Kategoria: oma hyvinvointi

itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet

Uuteen vuoteen.

Elina6 kommenttia
Olen enemmänkin tavoitteiden asettaja kuin varsinainen haaveilija. Ainakin mitä tulee sellaisiin asioihin, joihin voin itse vaikuttaa. Olen aina tiennyt, että elämä rakennetaan pitkälti omilla valinnoilla ja teoilla. Hyvin monia asioita voi olla itse ainakin muotoilemassa, jos ei ihan täysin alusta asti kokoamassa. Sen sisäistäminen, että voin itse ohjailla päätöksilläni elämäni kulkua, on kuitenkin ollut aivan oma lukunsa; ensin todellisiin hommiin ryhtymistä on pitänyt kasata itseluottamus – aika olemattomista palikoista. Joskus olen ehkä jopa sortunut ajattelemaan realistisista asioista haaveilemisen olevan vähän turhaa puuhaa. Miksi haaveilla, jos ei oikeassa elämässä kuitenkaan uskaltaisi – silloinkaan kun haave olisi ihan mahdollista toteuttaa? Eikö haaveilussa kuitenkin ole jollain tapaa kyse halusta. Ja jos oikein kovasti haluaa, niin pelottavankin edessä uskaltaa. Niinhän? Etenkin silloin, kun haaveen toteuttamiseen tarjoutuu oiva tilaisuus. Sittenhän mahdollisista asioista haaveilu olisi vähän kuin liian vähäistä halua. Joku voisi kai ajatella niin.
Kuvailisin itseäni myös ripeäksi ja rempseäksi, kylläkin ajoittain hivenen saamattomaksi. Yleisesti kuitenkin enemminkin toimijaksi kuin jaarittelijaksi. Siitäkin huolimatta, että olen surkea kahden asian väliltä valitsija. Mieluummin tähtään tavoitteeseen kuin hapuilen haaveita.
En siten haaveile minkäänlaisesta alkavasta vuodesta; en onnellisesta, onnekkaasta tai menestyksekkäästäkään. Sen sijaan asetan itselleni mukavaksi kokemiani tavoitteita; niin arkipäiviä koskettavia kuin laajempilinjaisiakin. Olen pohtinut, ettei tavoitteiden saavuttaminen ole kai niinkään keskiössä, vaan matka niitä kohti. Kuulostaa ehkä hiukan hassulta, mutta aika usein on sama onnen kannalta, saavutanko tavoitteet täydellisesti vai vain osin. Välillä en ehkä edes aivan tarkoin tiedä, mihin tähtään. Tai voinko koskaan tavoittaa ja saavuttaa. Mutta kulku kohti tavoitteita onkin kenties tärkeintä. Se tuo onnea ja onnistumisentunteita, on antoisaa ja kasvattavaa.

Vähän ajattelin, että vuonna 2015 voisin;
hakea rauhaa jokaiseen päivääni. Opetella pysähtymään. Aloittaa aluksi rauhan haeskelun aamuista joogan avulla. Myöhemmin se saattaisi onnistua ehkä jopa keskellä päivää tai iltaisella.
muistaa maistella vapautta. Haukata vapaudentunteesta edes pienen palan jokainen päivä. Tehdä asioita ihan vain koska mä voin.
hautautua kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Eli kokeilla rohkeasti uusia juttuja. Olen aina kirjoitellut vain yksinäni ja syvässä hiljaisuudessa.
syödä pizzan. Pelkällä tuplajuustolla. Pitkästä aikaa.
olla välittämättä muista välittäessäni muista. Löytää tasapaino monessakin asiassa.
antaa itseni olla tärkeä. Oppia luottamaan ihanien ihmisten tarjoamaan ystävyyteen ja olemaan pelkäämättä hylkäämistä.
levätä säännöllisesti. Vaikka siltä ei aina tuntuisikaan. Olen ymmärtänyt, että tietyn pisteen ylitettyäni en voi enää luottaa ei kun hienosti mä jaksan -ajatteluun. Vaikka kuinka aidolta vain ajatus tuntuisikin.
opetella olemaan jättämättä tavaroita siihen, mihin ne kädestä sattuvat tipahtamaan. Toivottavasti matka itsessään kohti siisteyttä on antoisa, sillä tavoitetta en kyllä koskaan tule saavuttamaan. Iha varmana. Ikuinen huithapeli, kyllä olen.
kuunnella yhä tarkemmin omaa kehoani. Aion rutiinien ja tottumusten sijaan antaa yhä enemmän kehon tuntemusten ohjailla arkeani. Viikkoon ei välttämättä mahdu viittä liikuntasuoritusta, jos siltä ei tunnu. Toisaalta viikko voi sisältää seitsemänkin, jos tuntuu sellaiselta.  
olla omistautumatta liikaa yhdelle asialle. Intohimo on huikea asia, mutta liiallinen omistautuminen peittää alleen aina muita – mielekkäitä ja kokemisenarvoisiakin – asioita. Sellainen hillitty himokkuus olkoon tavoitteena.
syödä yhä enemmän kasvisruokaa. Ihan ensiksi tavoitteena on ottaa haltuun couscous ja linssit. Ylipäätään opetella valmistamaan muutakin kasvisruokaa kuin vain uuniparsakaalia. Vaikka se on parasta. 
juosta Helsinki City Runin. Hymyssä suin.
olla suunnittelematta liikaa. Päivätasolla, viikkotasolla ja pidemmälläkin tähtäimellä. Kaiken ei tarvitse myöskään olla aina hanskassa. On ihan luonnollista, että ihmisellä on välillä elämässä keskeneräisiä asioita ja toisinaan sekasotkua pääkoppa täynnä.
Taidan toivottaa uuden vuoden ihan mielelläni tervetulleeksi.
ajatuksia · oma hyvinvointi · Oman elämän inventaario · yhteistyö

Pienen pohtijan stereotypiat.

Elina5 kommenttia
Rinkeli on pohtija. Mietiskelijä ja tuumailija. Ihmettelijä. Ihmisten mielissä helposti seuraavanlainen; harmaa ja hiljainen. Oikeasti ja itsensä mielestä taas – kaikkea muuta! Aika suurisuinen. Räiskyväkin, usko pois. Värjääkö funtsailu ihmisen valjuksi? Saako se hiljaiseksi? Tylsäksi? Enpä usko. Olisiko se vain stereotyyppinen ajatus? Luulen niin.
Siis tylsä? Omissa oloissa aina vain paremmin ja paremmin viihtyvä. Seuran karttaja. Yksinäisyydenkaipuussaan melkein töykeä.
Ei välttämättä, aina tai edes koskaan. Usein kaikkea muuta! Pohtija pitää omasta ajasta ja ottaa sen ehkä toisinaan ystäväillankin kustannuksella. Pohtija ei aina ole joukon suulain tai äänekkäin, keskipiste tai tähti. Mutta hän saattaa olla se mielenkiintoisin. Vaikka suu ei liiku, päässä kyllä käy. Anna avaan sinulle ajatuksiani. Minä en pidä lähtökohdasta, että luottamus on erityisellä tavalla ansaittava, mutta jonkinlaisen yhteyden se kai vaatii. Sellaisen, että ajatuksia uskaltaa paljastaa. Entä jos tanssilattian villi valloittaja ja illan iloisin irroittelija olisikin se tylsä pohtija? Yllättyisitkö? Kannattaa antaa mahdollisuus – ajatuksille.
 Ai herkkis? Sano, mitä sanot – se kyynelehtii kuitenkin. Nokkaantuu, loukkaantuu tai vähän vetistelee. Ainakin niin ymmärtää ja sympatisoi, empatisoi ja komppaa. Että ihan niskavillat nousee.
Asioita kun paljon pohdiskelee, tunteet nousevat helposti pintaan ja ehkä jokunen kyynelkin karkaa. Tunteita ei silloin tarvitse enää pelästyä, vaan niiden voi antaa tulla, ne tuntuvat jopa hyvältä. Elämän kokee värikkäänä, ulottuvuuksiltaan moninaisena. Asiat usein koskettavat eri tavalla pohtijaa, sillä hänellä on jo mutusteltuja ajatuksia joihin ne liittää. Mutta ei mietiskely tarkoita automaattisesti nahatonta, edes ohuenlaista. Tai tyrehtymättömiä putouksia poskilla. Kun tunnistaa omat tunteensa ja tietää rajansa, osaa myös aivan erityisen hyvin tarttua onneen ja iloon. Mikä ei aina ole kaikkein helpointa. 
Heikko? Säälittävä kieriskelijä. Omiin ajatuksiin kääriytyjä. Ehkä valheellisiinkin sellaisiin verhoutuva. Anna sanon; heiveröinen hiiri. Oman päänsäkin sisällä varmasti suoranainen nyhverö.
Tosiaanko. No ei. Mikään muu kuin oman elämän, minän, tulevaisuudeen ja omien tavoitteiden, haaveiden, halujen pohtiminen ei vahvista ihmistä yhtä paljon. Itsetuntemus ja ihmisenä kasvaminen, omilla jaloilla seisominen ja taakankin alla selviytyminen. Vahvan ihmisen tuntomerkkejä. Elämässä menestyvän ihmisen tuntomerkkejä. Ominaisuuksia, joita on hankala saavuttaa ilman pohdintaa. Harva sellaiseksi syntyy. Harva syntyy vahvaksi.

Epävarmoille nössöille? Sellainen ihme mietiskely. Kuka muu muka sellaista tarvitsisi.
Itse asiassa. Minä ajattelen, ettei oman elämän pohtiminen ja itsetutkiskelu ole aina alhaalta ylös kiipeämistä. Todellakaan. Realistisen minäkuvan ja sopivan itsevarmuuden saavuttaminen voi korkealla keikkuville olla yllättävän vaikeaa, mutta erittäin suotavaa; laskeutuminen alaspäin voi toisinaan olla ihan paikallaan.

Kävellessä.

Välillä tuntuu, että ihmisten olisi hyväkin pohdiskella asioita enemmän. Ihan vain istuutua ja miettiä. Mikä tekee juuri minut onnelliseksi? Mitä tavoittelen elämässäni? Millainen minä oikeasti olen? Ei sitä aina jaksa. Joskus on helpompi vain antaa mennä sen enempää ajattelematta. Mutta jatkuva pintaliito, ei se voi olla hyvästä – eihän sitä pian osaa laskeutua levähtämään, vaikka kuinka haluaisikin.

Rinkeli aikoo tarttua haasteeseen Oman elämäni inventaario*. Kuusiviikkoinen itseeni tutustuminen elämää ja hyvinvointia kartoittavien kysymysten avustuksella. Verkossa tapahtuva henkinen valmennus. Ihan uusi kokemus. Varmasti hirmuisen jännittävä matka. Siis. Jos innostuit, päätät alkaa pohtijaksi ja haluat liittyä Rinkelin matkaan, sen voi tehdä täällä. Haaste alkaa 5.1.2015.

*yhteistyö 

ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Hösötysputki päättyy sämpylöihin.

Elina2 kommenttia
Arvelen, että flunssan yksi tarkoitus on katkaista pitkä hösötysputki.
Ensiksin. On tehtävä ero stressin ja hösötyksen välillä. Hösötys ei nimittäin millään tapaa ole stressaamista. Se on pikemminkin stressin sisar, toinen siskoksista, se kiltimpi ja lauhkeampi. Stressi on voimavarojen ja vaatimusten ristiriita ihmisen sisällä, kuluttava ja hyvinvointia laskeva. Hösötystä taas kuvaillaan osuvimmin ehkä esittämällä kysymys onks sulla muurahaisia pöksyissä? Se on tiettyyn pisteeseen asti voimavara, vauhdikkaan – usein mielekkäänkin – elämänvaiheen tulosta ja useissa tapauksissa innostuksen aikaansaamaa. Pitkittyneenä hösötys kuitenkin saattaa saada stressinkaltaisia piirteitä; kuka tahansa väsyy ennen pitkää tukka putkella juoksemiseen. Mielekkyys ei tee ikiliikkujaksi. Ja itse asiassa. Ei ikiliikkuja edes kykenisi niin moninaiseen touhuamiseen kuin hösöttäjä.
Toiseksi. Hösötystä on vaikea hallita. Stressinhallintakeinot ovat kaikille tuttuja; tiedosta tilanteesi ja tee asioille jotain – tai ehkä paremminkin ole tekemättä ja sen sijaan rauhoitu. Hösötys on hankala ilmiö sen vuoksi, ettei sitä tunnista kuin vasta jälkikäteen. Huh, olipas menoa, kun tarkemmin ajattelee. Kuin näkymätön viitta harteilla; sen jollain tapaa tuntee, vaikka sitä ei millään tapaa tiedostakaan. Se tuntuu ei-miltään aina siihen saakka kunnes joku tai jokin nappaa käsivarresta kiinni ja pakottaa pysähtymään. Nyt olisi niin kuin pakko hetkeksi ottaa seis. Puolikin sekuntia saattaa riittää lopettamisen alullepanemiseen. Siitä se lähtee, kuten dominopalikat konsanaan. Hösötykseen sekoittuu vahvasti ilo ja innostus, minkä vuoksi sitä on selitetty myös malttamattomuudella; ei millään malttaisi innostukselta rauhoittua edes päivien välissä.
Toisaalta. Hösötys on nykyisin yleinen aikuisten ongelma ja huomattavasti harvinaisempi lasten keskuudessa. Jos hösötys on innostuksesta johtuvaa, on se yhtä lailla myös velvollisuuksien aiheuttamaa. Stressi alkaa usein sanoilla apua, olisi sitä, tätä ja tota. Hösötys taas naurahduksella haha, olisi niitä, näitä ja noita.
 Hösöttäjän sämpylät
~ Silleen sopivasti jauhoja.
~ Yhtä sopivasti nesteeksi maitoa, piimää tai vettä.
~ Suutuntumaa pähkinöistä, siemenistä tai leseistä.
En kai mä muuta sitten laittanut?
Ai joo. Hunajaa hiukan, jos haluaa.

Kuinka se ilmenee tavallisessa arjessa? Kyllä minä myönnän, että harvoin, varsinkaan hösötysputkessa, maltan katsoa kokonaista jaksoa telkkarista alusta loppuun ilman, että touhuan välissä jotakin. Nykyisin kirjoja lukiessani muutaman rivin mittaisen tylsän pätkän sattuessa eteen saatan hypätä huolettomasti seuraavalle sivulle. Lehtiä selatessani helposti vain silmäilen, en syvenny. Valmistan lounaan mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti silloinkin, kun en ole kuolla nälkään. Hitaasti ja hartaudella haudutettu pata kuulostaa lähinnä kirosanalta. Valmistautuessani lähtemään jonnekin viimeiset puoli tuntia käytän epämääräiseen pyörimiseen. On lähes mahdotonta yrittää istuutua aloilleen. Hösötys kerää listaa päähän monista tehtävistä asioista, sellaisistakin, joita olisi velvollisuuden sijaan kiva tehdä. Samaan aikaan se luo kuitenkin myös saamattomuutta – moni asia kun edellyttäisi alas istumista ja suunnittelua. Joko ymmärsit, miksi muurahaisia pöksyissä kuvaa hösötystä parhaiten?
Tilannehan usein laukeaa vasta, kun törmää täysillä päin stop-merkkiä. Harvoin, jos koskaan, hösötystä tajuaa itse lopettaa. Sen vuoksi luulenkin, että flunssan sivutehtävä on hösötysputken poikkaisu. Pakkopysähtyminen. Eilen konkreettisesti tuntui pakkopysähdykseltä, kun istuin keittiön lattialla ja tuijotin uunissa kohoavia sämpylöitä. Kun ei nuhaisena voinut oikein muutakaan touhuta. Ihan pienenä minulla oli tapana useinkin istua uunin edessä ja katsella pellillä paistuvia pullia. Nykyisin samankaltainen paikoilleen rauhoittuminen tuntuu välillä aivan hirvittävän hankalalta. Ihan liian yksinkertaiselta puuhalta.
Olen viikonloppuna sämpylöiden tuijottelun lisäksi lukenut kirjoista ihan jokaisen sanan. Malttanut jopa syventyä tavaamaan englanninkielistä kemian kirjaa. Olen vain maannut ja tuijotellut kattoa, välillä vähän joitain turhia telkkariohjelmia. Siten ole tajunnut kuluneen puolivuotisen olleen huh, miten vauhdikasta menoa. Kaipa voisin aloittaa hösötyksen vasta ensi vuoden puolella ja yrittää joulun alla useamminkin kököttää risti-istunnassa keskellä keittiötä.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuule, katso vain rohkeasti taakse.

Elina6 kommenttia
Kuule, voiko ihminen päästä yli?
Yli mistä? Se vähän riippuu. Siitä ylitettävästä kuilusta. Leveydestä. Syvyydestä. Ponnistusvoimasta. Rohkeudesta. Päättäväisyydestä. Apukäsistä. Turvavaljaista. Aika monesta tekijästä. Muttei se ole niiden summa. Voi ihminen päästä yli ihan pelkällä rohkeudellaankin. Ja vaikka kuilu olisi leveäkin. Toisaalta joskus päättäväisyyskään ei riitä, eivät monet apukädetkään. Turvavaljaat, nekin voivat napsahtaa poikki. Joten ei kysymykseen kukaan varmaan osaa varmasti vastata. Mutta yhden jutun kuitenkin tiedän – varmana.
Niin kauan kun kuilun reunalla keikkuessa ihminen ei uskalla katsoa taaksepäin, on hyppy-yritys aika toivoton. Ei se voi onnistua, jos ei ensin pysty katsoa mennyttä ja koettua. On mahdotonta päästä yli, jos ei kykene kohtaamaan sitä jotain, joka on tilanteeseen ajanut. Kuilun yli ei paeta. Sen yli ponkaistaan. Ponkaisu ei takuulla onnistu, jollei ensin ole riittävän keveä. Keveä taakasta.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei asioiden sysääminen ole ratkaisu. Vaikka se ajoittain tuntuisikin helpolta. Jopa oikealta. Päätepistettä, sitä ylipääsemistä, ei vaan voi saavuttaa, jos ei kykene käsitellä mennyttä. Jos ei uskalla puhua, pohtia ja muistella. Ääneen ja itsekseen. Käsittelemätön jää helposti muhimaan. Oikein ihanasti kasvattamaan syvälle rihmastoja. Näennäisesti olo, mieli ja vointi saattaa olla kuin ylipäässeellä. On kuin, mutta ei kuitenkaan ole. Riittävän kauan rihmoja kasvattanut käsittelemätön kyllä antaa kuulua aikanaan itsestään. Mitä ihmeellisimmin tavoin. Sellaisin, joita ei ehkä osaa edes yhdistää menneeseen. Sitten se kuilun ylitys vasta hankalaksi muuttuukin. Kun pitää ensin palata takaisin toiselle puolelle ja aloittaa hyppyyn valmistautuminen uudestaan. Tai ennemminkin oikeasti.

Oli elämän notkahdus sitten lapsuuden trauma, vaikea ero, ystävän menettäminen, läheisen kuolema tai oma sairastuminen. Aina yhtä välttämätöntä on uskaltaa kahlata koettu uudemman kerran läpi. Ehkä käsi kädessä toisen kanssa, turvavaljain, jos oma rohkeus ei aivan riitä yksin yrittämiseen. 
Olen vaikka kuinka pitkään pystynyt puhumaan, mielellänikin, mutta katsoa en ole kyennyt. Se on tuntunut sietämättömältä. En ole vain saanut ajatuksiini mietettä, niinkin yksinkertaista kuin silloin olin tuollainen, nyt ole tällainen. Kuitenkin heti otettuani askeleen kohti katsomista huomasin pystyväni toteamaan itselleni tuon. Se auttoi pohtimaan lisäksi kysymystä ennen tätä kaikkea olin millainen?
Kuule, en edelleenkään tiedä aivan varmasti, voiko ihminen päästä yli kaikesta. Siis ihan kaikesta. Tiedän kuitenkin, että monissa tapauksissa se onnistuu. Ja täydellisen varma olen siitä, että kuilun reunalla taakse rohkeasti katsominen auttaa – silloinkin kun ylipääsy jää puolitiehen ja vain toinen jalka yltää vastakkaiselle puolelle.
ajatuksia · elämä · höllää · ihana arki · oma hyvinvointi · selviytymisvinkit

Pimeästä on vaikea nyhjäistä.

Elina6 kommenttia

 

Marraskuu. No, minulle tulee ensimmäisenä mieleen odotus. Sellainen pieni kutina mahanpohjassa. Mutta tiedän aika hirveän monen tuntevan masennusta marraskuuta kohtaan. Vuoden synkintä aikaa. Menet töihin pimeässä, istut päivän loisteputkien kalmeassa valossa, palaat kotiin iltasella pimeässä. Utsjoella aurinko kai nähdään seuraavan kerran vasta ensi vuonna. Mistä sitä iloa nyt sitten osaisi lähteä edes hakemaan? Pimeästä kun on niin pirun vaikea nyhjäistä. Toisinaan minkäänmoista valoisaa ajatusta.
Varsinkin näin kaamoksen aikaan, mutta myös muulloin, arkea on toisinaan vähän koulutettava. Sitä on hiukan ohjattava, jotta se oppisi uusia temppuja. Vanha koirakin voi oppia uusia juttuja. Usko pois, pimeyden turruttama arki voi myös. Se vaatii kuitenkin kärsivällistä koulutusta; uskallusta tarttua tylsään ja uskoa turhanpäiväiseen. Tylsä ja turhanpäiväinen. Ne voivat käsittää mitä vain. Oikeastaan marraskuussa kaikki tuntuu helposti sellaiselta. Omat kuluneet ajatukset, se vuodesta toiseen sama pärstä, toisen vitsit, etenkin naapurin Erkin ohjeistukset lumikolan työntökulmasta, viidenkymmenen sanan essee, työpaikan väkinäiset pikkujoulut, keskiviikot, joskus jopa perjantait. Ihan tylsää. Ihan turhanpäiväistä. Mitään on jollain tapaa hyvin vaikea ottaa tosissaan. Iiiha sama.
Lääke tylsään ja turhanpäiväiseen on oikeastaan kovin yksinkertainen. Tartu niihin. Innostu Erkin kertomasta lumikolan työntökulmasta, googlaa ja ota asioista selvää. Tai leiki olevasi Anna-Leena Härkönen esseen kimpussa. Tuntuu ehkä ihan aivottomalta touhulta. Mutta ei se haittaa! Niin kuuluukin. Tarkoitus on kouluttaa ajatusta nappaamaan pimeänkin arjen keskeltä kiinnikkeitä; pieniä naurunpyrskähdyksiä ja innostuksen roihahduksia. Eikä se haittaa, vaikka ne sammuisivat saman tien. Liian helposti harmaata arkea jää vain matelemaan, laahustamaan pimeää putkea tylsästi eteenpäin. 
Okei, kokeillaan: pieniä naurunpyrskähdyksiä ja ilonaiheita:
1. #marissa kattaa sekä naurunpyrskähdykset että ilonaiheet.
 

2. ”Hei, hei, herätääks jo?” ”Oh lord, onks pakko, nyt on lauantai!”

3. Laskin aikaisen aamun lenkillä jouluvaloja ja sekosin jo puolessa välissä matkaa – valoa ja iloa!
 

 4. Minikannu maitoa, ehkä söpöin ikinä.

5. Elinan piparioperaatio ei välttämättä ole aina siisteintä puuhaa. Hih.
Ne tylsän arjen torjujat voivat oikeastaan olla ihan tavallisia asioita. Itse asiassa tarkemmin ajateltuna. Ne ovat juuri niitä arjen pieniä asioita, jotka jäävät aina tekemättä. Ne tuntuvat niin kovin pieniltä ja turhanpäiväisiltä. Tosiasiassa nuo pienet ja turhanpäiväiset toisivat kuitenkin kenties juuri sen puuttuvan pienen ilonpilkahduksen keskiviikkoon. Äh, ei jaksa kaivaa serviettejä, ei kukaan kuitenkaan niitä koskaan käytä. Ja. Äh, enhän mä käväse kuin lähikaupassa hakemassa maitoa, en mä jaksa punata huulia. Ja. Äh, ai ei kaapissa ollutkaan sipulia, tuorejuustoa tai yrttejä, no syödään sitten vaan makaronia jauhelihalla.
Jos asioihin on tomerasti tartuttava, myös sanoihin on joskus hyödyllistä opetella tarttumaan. Kuinka usein vastaat toisen neuvoon, vinkkiin tai ohjeeseen niin joo, voisihan sitä tai okei täytyy varmaan? Harkitsematta koskaan kuitenkaan todella, että ihan oikeasti voisit tehdä niin. Heti tai kahvilta kotiin päästyäsi. Kuinka monesti sinua on lohdutettu sanoilla älä murehdi? Ja kuinka monesti olet oikeasti yrittänyt olla murehtimatta? Minä en ole kovinkaan montaa kertaa. Olen aina ajatellut, ettei murheita pysty toisen sanoilla pyyhkimään pois. Että kyllä minä itse tunnen kuitenkin murheeni ulkopuolista paremmin. Ehkä niinkin. Mutta etenkin alakuloisena aikana toisen sanoja voi käyttää myös pelastusrenkaana. Heittäytyä niiden varaan ja antaa kuljettaa tyynemmille vesille. 

Me eräs aamu koulutimme arkea. Mittasimme hiusteni pituuden aamulla kello 5.55. Ihan pöhkö ajankohta. Ihan pöhkö idea. Mutta se kai ajatus olikin.

(89cm)

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Anna aikaa ajatuksille ja ole hetki ilman ajatuksia.

Elina2 kommenttia

Anna aikaa ajatuksille. Yksi elämäni kulmakivistä. Itse itselleni laatima elämänohje. Ehdoton, välttämätön osa hyvinvointiani, josta en voi tinkiä. Toimin kuin obligaatti aerobi; se tarvitsee elääkseen happea, minä aikaa ajatella. En ehkä kuole ilman sitä, mutta voin hyvin huonosti. Tukehdun sekamelskaan päässäni. Anaerobille happi on myrkkyä, minulle vastaavasti kiire ja ajanpuute.
Ajatukset kun tarvitsevat aikaa. Oikeastaan ihan oman aikansa. Niitä ei voi harmi kyllä huijata; tässä olis nyt ihan hyvin aikaa. Jep, viis minaa. Helpottavaa kuitenkin on, että ajan antaminen riittää. Muuta ponnisteluja ei tarvita, loppu tapahtuu itsestään – jos tapahtuu. Hienoja visioita elämästä ja olemisesta ei välttämättä synny. Ei ehkä yhden yhtä ajatusta. Mutta mahdollisuus ajatusten pulpahduksille ja oikeille oivalluksille on jo jotain. Oleellisinta. Oikeastaan ainoa asia, jolla on merkitystä. Vaikka ei syntyisi yhtäkkistä mielen kirkastajaa tai ratkaisuja kiperiin kysymyksiin, aika siltikin hellii ajatuksia. Sillä toisinaan niiden on saatava vain olla ja levätä. Eivät ajatuksetkaan pidä kokoaikaisesta aktiivisesta ajattelusta.
Miten voi osata antaa ajatuksille aikaa oikeassa paikassa, oikealla hetkellä? Kun ajatukset ovat niin kovin hentoisia, pienistä asioista häiriintyviä, katoavaisia ja tilannesidonnaisia. Ne pelästyvät helposti pakottamista. Ajatukset ovat kai vähän omapäisiä. Tulevat, kun tahtovat.
Olen havainnut, että ajatukset ikään kuin hakeutuvat määrätyissä tilanteissa luokseni. En ehkä annakaan aikaa niille, vaan ne ottavat sitä ja minä joko sallin tai en sen. Kuljin Viikkiin viime viikolla autolla julkisten kulkuvälineiden sijaan. Se oikeastaan herätti minut pohtimaan ajatusten ilmaantumista, sillä huomasin inspiraationi kärsineen ja sekamelskan lisääntyneen päässäni. Itseksenihän minä autolla köröttelin, mutta siltikin rauha puuttui. Sellainen, joka olisi houkutellut ajatukset, hmm, ajatuksiin. Olen suhteellisen hyvä kuski, mutta siltikin vissiin vähän stressaavaa sorttia – liikenteessä, kaikessa ja kaikkialla. Oli hivenen jopa nurinkurista tajuta, että juurikin ne aamubussin pehmopenkit ja hämärä maailma ikkunoiden ulkopuolella ovat olleet seikkoja, jotka ovat synnyttäneet ajatuksia ja niiden omaa aikaa. Kaikesta väsyttävyydestä ja hitaudesta huolimatta koulumatkat julkisilla ovat nähtävästi olleet mielettömän inspiroivaa touhua.

Meditaatiota? Salilla ajatuksia ei paljonkaan ole tai tule. On vain fyysinen voima.

 Aamuhämärä on kuin luotu ajatuksille.

Usein kun antaa turhan kuluneiden, väsähtäneiden ja turtuneiden ajatusten hetken aikaa levätä, ne muuttuvat jälleen hyvinkin tuoreen tuntuisiksi. Niin uudentuoksuisiksi, ettei niitä vanhoiksi ole edes haistaa. Ongelmalliset ajatukset ovat ehkä enää varjo vain entisestä. Ajatusten levätessä voi vaikka tuijotella tyhjyyteen tai sulkea silmät keskellä päivää. Jos vain vielä muistaa miten. Toisinaan tuntuu, etteivät ihmiset osaa enää yhtä hyvin olemisen taitoa. Ajattelu, pohtiminen, funtsailu ja ratkominen onnistuvat, mutta tyhjyyteen tuijottelu tuntuu olevan katoava voimavara. Nimenomaan voimavara. Se voi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista. Olen välillä miettinyt, pelkäänkö itse olla hetkenkin ajattelematta ja suunnittelmatta mitään, vai enkö todellakaan enää vain osaa. Liian usein, kun olisi tilaisuus antaa ajatusten levätä ja itseni vain olla, kaivan kännykän taskusta tai alan touhuta muuta sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä tuntuvaa. Unet tuntuvat vuosi vuodelta vain hurjemmilta, touhuan kaikennäköistä öisinkin. Taannoin meditaatioyritykseni tyssäsivät juurikin siihen, etten osannut pysäyttää ajatuksenjuoksuani ja rauhoittua. Mutta kun ei niitä ajatuksia voi edelleenkään käskeä.

Koska viimeksi olenkaan oikeasti vain istunut tuijottamassa kaukaisuuteen?

Lupaan sen tehdä heti, kun olen opiskellut riittävästi Escherichia colista ja kumppaneista.

elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuin mun kymmenen käskyä.

Elina6 kommenttia
Niin minäkin. Toivon seuraavan elämäntapatrendin olevan kaikesta kaiken irtiottaminen.
Ne olivat vähän kuin mun omat Mooseksen lait. Kymmenen käskyä. Moninkertaistettuna. Hyvin yksinkertaisia. Hyvin helppoja noudattaa – jos vain päätti niin. Omistautumista ne nimittäin vaativat, ei niistä muuten selvinnyt. Täyttä ja todellista uskoa, luottoa tehdä vastoin omia haluja. Aina siihen asti kunnes oppi. Oppi litannian, osasi ulkoa ja sisältö muuttui osaksi tiedostamatonta toimintaa. Ei luonnolliseksi osaksi, missään vaiheessa. Sillä se kai jutun juju oli; olen kyllin vahva vastustamaan itseäni. En hairahdu. Nimenomaan kaidalle tielle. Koska jotain vinoa siinä koko ajan oli. Kuunnellessani. Käskytyksiä. Ne eivät millään tapaa olleet ehdotuksia tai vaihtoehtoja. Vaan lakeja. Joustamattomia ja tarkkarajaisia. Niitä ei tulkittu. Niitä noudatettiin. Ja jos ei. Niin. Pahinta oli se, ettei ulkopuolista tuomitsijaa ollut. Omissa tunnontuskissa riutuminen. Se, että rangaistus tuli aina omasta kädestä. Älä syö.
Mikä on sulle täysillä elämistä.
Kaikki se, mitä säännöt eivät määrää. Ulkona käymistä, treeneihin polkemista, aikaisin heräämistä, joskus myöhään valvomista, säkkärissä löhöämistä, ystävän kanssa nauruun pyrskähtämistä, pyykin kuivumaan laittamista, pienen hymyn heittämistä, kaduilla kiireessä juoksemista, bussissa istumista, hyvän yön toivottamista ja kyllä. Myös syömistä. Se merkitsee tätä arkea, näitä mahdollisuuksia ja tuota tuloillaan olevaa.
Sen voi kuvitellakin. Mutta minä muistan. Vuodet järkkymättömän auktoriteetin vallassa. Sellaiselle, minulle. Tämä täysillä eläminen. Se ei voi merkitä muuta kuin oman mielen mukaisesti elämistä.
En enää koskaan halua havahtua ja tajuta, etten voikaan syödä joulukalenterin suklaata. Ai niin, enhän mä saa. Vaikka tahtoisin. Yhtä lailla kuin voisin ja saisin. Oikeasti. En enää koskaan halua herätä muuhun kuin todellisuuteen. Tänäpäivänä täysillä eläminen ja elämän arvostaminen tarkoittaa minulle vapautta, jota mahdollisesti rajoittaa vain omat ratkaisuni. Päätökseni, joita olen itse tilannekohtaisesti harkinnut. Ilman joka tilanteeseen päteviä sääntöjä, lakeja ja käskyjä.

Kyllin vahva ottamaan kaikki irti elämästä. 

Kaikesta kaiken irtiottaminen. Ei se ole yrittämistä. Ei se ole suorittamista. Eikä määritellyllä tavalla elämistä. Ei sen tarvitse olla korkeita virkoja tai mahtavan pitkiä juoksulenkkejä. Ei maailman joka kolkan koluamista tai mahdollisimman avarakatseiseksi pyrkimistä. Toisaalta. Monesti ajatus täysillä elämisestä saattaa assosioitua sohvanurkkaan ja sipsipussiin. Jokaikinen päivä. Kun kerranhan me vain eletään. Niin sitä perustellaan. Ja vaikka moinen ei vaadikaan perusteluja tai oma elämäntapa vakuutteluja, ei sen tarvitse tarkoittaa sellaista. Ainakaan aina. Itsensä haastaminen ja hetkittäin tietynlainen epämukavuus tuovat myös tyytyväisyyttä ja oloa hitsi meitsi elää.

Paremminkin se on olemista. Tuntemista ja kuuntelemista. Erilainen tapa on yhtä hyvä tapa, kunhan se on oma tapa. Elää täysillä. Fraasia ei voi säännöillä määrätä, joten ei myöskään tarkoin sanoilla määritellä. Kuvailenkin. Hikipisaroita ja kermatippoja. Nautintoa erilaisista lähteistä.

Ja vaikka Mooseksen vierailusta omassa elämässäni on aikaa, toivon, etten koskaan tule unohtamaan sitä. Mitä tein itse itselleni. Paha voi tehdä joskus jotain hyvää. Minua kokemani paha muistuttaa joka päivä kaikesta tästä hyvästä, juurikin siitä kaasu pohjassa porhaltamisesta.
aitous · elämä · ihana arki · oma hyvinvointi

Itse Lempeä.

ElinaKommentoi

 

Pehmoista. Kaksi päivä. Niin pehmeää. Että on kuin leijuisi eteenpäin. Mietin lyökö sydän enää olleenkaan. Olenko ruumiissa kiinni laisinkaan. Anna koskettaa! Välillä rosoista pintaa. Vain jotta uskoisin ajan ja paikan, tämän pehmeän olon. Riipivä syystuuli tuntuu liian lempeältä kasvojen iholla. Miltei. Sillä silittää ei kai voi koskaan liikaa. Liitelen pää pilvissä. Ilman haaveilevia ajatuksia. Tunne on niin pehmeä, etten kai sovi kuin kaulasta alaspäin maanpinnalle.
Mietin pitkään, kuinka kirjoittaisin. Pohdin, kuinka sitä kuvailisin. Olotilaa viime päivinä. Kun oikeastaan sitä kuvaa täydellisesti vain yksi sana. Ja se harmittaa. Sillä adjektiivi on yksinkertainen. Se on kulunutkin. Kovin arkinen. Ei mitenkään moniulotteinen. Tai tulkinnallinen. Siltikin osuva. Pehmeä. 
Kaikki on tuntunut niin pehmeältä;
Vähän kuin avaisin suun, antaisin ensimmäisten vokaalien valua ulos, muodostuisi sana aalto. 
Vähän kuin liitelisin kampukselta rautatieasemalle ja toisinpäin. Ilman todellisuuteen tipauttavia, tömähtäviä askeleita.
Vähän kuin katselisin juoksulenkillä maisemien vilahtavan ohi. Kuten istuessani junassa. Mutta ainoa asia, jonka todella tunnen, on ilmassa yksinään leijuva pääni ja yhtä irralliset ajatukseni. Ainoastaan juoksevia jalkoja sivusta seuraavat silmät kiinnittävät minut todellisuuteen.
Vähän kuin havahtuisin kotiovella miettimään, juoksinko koko lenkkiä sittenkään. 
Vähän kuin täysmaitoon tehty kukkakaalimuussi. Kuin ruokakermalla pyöristetyt aurinkovihannekset.
Aika lailla kuin olisi rauha koko kehossa, tuolla pikkuvarpaassakin.
Vähän kuin tunne, jonka iltatreenit ovat saaneet aikaan. Pusken, pusken ja pusken, näen hikisen peilikuvan ja punaisen naaman. Irvistän. Siltikään mikään ei tunnu missään, rasituksenkin huomaan vain katsomalla. Kuin silmäilisin ulkopuolisen käsiä; kyllä ne täristä taitavat. Ja siltikin lihaskivut seuraavana päivänä ovat kovimmat aikoihin. 
Vähän kuin  pumpuli ihoa vasten.
Vähän kuin äidin kämmenselkä.
Vähän kuin maapähkinävoilusikallinen keskellä yötä.
Vähän kuin suustani ilman lupaa ulos päässyt naurunpyrskähdys. Täydellisen spontaani, siten myös aito. Havahdun hymyileväni sävähdyttävän väriselle liuokselle laboratoriossa;
vähän kuin fenoliftaleenin aikaansaama vaaleanpunainen. 
Vähän kuin aamun kirkkaat ajatukset, joita päivä ei ole vielä ehtinyt sutata. Vähän kuin aamun leijuva olotila, kun vasta oikea jalka on ehtinyt koskettaa todellisuutta, kylmää lattiaa.
Vähän kuin elämän tuntuessa helpolta.
Vähän kuin. Mun sisään olisi muuttanut itse Lempeä.

oma hyvinvointi

Itteni mielestä mä voin.

Elina2 kommenttia

 

Tykkään niin kysyä. Ai, miksi en voisi?
Syödä kiposta kylmää tofua ketsuppikuorrutteella. Kai sitä kunnollista ruokaa voi valmistaa toinen kerta? Kuunnella joululauluja ja suunnitella aattoa lokakuun toinen päivä. Eikö joulu mene kuitenkin aina liian nopeasti ohi? Mennä lauantai-iltana kello seitsemän nukkumaan. Kyllähän väsymys jostaki kertoo? Tai. Korvata Keso-purkeilla aamupala, lounas ja päivällinen. Eihän kyllästymistä kannata etukäteen miettiä?
Katso, minä voin. Ei kelpaa vastaus no ethän sä nyt millään voi. 
Perustelemattomat letkautukset latistavat. Suurenkin innostuksen. Ja siitäkin huolimata, että kuulija osaa ne kyseenalaistaa. Esittämällä vaikkapa vastakysymyksen. Miksi en oikeasti voi? Elämässä voi kaikenlaista, jos ei anna kulttuurin, normien, (omien) tapojen ja tottumusten kahlita liiaksi. En voi tai ei ole järkevää ajaa autoa väärällä puolella tietä, mutta todellakin voin huikata tuntemattomalle vastaantulijalle huomenet – ihmettelevistä silmienpyöräytyksistä huolimatta. Olen aina ollut nopea syömään, mutta suhteellisen hidas pureskelemaan; sillä en koskaan nielaise ennen perusteellista jauhamista. On se asian kyseenalaistamistakin, vaikka en pidäkään sanan negatiivisesta sävystä. Paremminkin pidän sitä haluna punnita asiaa omien mielipiteiden ja tietojen valossa ennen nyökyttelyyn ryhtymistä. En epäile, haluan vain itse ajatella.
Miksi? Tykkään kysyä miksi. Sillä olen huomannut voivani tehdä paljon enemmän asioita elämässäni, kun ensin kysyn minkä vuoksi.
Mukaan lukien minä ja kuka tahansa muu, joka on kulkenut sen valtavan voiman – jota ehkä kulttuuriksi tai yhteiskunnan paineeksi voi kutsua – mukana, tietää hankaluuden hypätä ja eristäytyä omaan kirkkoveneeseen. Raskasta on ensin soutaa yksin ja vastavirtaan isoa paattia. Kerran mukana ajalehtineena ei ole helppoa alkaa kysellä miksi ja ryhtyä valitsemaan täytettä elämään oman mielen mukaan. Kun on tottunut. Tottunut siihen totuttuun. Itsen ulkopuolelta tulevaan ajatusmalliin tai toimintatapaan.

Itseni mielestä voin:

 Olla kakskytvuotiaanakin kiertämättä lehtikasaa. 
 
 Ottaa niin monta peiliselfietä salilla kuin huvittaa.

 Fiilistellä joulua lokakuussa.

Touhuta välillä jotain ihan päätöntä.

Ja sehän koko touhussa inhottaa. Omat ajatukset, jotka eivät välttämättä kuitenkaan ole lähtöisin omasta ajattelusta, ärsyttävät. Huomaan välillä ajattelevani vahingossa siten, miten en missään tapauksessa haluaisi miettiä. Kuten esimerkiksi viime viikolla salilla toisen treenaajan avatessa suunsa ja ryhtyessä jutustelemaan hauskoja. Hirveän mukava ele, mutta kummasti sitä automaattisesti alkaa ihmetellä moista. Rasittavaa käytöstä – itseltäni.
Miksi ei voisi avata suuta?
Eilen illalla ruuhkaisessa junassa istuessani esitin kysymyksen taas. Sivusta seuratessani ja hiljaa mielessäni tosin. Nuorehko poika hyvin kohteliaasti pyysi vanhempaa herraa laittamaan nappikuulokkeiden musiikkia hiljemmalle. Järkevää, ihan inhimillistä ja kaikkea muuta kuin töykeää. Mutta erikoista ja tavatonta. Kyllä tuo kysymys laukaisi junaosastossa sellaisen wou-fiiliksen.
Ajattelin kysyä tänään mahdollisimman monta kertaa itseltäni; niin, miksi en toisaalta voisi?
Tavoite on, näin aluksi, kymmenen.
itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi

Vois vaikka eka nukkua ja syödä sit sushia.

Elina2 kommenttia
Juna kulkee. Keinuu. Natiseekin. Jarruttaa. Jatkaa taas. Havahdun. Vieressä oleva nainen kääntää lehden sivua. Rapina. Painomusteen tuoksu. Kaukainen niiskutus. Liian raskas hengityksen hönkäys. Liikaa ärsykkeitä! Siltikin. Silmät painuvat väkisin kiinni. Ja pimeyden laskeuduttua se valtaa taas mielen. Hyvä olla. Oikein hyvä olla. Painaudun tiukemmin ikkunaa vasten. Ajatuksissani käperryn peiton alle. Päätepysäkki. Monen harsomaisen kerroksen läpi ääni käskyttää. Vaatii nousemaan sanoilla olemme saapuneet Helsinkiin.
Mutta hei, kuuntele! Ainoa asia, jolla on väliä sillä hetkellä. Ainoa asia, jota todella haluan sillä hetkellä. Vain nukahtaa. Syvään, sikeään uneen. Halu täyttää tajuntani. Haluan sen täyttävän tajuntani. Se täyttää jokaikisen sopukan päässäni. Tuntuu. Tuntuu eläimelliseltä. Karjahdanko? Mielen halu on miltei jo fyysinen vietti – nyt kuuluu nukahtaa. Annan sulle kympin, kaksikymppisen tai enemmän. Ihan mitä vain! Anna mulle kynä ja osoita allekirjoitusviiva. Teen sen! Anna mun vaan olla ja uinahtaa. Rukoilen! En halua mitään enemmän – en löydä merkitystä mistään muualta.
Aamu seiskan ruuhkajuna.
Määrittelemättömän tapissa. Siellä minä keikun nykyisin. Siltä minusta tuntuu nykyisin. Ihan jokainen päivä. Jo enemmän kuin halu, se on suoranainen kiihko. Hitto vie! Olen kyllästynyt kaikkeen muuhun. Olen kokeillut kaikkea muuta. Saanut tarpeekseni kaikesta muusta. Haluan täyttää elämäni ainoastaan sillä. Tunteella. Sillä, joka tuntuu itse merkitykseltä.

Ja minähän sen voin tehdä. Huiskin häiriötekijät hennolla kädenliikkeellä pois. Muunnan sopimattomat asiat elämässä merkitykselliseen muotoon. Kyllä kykenen kokemaan kaikki tuon tunteen kautta. Totaalisesti ja kokonaisvaltaisesti antaudun. Vaikka välillä pelottaa. Otan itselleni isolla kouralla, vaikka hippusen verran myös annan periksi. 
Se on halu, joka on jäänyt jäljelle kaikesta hyvin raskaasta. Se on asia, jonka haluan nyt jokaikiseen päivääni. Se tuntuu vietävän välttämättömältä. Se on yhtä voimakas vietti kuin hyvin väsyneenä nukahtaminen, rinnastettavissa pakottavaan tarpeeseen.

Nautinto. Hyvä olo. Mielihyvä.
Tein sitten mitä vain. Haluaisin ujuttaa vaikka vain nupparin pään verran nautintoa kaikkeen.
En tiedä, onko tämä jonkinmoinen välietappi kovempia kokeneiden elämässä. Vai vain aikuisemmaksi kasvamista. Vihdoin omien halujen kuuntelemista. Vai yksinkertaisesti iän tuomaa lepsahtamista. Kovin vapauttavalta ja uudelta se kuitenkin tuntuu. En edelleenkään ole erityisen itsevarma, vaikka itseni hiominen ulkoisesti ei enää kiinnosta. En edelleenkään osaa pitää kehoani kuin ihan kivana, vaikka koko ja sen pohtiminen kuuluvat yhä enemmän lokeroon ihan sama. Mutta se, mitä osaan ja aion opetella lisää, on nauttiminen. 
Elämän kuuluu tuntua kivalta. Oikeastikin, enemmän kuin vain joskus helpolta. 

Mitä yritän sanoa? Olen kyllästynyt hautaamaan mielihyvän ja onnellisuuden kontrollin, vaatimusten, paineiden ja velvollisuuksien alle.

It is not how much we have, but how much we enjoy, that makes happiness.