Kategoria: oma elämä

Antti Tuisku · huumori · musiikki · oma elämä · onnellisuus · ystävät

No peto oli irti.

Elina2 kommenttia
Mitäpä siitä syntyy, kun yhdistetään ystävä, valkkari ja katkisrisotto?
Jep. Etkot. Eikä mitkä tahansa etkot, vaan alkulämmittelyt #petoshow -tapaan.
Mä en osannut uusimman Suurin fani -kappaleen sanoja, koska mun sellaiset päivät taitaa olla jo takanapäin. Tai siis. Kun on pikkutyttönä fanittanut ihan mielettömän kovaa, kaikki, mitä näin aikuisena yrittää, tuntuu vähän valjulta. Kyllä mä siellä Hartsun penkkirivistöllä keinuin ja melkein hei hoi heitin paidan pois – taisin iskeä muutaman sata salamaakin. Kaikkein ärhäkimmin sytyin kuitenkin silloin, kun edessä istuvan pikkutytön silmät painuivat kiinni: Tuiskun vanhojen biisien putken alkaessa. Mä olin itse pikkulikka silloin, kun tilasin Tiimarista ennakkoon Tuiskun aivan ensimmäisen sinkun ja hoilasin joka paikassa hei hei mikä sulla on. Silloin veljeni kiusasivat mua siitä ja edelleen eilen Petoshow’ssa poppari muisti kysyä, kuinka moni on joutunut häpeämään sitä, että kuuntelee jotakin sellaista kuin Peto on irti.
Sori veikka, mä nyt sitten voitin sen 2000-luvun aika alkupuolella tehdyn vedon. Mä taidan nimittäin fanittaa edelleen Ana Tudee. Oliks silloin jo eurot ja pitääks meidän diskontata?
Vaikka mun fanikortti onkin ollut hyllyllä kuivumassa jonkin aikaa (mä en oikeastaan edes tiedä miksi), niin kyllä mä melkein eilen liikutuin kyyneliin, kun Vartiaisen Jenni ja Tuisku duetoivat Kahdestaan-kappaleen. Muistan nimittäin elävästi, kun vuonna 2004 (tai jotakin sinnepäin) heilutin kauan ja hartaasti valmistettua plakaattiani Kulttuuritalolla Kahdestaan Deluxe -kiertueella. Siinä luki muuten jotakin sellaista kuin ”Antti on peto” ja kuva oli leikattu jostain Mixistä. 
Ihan älytöntä. Eilistä lähemmäksi mä en kyllä voi enää päästä omaa lapsuuttani. Kaikella tapaa aika liikuttavaa.
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Liikkumisesta ja arvostamisesta.

ElinaKommentoi
Pakko se on taas todeta. Tarkoitan hokemaa. Siis se sellainen juttu, jonka on kyllä ennestään jo tuttu. Ei sitä ole vain muistanut ajatella, päivittäin pitää mielen päällä. 
Arvon tajuaa vasta, kun kohteen menettää. 
Arvostaminen on jotenkin monimutkaisempi juttu kuin ajattelisi. Sitä luulee arvostavansa, vaikka menettämisen hetkellä aika nopeasti tajuaakin, miten arvostetaan oikeasti. Ja siitä tulee aina ikään kuin syyllinen olo. Kuin olisi kiittämätön ajatuksiltaan. Mutta mistä arvostaminen oikeastaan edes syntyy? Ehkä sitä on kahta tasoa: sitä ihan tavallista arvostamista, että ei pidä hyviä, tavallisia asioita itsestäänselvyyksinä ja sitten syvempää arvostamista, joka itse asiassa syntyy vertailupohjaa vasten – vasta kun tietää, mitä menettäminen on.
Kun pystyin viikonloppuna juosta yhdeksäntoista kilometrin lenkin ja kokea sen uskomattomat jälkifiilikset, tuntui kiitolliselta. Veikkaisin, että vieläpä aika syvästi sellaiselta. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta kivuttomasta lenkistä aivan uudella tavalla rasitusvammani vuoksi. Ja mielestäni se, että osaa nauttia siitä, mitä pystyy tehdä tai saa elämäänsä, on yksi parhaimmista tavoista osoittaa kiitollisuutta ja arvostusta – ihan vaikka vain itselle. Haaveilen edelleen, tänäkin vuonna, toukokuun puolimaratonista, vaikka varonkin innostumasta liikaa. Kiitollisuus luo nautintoa ja nautinto taas innostumista, mutta liiallinen innostuminen ainoastaan kipeitä jalkoja. Mutta kuten sanottu, arvostaminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ole varma itsekään, lisääkö vai laskeeko arvostamisen tasoani se, että tiedän joutuvani luultavasti kesällä jättämään lenkkeilyn taas kokonaan pois ohjelmistosta. 
Kyllä minä arvostan myös sitä, että olen löytänyt monipuolisuutta liikkumiseeni. Vaikka se onkin tapahtunut osittain pakon sanelemana. Kun en ole asunut enää kuntosalilla tai pystynyt viettämään aikaa hirveän montaa kertaa viikossa lenkkipolulla, olen tehnyt sitten muuta: jumppaillut kotona, polkenut kuntopyörää ja hikoillut hevosten selässä. Lisäksi haluaisin kovasti taas seinäkiipeilemään ja kokeilemaan kunnon patikoimista. 
Asioiden arvon löytäminen on myös auttanut keskittymään oikeasti siihen, mitä teen. Kun pistäydyn kuntosalilla, en vain hoida treeniä pois alta, vaan kulutan vapaa-aikaani minulle oikeasti mielekkääseen juttuun. Toisin sanoen arvon löytäminen on yksi parhaista asioista, mitä suorittajaluonteelle voi tapahtua.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Keveää harsoa.

ElinaKommentoi
Vaatii aika hirveästi taitoa se, että osaa keskittyä omaan elämään. Oikeasti kai suurta tahdonlujuutta, että pystyy seuraamaan kaikenlaista vierestä ilman sen itseensä imemistä. Ajatukset siitä, että pitäisi olla juuri kuin toinen tai joissakin tapauksissa siitä, että ihan haluaisi olla täsmälleen kuin muut, ovat usein niin valtavan hallitsevia. Hurjia. Harvoin sitä tulee silloin enää kysyttyä itseltä, mikä minulle sopii juuri parhaiten tai millainen minä itsenäisenä itsenäni oikein olen. Vähän kuin tukahduttaisi pienen liekin.  
Itsensä kuuntelu ei ole vain taitolaji, vaan myös rohkeuskysymys. Lisäksi se vaatii toisinaan satuttavaakin rehellisyyttä omaa toimintaa ja ajatusmalleja kohtaan. Oikeastaan itsensä kuuntelu on osin myös taitoa herätä nykyisyydestä, siitä meneillään olevasta.
Sillä vaikka kuinka olisi kiinni jokaisessa sekunnissa ja eläisi tiukasti hetkessä, sitä ei välttämättä siltikään tee itselle oikealla tavalla.
Eikä ole helppoa havahtua omiin erheisiin.
”Joitakin aikoja sitten mun meno oli vielä kiikkerää. Mä luulin, että mun elämä on hyvää – tai niin se kyllä olikin. Sen lisäksi se oli kuitenkin myös sellaista, että mikään asia ei oikeasti tuntunut mun omalta. Ikään kuin mun koko elämä olisi ollut mulla vain jollain tapaa lainassa joltain toiselta. Koostettu periaatteessa hyvistä, mutta toisiinsa sopimattomista paloista. Tuntui rehellisesti sanottuna siltä, että mulle oli annettu hieno, matemaattinen kaava. Mä tunsin kaikki muuttujat siinä, mutta en osannut lainkaan soveltaa kaavaa laskuihin. Juuri sellaiselta mun elämä tuntui. Järjelliseltä, mutta ei yhtään syvemmältä.
Lauantaina mä juoksi 19 kilometriä. Sen jälkeen mä itkin kaksi tuntia. Sitten mä lähdin ystäväni tupaantuliaisiin. Halasin montaa rakasta ihmistä. Saavuin yöllä kotiin ja nukuin kuusi tuntia. Aikaisin aamulla mä lähdin tallille. Sijotuin estekisoissa neljänneksi. Siltikin tulin onnelliseksi pääasiassa siitä, että niin moni hymyili mulle. Söin makkaran. Sitten mä kävin vielä illalla tivolissa. 
Mun elämä, joka on kaukana kiikkerästä. Mä elän kiinni hetkissä, jotka lisäksi tuntuvat mulle aivan oikeilta. Mä todellakin osaa soveltaa ja tilkkutakin sijaan mun olkapäillä lepää keveää harsoa. Siten mä koen juuri nyt.”
oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Lituska kuin japanilaisten juustokakku.

Elina2 kommenttia
”Vastoinkäymisten kautta voittoon” ja ”epäonnistumisista opin ammentaminen”. Kaikenlaista. Lisäksi luin sellaisestakin, että lähes jokainen menestyvä yritysjohtaja on kipaissut kuopan kautta huipulle.
Ei ole vaikea uskoa. Eikä ole vaikea ymmärtääkään. Järjellä ajateltuna aika järkevää. Mutta on minun suhtautumiseni omiin epäonnistumisiini siltikin senkaltainen kuin ”kuinka voi ärsyttää näin”. Omille virheille pitäisi oppia kuulemma nauramaan. Minusta tuo ajatus on lähinnä naurattava (ja pahan epäonnistumisen aikaan myös naurettava). En minä ota kuin vain toisinaan itseäni liian vakavasti, mutta en siltikään hekota heikkoina hetkinä. Mielestäni itseensä pettyminen ei ole välttämättä aina huono reagointitapa. Ainakaan silloin, jos seuraamus on ajatus itsensä kehittämisestä ja paremmasta seuraavasta kerrasta. 
Että seuraava kakku on takuulla mehevän maun lisäksi myös ilo silmälle.
Tuskanhikihän siinä ohimoja pitkin ainoastaan valuu, kun tuijottaa uunin edessä litteämpää kakkua kuin itse pannukakku. Ja kun juustokakku vielä uunista tulonkin jälkeen painuu yhä enemmän  vain kasaan, lätysköjen lätyskäksi, sitä tulee ihan tosissaan miettineeksi, kuinka epäonnistunut ihmisenä onkaan. Tai ainakin leipurina. 
Kolmen raaka-aineen japanilainen juustokakku kuulosti teoriassa herkullisuuden lisäksi helpolta ja hirveän hauskalta. Veikkaan, että lopputulos olisi lisäksi ollut myös hieno, jos olisin ennakkoon opiskellut jotakin japanilaisten kakkuvuoista. Ne ovat nimittäin ilmeisesti halkaisijaltaan hiukan pienempiä kuin täkäläiset. Tai sitten epäonnistuin pahemman kerran jossakin hyvin oleellisessa.
Onneksi kananmunasta, valkosuklaasta ja tuorejuustosta ei saa mitään niin hirveää, etteikö sitä pystyisi syödä silmät kiinni.
3 raaka-aineen japanilainen juustokakku
3 kananmunaa
120g tuorejuustoa
120g valkosuklaata
Lämmitä uuni 170 asteeseen. Erottele keltuaiset valkuaisista. Sulata valkosuklaa. Vatkaa valkuaiset kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita valkosuklaa ja tuorejuusto tasaiseksi massaksi. Lisää keltuaiset. Sekoita joukkoon valkuaisvaahto kolmessa erässä. 
Kaada taikina voideltuun (ilmeisen pieneen!) vuokaan. Paista 170 asteessa 15 minuuttia. Laske lämpötilaa 160 asteeseen ja jatka paistamista 15 minuuttia. Sammuta uuni ja anna paistua jälkilämmössä vielä 15 minuuttia. Jäähdytä ja koristele esimerkiksi tomusokerilla. 
Suosittelen googlaamaan onnistuneen version.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Käyttämätön kapasiteetti.

ElinaKommentoi

Jos olisin silloin, olisin ehkä nyt.
Paljon on jossittelua kahden asian välissä.
Juuri niin paljon kuin käy mielessä
jos olisin rohkea, olisin jotakin ehkä.
Itsehän sen päättää.
Mäiskätä jossilla kaksi puolikasta yhteen,
yhdistää täysin mahdollinen naurettavan
epävarmaan:
jos olisin tajunnut, ymmärtäisin ehkä nyt.

Mä välillä mietin ehkä liiaksikin, miten paljon mahdollisuuksia, menetettyjä mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia on itseni ja jonkin asian välissä. Niistä monet alkavat sellaisella tapaa kuin jos olisin kehdannut tai jos nyt uskaltaisin tai jos vain olisin. Mä olen aina ollut vilkas ajatuksissani, toisin sanoen kai kekseliäs, joten jollain tapaa jos-sanan ymppääminen väleihin on mulle ihan luonnollista. Olisin varmasti jo konkurssissa, mokannut pahemman kerran ja tukehtunut omiin ideoihini, jos olisin päästänyt kaiken valloilleen. Siinä mielessä en ole lainkaan pahoillani jossittelusta.
Mutta sellainen mua kyllä vietävästi harmittaa, että tiedän itsestäni olevan johonkin, en vain päästä sitä mahdollisuutta irti jossittelun kahlitsevasta vaikutuksesta. 
Mä olin katsomassa lauantai-iltana fantastista musikaalia. Rakastan yli kaiken kaikenlaista näyttämötaidetta ja aina esitysten jälkeen mä mietin, kuinka uskomattomalta sen täytyy esiintyjistä tuntua, kun saa kanavoida kaiken sen taidon, opitun, luovuuden ja intohimon omaan roolihahmoon. Omistautua, elää ja hengittää hetken sinä, joka on syntynyt kenties hetken inspiraation tuloksena. Aina mä mietin myös sitä, kuinka musta tuntuu, että sisälläni on jotakin käyttämätöntä kapasiteettia – liittyen juurikin luovuuteen, itseni ilmaisuun, heittäytymiseen ja tulkintaan. Jos mä vain löytäisin sen. Jos mä vain osaisin kanavoida sen oikein. 
ajatuksia · oma elämä

Like mother, like daughter.

ElinaKommentoi

Niin kauan kuin muistan olen ajatellut, että elämässä arvokasta on haalimisen sijaan vaalittava: ei määrä, vaan arvo ja sen arvokkaan hoivaaminen. Olen jollain tapaa – ja jostain syystä – tottunut ajattelemaan, että kaikki arvokas on erityisen katoavaista. Siitä on pidettävä huolta eikä sitä ole ajateltava itsestäänselvyytenä. Elämässä arvokas – materia, tunne, ihminenkin – on yleensä ansaittava teoilla ja toiminnalla, siten olen asian mieltänyt. Oikeastaan aika usein käytännössä huomannutkin. Kaiken tämän vuoksi arvokas on tarkoittanut minulle aina samalla myös pelkoa menettämisestä.
Yksi elämäni arvokkaista asioista on aina ollut minua varten joka tilanteessa ja hetkessä. Olen ottanut yhteyttä keskellä yötä ja aivan liian aikaisin aamulla, kesken juhlahumun yksin vessassa istuessani ja sovituskopissa uutta vaatetta mallaillessani. Elämäni arvokas asia on nähnyt minut aina. Silloinkin, kun olen ollut surullisen taitavasti naamioituneena tummiin kaapuihin. Elämäni arvokas ei ole vaatinut koskaan todistelua tai vakuuttelua. En ole milloinkaan joutunut esittämään tositteita siitä, että kelpaan. Kelpoisuuttani elämäni arvokkaalle mietin ensimmäisen kerran oikeastaan vasta nyt, vaikka siihen ei vielä tänäpäivänäkään ole syytä.
Arvokas jo itsessään, mutta ainakin minun toimestani myös arvostettu. Elämän arvokas ihminen on yleisesti ottaen kai sellainen, jollaiseksi itse voisi kuvitella tulevansa. Vähän kuin esikuva, mutta ei kuitenkaan varsinainen tavoite. Toivon, että alan muistuttamaan yhä enemmän elämäni arvokasta – muullakin tavoin kuin (kuulemma) käsivarsiltani ja suupieliltäni. Esimerkiksi siten, että herkkyyden lisäksi kasvaisin yhtä vahvaksi ja rakastavaksi.
Pyyteettömintä ja vilpittömintä elämässäni on kaikki se minun ja elämäni arvokkaan välillä. 
Elämäni arvokasta en ole koskaan joutunut ansaitsemaan tai erityisen huolissani vaalimaan. Luulen sen meidän välisen olevan yksi niistä harvoista asioista, jonka itsestäänselvänä pitäminen ainoastaan osoittaa, että on olemassa vain yksi mahdollinen vaihtoehto: yhdessä.
Happy birthday, mom. 
Meiltä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Itsenäisesti mielekkääksi.

Elina2 kommenttia
Elämässä on tärkeää tehdä havaintoja. 
Minä esimerkiksi havaitsin eilen illanvietossa omasta keittiöstä tutun maapähkinävoipurkin pöydällä – heti tuli hyvin paljon kotoisampi fiilis.
Järjettömiä havaintoja ei olekaan. On vain ehkä hieman merkittävämpiä. 

Vuoden jälkeen tuntuu taas jollain tapaa mielekkäältä.

Joka aamu tuntuu edes vähän mielekkäältä lähteä yliopistolle.

Äärimmäisen mielekästä puuhaa sekä leipominen että syöminen.
Sellainen eilisistä havainnoistani toinen oli:
minä itse muovaan elämäni mielekkääksi. Tarkoittaen kai sitä, että minä itse etsin kussakin tilanteessa oman paikkani, mielenrauhan ja opettelen suhtautumaan asioihin myös itseäni kunnioittavalla tavalla. Sillä kuka jaksaa elää jatkuvassa sisäisessä sodassa? Toisille ehkä syntymästä asti tuttu juttu, mutta minulle jollain tapaa opeteltava asia on se, että minä itse päätän nauttia. Tunne – harvoin kai tilannekaan – tipahtaa taivaalta: luon itse sen hetken, kun otan oikein hyvän asennon pöydän ääressä, nostan jalan koukkuun penkille, nojaan polveen leualla, kuljetan haarukallisen mustikkapiirakkaa suuhuni, napsautan hulvattoman Youtube-videon pyörimään ja – no – vain viihdyn tuon kombinaation seurauksena. Olen itse vastuunkantaja ja prosessin toimija. Tarvitsen moiseen lupaa vain hyvin, hyvin harvoin – ja silloinkin ainoastaan itseltäni.
Minun on oltava itsenäinen muulloinkin kuin arjen velvollisuuksia hoitaessani. 
Ajatus vaati mutustelua.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Herkkä.

Elina4 kommenttia
Kevät tekee sen aina. Saa minut aina hetkittäin ympärivuorokautiseen hurmioon.
”Että enkö ole aidosti ja oikeasti onnellinen, kun en aina pysty ilman apuja hymyilemään. Eivätkö henkiset voimavarani ole tarpeeksi vahvat tai itsenäiset. Ovatko omat, sisäiset onnellisuuden varastoni kuitenkin liian vajaita. Voiko tosiaan olla niin, ettei minulla ole kapasiteettia olla ihan vain omillani onnellinen. Sellaista kaikkea ehdin jo epäillä.
Kun aurinko saa minut kertakaikkisesti huumaan, mutta pilvet melkein kuin masentumaan.
Hetki kesti tajuta, kuinka vaikutusaltis olen. Sillä tarkoitetaan tässä kai vain herkkää. Ihmiset ympärilläni vaikuttavat minuun vahvasti, mutta sen lisäksi myös kaikki muu: se, millaiselta huoneen seinät tänään tuntuvat; se, kuinka puut ulkona tänään huojuvat; se, kuinka kuuluvasti linnut tänäaamuna ikkunan takana lirkuttavat.
Eikä se ole heikkoutta, epäaitoutta tai mitään muutakaan pahaa, että kokonaisvaltainen olo rakentuu niin vahvasti ulkoisten seikkojen vaikutuksesta. Kaikkein vähiten se on negatiivisuutta tai pessimistisyyttä elämää kohtaan. Siis se, että pilvinen päivä saa ajoittain koko elämän näyttämään harmaammalta. 
Hyvin riisuttuna ajatuksena se on oikeastaan äärimmäistä hetkessä elämistä. Vieläpä rohkeutta kohdata jokainen päivä sellaisena kuin se omassa todellisuudessa juuri sinä hetkenä näyttäytyy.”       
ajatuksia · höllää · huumori · oma elämä

Voi turhuusjuttu.

Elina2 kommenttia
Minä kyllä. Sinäkinkö?
No siis. Vaikkapa mitä 
Että joudun seuraavan tunnin sisällä soittamaan.
En nimittäin ole puheluihmisiä.
Että kurssisalin eteen on väkisinkin käveltävä.
Vaikka kaikki tuijottavatkin tenttipapereitaan.
Että imurin pölypussissa on edelleen tunnistamattomia papanoita.
Tekemättömät asiat ovat pahimpia.
Että en aivan tarkalleen muista, paljonko pankkitilillä lojuu.
Kaupassakäynti ja yöt ovat silloin pienesti tuskaa.
Että joku sanoi joskus jotakin ohimennen tarkoittamatta sitä kuitenkaan.
Minä kuulin, tulkitsin ja muistan edelleen. Luulen tajunneeni, oikeasti en.
Että suunnitellun aamulenkin sijaan hölkkään vasta illalla.
Jos olenkin liian väsynyt, liian kiireinen, liian täysimahainen. Jollain tapaa liian estynyt.
Että istun autossa päälläni paita, joka on sitä perhanan rypistyvää kangasta.
Ikiaikainen suosikkini.
Olisihan noita.
Se on sellainen pikkuruinen, inha tunne. Vähän kuin pikkunälkä, mutta asteen vielä ärsyttävämpi. On hankala istua paikoilla ilman sydämentykytyksiä ja hitusen kiristävää pinnaa. Sitä luulee loman auttavan, hermojen lepäävän ja rauhan laskeutuvan. Mutta silloinkin vähän väliä itsensä kyllä yllättää – voi pöhkö – tekemästä sitä.

Ehkä se on vain minun turhuusjuttuni. Piilostressaaminen meinaa.