisyys omaan elämään ja minään? Onko se sitä, ettei koe tarvetta enää tavoitella parempaa? Entä jos sellaista tilannetta ei koskaan tule? Mutta jos ei siltikään usko autuaaseen täydellisyyteen? Milloin on kyse tyytymisestä tietynasteiseen tyytyväisyyteen? Onko sellainen tyytyminen huono asia? Millä tavoin itsensä voi antaa olla tyytyväinen – vaikka sitten vähän vähempään? Onko tyytyväinen olotila sitten kuitenkin jonkinlaista omaa täydellisyyttä?
Minä en usko, että tyytyväisyys kasvaa ihmeemmin teoilla saati asioilla, vaan ennemminkin tyytyväisyyden tunteminen syntyy ajatuksissa. Siten, että hyväksyy itsensä ja elämänsä. Hyväksyminen on kuin piste sille luettelolle, jossa kerrotaan mitkä kaikki asiat voisivat olla paremmin. Itse ajattelen ainakin omalla kohdallani, että tyytyväisyyden sisällä teoilla voi kyllä vaikuttaa esimerkiksi elämän mielekkyyteen, mutta tyytyväisyyden tuntemisen pohja on kuitenkin rakennettava toisella tapaa. 
Milloin on riittävän tyytyväinen?
Tyhmä kysymys. Mutta tulipahan tässä taannoin mieleen, että varmasti ainakin silloin, kun omaa mahdollista jäljellä olevaa tyytymättömyyttä ei tarvitse purkaa (enää) toisiin, vaan tunteen pystyy pitämään ihan vain itsellään. Ja ehkä myös työstämään sitä.
aitous · ajatuksia · elämänasenne · muistoja · oma elämä

Se muistuttaa mua siitä, mihin olen kyennyt.

Elina2 kommenttia
Kun mä useampia vuosia sitten otin mun ensimmäisen, ainoan ja viimeisen tatuointini, halusin itseeni jotakin pysyvää muistutukseksi siitä, mistä mä olen selvinnyt. Koska mä tiesin, että ihmismieli on perin unohtavainen, tuntui oikealta, että matkassani on muistojen lisäksi jotakin pysyvää läpikäydystä.
Jos mä surullisena katselen varpaitani, riiputan epätoivoisena päätäni tai nyyhkytän lattialla risti-istunnassa, mä näen aina yhdellä tahattomalla vilkaisulla sen, millaiseen tekoon mä olen kyennyt. Sellaiseen, jonka rinnalla tosi moni maailman inhottavuus tai epäreilulta tuntuva vastoinkäyminen tuntuu aika pieneltä ja helpolta – joskaan ei mitättömältä. Mulla on nilkassani pikkuinen tsemppari, joka on jatkuvasti kertomassa, kuinka pää nostetaan pystyyn ja kuinka itsestä haetaan voimaa.
Tänään K-marketin kohdalla pyöräillessäni mun mieli oli todella raskas. Mä en hirveästi katsellut eteenpäin, ainoastaan sen verran, että pysyin tiellä ja oikealla puolella. Sen sijaan mä tuijotin aika herkeämättä nilkkaani, koska musta tuntui, että tarvitsin tatuointini nostattamia ajatuksia ja muistoja. Musta tuntui tosi pahalta.
Ennen liikennevaloja pieni poika lensi rähmälleen pyörällään. Mä iskin jarrut pohjaan ja kävin tarkastamassa tilanteen. Kun mä jatkoin matkaani hetken päästä kotiin, mua hymyilytti. Hymyilytti, miten urheasti pieni poika oli tärisevin käsin soittanut vaarilleen. Hymyilytti, että mä olin pystynyt auttamaan. Musta tuntui paljon paremmalta.
Mä seurasin sen pienen pojan katsetta ja näin, että hän vilkaisi mun nilkkaani. Ei varmastikaan ymmärtänyt sen merkitystä. Kyllä mun olisi siltikin tehnyt mieli sanoa, että noin juuri mäkin teen, kun tarvitsen vastoinkäymisen edessä pikkuisen helppiä. Että katso vain niin kauan kuin on tarve. Siitä saa oikeasti voimaa.
ajatuksia · höllää · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Hiljaisuuden äänet.

Elina2 kommenttia
Välillä on hyvä pistäytyä paikassa, jossa ei kuule yhtään mitään muuta kuin hiljaisuuden. Tulin miettineeksi, ettei hiljaisuus välttämättä ole täysin äänetöntä. Ennemminkin se voi olla koivujen lehtien havinaa, vanhojen lattialankkujen natinaa ja ampiaisten surinaa. Lisäksi se on nykyisyyden pyörivistä ajatuksista siirtymistä lempeästi mieleen palautuviin muistoihin. Samalla hiljaisuus irtaannuttaa siitä kaikesta, joka pyörittää sen vastakohtaa, arjen ääntä.
Kun kiirehtii tiistaisin rivakoin askelin kohti päämäärää, ei välttämättä edes muista, miltä tuntuu pyöriä paikoillaan pää pyörryksiin. Mutta hiljaisuudessa tulee mieleen tehdä siten.
Kun sunnuntai-iltaisin yrittää aamua ajatellen nukahtaa mahdollisimman tehokkaasti, ei luultavastikaan pian enää osaa ajatella, miltä tuntuukaan maata liikkumatta lattialla ainoastaan ajatusten kanssa. Mutta hiljaisuudessa sitä tulee taas koettaneeksi.
Hiljaisuudessa kaikki rutiininomaisesti tapahtuva alkaa vaatimaan perusteluita. Sitä tajuaa kyseenalaistaa kaikenlaista. Ihan hassun tavallistakin. Kuten vaikkapa kengät. Miksi nykyisin muistaa kulkea niin harvoin kesäisin paljain jaloin? 
Hiljaisuudessa alan usein ihmettelemään, kuinka monia oman elämän asioita sitä onkaan unohtanut ajatella.
ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Ajattelin vielä opetella.

ElinaKommentoi
”Mä yritän erityisesti jokainen harmaa päivä kouluttaa itseäni siten, että mun ajatuksien ansiosta sisälläni porottaisi paahtavammin kuin aina edellinen hellepäivä.”
”Mä koetan opetella päivä päivältä enemmän siihen, että mä tavoittaisin pitkän juoksulenkin jälkeisen olotilan kotisohvalla ja kesken työpäivänkin: elämästä raukean.”
”Mä osaan arvostaa monia asioita. Suomen luontoa ja erilaisia ihmisiä ja yrittämällä tosi outojakin juttuja. Yhtä paljon mä haluaisin osata arvostaa itseäni – myös pettymyksien tapahtuessa.”
”Mä en ole kovin taitava kymmeneen laskija. Koska mä voin hermostua, esimerkiksi itselleni, alle sadasosasekunnissa. Mä kyllä ajattelen paljon, mutta se ei tule mieleen aina oikeissa paikoissa. Mä aion opetella laskemaan kahdenkäden sormin.”

Luennot yliopistolla alkavat aika pian ja mulla on mielessäni paljon kaikenlaista sellaista, mitä haluaisin oppia.
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Paljon on elämänasenteesta kiinni.

ElinaKommentoi
Pieni tynkätarina taas.
Se alkaa siten, että kurvaan pyörällä pihaan. Ehkä jopa hieman liian kovalla vauhdilla, sillä tielle – osittain kotipihallekin – on ilmestynyt arvaamattomia irtokiviä. Hitsin tienraivaajat, ajattelen ja tunnen itseni tuohtuneeksi. Tienraivaajilla tarkoitan omaa työtään tekeviä rakennusmiehiä, jotka uusivat kotikatua alta ja päältä. Minun mielen päälläni on nälkää, on väsymystä, on kirraavia reisilihaksia ja ilman painostavuudesta päätellen on vielä tuloillaan olevaa ukkostakin. Työpäivän päätös on aina yksi suuri huokaisu ja elämä sillä hetkellä tuntuu aina vaivalloiselta. Pyörän satulasta alas hypätessäni kohdistan katseeni pihalla edelleen oman tilansa ottavaan autonrämäämme, jonka poisviemisestä jo naapuritkin olisivat varmasti valmiita maksamaan käyvän hinnan. Itse asiassa sen romun takaluukku on apposen auki, konepelti samoin. Minun on pakko höristää korvianikin varmistuakseni, etten vain kuule omiani: joku selvästi ähisee auton alla. Olen totaalisesti äimän käkenä.
Tähän tarinaan kuuluu vielä kaikenlaista. Esimerkiksi naapurin vanhaa rouvaa ja tarkkoja muistiinpanoja. Tärkeimpänä pidän kuitenkin seuraavaa kohtaa. 
Tajuan yhtäkkiä kuuntelevani omalla kotipihallani tuntemattoman miehen (joka samalla yhä ähisee minulle edelleen tuntemattomasta syystä meidän romumme kimpussa) elämäntarinaa. Tai oikeastaan kaikkea sitä, mitä vuoden 2010 jälkeen hänelle on tapahtunut. Huomaan miettiväni, kuinka kuulemaani tulisi reagoida. Mitä täysin terveelle ja toimintakykyiselle ihmiselle, joka on läpikäynyt neljä aivoinfarktia ja ottanut vastaan ennusteen neliraajahalvauksesta sekä kuolemasta, tohtii sanoa? Päätän nyökkäillä ja kertoa jotakin siitä, kuinka moni voisi ottaa hänen elämänasenteestaan mallia. Todella tarkoitan jokaista sanaani.
Kotiovesta sisälle astuessani olen edelleen pienesti pyörällä päästäni. Minulle on nimittäin jälleen kerran konkretisoitunut se, mitä tokaisulla ”pikkujuttuja” tarkoitetaan enkä voi kuin hymyillä lausahdukselle ”jos minut on saatu kuntoon, pitää tämä autoreppanakin”. 
Kai ihmisen päätä pitää pölläyttää tositarinoilla aina silloin tällöin, jotta se muistaa elämän eri perspektiivit. Uskon löytäneeni jälleen uuden, pienen ohjenuoran: mitä useammalle elämän arkisellekin ongelmalle pystyy tokaisemaan ”pikkujuttuja”, sitä onnellisempi olo todennäköisesti on.
ajatuksia · oma elämä · perhe · Ruoka · ruokavinkki

#marjapyramidi

ElinaYksi kommentti

Toisinaan sitä vain kohtaa senkaltaisia tilanteita.

Tilanteita, jotka vaativat kaksi litraa mansikoita, rasiallisen mustikoita, kokonaiset kuusi kerrosta ja jotakin pyramidimaista. Lisäksi pikkuisen paikoillaan pomppimista ja sähkövatkaimella ahkeraa pyörittelyä.
On niitä tilanteita kai nimettykin.
Päähänpistotilanteiksi, jotka toteutumattomana saattavat muuttua myös päähänpinttymätilanteiksi. Itse nimitän niitä selkeiksi visioiksi, vaikka aika moni muu mieltääkin ne luultavasti hulluhkoiksi ideoiksi.

Lauantain selkeä visio oli tehdä hitusen jännempää kuin täysin tavallista. Totta puhuakseni minuun iskee sellainen olo suhteellisen usein: tykkään olla tyytymättä kaikkein tavallisimpaan, edes toiseksi tavallisimpaan. Se on oikeastaan piirre, josta pidän itsessäni mielettömästi. Teen asioita usein omalla tavallani. Sen vuoksi kai mutta näin meillä on aina tehty -ohjeistukset saavatkin minut toisinaan pienen ahdistuksen valtaan. Minä voin mielelläni olla se ensimmäinen poikkeus, joka tekee hieman erilailla – en vanno paremmalla, mutta ainakin omalla tavalla.
Veikka oli syntymäpäiväsankarina oikeutettu saamaan lautaselleen pyramidin huipun.
Kakun täytteenä oli mustikoiden ja mansikoiden lisäksi mansikkarahkaa ja vaniljasokerilla makeutettua kermavaahtoa.
ajatuksia · haaveet · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Hävyttömät haaveet.

ElinaKommentoi
Aivan jokainen kevät sinä päivänä, kun ulkona tarkenee lyhythihaisella ensimmäistä kertaa sitten talven, vannon, etten varmasti koskaan tule kaipaamaan enää pimeyttä ja pakkasia. Ajatus joulusta ainoastaan ahdistaa. Että ei enää koskaan mitään sellaista.
Kuitenkin aina kesän hiljalleen kääntyessä syksyn puolelle alan kaivata tarkalleen sitä, jolle jo vannotin tiukan tuomion: pimeneviä iltoja, jopa ensilumihiutaleita ja joulun aattoaamun tunnelmaa.
Ja sitten aina mietin, että voi jehna, kuinka suuri turhake ei koskaan -lausahdus onkaan.
Koska mitä elämästä tulisi, jos jokainen kerta ” ei koskaan” korvautuisi ”mahdollisesti tulevaisuudessa” tai jopa ”uskoakseni piakkoin”? 
Ainakin elämästä tulisi ajatuksissa rajattomampaa, siten ehkä todellisuudessakin enemmän mahdollisuuksia tarjoavaa. Sellaista, jota minä olen joutunut harjoittelemalla harjoittelemaan ja saanut oppia lähelläni olevilta ihmisiltä.
Sillä usein kun minä punnitsen omia mahdollisuuksiani tai uskaltaudun unelmoimaan, karsin heti alkuun kovin rankalla kädellä päältä pois kaikki mielestäni mahdottomimmat, utopistisimmat, siis ei koskaan -kohdat. Toteutan järjestelmällistä haaveiden esikarsintaa. Vaikka samalla saatan kysyäkin itseltäni, kuinka mikään voi koskaan muuttua todeksi, jos en tohdi haaveilla edes omissa ajatuksissani. 
En tiedä, miten Santtu uskaltaa niin hävyttömästi unelmoida. Sillä tavalla älyttömistäkin asioista, että harvempi sellaisia elämässä saavuttaa. Hän vastaa aika usein omiin epäilyihini kysymyksellä ”miksi olisi mahdotonta”. Ja se kutkuttaa jokainen kerta vatsanpohjassani. Niin, miksi elämää ei voisi ajatella sopivissa määrin leikkinä? Kaikesta huolimatta Santtu on aina väliin tiukemmin kiinni tosielämän faktoissa kuin minä. Ja siltikin hän on saavuttanut jo kaikenlaista ihan oikeassa elämässä – eikä vain leikisti. 
Minä luulen, että maailman onnellisimmat ja tyytyväisimmät ihmiset eivät elämässään käytä ei koskaan -toteamuksia ja haaveiden esikarsintaa. Jo pelkkä ajatus mahdollisuuksista tekee ihmiselle ihmeitä.
aitous · ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus

Minä uskon.

Elina2 kommenttia
Epäileväinen ja vähän väliä varuillani. Mutta siltikin on asioita, joihin uskon.
Sen lisäksi, että minä uskon kompressiosäärystimiin (tekevät mielestäni hyvää sekä terveille että jo vähän rikkinäisille jaloille) ja maca-tabletteihin (nostavat mielestäni yleistä jaksamista ja vireystilaa), uskon myös moneen muuhun asiaan.
Ympärivuorokautiseen treenitrikoiden käyttöön. Perhepäivällisiin. Reseptittömiin leivonnaisiin. Sopivan takkuiseen tukkaan. Jättiekstralargen kokoisiin t-paitoihin. Aamusuklaaseen. Pellillinen per henkilö -pannukakkuajatteluun. Riittävän huolettomaan ulkonäköön. Räkättämiseen. Tiukkoihin, mutta tavallaan tilaviin ihmissuhteisiin. Arkirytmiin, josta pitää poiketa aika ajoin. Hikipisaroiden puhdistavaan vaikutukseen. Omalaatuisuuteen. Lapsenomaisesta uteliaisuudesta kiinnipitämiseen. Perusteltuihin syihin, sanaan ja mielipiteisiin, niihin kaikkiin. Kiltteihin ihmisiin. Hymyileviin ihmisiin. Pakko pahoihinkin. Aamun ainaiseen toivoon. Ketsuppiin punajuuripihvillä.
Lisäksi yritän, yritän, yritän ihan aina uskoa itseeni.
ajatuksia · oma elämä · pienet hetket

Kiukkuinen maailma.

ElinaKommentoi
Pienen pieni tarinan tynkä. Se alkaa siten, että aurinko paistaa. Nähtävissä taivaalla on vain muutama ohut pilvirypäs. Oma askeleeni kulkee rytmiä tump-tump-tump, mutta Vilin vetää vielä paremmin – hauva jolkottaa edellä hyvän matkan päästä minusta. Vili myös seilaa. Se nimittäin kiirehtii kävelytien toiselta puolelta toiselle. Ja taas takaisin. Hajujen perässä, luulisin. Nähdessäni kauempana edessä meitä kohti polkevan pyöräilijän hermostun jo etukäteen. En Vilille enkä oikeastaan pyöräilijällekään, vaan saapuvalle kiukulle. Ennakoin jo rumaa irvistystä tai puivaa nyrkkiä, no, vähintäänkin kiukkuista katsetta, jonka tarkoitus on viestittää minulle jotakin koiran aisoissa pitämisestä. Huokaisen pyörän viuhahdukselle. Mutta samalla sekunnilla kuitenkin seisahdun hämmästyksissäni: sehän aivan selkeästi hymyili leveästi sekä minulle että hauvalle. Jatkan jalan laittamista toisen eteen, vaikka oikeasti keskitynkin ainoastaan arvioimaan omia ajatuksiani ympäröivästä maailmasta.
Oli jollain tapaa hätkähdyttävää tajuta, millaiseksi sitä oikeasti maailman tiedostamattaan mieltää: kuinka ennakoi, mitä olettaa ja millaista odottaa. Koska kai kaikki sellainen on rakentunut kokemuksista, ei turhanpäiväisestä. Monessa tilanteessa – etenkin tuntemattomien ihmisten kanssa – automaattisesti ennakoin kulmien kurtistusta tai kiukkua (tai ainakin korostetun välinpitämätöntä suhtautumista, joka muuten tuntuu joskus ikävimmältä). Oli tilanne sitten kassajonossa tai liikenteessä, oli tilanteessa jokin ongelma tai ei. 
Ja se vetää olon surumieliseksi.
Olisi kiva, jos ihmiset osaisivat hymyillä useammin muillekin kuin oman lähielämän jutuille.
ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Pisara kuin pisara.

ElinaKommentoi
Katso tosi tarkkaan. Tuossa on hikipisara. Siinä niin poskella just vierimässä. Ja sen vieressä. Katso tosi, tosi tarkkaan. Ihan häpeilemätön kyynel. Juku.
Mutta arvaapa. On aivan sama, mitä pisarat ovat. Mistä, miten tai miksi.
Hauva kyllä nuolee valikoimatta ne. Pois.
Juuri hauvan kaltaisia ihmisiä päästän elämääni.

Mitähän tällä tarkoitettiin.