Kategoria: onnellisuus

ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Onhan se yksi aarrearkku.

ElinaKommentoi
Olen minä aiemmin jo tajunnut, että elämä on kuin aarrearkku, jos sallii itsensä tehdä vapaasti valintoja. Arkusta saattaa löytää kaikenlaista: toinen toisensa perään aivan uusia tuntemuksia, joissa yhdistyvät muistot, aistimukset ja senhetkinen tilanne. Vapautta se kuitenkin vaatii. Sillä vaikka kuinka pitäisi koko junamatkan silmät apposen auki, uusia maisemia ei näe, jos aina vain istuu samoilla kiskoilla kulkevassa junassa. Tarvitaan vapautta – ja samalla uskallusta – valita ennestään tuntemattomia raiteita. Mitä vapaus merkitsee, riippuu kai ihmisestä: tunnolliselle se voi olla vapautta poiketa suunnitellusta tai ainaiselle kiirehtijälle vapautta rauhoittua ja hidastaa.
Elämässä vapautuminen vaatii vapautta tehdä valintoja.
Jännä, miten ainakin oman kokemukseni mukaan ihmisillä on eräänlaisia sisäisiä luonteenpiirteitä tai elämän aikana omaksuttuja käyttäytymismalleja, jotka usein heidän tiedostamattaan rajoittavat elämistä, etenkin kokemuksellista elämää. Toisen sisällä on koko ajan vähän liian rivakka tahti ja toisella taas suorastaan vaistomainen tapa ensin huolestua ja sitten vasta ajatella asian muita puolia.
Aarrearkku ei ehkä koskaan aukea, jos omaa vapautta ei kykene löytämään. Toisin sanoen jos ei opi tuntemaan omaa syvimmistäkin syvimpää sisintä ja tiedostamattomampaa puolta itsessä. 
Uskon, että minun on ollut tarkoitus tajuta liiallisen kontrolloinnin tappava vaikutus kokemiseen.
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Miksi näitä puurokulhoja on kaksi, kysyi pikkukarhu.

Elina6 kommenttia
Kuudessa vuodessa ehtii rakastua ainakin kuusikymmentä kertaa: siihen, miten toinen purskahtaa nauruun, pysyy tyynenä vaikeissa tilanteissa ja vilkaisee ruskeilla silmillä väkijoukossa. Vuosien aikana jossakin kohtaa kaikki nuo piirteet sulautuvat yhteen yhdeksi möykyhköksi. Yhtäkkiä sitä tajuaa edessä seisovan aivan oikeasti rakas ihminen.
Kuudessa vuodessa kummankaan luonteenpiirteiden ääripäät eivät välttämättä millään tavoin tasoitu, mutta ne opitaan jakamaan siten, että oleminen ei ole jatkuvaa tasapainottelua.
Kuudessa vuodessa jo ymmärtää sen, etteivät ulkoiset seikat kanna kuin korkeintaan seitsemänsataakolmekymmentä päivää – loppuihin päiviin tarvitaan jotakin pintakuorta syvempää. Vuosien aikana kun tajuaa, ettei toinen ole lukuunottamatta yhtä kertaa (”ethän nypi vain liikaa kulmakarvoja”) ollut huolissaan ulkonäöstä tai arvostellut sitä, voi olla onnellinen siitä, että itsessä on ihmisenä toiselle sitä jotakin spesiaalia. 
Kuudessa vuodessa ehtii nähdä kaikenlaista siitä, millainen toinen on ja siitä, millaisia yhdessä ollaan. Tapahtuu virheitä, tyhmiä juttuja, tappeluita ja mykkäkouluja. Sellaisia asioita, jotka kaduttavat tai vuodenkin jälkeen suututtavat. Kahdentuhannensadanyhdeksänkymmenen päivän aikana sitä kuitenkin myös ymmärtää, että nekin ovat jaettavia yhteisiä juttuja yhtälailla kuin vaikkapa onnelliset muistotkin.
Kuudessa vuodessa ei kuitenkaan tapahdu ihmeitä. Vuosien jälkeenkin on lupa yhä kyseenalaistaa, pohtia ja arpoa määrättyjä asioita. Saa myös yhä uudelleen ihastua toiseen. Kuusi vuotta ei automaattisesti ole vedenjakaja, kannattaako jatkaa yksin vai yhdessä. Se ei ole missään nimessä sinetti sille, että kaikki yhteinen on ikuista ja itsestäänselvää. Siltikin vuosien määrä kuvastaa osaltaan varmuutta siitä, että yhdessä on parempi kuin yksin.   
itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Voi mun Omar-munkki, mikä päivä.

Elina11 kommenttia
Vaikka mä usein mietin, miten jokaisesta päivästä tulisi olla kiitollinen, pohdin, kuinka tuntea onnellisuutta elämästä ja yritän funtsia, millaista hyvää pienestäkin voi löytää, niin siltikin mun ainokainen tavoite on olla rehellinen mun tunteille. Että en esimerkiksi tahdonvoimalla muokkaa niitä tai sivuuta valitsemalla joukosta parempia.    
Ja koska mä en halua olla kuin vanha merimies, tyydynpähän vain toteamaan: eilen oli sellainen päivä, että oli aivan pakko-pakko-pakko saada Omar-munkkia iltapalaksi. Kertonee jo riittävästi.
Kaiken onnellisuushehkutuksien ja carpe diem -sitaattien keskellä on toisinaan ehkä haastavaakin antaa itsensä kokea ihan järkyttävän surkeita hetkiä tai kokonaisia päiviä. Ne tuntuvat lähes epäonnistumisilta. Sitä helposti yrittää väkisin hymyillä, väkisin tykätä ja väkisin puskea naurahduksia. Itselleen on loppujen lopuksi aika helppoa uskotella, että tuntuu hyvältä ja kaikki on jees, mikä on taas täysin eri asia kuin ylöspäin pyrkivät ajatukset aallonpohjalla. En mä ole koskaan kannattanut epärehellisyyttä itseä kohtaan, mutta olen mäkin sortunut puskemaan ja puskemaan pelästyneenä kai hirveiltä tuntuvia hetkiä. Silloin mä en todellakaan ole etsinyt korjaavia toimenpiteitä tai antanut itseni lohduttautua yhtään millään – oikeastaan olen vain sullonut tunteet myttyyn johonkin sopukkaan.
Mun mielestä on kuitenkin ainoastaan tervettä osata todeta, että kappas miten hirvittävän kamala päivä tänään. 
Ensin vähän itkeä tihrustaa yksin ja lohduttautua sitten Omar-munkilla. 
Ihan yhtä paljon elämää se on kuin nauruun tikahtuminen onnellisuuden huipulla.
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · Rinkelin päivä

Mun päivän aikana tuntui kaikenlaiselta.

Elina2 kommenttia
Kun aamulla herää ensinnäkin siihen, että kello on (jo) puoli seitsemän, tuntuu hyvältä lähinnä kai viikolla kerääntyneiden velkojen vuoksi. Lisäksi kun havahtuu unesta siihen, että kerrankin joku tuijottaa avonaisin silmin vieressä eikä toisinpäin (eikä varsinkaan niin päin, että on itse retuutettava toinen kaksin käsin ylös sängystä), tuntuu ihan erityisen hyvältä. Ja siis lähinnä kai vaihtelun vuoksi.  
Kun hämmentää kattilassa aamiaiseksi kaurapuuron sijaan mannapuuroa ja lastaa lisukkeeksi raejuuston sijaan ehtaa mansikkahilloa, tuntuu lähestulkoon juhlalliselta. Ja ehdottoman parhain hetki lienee ensimmäinen lusikallinen jäähtyneen mannapuuron päälle muodostunutta kalvoa, jonka päällä on hippusellinen suolaa ja sopivasti sitä hilloa. 
Kun kymmenen metrin korkeudella killuessa tajuaa, että taitaakin potea aika hirveän kovaa korkeanpaikankammoa ja että ainoa vaihtoehto on köydellä flengaaminen seuraavaan puuhun, tuntuu jo siihen asti pääsy aika isolta voitolta. Etenkin jos ei tarvitse hälyttää nosturia hakemaan, vaan pääsee kuin pääseekin kolmannen latvaradan loppuun. 
Kun kaikki se jännittäminen ja rystyset valkoisena köysistä puristaminen on sulattanut jo kaikki santsilautaset mannapuuroa, tuntuu äärimmäisen ihanalta yllätykseltä yhtäkkiä tajuta, että koko Espa on täynnä ruokakojuja. Kuuden euron falafelrulla kaiken ihmismassassa taistelemisen jälkeen keskellä aurinkoista Helsinkiä on kuin vastaus rukouksiin. 

Kun iltasella tajuaa, että kaksitoista tuntia heräämisen jälkeen voi painaa jo uudestaan pään tyynyn, jos siltä tuntuu, tuntuu se puolestaan aikamoisen helpottavalta ja selkeältä valinnalta. Eikä tarvitse uhrata ajatustakaan sille, että on lauantai ja aurinko miltei edelleen paistaa.  

Sellaista eilisenä päivänä. Tänään olen herännyt jälleen yksinäisyyteen ja mikrottanut peruspuuroa kaurahiutaleista. Aion viettää päivän tasan maan tasalla ja syödä luultavasti lounaaksi jotakin pakastevihannesgourmeeta. Että tuntuisi taas yhtä hyvältä seuraavan kerran poiketa arjesta. 
Antti Tuisku · huumori · musiikki · oma elämä · onnellisuus · ystävät

No peto oli irti.

Elina2 kommenttia
Mitäpä siitä syntyy, kun yhdistetään ystävä, valkkari ja katkisrisotto?
Jep. Etkot. Eikä mitkä tahansa etkot, vaan alkulämmittelyt #petoshow -tapaan.
Mä en osannut uusimman Suurin fani -kappaleen sanoja, koska mun sellaiset päivät taitaa olla jo takanapäin. Tai siis. Kun on pikkutyttönä fanittanut ihan mielettömän kovaa, kaikki, mitä näin aikuisena yrittää, tuntuu vähän valjulta. Kyllä mä siellä Hartsun penkkirivistöllä keinuin ja melkein hei hoi heitin paidan pois – taisin iskeä muutaman sata salamaakin. Kaikkein ärhäkimmin sytyin kuitenkin silloin, kun edessä istuvan pikkutytön silmät painuivat kiinni: Tuiskun vanhojen biisien putken alkaessa. Mä olin itse pikkulikka silloin, kun tilasin Tiimarista ennakkoon Tuiskun aivan ensimmäisen sinkun ja hoilasin joka paikassa hei hei mikä sulla on. Silloin veljeni kiusasivat mua siitä ja edelleen eilen Petoshow’ssa poppari muisti kysyä, kuinka moni on joutunut häpeämään sitä, että kuuntelee jotakin sellaista kuin Peto on irti.
Sori veikka, mä nyt sitten voitin sen 2000-luvun aika alkupuolella tehdyn vedon. Mä taidan nimittäin fanittaa edelleen Ana Tudee. Oliks silloin jo eurot ja pitääks meidän diskontata?
Vaikka mun fanikortti onkin ollut hyllyllä kuivumassa jonkin aikaa (mä en oikeastaan edes tiedä miksi), niin kyllä mä melkein eilen liikutuin kyyneliin, kun Vartiaisen Jenni ja Tuisku duetoivat Kahdestaan-kappaleen. Muistan nimittäin elävästi, kun vuonna 2004 (tai jotakin sinnepäin) heilutin kauan ja hartaasti valmistettua plakaattiani Kulttuuritalolla Kahdestaan Deluxe -kiertueella. Siinä luki muuten jotakin sellaista kuin ”Antti on peto” ja kuva oli leikattu jostain Mixistä. 
Ihan älytöntä. Eilistä lähemmäksi mä en kyllä voi enää päästä omaa lapsuuttani. Kaikella tapaa aika liikuttavaa.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · onnellisuus

Mun peilikuva.

Elina6 kommenttia
Aiemmin viikolla ruotsin suullista esitelmää pitäessäni – siellä niin kurssilaisten edessä ja kesken sokerin monosakkarideista kertovan lauseen – mietin, miksi en edelleenkään kykene olemaan rauhallinen toisten silmien edessä. Että pelkään yhäkin, etten ole katseenkestävä. Siitä huolimatta, että omasta mielestäni kaiken muun kuin pinnallisen pitäisi merkitä jotakin ihmisessä. 
Jäädyin puolivälissä lyhyttä esitystäni pikkuisen pahasti.

Toisaalta. Ihmekös tuo kaikki. En minä ole hirveän montaa vuotta vielä katsellut itsekään itseäni hyväksyvästi. On vaatinut aika monta erilaista ajatusta ja paljon niiden pyörittelyä, että olen oppinut katsomaan peilikuvaa ihka omanani. Ja lisäksi siten, että tällainen olen minä. Välillä koen haastavaksi edelleen olla ajattelematta peilistä heijastuvia ääriviivoja tulevaisuuden ennen-jälkeen-kuvasarjan ennen-kuvana. On hankala toisinaan tajuta, että en ole jatkuvassa muutoksessa, minulla ei ole tarvetta yrittää muuttaa itsessäni yhtään mitään. 
Sillä minä en usko, että oman peilikuvan katsomista kannattaa harjoitella ulkoisia muutoksia tekemällä. Se on nimittäin jokin aivan muu kohta, jota tulisi itsessä rakastaa. Jossakin hivenen syvemmällä.
Aika jännä, että itsevarmuuden opettelustakin voi innostua.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Keveää harsoa.

ElinaKommentoi
Vaatii aika hirveästi taitoa se, että osaa keskittyä omaan elämään. Oikeasti kai suurta tahdonlujuutta, että pystyy seuraamaan kaikenlaista vierestä ilman sen itseensä imemistä. Ajatukset siitä, että pitäisi olla juuri kuin toinen tai joissakin tapauksissa siitä, että ihan haluaisi olla täsmälleen kuin muut, ovat usein niin valtavan hallitsevia. Hurjia. Harvoin sitä tulee silloin enää kysyttyä itseltä, mikä minulle sopii juuri parhaiten tai millainen minä itsenäisenä itsenäni oikein olen. Vähän kuin tukahduttaisi pienen liekin.  
Itsensä kuuntelu ei ole vain taitolaji, vaan myös rohkeuskysymys. Lisäksi se vaatii toisinaan satuttavaakin rehellisyyttä omaa toimintaa ja ajatusmalleja kohtaan. Oikeastaan itsensä kuuntelu on osin myös taitoa herätä nykyisyydestä, siitä meneillään olevasta.
Sillä vaikka kuinka olisi kiinni jokaisessa sekunnissa ja eläisi tiukasti hetkessä, sitä ei välttämättä siltikään tee itselle oikealla tavalla.
Eikä ole helppoa havahtua omiin erheisiin.
”Joitakin aikoja sitten mun meno oli vielä kiikkerää. Mä luulin, että mun elämä on hyvää – tai niin se kyllä olikin. Sen lisäksi se oli kuitenkin myös sellaista, että mikään asia ei oikeasti tuntunut mun omalta. Ikään kuin mun koko elämä olisi ollut mulla vain jollain tapaa lainassa joltain toiselta. Koostettu periaatteessa hyvistä, mutta toisiinsa sopimattomista paloista. Tuntui rehellisesti sanottuna siltä, että mulle oli annettu hieno, matemaattinen kaava. Mä tunsin kaikki muuttujat siinä, mutta en osannut lainkaan soveltaa kaavaa laskuihin. Juuri sellaiselta mun elämä tuntui. Järjelliseltä, mutta ei yhtään syvemmältä.
Lauantaina mä juoksi 19 kilometriä. Sen jälkeen mä itkin kaksi tuntia. Sitten mä lähdin ystäväni tupaantuliaisiin. Halasin montaa rakasta ihmistä. Saavuin yöllä kotiin ja nukuin kuusi tuntia. Aikaisin aamulla mä lähdin tallille. Sijotuin estekisoissa neljänneksi. Siltikin tulin onnelliseksi pääasiassa siitä, että niin moni hymyili mulle. Söin makkaran. Sitten mä kävin vielä illalla tivolissa. 
Mun elämä, joka on kaukana kiikkerästä. Mä elän kiinni hetkissä, jotka lisäksi tuntuvat mulle aivan oikeilta. Mä todellakin osaa soveltaa ja tilkkutakin sijaan mun olkapäillä lepää keveää harsoa. Siten mä koen juuri nyt.”
ajatuksia · oma kanta · onnellisuus · pienet hetket · Ruoka

Minä tykkään.

ElinaYksi kommentti
Pidän aivan hirveän kovasti brunsseista. Kun olin pienityttö, meidän brunssit kulkivat lähinnä prinssinakki-lihapulla-linjalla. Nykyään ne ovat hieman smoothie- ja croisanttivoittoisempia.
Luennolla käytiin läpi veden adsorptiota. Yhtenä käppyröiden havainnollistajana oli näkkileipä, joka menettää rapsakkuutensa. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää sitä sen vuoksi, ettei muutos ole mielestäni huono juttu: rakastan hitusen – juuri sen verran, ettei se murusta – pehmentynyttä näkkäriä.
Kotimatkalla salilta mietimme Santun ja Joonaksen kanssa, mikä on kaikkein parhain tunne. Mielestäni aivan ihanaa on se, kun älyttömän janoisena saa vihdoin ison kulauksen vettä. Tai mehua. Ainakin sillä hetkellä tunne tuntui kaikkein parhaimmalta. Olin nimittäin hirveän janoinen. Itse en tosin pystynyt samaistumaan tunteeseen, kun herää yöllä ja tajuaa kellon soivan vasta kolmen tunnin päästä. Minä lähinnä ilahdun siitä, kun tajuan saavani herätä jo.
Odotan kesässä sitä, että saan sujauttaa jalkaan läpsykkäät. Rakastan flipfloppeja, sillä niistä alkaa aina todellinen kesä. Varpaani ovat tosin lenkkareiden ja lenkkien jäljiltä niin hurjassa kunnossa, että ensin niille on tehtävä jotakin.
Olen hulluna kaikkeen miniin. Minikokoiset Muumi-mukit ja Runebergintortut. Uikutan aina, kun näen jotain hurjan söpöä ja minikokoista.
Tykkään tykkäillä. Sen vuoksi Instagram on kai mielestäni niin kiva juttu. Kun harvoin kadulla tulee ketään pysäytettyä tai näytettyä tuntemattomille peukkua. Ja toisaalta myös tykkään, kun joku toinen tykkää omastani. Se on vähän kuin vuoropuhelua. Ihan hiljaa mielessäni ihmettelenkin, kun toinen ei enää yhtäkkiä tykkäilekään.
Mielestäni elämässä yksi mielenkiintoisimmista asioista on erilaiset ihmiset, persoonat ja ulkonäöt. Esimerkiksi salilla voisin vain seurailla muita treenaamisen sijaan, mutta samaa aikaa tunnen itseni hirveän epävarmaksi, kun joku sattuu vilkaisemaan minua.
Oivaltavuus on yksi niistä piirteistä, joita ihmisessä arvostan. Se nimittäin kertoo enemmän kuin vain itse oivalluksen.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Käyttämätön kapasiteetti.

ElinaKommentoi

Jos olisin silloin, olisin ehkä nyt.
Paljon on jossittelua kahden asian välissä.
Juuri niin paljon kuin käy mielessä
jos olisin rohkea, olisin jotakin ehkä.
Itsehän sen päättää.
Mäiskätä jossilla kaksi puolikasta yhteen,
yhdistää täysin mahdollinen naurettavan
epävarmaan:
jos olisin tajunnut, ymmärtäisin ehkä nyt.

Mä välillä mietin ehkä liiaksikin, miten paljon mahdollisuuksia, menetettyjä mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia on itseni ja jonkin asian välissä. Niistä monet alkavat sellaisella tapaa kuin jos olisin kehdannut tai jos nyt uskaltaisin tai jos vain olisin. Mä olen aina ollut vilkas ajatuksissani, toisin sanoen kai kekseliäs, joten jollain tapaa jos-sanan ymppääminen väleihin on mulle ihan luonnollista. Olisin varmasti jo konkurssissa, mokannut pahemman kerran ja tukehtunut omiin ideoihini, jos olisin päästänyt kaiken valloilleen. Siinä mielessä en ole lainkaan pahoillani jossittelusta.
Mutta sellainen mua kyllä vietävästi harmittaa, että tiedän itsestäni olevan johonkin, en vain päästä sitä mahdollisuutta irti jossittelun kahlitsevasta vaikutuksesta. 
Mä olin katsomassa lauantai-iltana fantastista musikaalia. Rakastan yli kaiken kaikenlaista näyttämötaidetta ja aina esitysten jälkeen mä mietin, kuinka uskomattomalta sen täytyy esiintyjistä tuntua, kun saa kanavoida kaiken sen taidon, opitun, luovuuden ja intohimon omaan roolihahmoon. Omistautua, elää ja hengittää hetken sinä, joka on syntynyt kenties hetken inspiraation tuloksena. Aina mä mietin myös sitä, kuinka musta tuntuu, että sisälläni on jotakin käyttämätöntä kapasiteettia – liittyen juurikin luovuuteen, itseni ilmaisuun, heittäytymiseen ja tulkintaan. Jos mä vain löytäisin sen. Jos mä vain osaisin kanavoida sen oikein. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Itsenäisesti mielekkääksi.

Elina2 kommenttia
Elämässä on tärkeää tehdä havaintoja. 
Minä esimerkiksi havaitsin eilen illanvietossa omasta keittiöstä tutun maapähkinävoipurkin pöydällä – heti tuli hyvin paljon kotoisampi fiilis.
Järjettömiä havaintoja ei olekaan. On vain ehkä hieman merkittävämpiä. 

Vuoden jälkeen tuntuu taas jollain tapaa mielekkäältä.

Joka aamu tuntuu edes vähän mielekkäältä lähteä yliopistolle.

Äärimmäisen mielekästä puuhaa sekä leipominen että syöminen.
Sellainen eilisistä havainnoistani toinen oli:
minä itse muovaan elämäni mielekkääksi. Tarkoittaen kai sitä, että minä itse etsin kussakin tilanteessa oman paikkani, mielenrauhan ja opettelen suhtautumaan asioihin myös itseäni kunnioittavalla tavalla. Sillä kuka jaksaa elää jatkuvassa sisäisessä sodassa? Toisille ehkä syntymästä asti tuttu juttu, mutta minulle jollain tapaa opeteltava asia on se, että minä itse päätän nauttia. Tunne – harvoin kai tilannekaan – tipahtaa taivaalta: luon itse sen hetken, kun otan oikein hyvän asennon pöydän ääressä, nostan jalan koukkuun penkille, nojaan polveen leualla, kuljetan haarukallisen mustikkapiirakkaa suuhuni, napsautan hulvattoman Youtube-videon pyörimään ja – no – vain viihdyn tuon kombinaation seurauksena. Olen itse vastuunkantaja ja prosessin toimija. Tarvitsen moiseen lupaa vain hyvin, hyvin harvoin – ja silloinkin ainoastaan itseltäni.
Minun on oltava itsenäinen muulloinkin kuin arjen velvollisuuksia hoitaessani. 
Ajatus vaati mutustelua.