Kategoria: pienet hetket

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma elämä · pienet hetket

Mun multitunteista.

ElinaKommentoi

Noo, mitäs sulle on tapahtunut?

Vaikka olen ihan jokainen kerta vetänyt kässäristä, pysäyttänyt ajatukseni siihen paikkaan ja toistanut kysymystä hiljaa mielessäni, harvakseltaan olen saanut minkäänmoista vastausta. Asia kun on näin; jos minä innostun yhtäkkisesti silminnähden (vieläpä silmittömästi) jostakin, kovinkaan usein mitään ei ole tapahtunut. Oikeasti. Tarkoitan, että innostuminen syntyy sisälläni usein pelkästä tunteesta eikä ole tavatonta, että tunne on syntynyt aika lailla tyhjästä. Okei, on voinut tapahtua sellaista, että lempparikappaleeni on soinut aamulla automatkalla juuri täydellisessä kohdassa tai katse on sattumalta osunut tosi kivanoloiseen ihmiseen, mutta ei mitään sen suurempaa.

blogi619

Olen minä joskus sortunut esittämään kysymystä itse itselleni – sen asettelu on vain ollut hivenen toisenlainen: miks mulle ei tapahdu ikinä mitään. Mielessäni käväisee toisinaan ajatus siitä, onko yleistäkin osata innostua sekunnin tuhannesosassa, mutta toisaalta menettää yllättävän helpostikin ote tunteesta. Joku ehkä kuvaisi sitä yksinkertaisemmin tunteiden siksakkina tai heittelynä tai ailahtelevaisuutena. En kuitenkaan täysin kai tarkoita sitä. Paremminkin kyse on mielestäni multitunteiden lyhytikäisyydestä. Eihän turbomoottorikaan kai voi käydä tunnista toiseen ylikuumentumatta? Se, miksi olen kysymystä itse itselleni esittänyt, liittyy kai jäähdytysvaiheeseen, joka voi kestää pidemmänkin aikaa. Silloin en näe samalla tavoin niitä asioita, joista hykerryttävä tunne voisi saada alkunsa.

Ihmiselle voi itse asiassa tapahtua kaikenlaista innostumisen arvoista tapahtumatta oikeastaan mitään – pitää vain nähdä ja sitten tuntea.

Tänäänkin olen ehtinyt innostua jo useammankin kerran. Ihan ohimennen. Oma multitunteeni on ehdottomasti innostus. Entä sun?

aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Syksy puski uudenlaisena.

ElinaKommentoi
Tämä syksy on tuntunut yllättävän uudenlaiselta. Ehdottoman erilaiselta useammallakin tavalla. Satanut on vähemmän, mutta uskon aiemminkin syksyjen olleen yhtä kauniita. Uutuudenviehätys johtunee siitä, että tänä vuonna olen vain nähnyt ruskan värikylläisen upeuden tarkemmin; en ole enää jatkuvasti juossut karkuun aikaa, joka välillä tuntuu menevän aivan liian nopeasti ja toisinaan taas kestämättömän hitaasti, mutta harvemmin juuri sopivantahtisesti. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen kauppareissun ja koiranulkoilutuslenkin kestävänä hetkenä enkä välinpitämättömänä ohikulkuna. 
Tuntuu kai erilaiselta, koska olen viettänyt punertavien lehtien lisäksi hurjasti aikaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen elänyt ehkä elämäni yksinäisimmältä tuntuvaa syksyä – päivittäiset kontaktit ovat olleet lähinnä yksittäisiä tuntisia. Valoisiksi minä kuluneita kuukausia siltikin luonnehtisin, vaikka omien ajatusten jatkuva uudelleen ajattelu päätyykin usein keveähköön melankoliaan. Melankolia taas ei sisälleni sinänsä sovi, vaan tietyn pisteen jälkeen se pyrkii puklauksena ylös.
Aina narun toisessa päässä.
Puklaus on lähinnä asioiden uusien puolien oivaltamista pienoisen itkun kautta. Ihan positiivista siis kai sekin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen toden teolla opetellut ajattelemaan itseäni itsenäisenä – kuinka hullulta tahansa se kuulostaakaan. Jos itsenäisyys määritellään omilla jaloilla seisomiseksi, olen siinä mielestäni ollutkin kohtalaisen hyvä jo aika nuoresta asti. Tänä syksynä olen pyrkinyt kuitenkin toisenlaiseen itsenäisyyteen. Luettuani sattumalta satunnaisen lehden satunnaisesta mainoksesta Marie Curien ”mitään elämässä ei tule pelätä, vaan ymmärtää”-ajatuksen itse asiassa ymmärsin päässäni soivan sitaatin ”eivät huolet kantamalla kevene” merkityksen omassa elämässäni. Toisen ihmisen taakan painoon vaikuttaminen ei tapahdu itsekin vapaaehtoisesti sen alle musertumalla. Päinvastoin. Parhaiten kai kevennän taakkaa toisen omia voimia tukemalla erinäisin teoin, jotka eivät kuitenkaan niin kovasti muserra minua. 
On vienyt tästä syksystä aikaa tajuta, että toisten tunteiden kautta elämisen lopettaminen ei tarkoita itsekkyyttä tai välittämisen vähentymistä.
Ennätyskaunis. Ehkä ennätyssyvällinen. Syksy meinaa.
ajatuksia · ihana arki · minun päiväni · oma elämä · pienet hetket

Satunnaista arjesta.

Elina2 kommenttia
Rinkelin arkeen kuuluu kahvikupillinen, joka juodaan joka aamu kello kuuden jälkeen ja nautitaan mahdollisuuksien mukaan petaamattomassa sängyssä peiton alla. Lisäksi useimmiten niitä on useampia ja jokainen niistä on pikakahvipuruista sekoitettua. Lämpimän – ei koskaan kuuman – kahvimukin ympärille sormien kietominen ja kalikkavarpaiden heiluttelu tyynyn päällä ovat osa sellaista rutiinia, joka saa ihan jokainen aamu vatsanpohjassa hassusti muljahtelemaan. Tuntuu niin kivalta. Jos pitäisi valita vuorokaudenaika, jolloin muuttuisin supersankariksi, ajankohta olisi ehdottomasti aamun ensitunnit. Koska silloin minusta tuntuu jo valmiiksi siltä, että mikä tahansa on periaatteessa mahdollista ja pystyn aika suureenkin. 
Arki ja kahden minuutin kyhäelmät.
Rinkeli arkeen kuuluu myös mitä suuremmassa määrin römppävaatteet eli jättikokoiset, nuhjuisen pehmoiset kledjut, joiden oikea omistaja on toki antanut luvan lainaamiseen. Toisinaan kaikki yllä olevat vaatekappaleeni ovat jokainen eri ihmiseltä eikä mikään niistä käytännössä ole omani. Koska lähiaikoina olen lukenut suhteellisen paljon kotona opintoja eteenpäin, on jättinuhjuissa tullut vietettyä ennätyksellisen paljon aikaa. Toisille koti on siellä, missä hyvä ruoka tai rakkaimmat ovat, mutta minulle on ehdottomasti siellä, missä voin kulkea huolettomasti hömssuisena. Ja itse asiassa silloin tunnen itseni kaikkein eniten omaksi itsekseni. Pienenä opitut sanat ”ihmisten ilmoilla pitää olla siisti” ovat kyllä painuneet syvälle mieleeni – kotivaatteille ei ole koskaan asetettu moisia vaatimuksia.
Arki ja säädylliset vaatteet. 
Lisäksi Rinkelin arkeen kuuluu vahvasti pieni, mukavan sininen Polo, Poloinen, joka urheasti kyyditsee Järvenpää-Viikki-väliä useamman kerran viikossa. Poloinen tykkää kaasutella, vaikka onkin hivenen raasu. Olen kokenut aina kaikista maailman tunteista ehkä kaikkein herkimmin juuri sääliä ja myötätuntoa. Esimerkiksi Prisman miniananakset saavat kyyneleet miltei silmiini. Luultavasti kai Poloisen pienuuden vuoksi välillä säälittää painella sen kanssa sataakahtakymppiä kohti yliopistoa.
Arki ja sen erikoistapaukset.
Arki on Rinkelille sitä, että posti unohtuu laatikkoon, pyykit jäävät liian pitkäksi aikaa telineeseen kuivumaan ja roskispussi odottelee ovella hävyttömän monta päivää. Arki on välillä kello kymmenen lounaita ja seitsemältä simahtamisia, toisaalta joskus taas neljäntoistakolmenkymmenen leffaesityksiä ja luennon sijaan kahvilla juoruamista. Arki tuntuu välillä odottelulta ja hiukan yksinäiseltä, mutta pääasiassa ja ainakin kesään verrattuna melkein liian helpolta. Mieluisalta etenkin silloin, kun kello 12 on jo juossut lenkin, kirjoittanut pari sivua koulutehtäviä, lueskellut tenttiin, syönyt lounasta, pedannut sängyn ja vuodattanut ajatukset tekstin muodossa blogiin. 
Arki ja sen suuret ilot.
Näin loppuviikosta arki saa aina uuden aspektin, kun arkiset ajatukset alkavat siirtyä kohti viikonlopun suunnitelmia. Vaikka kaikkein parhaimmat jutut ovat useimmiten syntyneet spontaanisti enkä koe tarvitsevani edes viikon loppupuolella voimaa viikonloppusuunnitelmista jaksaakseni viimeisetkin arkipäivät, jostakin syystä tykkään siltikin maalailla mielessäni luonnoksia lauantain kulusta ja sunnuntain aamusta. 
Ylihuomenna haluaisin metsään.
aitous · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Kävellen.

ElinaKommentoi
Päätin, että kävelen niin kauan kunnes saavutan sen.
Saavutan määränpäättömän, joka on tavoitettavissa.
Askelten on hyvä olla väliin muutakin kuin kuljettamista.
Se laittoivat minut kävelemään yli viisareiden yhden kokonaisen pyörähdyksen.
Aika oli yhtä toissijaista kuin reittikin.
Ajatuksena oli, että kävelen vain niin kauan kunnes saavutan.
Yhtä aikaa rohkeuden, innostumisen, onnellisuuden  ja inspiraation.
Kaikenlaisten positiivisten tunteiden pyörteen.
Sen, joka saa unohtamaan kaiken epäolennaisen ympärillä.
Kutsun sitä pilkahdukseksi, vaikka se voisi yhtä hyvin olla läikähdys.
Ja kun sain sen kouraan rehellisesti houkuttelematta, se pysyi mukana puristamatta.
Uskon, että jokaisella ihmisellä on oma tapansa saavuttaa pilkahdus. Toiset puhuvat itselleen pilkahduksen toistelemalla ehkä juuri rohkeuteen kannustavia lausahduksia. Toiset taas tarvitsevat syvän hiljaisuuden ja aloilleen rauhoittumisen – lisäksi ehkä katon, jota tuijotella tunti kaupalla. Tapoja on monia. Minä itse tulen hulluksi paikoillaan olemalla, vaikka tosin liian rankka fyysinen ponnistelu ei jätä tilaa tilanteen ulkopuolisille ajatuksille. Kävelyyn on hyvä kanavoida tuntemukset; toivon aina ylämäen sattuvan sisuuntumisen paikkeille. Korvat suojaan ulkomaailmalta kuulokkeilla ja silmät syvälle vedetyllä lippalakilla. Itse asiassa ulkoilman tuoksu auttaa minua tavoitteessa. Tavoitteeni on, etten liiemmin tiedosta jalkojani. Silloin pilkahdus on nimittäin korkeintaan korttelin päässä.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Ajatustyhjennys.

ElinaKommentoi
”Välillä kun mä yritän kirjoittaa, mun päässä tuntuu olevan ihan liikaa tavaraa. Vaikka mun suu suodattaa aika hyvin sitä, mitä päästää ääneen ulos, niin mun ajatuksista ei voi kyllä sanoa samaa.”
Ensiksikin. Kolmen viikon tiivis symbioosi mikrobien kanssa tuli päätökseen. Oma lopputulemani on seuraava: ymmärrän nyt, mikä bakteerien kanssa kaveeraamisessa kiehtoo. Mikroskoopin okulaareista aukeaa ihan oma maailma. Sellainen, joka kohtuullisen helposti voisi viedä minutkin mukanaan, jos niin antaisin tapahtua. Olin ylpeä ensimmäisestä itse eristämästäni ja kasvattamastani bakteerista. Huolet unohtuivat aina neljäksi tunniksi kerrallaan, kun vedin valkoisen labratakin päälle.
Toiseksi. Samaisen kolmen viikon aikana olen pohtinut paljon myös intohimoa. Miten paljon aito sellainen täyttää ihmistä! Jos reilun kymmenen vuoden jälkeen jaksaa kertoa yhäkin innostuneena asioista, joita on jauhanut varmasti yli sallittavuuden rajan, ei voi kuin ajatella ”kunpa itsekin joku päivä pystyisin samankaltaiseen omistautumiseen”.
Kolmanneksi. Olen joutunut myös raskaiden asioiden kanssa nenäkkäin eikä ohi paineleminen ole onnistunut edes öisin ajatuksen tasolla. Eniten tilanteessa on hämmentänyt se, että ainaisen huolestumisen sijaan olen ollut vain yksinkertaisen surullinen. 
Neljänneksi. Ystävyyssuhteet ja niiden tila ovat olleet välillä vahvastikin ajatuksissani. Olen mieltänyt aina, että syvyys kahden ihmisen välillä syntyy pääasiassa vain herkkien asioiden jakamisesta, sellaisista niin kuuluisista syvällisistä keskusteluista. Että tarvitaan äärettömästi jaettuja tunteita ja ääripääolotiloja. Sen vuoksi on ollut mahtavaa huomata, kuinka ystävyyssuhde on tiivistynyt yhdessä asioita tekemällä ja arkisesta höpöttämällä.  
Viidenneksi. Olen jokaisella lenkkikerralla pysähtynyt nappaamaan kuvan puna-keltaisista vaahteranlehdistä. En usko, että niitä voi olla puhelimen muistikortilla liikaa. Tuntuu hurjalta, että huomenna on jo lokakuu, vaikka en ole vieläkään saanut aikaiseksi kaivaa laatikosta kaulahuivia.
Kuudenneksi. Istuin eräs ilta viluissani kalliolla katselemassa veden liplatusta. Luonnon äärellä pääsee ihmisyyden äärelle aivan eri tavalla kuin neljän seinän sisällä kovasti pohtimalla. Sitä jollain tapaa tajuaa aina aivan uudella tavalla elämän yksinkertaisen idean ja siten myös helppouden. Tällaiselle, jonka mielestä elo tuntuu ehkä liiankin usein monimutkaiselta ja haastavalta, luonnossa oleilu on kuin lämmin halaus tai pari lohdutuksen sanaa.

 

”Yllättävän usein ajatuksien listaaminen kuitenkin auttaa ruuhkaan päässä.”

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Pellin isoin pulla mulle.

ElinaKommentoi
Elämäniloa on se, että valitsee pellin suurimman korvapuustin.
Ei siksi, että valinta toi valtavasti iloa lapsena, vaan sen vuoksi, että valinnan tuoma ilo on aivan yhtä oleellinen aikuisenakin. Taito on helppo huomaamatta unohtaa eikä se välttämättä palaa samaan tapaan kuin pyörällä ajo. Siis sillä tavoin vähitellen itsestään, kun ryhtyy jälleen tekemään. Mutta jos alkaa taas valitsemaan asioita samaan tapaan kuin nuorempana, saattaa ajatuksen ”ihan kuin pullan koolla tai yöpuvun poikkiraitojen tiheydellä olisi yhtään mitään väliä” sisältö itse asiassa muuttua relevantiksi – pullan koolla on ihan oikeasti väliä, sillä iso tuo monta haukkausta enemmän iloa. 
Valitsemisen taito on lapsuuden jälkeen oikeasti aika haastavaa puuhaa. Moni osaa valita oikean uran ja sanat, punnita valintoja ja analysoida niitä, vaikka samalla yksi valitsemisen osa-alue jää täysin huomiotta: valkkailu. Kiireisen päivän jälkeen ei ole sama valitseeko kaupassa mansikan vai banaanin makuisen jogurtin. Sen sijaan täytyy osata valkata joko mansikan tai banaanin makuinen jogurtti. Valkkaus korostaa kai sitä, että valinnalla on aina väliä. Ja se seikka, että ihan kaikista pienimmilläkin arkipäivän asioilla on väliä, tuo elämään juurikin iloa – lisäksi myös sisältöä ja väriä.
Oli minullakin aikani, kun en kyennyt näkemään lähes minkään valintani perimmäistä pointtia. Kysyin itseltäni monen valinnan edessä, että mitä järkeä. Vastaukseni oli aina silloin, että ihan sama, mitä väliä. Tilannetta olisi voinut verrata ehkä ajatukseen ”en mä omilla teoillani pysty kuitenkaan pelastamaan maailmaa”, mutta hieman eri mittakaavassa vain. Pienemmässä, oman elämäni kokoisessa mittakaavassa.  Suurempienkaan valintojen (mahdolliset) vaikutukset eivät tuntuneet siltä miltä olisi pitänyt eli joltakin. Valkkailun lopettaminen kai sitten tekee yksinkertaisesti ajattelusta kyynisempää ja asioista tasaista merkityksettömämpää mössöä.
Joten se korvapuustin valinta. Tottakai sillä on väliä.
ajatuksia · ihana arki · itsetutkiskelu · oma elämä · pienet hetket · syvällistä

Mistä kaikesta voisi innostua.

ElinaKommentoi
Kerronpa, kun kerrankin mieleen tuli. Yksi kiva puoli itsestäni.

Keskiviikkona odotin puolta päivää kuin kuuta nousevaa. Ei se innostukseni syy ollut yhtään sen ihmeellisempi kuin porrastreeni veikan kanssa, mutta siitä huolimatta en ollut pysyä juoksupöksyissäni. Eniten olin iloissani kai siitä, että sain vihdoin taas raahattua jonkun ravaamaan portaita kanssani ylös ja alas. Oman innostuksen jakaminen (ja se, että joku ottaa sen vastaan) on älyttömän siistiä puuhaa. 

Eilen aamulla pompin jälleen tasajalkaa, tosin vain ulko-ovella lähtökuopissani. Oli suoraan sanottuna sika kivaa käväistä äidin kanssa aamiaisella Helsingissä. Oikeasti olisi ollut sama, vaikka olisimme keittäneet yhdessä kotiliedellä kaurapuuroa – yhtä innoissani olisin ollut. Eikä syy ollut yhtään sen suurempi kuin se, että aamiainen yksin olikin yhtäkkiä kaksin. 

Olen hyvä innostumaan isosti tavallisista asioista. Toisinaan pelkkä yksittäinen ajatuskin saattaa riittää, sillä löydän intoa myös mielikuvista. Odotin lomassani ehkä eniten sitä, että saisin tilata Hesarin ja lukea sitä arkiaamuisin petaamattomassa sängyssä. Ja ihan vain sen vuoksi, että ajatus tuntui niin mahdottoman mukavalta – uutiset sinänsä olivat mielessäni täysin toissijaisia.
Tämä tällainen on kiva puoli itsessäni erityisesti, koska elämän mielekkyys ei silloin vaadi varakkuutta, menestystä tai muuta älyttömän isoa. Ainoa suuri asia on taito olla vieraantumatta luonnostaan syntyvästä – siitä hivenen lapsenomaisestakin – innostuksesta. Välillä vähän pelkään, että jos innostusta ruokkii aina vain suuremmalla, pian pienempi ei saakaan enää tunnetta kuplimaan vatsanpohjassa. Senpä vuoksi välillä on ehdotonta palata innostumaan hauvan hassuista koivista ja ei-yhtään-erikoisesta aamukahvista.
Eilen innostuin päärynä-kurkku-inkivääri-smoothiesta. Vaikka en pitänytkään sen mausta. Oli vain niin makeeta, että Fazerilla oli jotakin omien sörsseleideni kaltaista. Tänään yritän jopa innostua maanantaista. Vaikka lentomatka pelottaakin jo valmiiksi aika hirveästi.
ajatuksia · höllää · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Hiljaisuuden äänet.

Elina2 kommenttia
Välillä on hyvä pistäytyä paikassa, jossa ei kuule yhtään mitään muuta kuin hiljaisuuden. Tulin miettineeksi, ettei hiljaisuus välttämättä ole täysin äänetöntä. Ennemminkin se voi olla koivujen lehtien havinaa, vanhojen lattialankkujen natinaa ja ampiaisten surinaa. Lisäksi se on nykyisyyden pyörivistä ajatuksista siirtymistä lempeästi mieleen palautuviin muistoihin. Samalla hiljaisuus irtaannuttaa siitä kaikesta, joka pyörittää sen vastakohtaa, arjen ääntä.
Kun kiirehtii tiistaisin rivakoin askelin kohti päämäärää, ei välttämättä edes muista, miltä tuntuu pyöriä paikoillaan pää pyörryksiin. Mutta hiljaisuudessa tulee mieleen tehdä siten.
Kun sunnuntai-iltaisin yrittää aamua ajatellen nukahtaa mahdollisimman tehokkaasti, ei luultavastikaan pian enää osaa ajatella, miltä tuntuukaan maata liikkumatta lattialla ainoastaan ajatusten kanssa. Mutta hiljaisuudessa sitä tulee taas koettaneeksi.
Hiljaisuudessa kaikki rutiininomaisesti tapahtuva alkaa vaatimaan perusteluita. Sitä tajuaa kyseenalaistaa kaikenlaista. Ihan hassun tavallistakin. Kuten vaikkapa kengät. Miksi nykyisin muistaa kulkea niin harvoin kesäisin paljain jaloin? 
Hiljaisuudessa alan usein ihmettelemään, kuinka monia oman elämän asioita sitä onkaan unohtanut ajatella.
ajatuksia · oma elämä · pienet hetket

Kiukkuinen maailma.

ElinaKommentoi
Pienen pieni tarinan tynkä. Se alkaa siten, että aurinko paistaa. Nähtävissä taivaalla on vain muutama ohut pilvirypäs. Oma askeleeni kulkee rytmiä tump-tump-tump, mutta Vilin vetää vielä paremmin – hauva jolkottaa edellä hyvän matkan päästä minusta. Vili myös seilaa. Se nimittäin kiirehtii kävelytien toiselta puolelta toiselle. Ja taas takaisin. Hajujen perässä, luulisin. Nähdessäni kauempana edessä meitä kohti polkevan pyöräilijän hermostun jo etukäteen. En Vilille enkä oikeastaan pyöräilijällekään, vaan saapuvalle kiukulle. Ennakoin jo rumaa irvistystä tai puivaa nyrkkiä, no, vähintäänkin kiukkuista katsetta, jonka tarkoitus on viestittää minulle jotakin koiran aisoissa pitämisestä. Huokaisen pyörän viuhahdukselle. Mutta samalla sekunnilla kuitenkin seisahdun hämmästyksissäni: sehän aivan selkeästi hymyili leveästi sekä minulle että hauvalle. Jatkan jalan laittamista toisen eteen, vaikka oikeasti keskitynkin ainoastaan arvioimaan omia ajatuksiani ympäröivästä maailmasta.
Oli jollain tapaa hätkähdyttävää tajuta, millaiseksi sitä oikeasti maailman tiedostamattaan mieltää: kuinka ennakoi, mitä olettaa ja millaista odottaa. Koska kai kaikki sellainen on rakentunut kokemuksista, ei turhanpäiväisestä. Monessa tilanteessa – etenkin tuntemattomien ihmisten kanssa – automaattisesti ennakoin kulmien kurtistusta tai kiukkua (tai ainakin korostetun välinpitämätöntä suhtautumista, joka muuten tuntuu joskus ikävimmältä). Oli tilanne sitten kassajonossa tai liikenteessä, oli tilanteessa jokin ongelma tai ei. 
Ja se vetää olon surumieliseksi.
Olisi kiva, jos ihmiset osaisivat hymyillä useammin muillekin kuin oman lähielämän jutuille.
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · Rinkelin päivä

Mun päivän aikana tuntui kaikenlaiselta.

Elina2 kommenttia
Kun aamulla herää ensinnäkin siihen, että kello on (jo) puoli seitsemän, tuntuu hyvältä lähinnä kai viikolla kerääntyneiden velkojen vuoksi. Lisäksi kun havahtuu unesta siihen, että kerrankin joku tuijottaa avonaisin silmin vieressä eikä toisinpäin (eikä varsinkaan niin päin, että on itse retuutettava toinen kaksin käsin ylös sängystä), tuntuu ihan erityisen hyvältä. Ja siis lähinnä kai vaihtelun vuoksi.  
Kun hämmentää kattilassa aamiaiseksi kaurapuuron sijaan mannapuuroa ja lastaa lisukkeeksi raejuuston sijaan ehtaa mansikkahilloa, tuntuu lähestulkoon juhlalliselta. Ja ehdottoman parhain hetki lienee ensimmäinen lusikallinen jäähtyneen mannapuuron päälle muodostunutta kalvoa, jonka päällä on hippusellinen suolaa ja sopivasti sitä hilloa. 
Kun kymmenen metrin korkeudella killuessa tajuaa, että taitaakin potea aika hirveän kovaa korkeanpaikankammoa ja että ainoa vaihtoehto on köydellä flengaaminen seuraavaan puuhun, tuntuu jo siihen asti pääsy aika isolta voitolta. Etenkin jos ei tarvitse hälyttää nosturia hakemaan, vaan pääsee kuin pääseekin kolmannen latvaradan loppuun. 
Kun kaikki se jännittäminen ja rystyset valkoisena köysistä puristaminen on sulattanut jo kaikki santsilautaset mannapuuroa, tuntuu äärimmäisen ihanalta yllätykseltä yhtäkkiä tajuta, että koko Espa on täynnä ruokakojuja. Kuuden euron falafelrulla kaiken ihmismassassa taistelemisen jälkeen keskellä aurinkoista Helsinkiä on kuin vastaus rukouksiin. 

Kun iltasella tajuaa, että kaksitoista tuntia heräämisen jälkeen voi painaa jo uudestaan pään tyynyn, jos siltä tuntuu, tuntuu se puolestaan aikamoisen helpottavalta ja selkeältä valinnalta. Eikä tarvitse uhrata ajatustakaan sille, että on lauantai ja aurinko miltei edelleen paistaa.  

Sellaista eilisenä päivänä. Tänään olen herännyt jälleen yksinäisyyteen ja mikrottanut peruspuuroa kaurahiutaleista. Aion viettää päivän tasan maan tasalla ja syödä luultavasti lounaaksi jotakin pakastevihannesgourmeeta. Että tuntuisi taas yhtä hyvältä seuraavan kerran poiketa arjesta.