ajatuksia · oma elämä

Like mother, like daughter.

Niin kauan kuin muistan olen ajatellut, että elämässä arvokasta on haalimisen sijaan vaalittava: ei määrä, vaan arvo ja sen arvokkaan hoivaaminen. Olen jollain tapaa – ja jostain syystä – tottunut ajattelemaan, että kaikki arvokas on erityisen katoavaista. Siitä on pidettävä huolta eikä sitä ole ajateltava itsestäänselvyytenä. Elämässä arvokas – materia, tunne, ihminenkin – on yleensä ansaittava teoilla ja toiminnalla, siten olen asian mieltänyt. Oikeastaan aika usein käytännössä huomannutkin. Kaiken tämän vuoksi arvokas on tarkoittanut minulle aina samalla myös pelkoa menettämisestä.
Yksi elämäni arvokkaista asioista on aina ollut minua varten joka tilanteessa ja hetkessä. Olen ottanut yhteyttä keskellä yötä ja aivan liian aikaisin aamulla, kesken juhlahumun yksin vessassa istuessani ja sovituskopissa uutta vaatetta mallaillessani. Elämäni arvokas asia on nähnyt minut aina. Silloinkin, kun olen ollut surullisen taitavasti naamioituneena tummiin kaapuihin. Elämäni arvokas ei ole vaatinut koskaan todistelua tai vakuuttelua. En ole milloinkaan joutunut esittämään tositteita siitä, että kelpaan. Kelpoisuuttani elämäni arvokkaalle mietin ensimmäisen kerran oikeastaan vasta nyt, vaikka siihen ei vielä tänäpäivänäkään ole syytä.
Arvokas jo itsessään, mutta ainakin minun toimestani myös arvostettu. Elämän arvokas ihminen on yleisesti ottaen kai sellainen, jollaiseksi itse voisi kuvitella tulevansa. Vähän kuin esikuva, mutta ei kuitenkaan varsinainen tavoite. Toivon, että alan muistuttamaan yhä enemmän elämäni arvokasta – muullakin tavoin kuin (kuulemma) käsivarsiltani ja suupieliltäni. Esimerkiksi siten, että herkkyyden lisäksi kasvaisin yhtä vahvaksi ja rakastavaksi.
Pyyteettömintä ja vilpittömintä elämässäni on kaikki se minun ja elämäni arvokkaan välillä. 
Elämäni arvokasta en ole koskaan joutunut ansaitsemaan tai erityisen huolissani vaalimaan. Luulen sen meidän välisen olevan yksi niistä harvoista asioista, jonka itsestäänselvänä pitäminen ainoastaan osoittaa, että on olemassa vain yksi mahdollinen vaihtoehto: yhdessä.
Happy birthday, mom. 
Meiltä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Itsenäisesti mielekkääksi.

Elämässä on tärkeää tehdä havaintoja. 
Minä esimerkiksi havaitsin eilen illanvietossa omasta keittiöstä tutun maapähkinävoipurkin pöydällä – heti tuli hyvin paljon kotoisampi fiilis.
Järjettömiä havaintoja ei olekaan. On vain ehkä hieman merkittävämpiä. 

Vuoden jälkeen tuntuu taas jollain tapaa mielekkäältä.

Joka aamu tuntuu edes vähän mielekkäältä lähteä yliopistolle.

Äärimmäisen mielekästä puuhaa sekä leipominen että syöminen.
Sellainen eilisistä havainnoistani toinen oli:
minä itse muovaan elämäni mielekkääksi. Tarkoittaen kai sitä, että minä itse etsin kussakin tilanteessa oman paikkani, mielenrauhan ja opettelen suhtautumaan asioihin myös itseäni kunnioittavalla tavalla. Sillä kuka jaksaa elää jatkuvassa sisäisessä sodassa? Toisille ehkä syntymästä asti tuttu juttu, mutta minulle jollain tapaa opeteltava asia on se, että minä itse päätän nauttia. Tunne – harvoin kai tilannekaan – tipahtaa taivaalta: luon itse sen hetken, kun otan oikein hyvän asennon pöydän ääressä, nostan jalan koukkuun penkille, nojaan polveen leualla, kuljetan haarukallisen mustikkapiirakkaa suuhuni, napsautan hulvattoman Youtube-videon pyörimään ja – no – vain viihdyn tuon kombinaation seurauksena. Olen itse vastuunkantaja ja prosessin toimija. Tarvitsen moiseen lupaa vain hyvin, hyvin harvoin – ja silloinkin ainoastaan itseltäni.
Minun on oltava itsenäinen muulloinkin kuin arjen velvollisuuksia hoitaessani. 
Ajatus vaati mutustelua.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Herkkä.

Kevät tekee sen aina. Saa minut aina hetkittäin ympärivuorokautiseen hurmioon.
”Että enkö ole aidosti ja oikeasti onnellinen, kun en aina pysty ilman apuja hymyilemään. Eivätkö henkiset voimavarani ole tarpeeksi vahvat tai itsenäiset. Ovatko omat, sisäiset onnellisuuden varastoni kuitenkin liian vajaita. Voiko tosiaan olla niin, ettei minulla ole kapasiteettia olla ihan vain omillani onnellinen. Sellaista kaikkea ehdin jo epäillä.
Kun aurinko saa minut kertakaikkisesti huumaan, mutta pilvet melkein kuin masentumaan.
Hetki kesti tajuta, kuinka vaikutusaltis olen. Sillä tarkoitetaan tässä kai vain herkkää. Ihmiset ympärilläni vaikuttavat minuun vahvasti, mutta sen lisäksi myös kaikki muu: se, millaiselta huoneen seinät tänään tuntuvat; se, kuinka puut ulkona tänään huojuvat; se, kuinka kuuluvasti linnut tänäaamuna ikkunan takana lirkuttavat.
Eikä se ole heikkoutta, epäaitoutta tai mitään muutakaan pahaa, että kokonaisvaltainen olo rakentuu niin vahvasti ulkoisten seikkojen vaikutuksesta. Kaikkein vähiten se on negatiivisuutta tai pessimistisyyttä elämää kohtaan. Siis se, että pilvinen päivä saa ajoittain koko elämän näyttämään harmaammalta. 
Hyvin riisuttuna ajatuksena se on oikeastaan äärimmäistä hetkessä elämistä. Vieläpä rohkeutta kohdata jokainen päivä sellaisena kuin se omassa todellisuudessa juuri sinä hetkenä näyttäytyy.”       
ajatuksia · höllää · huumori · oma elämä

Voi turhuusjuttu.

Minä kyllä. Sinäkinkö?
No siis. Vaikkapa mitä 
Että joudun seuraavan tunnin sisällä soittamaan.
En nimittäin ole puheluihmisiä.
Että kurssisalin eteen on väkisinkin käveltävä.
Vaikka kaikki tuijottavatkin tenttipapereitaan.
Että imurin pölypussissa on edelleen tunnistamattomia papanoita.
Tekemättömät asiat ovat pahimpia.
Että en aivan tarkalleen muista, paljonko pankkitilillä lojuu.
Kaupassakäynti ja yöt ovat silloin pienesti tuskaa.
Että joku sanoi joskus jotakin ohimennen tarkoittamatta sitä kuitenkaan.
Minä kuulin, tulkitsin ja muistan edelleen. Luulen tajunneeni, oikeasti en.
Että suunnitellun aamulenkin sijaan hölkkään vasta illalla.
Jos olenkin liian väsynyt, liian kiireinen, liian täysimahainen. Jollain tapaa liian estynyt.
Että istun autossa päälläni paita, joka on sitä perhanan rypistyvää kangasta.
Ikiaikainen suosikkini.
Olisihan noita.
Se on sellainen pikkuruinen, inha tunne. Vähän kuin pikkunälkä, mutta asteen vielä ärsyttävämpi. On hankala istua paikoilla ilman sydämentykytyksiä ja hitusen kiristävää pinnaa. Sitä luulee loman auttavan, hermojen lepäävän ja rauhan laskeutuvan. Mutta silloinkin vähän väliä itsensä kyllä yllättää – voi pöhkö – tekemästä sitä.

Ehkä se on vain minun turhuusjuttuni. Piilostressaaminen meinaa.
ajatuksia · oma elämä · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä · ystävät

Uudet ystävät eli nopsat pikasämpylät.

Näin jälkeenpäin ajateltuna ystävystyminen ei ole ollut minulle koskaan äärimmäisen hankalaa, vaikka se onkin tuntunut aina melko haastavalta. 
Onko siinä mitään järkeä? Olen ujo, minulla on siltikin ystäviä. Olen kai aina ajatellut koko prosessin omassa päässäni monimutkaisemmaksi kuin se oikeasti onkaan. Eihän ystävyyttä varsinaisesti tehdä tai suunnitella eikä itseään voi oikeastaan muokata ystävyyteen sopivaksi. Ei ihminen voi olla vääränlainen ystäväksi. Aito ystävyys kai syntyy jo olemassa olevista komponenteista – usein vieläpä aika huomaamatta. Tai sitten ystävyyttä ei vain yksinkertaisesti koskaan synny. Todellista sellaista ainakaan. Ystävyys on jotakin kahden ihmisen välillä tai useamman ihmisen kesken, ei varsinaisesti yhdessä ihmisessä itsessään. Vaikka ystävyys joskus hiipuisi, satuttaisi tai katkeaisi, se jättää kuitenkin aina molemmilta puolilta tarkasteltuna yhtä suuren aukon. Uskoisin.
Sellainen huomaamatta kehittynyt ystävyys omalla tavallaan aina yllättää, mutta samaa aikaa tuntuu kaikkein luonnollisimmalta. Välillä olen joutunut miettimään, kuinka jokin ystävyys oikein toimii, kun se ei olekaan lainkaan käyttäytynyt kuin aiemmat: kuin opettelisi täysin uuden kielen.
Olen ystävystynyt jäätelökioskin nurkalla, kassan takana ja ihan sattumalta. Sitten olen ystävystynyt myös loputtoman pitkiltä tuntuvilla luennoilla ja blogin kommenttiboksissa. Muutaman kerran olen tutustunut hihasta nykäisyn seurauksena. Välillä aika yllättävätkin tilanteet ovat johtaneet ystävyyteen.
Viime sunnuntaina valmistimme ystäväni kanssa brunssin, jonka jälkeen elämä (ja maha) tuntui taas asteen verran täydemmältä.  
Uudet ystävät eli nopsat pikasämpylät
4 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
1 rkl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1,5 rkl hunajaa
2,5-3 dl vettä
Sekoita ainekset ja paista noin 15 minuuttia 200 asteessa.
ajatuksia · liikunta · oma elämä · onnellisuus · opiskelu · pienet hetket

Tämän hetken TOP 3

Pänttäyshommat. Osin kai pakostakin. Olen aina pitänyt aika kovasti opiskelusta ja uusien asioiden oppimisesta, kunhan saan tehdä sen kaiken rauhassa: loikoilla sängyllä ja perehtyä asiaan ajan kanssa. Harmi, ettei yksi kurssi periodissa -tahti ole vain mahdollista. Senpä vuoksi opiskelu aiheuttaakin toisinaan harmaita hiuksia ja vähän väsynyttä yleisfiilistä. Lienee aika normaalia? Kuitenkin tuntuu aivan absurdilta, että toinen vuosi yliopistolla on jo pian hujahtanut ohi – vastahan pänttäsin pääsykokeisiin ja nyyhkytin junassa epäonnistumista. Yleisesti ottaen olen pitänyt kaikesta siitä, mitä olen oppinut (ja yrittänyt oppia). Elintarviketieteet yhdistettynä liiketaloustieteen sivuaineeseen tarjoavat minulle sopivasti erilaisia haasteita: juttuja esimerkiksi tilinpäätöksestä, veden sorbtiosta, kromatografiasta, sn-2-lysofosfatidyylietanolamiinista, ravitsemussuosituksista, lineaarisesta regressiosta, terveysväitteiden hyväksymisestä  ja Clostridium Botulinum -bakteerista. On opiskelu yliopistolla tarjonnut kaiken tietopääoman lisäksi myös kullanarvoisia ihmissuhteita.
Talven jälkeinen olotila. Eniten keväässä odotan ehkä uusien Niken kenkieni korkkaamista. Tai nahkatakin käyttöönottamista. Kuplivaa tunnetta mahassa tai tivolin saapumista. Tai ehkä kuitenkin töiden alkamista ja valoisia, vapaita iltoja. Oman pihan kuntoon laittamista tai lyhythihaisella paidalla lenkkeilyä. Odotan minä myös järven ympäri pyöräilemistä ja pisamia. Onnellisia naamoja auringossa ja liian nopeasti sulavia jätskitötteröitä. Koko ajatus keväästä kutkuttaa niin, että pompin jo miltei paikallani. 
Mielekäs hikoilu. Olen viimeisen vuoden aikana hoksannut, että itselle mielekäs liikunta on sitä kaikkein tehokkainta. Luki naistenlehdessä mitä vain tai piippaili aktiivisuusranneke mille vain, kaikkein paras vaihtoehto urheilla on juuri se, mistä ihan oikeasti nauttii: muka-niin-tehokas ei välttämättä ole sinnepäinkään, kun sitä yrittää tehdä väkinäisesti ja siten pakostakin puoliteholla. Juoksin eilen viisitoista kilometriä auringonpaisteessa ja nautin joka askeleesta. Siitäkin huolimatta, että kahdeksannen kilometrin kohdalla liukastuin ja oikean jalan polvi turposi puolitoistakertaiseksi. Myös ratsastus on ollut ihan ykkösjuttu ja hevosten kanssa touhuaminen ylipäätään. Kotona olen treenannut vatsalihaksia ja herätellyt yläkroppaa, mutta en siltikään ole varsinaisesti kaivannut salille peilien eteen pumppaamaan. Ja se on ihan okei.

Lisäksi olen lähiaikoina himoinnut jatkuvasti croisantteja, ihastellut aivan liikaa villakoiranpentuja, rakastunut itsevarmaan oloon ja hullaantunut ranskanletin tekemisestä. Mistä kaikesta elämässä voikaan nauttia. Uskomatonta. 
Oikeastaan, aivan järjettömän järkeenkäypää.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Elämän keksipohja.

Ei voisi tuntua viikonloppu tarpeellisemmalta.
Kun minä stressaan, en nuku. Kun en nuku, väsyn. Ja kun väsyn, tulen ensimmäisenä surulliseksi. Surullisena ajatukseni muuttuvat äärimmäisen syvällisiksi. Syvällisten ajatusten pyöriessä mielessäni vaikutan poissaolevalta. Sitä kai olen ollutkin. Valtavan vahvasti omissa maailmoissani koko viikon.
Tänään näin vaisun ihmisen. Puolitutun ja ainoastaan hetken aikaa. Siltikin olisi tehnyt mieli käydä paijaamassa vaaleaa päätä. Ja kun sitä en tietenkään tehnyt, vaivuin yhä vain syvemmälle surullisen sävyisiin ajatuksiini. Väsymys saa minut myös erityisen empaattiseksi ja empatia taas kirvoittaa usein kyyneleet. Seuraavaksi jo itkenkin elämässä tehtyjä valintoja ja ajanjuoksua. Vaikka en oikeastaan edes tiedä, että miksi. Lopulta päädyn aina yhteen ja samaan tulokseen: elämä heittäköön eteen sen, mitä on tarkoitettu – ihan parilla ehdolla vain.
Tosin muuttuessani surullisen kautta syvälliseksi ihmiseksi en suinkaan vello harmahtavassa aallokossa. Ennemminkin lillun omissa tunteissani, mikä on perin terapeuttista. Fiilistelen niitä kaikkia tunteita, jotka juuri sellaisessa mielentilassa koen aina tavallista voimakkaampina. Ja usein tämä kaikki johtaakin jonkinlaisiin oivalluksiin. 
Tällä viikolla oivalsin, että yksikin oivallus voi riittää. Yksi oivallus on tarpeeksi, jos tuo oivallus on aivan oikea oivallus. Ei tarvita tutkimusta, testikappaleita tai vuosien työtä, jotta jotain suurta voi tapahtua. Ymmärsin kai vaihtoehtoisen merkityksen sanonnalle ”yksi hetki voi muuttaa kaiken”. Hetken on vain sisällettävä pikkuruinen, vastasyntynyt oivallus.
Juuri se kai elämässä jaksaa kiehtoa. Oivallus on kuin puolituttu ihminen, joka tyynesti vain astelee luokse ja ottaa omaan elämäänsä. Ainakin luulen sen tuntuvan vähän siltä: jännältä, uudelta, etäisesti tutulta, hivenen pöyristyttävältä, mutta silti kutkuttavalta.
Tuo ainokainen oivallus voi saada mahtavan muutoksen aikaan elämässä. Se voi olla tarvittava rohkeus tai ratkaiseva tuuppaus, lampun syttyminen pään päällä tai vain ajatuksen niksahtaminen toisinpäin. Aika usein oikein päin.
Tämän kaiken oivalsin sinä hetkenä, kun kuljetin suuhuni lusikallisen juustokakun viimeisen palan keksipohjaa. 
Mä en vain sillä hetkellä tarvinnut yhtään mitään muuta.

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Sunnuntain suuret mietteet.

Santun esittäessä kysymyksen minä joskus hassuttelen. Teen samaa myös katsoessamme yhdessä Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa: vastaan erittäin asiantuntevasti, varmasti ja täsmällisesti, vaikka oikeasti minulla ei ole hajuakaan koko asiasta. 
Toisinaan valitsen oikean neljästä vaihtoehdosta. Aika ajoin saan höpläytettyä toista aivan täysin. Omasta mielestäni useammin kuin harvoin.
Se on leikkiä. Mutta entä oikeassa elämässä? 
Olen ihminen, jonka on äärimmäisen hankala tehdä mitään, jos en ole ensin varmistunut asioista täysin. Rakennan kaiken varmistelun päälle: ilman varmuutta asialta puuttuu ikään kuin pohja. Varmistelu kai tarkoittaa itselleni hallinnan vaadetta. Hallinta on ensisijaisesti faktatietojen hallintaa. Sen vuoksi eläminen tuntuukin välillä vähän raskaalta – elämä kun oikeastaan on ainaista epävarmuutta. Olen koutsannut itseäni sietämään epävarmuutta, mutta perusluonteeni puskee siltikin esiin erityisesti silloin, kun tilanne vaatisi vain intuitioon luottamista. Olen esimerkiksi todella huono puhumaan ääneen vieraita kieliä, sillä haluaisin suunnitella lauseet kunnolla etukäteen varmistuakseni niiden oikeasta muodosta. Mielestäni on vastenmielistä aloittaa selittämään yhtään mitään lihaksen metaboliasta, jollen ole ensin kerrannut mielessäni sen hienorakennetta ja kaivanut muististani yksityiskohtaisia faktoja.
”Jep. Kerroin äidille kolesterolista piirtämällä sen rakennekaavan.”
Mihin elämässä olisi mahdollista päästä luottaen vain omaan minään ja intuition tuomaan varmuuteen? Jos ottaisikin välillä kaiken lähtökohdaksi oman itsevarmuuden faktatiedon ja jatkuvan varmistelun sijaan?
Minulla ei ole varmaa vastausta siihen, mihin suuntaan sellainen voisi johtaa: huonoon vai hyvään vai yhtään mihinkään. Intuitioni kuitenkin kertoo, että elämä saattaisi olla silloin hitusen keveämpää. Ja lisäksi veikkaan, etteivät kaikki suuret hahmotkaan välttämättä aina täysin tiedä, mistä kulloinkin – äärimmäisen vakuuttavasti – oikein puhuvat.
aitous · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Pieni yksinäisyys.

Olen onnekas, sillä elämässäni on monenlaisia ihmisiä. Erilaisia ihmissuhteita: läheisiä, tiukkoja, ainutlaatuisia, lämpimiä, sopivan löyhiä, tuttavallisia ja myös vähemmän läheisiä. Kaikista olen kiitollinen ja kaikki ovat tärkeitä. 
Siltikin kaikkien näiden elämäni ihmisten keskellä tunnen oloni välillä yksinäiseksi. Tunne tuntuu toisaalta turhalta ja aivan väärältä, sellaiselta, että ihan kiukuttaa sen tunnistaminen. Ja toisaalta taas kuitenkin yhtä kaikki tunnen sitä. Yksinäisyyttä.
Kyllä minua elämäni ihmisten keskellä kuunnellaan. Minulta kysytään ja minun annetaan puhua. Minua pyydetään puhumaan. Minun ajatuksiani arvostetaan. Harvoin – jos koskaan – minun käsketään olla hiljaa. Ehkä ihan joskus vain vähän hiljempaa. Minusta ollaan kiinnostuneita, minusta huolehditaan. Uskon, että minua ajatellaan ja viivyn jonkun mielessä välillä pidempään.
Juuri kaiken tämän vuoksi tuntuu aivan nurinkuriselta potea yksinäisyyttä. Yksinäisyyden tunne ei ole pinnalla, eikä useinkaan mukana arjessa. Se on jossakin syvemmällä, vähän kuin häpeillen piilossa. En ajattele sitä koskaan – ainoastaan satunnaisesti tunnen sen kalvavan. Yksinäisyys ei kaiverra koloa sisälläni, eikä se kasva kokoaan. Se vain on ja välillä vähän vinkaisee.
En usko sen olevan hullumpi taito, että osaa innostua itsekseen.
Kaipaan kai minulle tärkeiden asioiden jakamista. Kiinnostuminen, kuunteleminen ja vastakysymysten esittäminen eroavat oleellisesti siitä: asioiden jakaminen vaatii myös toiselta osapuolelta keskittymistä, syventymistä ja omistautumista. Aikaa ja alas istumista. Lisäksi ennen kaikkea halua kiinnostua, sillä omakohtaista kokemusta asiasta se ei välttämättä vaadi. 
Kaipaan sitä, että saisin jakaa innostukseni kuormittamatta sillä toista.
Yksi parhaimmalta tuntuvista asioista on se, kun saan kertoa esimerkiksi opiskelujutuistani tai vastata niitä koskeviin kysymyksiin. Harmillisen usein huomaan kuitenkin vastaavani vain kysymykseen, en toisen kiinnostukseen. Ja vaikka välillä onkin ihana nauttia omasta pienestä innostuksesta vain yksinään omassa rauhassa, olisi siltikin välillä mahtavaa ammentaa omaa innostusta toisen omasta.
Mutta en oikeastaan tiedä, kuuluuko sellainen aikuisten elämään. Pienenä tyttönä hihitettiin yhdessä leikkimökissä, mutta aikuisena pöydän ääressä keskustellessa on harmillisen usein jollain tapaa hankalampi saavuttaa muuta kuin pintapuoliselta tuntuvaa – joskin varmasti vilpitöntä –  kiinnostumista.