Kategoria: pienet hetket

ajatuksia · oma kanta · onnellisuus · pienet hetket · Ruoka

Minä tykkään.

ElinaYksi kommentti
Pidän aivan hirveän kovasti brunsseista. Kun olin pienityttö, meidän brunssit kulkivat lähinnä prinssinakki-lihapulla-linjalla. Nykyään ne ovat hieman smoothie- ja croisanttivoittoisempia.
Luennolla käytiin läpi veden adsorptiota. Yhtenä käppyröiden havainnollistajana oli näkkileipä, joka menettää rapsakkuutensa. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää sitä sen vuoksi, ettei muutos ole mielestäni huono juttu: rakastan hitusen – juuri sen verran, ettei se murusta – pehmentynyttä näkkäriä.
Kotimatkalla salilta mietimme Santun ja Joonaksen kanssa, mikä on kaikkein parhain tunne. Mielestäni aivan ihanaa on se, kun älyttömän janoisena saa vihdoin ison kulauksen vettä. Tai mehua. Ainakin sillä hetkellä tunne tuntui kaikkein parhaimmalta. Olin nimittäin hirveän janoinen. Itse en tosin pystynyt samaistumaan tunteeseen, kun herää yöllä ja tajuaa kellon soivan vasta kolmen tunnin päästä. Minä lähinnä ilahdun siitä, kun tajuan saavani herätä jo.
Odotan kesässä sitä, että saan sujauttaa jalkaan läpsykkäät. Rakastan flipfloppeja, sillä niistä alkaa aina todellinen kesä. Varpaani ovat tosin lenkkareiden ja lenkkien jäljiltä niin hurjassa kunnossa, että ensin niille on tehtävä jotakin.
Olen hulluna kaikkeen miniin. Minikokoiset Muumi-mukit ja Runebergintortut. Uikutan aina, kun näen jotain hurjan söpöä ja minikokoista.
Tykkään tykkäillä. Sen vuoksi Instagram on kai mielestäni niin kiva juttu. Kun harvoin kadulla tulee ketään pysäytettyä tai näytettyä tuntemattomille peukkua. Ja toisaalta myös tykkään, kun joku toinen tykkää omastani. Se on vähän kuin vuoropuhelua. Ihan hiljaa mielessäni ihmettelenkin, kun toinen ei enää yhtäkkiä tykkäilekään.
Mielestäni elämässä yksi mielenkiintoisimmista asioista on erilaiset ihmiset, persoonat ja ulkonäöt. Esimerkiksi salilla voisin vain seurailla muita treenaamisen sijaan, mutta samaa aikaa tunnen itseni hirveän epävarmaksi, kun joku sattuu vilkaisemaan minua.
Oivaltavuus on yksi niistä piirteistä, joita ihmisessä arvostan. Se nimittäin kertoo enemmän kuin vain itse oivalluksen.
aamu · ajatuksia · ihana arki · oma kanta · pienet hetket · syvällistä

Mahdollinen näkökulma.

Elina2 kommenttia
Kun aamulla tiedän, että minulla on pikkuinen hetki käytössä ennen lähtöä.
Todellakin käytän hetken hyväksi. Aivan joka solullani. Siis loikoilen sohvalla. Kaadan santsikupin kahvia. Mieluiten Niiskuneiti-mukiini. Hörpin sitä kuin rauhassa. Otan jokaisen minuutin. Eivät ne kyllä ole kiireisiä kaiken kiireen keskellä. Hirveän uhkarohkeaa. Sellaiselta se tuntuu, kun on läsnä. Erityisesti hetkenä, kun moni muu tapaa ryntäillä. Saatan lueskella jotakin mukavaa. Useimmiten kuitenkin vain ajattelen. En yhtään mitään enempää kuin mukavaa oloa. Voisin vaihtoehtoisesti olla tehokas, viimeistellä kaikenlaista. Mutta kun tiedän, että nuo minuutit ovat vain lainassa. Sillä pian jo menetän ne.
En tiedä, miksi siten ei voisi ajatella koko elämästä. 
Houkutteleva vaihtoehto, että ajattelisi niin läpi elämän ja muulloinkin kuin vain aamun viimeisten minuuttien ajan. Taidan aika usein pitää ainoana vaihtoehtona sitä, että elämässä on rakennettava ja rakennettava, luotava ja saatava aikaan. Että sellainen tekee elämästä mielekästä ja jollain mittarilla myös hyvää. Vaikka omalla tavallaan elämä on vain ohimenevä hetki ja kaikki sen hetken ajan oma on lainassa. Miksi siis tuhlata hetki jatkuvaan tavoitteluun, jos kaiken kuitenkin menettää? Vastausta voi miettiä muunkin kuin pessimistisyyden vinkkelistä. 
Silloin hyvän elämän voisi aloittaa milloin vain, mikä päivä vain. Ei tarvittaisi vuosien pohjustustöitä ja suureen päämäärään tähtäävää rakentamista. Voisi vain päättää, että omistaa riittävästi pääomaa: tahtoa ja läsnäoloa. Sortuminen ei merkitsisi kaiken alusta aloittamista eli toisissa tilanteissa mahdottomuutta. Se merkitsisi ainoastaan parempaa huomista. 
Kunpa omaa elämää osaisi käsitellä kuin kirjaston kirjaa: selaisi äärimmäisen intensiivisesti jokaisena annettuna päivänä laina-aika mielessä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Itsenäisesti mielekkääksi.

Elina2 kommenttia
Elämässä on tärkeää tehdä havaintoja. 
Minä esimerkiksi havaitsin eilen illanvietossa omasta keittiöstä tutun maapähkinävoipurkin pöydällä – heti tuli hyvin paljon kotoisampi fiilis.
Järjettömiä havaintoja ei olekaan. On vain ehkä hieman merkittävämpiä. 

Vuoden jälkeen tuntuu taas jollain tapaa mielekkäältä.

Joka aamu tuntuu edes vähän mielekkäältä lähteä yliopistolle.

Äärimmäisen mielekästä puuhaa sekä leipominen että syöminen.
Sellainen eilisistä havainnoistani toinen oli:
minä itse muovaan elämäni mielekkääksi. Tarkoittaen kai sitä, että minä itse etsin kussakin tilanteessa oman paikkani, mielenrauhan ja opettelen suhtautumaan asioihin myös itseäni kunnioittavalla tavalla. Sillä kuka jaksaa elää jatkuvassa sisäisessä sodassa? Toisille ehkä syntymästä asti tuttu juttu, mutta minulle jollain tapaa opeteltava asia on se, että minä itse päätän nauttia. Tunne – harvoin kai tilannekaan – tipahtaa taivaalta: luon itse sen hetken, kun otan oikein hyvän asennon pöydän ääressä, nostan jalan koukkuun penkille, nojaan polveen leualla, kuljetan haarukallisen mustikkapiirakkaa suuhuni, napsautan hulvattoman Youtube-videon pyörimään ja – no – vain viihdyn tuon kombinaation seurauksena. Olen itse vastuunkantaja ja prosessin toimija. Tarvitsen moiseen lupaa vain hyvin, hyvin harvoin – ja silloinkin ainoastaan itseltäni.
Minun on oltava itsenäinen muulloinkin kuin arjen velvollisuuksia hoitaessani. 
Ajatus vaati mutustelua.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Herkkä.

Elina4 kommenttia
Kevät tekee sen aina. Saa minut aina hetkittäin ympärivuorokautiseen hurmioon.
”Että enkö ole aidosti ja oikeasti onnellinen, kun en aina pysty ilman apuja hymyilemään. Eivätkö henkiset voimavarani ole tarpeeksi vahvat tai itsenäiset. Ovatko omat, sisäiset onnellisuuden varastoni kuitenkin liian vajaita. Voiko tosiaan olla niin, ettei minulla ole kapasiteettia olla ihan vain omillani onnellinen. Sellaista kaikkea ehdin jo epäillä.
Kun aurinko saa minut kertakaikkisesti huumaan, mutta pilvet melkein kuin masentumaan.
Hetki kesti tajuta, kuinka vaikutusaltis olen. Sillä tarkoitetaan tässä kai vain herkkää. Ihmiset ympärilläni vaikuttavat minuun vahvasti, mutta sen lisäksi myös kaikki muu: se, millaiselta huoneen seinät tänään tuntuvat; se, kuinka puut ulkona tänään huojuvat; se, kuinka kuuluvasti linnut tänäaamuna ikkunan takana lirkuttavat.
Eikä se ole heikkoutta, epäaitoutta tai mitään muutakaan pahaa, että kokonaisvaltainen olo rakentuu niin vahvasti ulkoisten seikkojen vaikutuksesta. Kaikkein vähiten se on negatiivisuutta tai pessimistisyyttä elämää kohtaan. Siis se, että pilvinen päivä saa ajoittain koko elämän näyttämään harmaammalta. 
Hyvin riisuttuna ajatuksena se on oikeastaan äärimmäistä hetkessä elämistä. Vieläpä rohkeutta kohdata jokainen päivä sellaisena kuin se omassa todellisuudessa juuri sinä hetkenä näyttäytyy.”       
ajatuksia · liikunta · oma elämä · onnellisuus · opiskelu · pienet hetket

Tämän hetken TOP 3

ElinaKommentoi
Pänttäyshommat. Osin kai pakostakin. Olen aina pitänyt aika kovasti opiskelusta ja uusien asioiden oppimisesta, kunhan saan tehdä sen kaiken rauhassa: loikoilla sängyllä ja perehtyä asiaan ajan kanssa. Harmi, ettei yksi kurssi periodissa -tahti ole vain mahdollista. Senpä vuoksi opiskelu aiheuttaakin toisinaan harmaita hiuksia ja vähän väsynyttä yleisfiilistä. Lienee aika normaalia? Kuitenkin tuntuu aivan absurdilta, että toinen vuosi yliopistolla on jo pian hujahtanut ohi – vastahan pänttäsin pääsykokeisiin ja nyyhkytin junassa epäonnistumista. Yleisesti ottaen olen pitänyt kaikesta siitä, mitä olen oppinut (ja yrittänyt oppia). Elintarviketieteet yhdistettynä liiketaloustieteen sivuaineeseen tarjoavat minulle sopivasti erilaisia haasteita: juttuja esimerkiksi tilinpäätöksestä, veden sorbtiosta, kromatografiasta, sn-2-lysofosfatidyylietanolamiinista, ravitsemussuosituksista, lineaarisesta regressiosta, terveysväitteiden hyväksymisestä  ja Clostridium Botulinum -bakteerista. On opiskelu yliopistolla tarjonnut kaiken tietopääoman lisäksi myös kullanarvoisia ihmissuhteita.
Talven jälkeinen olotila. Eniten keväässä odotan ehkä uusien Niken kenkieni korkkaamista. Tai nahkatakin käyttöönottamista. Kuplivaa tunnetta mahassa tai tivolin saapumista. Tai ehkä kuitenkin töiden alkamista ja valoisia, vapaita iltoja. Oman pihan kuntoon laittamista tai lyhythihaisella paidalla lenkkeilyä. Odotan minä myös järven ympäri pyöräilemistä ja pisamia. Onnellisia naamoja auringossa ja liian nopeasti sulavia jätskitötteröitä. Koko ajatus keväästä kutkuttaa niin, että pompin jo miltei paikallani. 
Mielekäs hikoilu. Olen viimeisen vuoden aikana hoksannut, että itselle mielekäs liikunta on sitä kaikkein tehokkainta. Luki naistenlehdessä mitä vain tai piippaili aktiivisuusranneke mille vain, kaikkein paras vaihtoehto urheilla on juuri se, mistä ihan oikeasti nauttii: muka-niin-tehokas ei välttämättä ole sinnepäinkään, kun sitä yrittää tehdä väkinäisesti ja siten pakostakin puoliteholla. Juoksin eilen viisitoista kilometriä auringonpaisteessa ja nautin joka askeleesta. Siitäkin huolimatta, että kahdeksannen kilometrin kohdalla liukastuin ja oikean jalan polvi turposi puolitoistakertaiseksi. Myös ratsastus on ollut ihan ykkösjuttu ja hevosten kanssa touhuaminen ylipäätään. Kotona olen treenannut vatsalihaksia ja herätellyt yläkroppaa, mutta en siltikään ole varsinaisesti kaivannut salille peilien eteen pumppaamaan. Ja se on ihan okei.

Lisäksi olen lähiaikoina himoinnut jatkuvasti croisantteja, ihastellut aivan liikaa villakoiranpentuja, rakastunut itsevarmaan oloon ja hullaantunut ranskanletin tekemisestä. Mistä kaikesta elämässä voikaan nauttia. Uskomatonta. 
Oikeastaan, aivan järjettömän järkeenkäypää.
aamu · ajatuksia · oma elämä · pienet hetket · Ruoka · ruokavinkki

Myöhäisrakastunut.

ElinaKommentoi

No nyt sitten hoksasin.

Kun mä haluan aamulla suun täyteen mahdollisimman kylmää. Ainoastaan kahvin ryystän semilämpimänä.

Kun mä arvostan aamuisin nopeutta, sellaista suhteellisen napakkaa menoa (kuten oikeastaan aina). Siitäkin huolimatta, että varaan joka aamuun aikaa ihan päättömästi.

Kun mä aika usein oletan, että asiat tapahtuu parilla surautuksella. Mä turhaudun nimittäin todella helposti tehottomuudesta.

Kun mä tykkään lusikoida aamuisin ja mieluiten valtavia määriä.  Mua miltei itkettää ajatus pikkukarhun puurokulhosta.

Kun mä tahdon kävellä suoraan sängystä vessan kautta aamiaiselle. Ärsyttää ajatuskin päivän aloittamisesta odottelulla.

Kun mä en sitten millään jaksa olla turhan tarkka. Etenkään aamuisin. Mä en todellakaan halua mittailla, mä haluan vain viskellä.

Niin että hoksasin, mikä tekee mun aamuista ihan täydellisiä.

Uusi blenderi ja smoothiet. Kylmää, tehokasta, nopeaa, riittoisaa eikä turhan tarkkaa.

Purkki rahkaa
Sopivasti mustikoita
Reilusti mansikoita
Pari lorausta kookosjuomaa
Kaurahiutaleita

Miksi sitä joskus tajuaa rakastua vasta monen vuoden jälkeen?

ajatuksia · minun päiväni · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket

Onnellisuuslistaus.

ElinaKommentoi
”Mä olen aiemminkin sen todennut: olen todella huono listaamaan mitään ylös. Jopa kalenterin käyttäminen tuottaa suuria vaikeuksia. Ja vaikka mä usein hankinkin vihkoja eri listaustarkoituksiin, niiden täyttäminen jää melkein aina. Hassua, sillä mä kuitenkin rakastan allekkaisia asioita ja järjestystä. Kai mä sitten teen kaiken työn päälläni: koetan pitää listat järjestyksessä ajatuksissani. Joku tuhat kertaa työläämpää!
Erityisen ihanaa mun mielestä on ottaa ylös asioita tai hetkiä, joiden olen kokenut kasvattavan onnellisuuttani arkisessa elämässäni. Toteuttaa onnellisuuslistausta. Se on antoisaa, mutta myös palkitsevaa – arkeakin voi oppia elämään eri tavoin. Useinhan juuri asioiden allekkain laittaminen ihan yllättää. Kuinka pitkä lista onkaan! Ei ihan onnetonta elämää.”
Perjantai
♥ Suhteellisen napakan viikon jälkeen oli ihana herätä tietäen, ettei ole kiire lähteä yhtään mihinkään. Opiskelu alkoi taas kuluneella viikolla laboratoriokurssin merkeissä ja vaikka se onkin ainakin tähän mennessä ollut mielenkiintoista (olen määrittänyt muun muassa maksamakkaran suolapitoisuuden ja kanelin vesipitoisuuden), niin siltikin koen labratyöskentelyn aina aika stressaavaksi. Liikaa häsellystä ja tietämättömyyttä.
♥ Olin edelleen aivan hurmiossa ystäväni ihanista uutisista. 
♥ Vaikka perjantai-iltapäivä jännittikin ihan superpaljon, odotin ajankohtaa kuitenkin kovasti. Työhaastattelut ovat minulle toki jo tuttu juttu, mutta siltikin hampaat kalisevat aina yhteen juuri ennen hetkeä. Onneksi kaikki meni hyvin enkä jäätynyt kuin yhden kerran. Voin olla tyytyväinen itseeni.
♥ En turhan usein löhöä sohvalla televisiota katsellen. Nyt sen kuitenkin maltoin tehdä ja oli oikeastaan ihan mukavaa levätä hetki keskellä päivää.
♥ Viime viikon kipakoiden pakkasten jälkeen oli kivaa päästä taas hevosen selkään. Ratsastin pilkkuja täynnä olevalla kaverilla, jolta ei useinkaan vauhtia puutu. Harrastuksen suhteen yritän mennä ihan löysin ohjin: olen jälleen huomannut, kuinka haastavaa on yrittää olla tuttuun tapaan suorittamatta. 

Lauantai
♥ Erityisen onnellinen olin onnistuneesta aamulenkistä. Jalkani ei kipuillut yhtään ja kesti hyvin vähän pidemmänkin matkan. Aloin haaveilla taas puolimaratonista, vaikka en olekaan täysin varma, onko se vieläkin liian suuri rasitus jalalleni. 
♥ Ei varmasti ole parempaa tunnetta kuin ulkoilla ensin kirpsakassa pakkasessa ja sen jälkeen täyttää tyhjä vatsa pizzalla. En ole koskaan aiemmin tilannut kotiovelle pizzaa ja tuntui aika hulppealta vain odottaa lätyn saapumista. Kotipizzan Rautanauta – aikas herkku.
♥ Jälkkärikahvi ja pala suklaata. Täydellisin pari ikinä.
♥ Tein sitä, mitä olen lähiaikoina tehnyt paljon. Nauroin. Vatsan hyvinvoinnille paras toimenpide on ehdottomasti nauraminen, hyväntuulisuus ja edes jonkinasteinen huolettomuus.
♥ Puoli kahden aikoihin lähdin tallille. Aina lauantaisin pääsen hyppäämään esteitä – ja joka kerta oloni on jälleen kuin pikkutytöllä. Vaikka taidot ovatkin edelleen ruosteessa, esteiden ylittäminen tuntuu siltikin aina äärimmäisen kotoisalta puuhalta.
♥ Koska sain äidiltä päivällä vinkkiviestin ”laita petivaatteet ulos pakkaseen viideksi tunniksi”, illalla oli mukavaa hautautua tuuletetun peiton alle katsomaan elokuvaa.

Mitä sinä listaisit?

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Erikokoinen onni.

Elina2 kommenttia
Milloin ihminen on onnellisimmillaan?
Ah, oma hääpäiväni oli elämän onnellisin tapaus, eräs nainen huokaisi kerran. Kuulin sen vahingossa sivukorvalla. Sitten on ollut myös onnellista höpötystä oman lapsen syntymästä ja hartaasti tavoitellun opiskelupaikan saamisesta. Joku on joskus todennut, että toivoo elämän onnellisimman päivän olevan vasta tulevaisuudessa. Tokaisu sai mietteliääksi. Kai henkilökohtainen kokemus on ainoa oikea mittari onnelle. Voiko ihminen koskaan olla niin täynnä onnea, ettei kykene ottamaan vastaan enää yhtään enempää? Minä en ole koskaan tuntenut olevani liian onnellinen, mutta ei se tarkoita, etteikö kukaan voisi.
Erityisen onnelliseksi ihminen tuntee itsensä silloin, kun kokee tehneensä työtä onnensa eteen. Niin, minä ainakin. Mutta enpä tiedä, onko silloin välttämättä kyse kaikkein onnellisimmasta. Suuri uurastus ja palkinto siitä kai vain hitusen hämäävät: ei makkarakeitto ole lähelläkään lempiruokaani, vaikka se äärimmäisessä nälässä maistuukin taivaalliselta. 
Kävin eilen vaateostoksilla ja olin onnellinen kotiin päästyäni. Vitsit, alefarkut. Että tuntui hyvältä. Minulla on tapana kuoria ajatuksissani asioita, jotta löytäisin elämän oleellisimmat jutut. Ei se tarkoita, että en hyväksyisi epäolennaisuuksia elämääni – ne kun ovat useimmiten melkeinpä niitä herkullisimpia. Välillä on vain hyvä tsekata, että on omassa elämässä ihan kartalla. 
Mietin, olisinko onnellinen ilman ostoksia. Kyllä. En hirveän kauaa vastausta miettinyt. Samaan tapaan kyselen itseltäni välillä juttuja, jotta hahmottaisin kulkuani paremmin. Ilman uusi vaatteita olisin kylläkin onnellinen, mutta hitusen onnellisempi kuitenkin käytyäni kaupoilla. Toisaalta ilman perhettäni en olisi onnellinen, mutta perheeni ja uudet farkut yhdessä tekevät minut erityisen onnelliseksi. Vaikka pelkkä hyvinvoiva perhekin aivan hyvin riittäisi.
En tiedä, onko vähän tyhmää miettiä, milloin sitä voisikaan olla kaikkein onnellisimmillaan. Saatika kokea huonoa omaatuntoa iloa ja onnellisuutta tuovista asioista, jotka ovat toisten mielestä lähempänä turhamaisuutta. Onni on niin monen asian summa: kuvittelen elämässäni olevan pikkuonnea ja iso-onnea. Vaikka iso-onni on suurimmalta osin vastuussa äärimmäisestä onnestani, on pikkuonnellakin siinä oma roolinsa. 
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei onni tule odottamalla. Se syntyy itsestään elämällä itselle sopivalla tavalla.  
Kävin tänään aamulla kipakan kirpsakassa pakkasessa juoksemassa ja sen jälkeen heitin löylyä oikein olan takaa. Lomapäiväni aamu oli yksi suuri siivu onnea. 
ajatuksia · haaveet · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · tavoitteet

Toteutuneiksi tarkoitetut haaveet.

ElinaKommentoi
Olipa kerran aika elämässäni, kun en uskaltanut edes haaveilla. Kai eniten sen vuoksi, että en – kovin selvästi ainakaan – nähnyt tulevaisuutta edessäni. Pilkahdus siitä silloin tällöin ei varsinaisesti sytyttänyt, sillä ajattelin hukanneeni aidon elämänpalon lopullisesti. Mielsin halun ja intohimon elämää kohtaan olevan kaksi eri asiaa: halusin aivan hirveän kovasti, mutta yrityksistä huolimatta en saanut liekkiä syttymään. Näin myöhemmin olen ymmärtänyt minulta puuttuneen ainoastaan rohkeutta heittäytyä ja antaa asioiden tapahtua myös itsestään ilman omaa kontrollia.  
Vuosi jos toinenkin vierähti ja vähitellen uskalsin varovaisesti antaa ajatuksissani tilaa haaveille. Aluksi testimielessä, siten ajattelin. Haaveeni käsittelivät kaikkea hyvin pientä ja arkista, kuten hauskassa tilanteessa vahingossa hymyilemistä. Vahingossa sen vuoksi, että olin täysin kadottanut taidon reagoida spontaanisti asioihin, mikä kuvasi hyvin senhetkistä elämääni. Ajan myötä haaveet kai kasvoivat. Hyvin maltillisesti ja ahnehtimatta. Saatoin haaveilla illalla onnellisena nukahtamisesta, mikä tietysti oli täysin absurdia. Illat kun olivat aivan yhtä onnettomia kuin päivätkin.
Mä joskus pienenä muistan haaveilleeni keinutuolista, jossa kiikkua.
Mutta haaveista kasvoi minulle kuin toinen maailma, johon saatoin omissa ajatuksissani vajota. Se oli yhtä realistinen kuin todellisuus, täynnä toivomuksia tavallisesta elämästä, mutta siltikin hyvin kaukana mistään oikeasta. En nimittäin vieläkään ajatellut haaveita muina kuin toteutumattomiksi tarkoitettuina viihdykkeinä. 
Kun ensimmäisen kerran hoksasin, että haaveet voivat myös oikeasti toteutua tässä todellisuudessa, aloin pelätä – pettymistä. Jopa ajattelin, että parempi olisi ollut, ettei moinen mahdollisuus olisi tullut lainkaan ilmi. En ollut pelkuri, ainoastaan säikky: en vielä ymmärtänyt elämän yhden jujuista olevan se, että kulkusuuntaa voi ohjailla tavoittelemalla rohkeasti asioita. 
Tänäpäivänä olen älyttömän onnellinen todetessani, että moni haaveeni on toteutunut. Osa ihan vahingossa ja osa taas kovan työn tuloksena. Harras toiveeni on aina ollut, että pääsisin kirjoittamaan – jotakin johonkin ja edes joskus. Mahdollisuus siihen ei ole kuitenkaan pelkästään riittänyt, sillä olen tarvinnut myös rutkasti lisää itseluottamusta. 
Nyt päästyäni kirjoittamaan muutamaan ihan pieneen projektiin tekstejä en voi muuta kuin todeta, että haaveilemaan opettelu on kaiken sen tehdyn työn väärti. Suosittelen.
aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · pienet hetket

Jooko herää.

ElinaYksi kommentti
Elämässäni on eräs osa-alue, jonka jakaminen toisen – välillä epäilen, että kenenkään – kanssa on varsin hankalaa. Eikä syy ole siinä, ettenkö haluaisi. Kuulkaas kaikki aamuntorkut, päinvastoin. Silloin tällöin ja sopivissa määrin kyllä olisin valmis: jos jaettu ilo on kaksinkertainen, niin tämä taianomaisuus jaettuna olisi varmasti tuhatkertainen. Luokseni ei vain – vielä – ole sattunut yökylään ystävää, jonka kanssa (toisten mielestä) moinen hulluus onnistuisi. 
Nimittäin aikaiset aamut ja niiden höyryävät kahvikupit. 
Itse asiassa kaikki alkoi jo pienenä tyttönä. Oli oikeasti harvassa sellaiset lauantaiaamut, kun sain suostuteltua äidin ylös sängystä aikaisille juustotoasteille. Ja silloin kun onnistuin, ei aamun hetki yhtäkkiä tuntunutkaan siltä kuin kuuluisi. Siis siltä, että sinä aikaisena ajankohtana koko maailma tuntuu avautuvan ja esittelevän toinen toistaan upeampia mahdollisuuksia. Siltä, että toivo, ilo ja onni suorastaan loistavat kylläkin vielä vähän rähmäisistä silmistä. Siltä, että omaa elämää kannattelee hellästi sormenpäillä – oma elämä tuntuu olevan konkreettisesti omissa käsissä. Jaksoin silti aina yrittää, sillä halusin kai niin palavasti jakaa tuon aamujen uskomattoman tunteen jonkun kanssa.
Voi kyhjötys. Kova penkki ja kyttyrä selkä. Silmät kuta kuinkin kiinni. Vain ajatus käden liikauttamisesta aamupalaa kohti. Seitsemänkymmentäviisiprosenttisesti vielä unten mailla. Vaivoin kangettu hymy. Lyhyt ynähdys. Joskus ihan murahdus. Pikku kiukku. Voi eivätkö nämä aamut olekin suorastaan taianomaisia -kysymys vain ärsyttäisi.
Sellaista se oli, on aina ollut ja on aika lailla nykyäänkin. Sellaista se vähän oli eilenkin, kun ennalta sovitusti valmistin itselleni ja Santulle bravuuriani aamiaiseksi – joskus seitsemän jälkeen. On karvas ja jo aikoja sitten nielty pettymys, että lähipiirini koostuu edelleen lähes pelkästään aamuntorkuista, joille uni kello yhdeksään asti on kuin pala taivasta. Aikaisten aamujen ainutlaatuisuutta on hyvin hankala esitellä, jos niissä piilevää mahdollisuutta ei toinen ensin itse käsitä.
Joten olen tyytynyt fiilistelemään näitäkin syksyisiä aamuja kaksin kahvikupin kanssa. 

Huomenna herään Lontoossa. Mietin jo nyt kovasti, mahtaako englantilainen aamu tuntua jollain tapaa erilaiselta.