ajatuksia · oma hyvinvointi · syvällistä · terveys

#älälaihduta16

Jag tror på inga speciela dieter. Jag tycker att följa tallriksmodellen är tillräckligt bra för nästan alla. Om du vill gå ner i vikt, måste du ändra dina livsvanor.
En sitten ajatellut luopua mielipiteestäni, vaikka en olekaan varma kieliopista ja olisi ehkä helpompi vain todeta yksinkertaisesti LCHF-dieten är bra. Kai sitä paniikissa sopertamista kannattaa yrittää; jospa ruotsin suullinen koe menisi läpi.
Suunnittelin sanovani myös jotakin sellaista kuin jag anser att äta är så komplicerad nuförtiden.
Olen aina ollut sitä mieltä, että elämässä ei pitäisi vain tyytyä mihinkään. Jos olo on huono, asialle toki täytyy tehdä jotakin. Ja aika usein vastuu tekemisestä on ihan vain itsellä. Se ei poista tarvetta tuelle tai ohjeistuksille, mutta omaa itseä ja elämää koskevia juttuja harvoin voi hoitaa siltikään vain lukemalla lippulappusista. Uskon, että se, miten rempallaan olevaa asiaa ensikerran lähestyy, määrittää aika paljon sen, kuinka korjaavissa toimenpiteissä tulee onnistumaan. Tämän kaiken vuoksi kai ajattelenkin, että kenenkään ei tulisi ottaa itseään niskasta kiinni ja hitto alkaa laihduttaa. Sen sijaan tulisi kohdella itseä niin kunnioittavasti, että vähän liian tukalan olon tullen korjaisi omia elämäntapojaan parempaan suuntaan. Oma hyvä olo on aika arvokas asia. Samoin kuin terve mieli – lisäksi vähintäänkin yhtä herkkä. Ei kai pakottamalla ja pahalla saa mitään elollista kuin väkisin alistumaan.
En tiedä, kuinka moni nykypäivänä tiedostaa, mihin kaikkeen laihduttaminen – paremminkin ehkä paine siitä – voi johtaa. Se saattaa koukuttaa. Se saattaa mustata elämää. Se saattaa hyvinkin rajoittaa olemista. Se saattaa alkaa kontrolloimaan ja sairastuttaa. Itse asiassa se voi tappaakin. Moni varmasti tokaisisi, että kuule niin moni muukin asia. Laihduttamisen ei tarvitse aina johtaa syömishäiriöihin, eikä sitä pidä niihin joka tilanteessa liittääkään, mutta kyllä se voi siltikin ihan vain tukahduttaa mattimeikäläisen tavallisia ajatuksia ja ennen kaikkea luonnollisia kehon viestejä. Ei ole nykypäivänä kovinkaan tavatonta, että syöminen muuttuu ajatuksissa äärimmäisen hankalaksi ja monimutkaiseksi asiaksi  – sellaiseksi, ettei sitä enää osata ilman ohjeita paperilla tai ahdistavia ajatuksia keittiössä. 
Sen vuoksi ajattelenkin, ettei laihduttamisen kimppuun tulisi koskaan suoranaisesti hyökätä, vaan paremminkin tsekata omia valintoja.
Aika usein tunnistan vähän vaikeampien syömisjuttujen kanssa kamppailevan jo kaukaa. Eikä tarvitse olla ruokapöydän ääressä, kaupungin kaduillakin kävely riittää. Ihan jokainen kerta mieleni tekisi käydä juttelemassa, mutta koskaan en ole uskaltanut heittää edes myötätuntoista katsetta. Ei #älälaihduta -tokaisu saa kuin lisää pahaa mieltä aikaan, ei sellaista voi mennä kenellekään sanomaan.   
Hiljaa mielessäni aina vain toivon toisen löytävän ajatuksen siitä, että kaikkien tehtyjen päätösten – olivat ne sitten millaisia vain – tulisi perustua itsensä kunnioittamiseen ja oman minän arvostamiseen. Että ihan kaikesta huolimatta itsensä voi hyväksyä juuri sellaisena kuin on.

6.5 vietetään taas kansainvälistä Älä laihduta -päivää.

aitous · ajatuksia · oma elämä · ystävät

Tuomiokirkon portailla.

Elämän yksi tarkoitus on ehkä tajuta, että (vapun aattona) voi tehdä ihan mitä itse haluaa. Eilisen parasta antia oli se, kun ystäväni totesi ”miksi potea ikäkriisiä, kun näin vanhempana ja itsevarmempana elämä on aika paljon enemmän mielekkäämpää”. Totta. Sitä osaa ja uskaltaa ainakin hiukan paremmin keskittyä elämän olennaisuuksiin eli siihen, mitä ihan oikeasti (vapultaan) haluaa. Me olemme olleet lukioikäisistä saakka ystäväporukka ja jokainen meistä on kulkenut omaa polkuaan aika pitkälle niistä ajoista. Tietyt piirteet yhdistävät siltikin meitä edelleen vahvasti. Elämän toinen tarkoitus ehkä onkin löytää rinnalle ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse pelätä sitä, mitä oikeasti on (vappunakaan).
Tuomiokirkon juurella valtavassa ihmismeressä me puhuimme syvällisiä, vaikka kaikki muut ympärillä tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän kovaäänisesti höppänässä. Hymyilytti sen kaiken ilon keskellä. Meillä oli alla puokkiin juotu Domino-drinkki ja hirveän hyviä ajatuksia siitä, miksi omaan itseensä ei voisi olla tyytyväinen – ja nimenomaan sellaisena kuin tuntuu luonnollisimmalta. Olin humaltunut lähinnä henkevistä pohdinnoistamme.

Tänä vappuna hoksasin, että itsevarmuutta on se, ettei koe illalla sängyssä huonoa omaatuntoa sellaisista valinnoista, jotka joku toinen olisi saattanut tehdä toisin. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Just onnistunut minä.


Mä en ole laiha. Mä en edes tiedä, millainen maailmalla on sopiva.
Mä pidän joskus parin viikon imurivapaita. Välillä mä en ehdi ja joskus taas mua ei vain huvita.
Mä saatan olla saamaton. Silloin mä oikeastaan yritän vain silitellä päätäni.
Mä käytän maitotuotteita. Välillä vehnäpatonkiakin.
Mä en kuvittele olevani tulevaisuudessa uraohjus. Se ei ole edes mun haaveeni.
Sellaiset meriitit. Siis sellaiset, joilla joku toinen saattaisi kokea itsensä epäonnistuneeksi yksilöksi.
Luennolla puhuttiin termisen historian tuntemisen tärkeydestä. Hiffasin sen täysin. Tarkoitan, että aivan perinpohjaisesti. Ymmärsin nimittäin, kuinka tärkeää on tuntea – ei vain tietää – oma historia. Se nimittäin selittää aika monia oman elämän ilmiöitä ja ehkä tärkeimpänä sen, miksi ainoastaan paijaan päätäni, kun en saa asioita tehdyksi. Tai sen, miksi on ihan okei syödä kaikkea muiden kieltolistoiltakin. Se antaa vastauksen siihenkin, miksi kunnianhimoinen haaveeni poikkeaa uraohjuksesta tai miksi minulle on täydellistä olla toisinaan tavoittelematta.  
Aivan kuin terminen historia prosessoinnissa, myös oma historia tarjoaa selityksiä. Ymmärrystä siitä, milloin onnistuminen on ihan hilkulla ja mihin kannattaa olla tyyväinen. 
Kai sitä useampikin vielä erehtyy ajattelemaan, että onnistuneelle ihmiselle on olemassa standardi. Sellainen yleinen tavoite, joka kai voisi olla peräisin esimerkiksi naistenlehdistä tai kaveripiirin kulttuurista. Että et ole mitään, jos et ole tätä ja tätä. 
Itselleni oli aikanaan hätkähdyttävää tajuta oman historian vaikuttavan niin vahvasti kokemukseen onnistumisesta. Osinhan se on älyttömän yksinkertaista. Se, mikä toiselle on pettymys, voi olla toiselle saavutus.  
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Leikkasin kaikenlaista pois.

Vielä tiistaina aamulla ääneen vatvoessani minulta kysyttiin, mikä siinä nyt on niin hirvittävän vatvomisen arvoista. Ymmärsin kyllä välittömästi piilomerkityksen sen kaiken jahkailun keskellä. Kysyjä selvästi halusi tuupata minut vain eteenpäin saatesanoilla senkus varaat, menet ja leikkautat. Yksinkertaista!
Lienee sanomattakin selvää, että yksinkertaista se oli vain toiselle meistä – sille kaksilahkeiselle.
Kampaajan penkissä leikataan samalla niin paljon muutakin pois kuin vain maahan tipahtelevia suortuvia. Parit itkut ja mehukeitosta tahmaiset latvat. Yhtäkkiä sitä muistaa, kuinka monessa tuulenvireessä pehkoa on riepoteltu ja millaisissa kaikissa reissuissa hiukset ovat matkanneet mukana. Hiukset kertovat aina jotakin ihmisen tilasta elämässä – etupäässä hyvinvoinnista. Jos hiuksien sanotaan olevan naisen kruunu, niin yhtä lailla ne ovat myös indikaattori hyvinvoinnille. Onnellisessa päässä kasvaa hienoja hiuksia. Niin se vain menee. Ja kukapa ei olisi ylpeä aikaansaannoksistaan – terveistä suortuvista.
Minulle hiukset ovat merkinneet paljon kaikenlaista muutakin. Kun päätin tiistaina antaa napsaista (vihdoinkin) kunnolla, koin lyhyemmän hiusmallin raikkauden lisäksi symboloivan rohkeutta tehdä päätöksiä ja kuunnella intuitiota. Leikkautin pois osan epävarmuudestani. Vaikuttaa hurjalta, mutta tuntuu todelta, todella ihanalta. Kuulostaisi ehkä hivenen pahalta sanoa, että napsaisin samalla pois myös pienen osan järkevyyttäni – siten taisin kuitenkin tehdä. Olen nimittäin nykyisin vahvasti sitä mieltä, että joka tilanteessa jatkuva järkeily tekee elämästä kohtuuttoman tylsää. Joten jo oli aikakin antaa mennä. Rakastan uusia hiuksiani.
Tämä oli kai sitten benji-hyppyni ja vapaapudotukseni, sellainen kerrankos sitä vain elää -juttuni. 
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · onnellisuus

Mun peilikuva.

Aiemmin viikolla ruotsin suullista esitelmää pitäessäni – siellä niin kurssilaisten edessä ja kesken sokerin monosakkarideista kertovan lauseen – mietin, miksi en edelleenkään kykene olemaan rauhallinen toisten silmien edessä. Että pelkään yhäkin, etten ole katseenkestävä. Siitä huolimatta, että omasta mielestäni kaiken muun kuin pinnallisen pitäisi merkitä jotakin ihmisessä. 
Jäädyin puolivälissä lyhyttä esitystäni pikkuisen pahasti.

Toisaalta. Ihmekös tuo kaikki. En minä ole hirveän montaa vuotta vielä katsellut itsekään itseäni hyväksyvästi. On vaatinut aika monta erilaista ajatusta ja paljon niiden pyörittelyä, että olen oppinut katsomaan peilikuvaa ihka omanani. Ja lisäksi siten, että tällainen olen minä. Välillä koen haastavaksi edelleen olla ajattelematta peilistä heijastuvia ääriviivoja tulevaisuuden ennen-jälkeen-kuvasarjan ennen-kuvana. On hankala toisinaan tajuta, että en ole jatkuvassa muutoksessa, minulla ei ole tarvetta yrittää muuttaa itsessäni yhtään mitään. 
Sillä minä en usko, että oman peilikuvan katsomista kannattaa harjoitella ulkoisia muutoksia tekemällä. Se on nimittäin jokin aivan muu kohta, jota tulisi itsessä rakastaa. Jossakin hivenen syvemmällä.
Aika jännä, että itsevarmuuden opettelustakin voi innostua.
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Liikkumisesta ja arvostamisesta.

Pakko se on taas todeta. Tarkoitan hokemaa. Siis se sellainen juttu, jonka on kyllä ennestään jo tuttu. Ei sitä ole vain muistanut ajatella, päivittäin pitää mielen päällä. 
Arvon tajuaa vasta, kun kohteen menettää. 
Arvostaminen on jotenkin monimutkaisempi juttu kuin ajattelisi. Sitä luulee arvostavansa, vaikka menettämisen hetkellä aika nopeasti tajuaakin, miten arvostetaan oikeasti. Ja siitä tulee aina ikään kuin syyllinen olo. Kuin olisi kiittämätön ajatuksiltaan. Mutta mistä arvostaminen oikeastaan edes syntyy? Ehkä sitä on kahta tasoa: sitä ihan tavallista arvostamista, että ei pidä hyviä, tavallisia asioita itsestäänselvyyksinä ja sitten syvempää arvostamista, joka itse asiassa syntyy vertailupohjaa vasten – vasta kun tietää, mitä menettäminen on.
Kun pystyin viikonloppuna juosta yhdeksäntoista kilometrin lenkin ja kokea sen uskomattomat jälkifiilikset, tuntui kiitolliselta. Veikkaisin, että vieläpä aika syvästi sellaiselta. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta kivuttomasta lenkistä aivan uudella tavalla rasitusvammani vuoksi. Ja mielestäni se, että osaa nauttia siitä, mitä pystyy tehdä tai saa elämäänsä, on yksi parhaimmista tavoista osoittaa kiitollisuutta ja arvostusta – ihan vaikka vain itselle. Haaveilen edelleen, tänäkin vuonna, toukokuun puolimaratonista, vaikka varonkin innostumasta liikaa. Kiitollisuus luo nautintoa ja nautinto taas innostumista, mutta liiallinen innostuminen ainoastaan kipeitä jalkoja. Mutta kuten sanottu, arvostaminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ole varma itsekään, lisääkö vai laskeeko arvostamisen tasoani se, että tiedän joutuvani luultavasti kesällä jättämään lenkkeilyn taas kokonaan pois ohjelmistosta. 
Kyllä minä arvostan myös sitä, että olen löytänyt monipuolisuutta liikkumiseeni. Vaikka se onkin tapahtunut osittain pakon sanelemana. Kun en ole asunut enää kuntosalilla tai pystynyt viettämään aikaa hirveän montaa kertaa viikossa lenkkipolulla, olen tehnyt sitten muuta: jumppaillut kotona, polkenut kuntopyörää ja hikoillut hevosten selässä. Lisäksi haluaisin kovasti taas seinäkiipeilemään ja kokeilemaan kunnon patikoimista. 
Asioiden arvon löytäminen on myös auttanut keskittymään oikeasti siihen, mitä teen. Kun pistäydyn kuntosalilla, en vain hoida treeniä pois alta, vaan kulutan vapaa-aikaani minulle oikeasti mielekkääseen juttuun. Toisin sanoen arvon löytäminen on yksi parhaista asioista, mitä suorittajaluonteelle voi tapahtua.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Keveää harsoa.

Vaatii aika hirveästi taitoa se, että osaa keskittyä omaan elämään. Oikeasti kai suurta tahdonlujuutta, että pystyy seuraamaan kaikenlaista vierestä ilman sen itseensä imemistä. Ajatukset siitä, että pitäisi olla juuri kuin toinen tai joissakin tapauksissa siitä, että ihan haluaisi olla täsmälleen kuin muut, ovat usein niin valtavan hallitsevia. Hurjia. Harvoin sitä tulee silloin enää kysyttyä itseltä, mikä minulle sopii juuri parhaiten tai millainen minä itsenäisenä itsenäni oikein olen. Vähän kuin tukahduttaisi pienen liekin.  
Itsensä kuuntelu ei ole vain taitolaji, vaan myös rohkeuskysymys. Lisäksi se vaatii toisinaan satuttavaakin rehellisyyttä omaa toimintaa ja ajatusmalleja kohtaan. Oikeastaan itsensä kuuntelu on osin myös taitoa herätä nykyisyydestä, siitä meneillään olevasta.
Sillä vaikka kuinka olisi kiinni jokaisessa sekunnissa ja eläisi tiukasti hetkessä, sitä ei välttämättä siltikään tee itselle oikealla tavalla.
Eikä ole helppoa havahtua omiin erheisiin.
”Joitakin aikoja sitten mun meno oli vielä kiikkerää. Mä luulin, että mun elämä on hyvää – tai niin se kyllä olikin. Sen lisäksi se oli kuitenkin myös sellaista, että mikään asia ei oikeasti tuntunut mun omalta. Ikään kuin mun koko elämä olisi ollut mulla vain jollain tapaa lainassa joltain toiselta. Koostettu periaatteessa hyvistä, mutta toisiinsa sopimattomista paloista. Tuntui rehellisesti sanottuna siltä, että mulle oli annettu hieno, matemaattinen kaava. Mä tunsin kaikki muuttujat siinä, mutta en osannut lainkaan soveltaa kaavaa laskuihin. Juuri sellaiselta mun elämä tuntui. Järjelliseltä, mutta ei yhtään syvemmältä.
Lauantaina mä juoksi 19 kilometriä. Sen jälkeen mä itkin kaksi tuntia. Sitten mä lähdin ystäväni tupaantuliaisiin. Halasin montaa rakasta ihmistä. Saavuin yöllä kotiin ja nukuin kuusi tuntia. Aikaisin aamulla mä lähdin tallille. Sijotuin estekisoissa neljänneksi. Siltikin tulin onnelliseksi pääasiassa siitä, että niin moni hymyili mulle. Söin makkaran. Sitten mä kävin vielä illalla tivolissa. 
Mun elämä, joka on kaukana kiikkerästä. Mä elän kiinni hetkissä, jotka lisäksi tuntuvat mulle aivan oikeilta. Mä todellakin osaa soveltaa ja tilkkutakin sijaan mun olkapäillä lepää keveää harsoa. Siten mä koen juuri nyt.”
ajatuksia · oma kanta · onnellisuus · pienet hetket · Ruoka

Minä tykkään.

Pidän aivan hirveän kovasti brunsseista. Kun olin pienityttö, meidän brunssit kulkivat lähinnä prinssinakki-lihapulla-linjalla. Nykyään ne ovat hieman smoothie- ja croisanttivoittoisempia.
Luennolla käytiin läpi veden adsorptiota. Yhtenä käppyröiden havainnollistajana oli näkkileipä, joka menettää rapsakkuutensa. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää sitä sen vuoksi, ettei muutos ole mielestäni huono juttu: rakastan hitusen – juuri sen verran, ettei se murusta – pehmentynyttä näkkäriä.
Kotimatkalla salilta mietimme Santun ja Joonaksen kanssa, mikä on kaikkein parhain tunne. Mielestäni aivan ihanaa on se, kun älyttömän janoisena saa vihdoin ison kulauksen vettä. Tai mehua. Ainakin sillä hetkellä tunne tuntui kaikkein parhaimmalta. Olin nimittäin hirveän janoinen. Itse en tosin pystynyt samaistumaan tunteeseen, kun herää yöllä ja tajuaa kellon soivan vasta kolmen tunnin päästä. Minä lähinnä ilahdun siitä, kun tajuan saavani herätä jo.
Odotan kesässä sitä, että saan sujauttaa jalkaan läpsykkäät. Rakastan flipfloppeja, sillä niistä alkaa aina todellinen kesä. Varpaani ovat tosin lenkkareiden ja lenkkien jäljiltä niin hurjassa kunnossa, että ensin niille on tehtävä jotakin.
Olen hulluna kaikkeen miniin. Minikokoiset Muumi-mukit ja Runebergintortut. Uikutan aina, kun näen jotain hurjan söpöä ja minikokoista.
Tykkään tykkäillä. Sen vuoksi Instagram on kai mielestäni niin kiva juttu. Kun harvoin kadulla tulee ketään pysäytettyä tai näytettyä tuntemattomille peukkua. Ja toisaalta myös tykkään, kun joku toinen tykkää omastani. Se on vähän kuin vuoropuhelua. Ihan hiljaa mielessäni ihmettelenkin, kun toinen ei enää yhtäkkiä tykkäilekään.
Mielestäni elämässä yksi mielenkiintoisimmista asioista on erilaiset ihmiset, persoonat ja ulkonäöt. Esimerkiksi salilla voisin vain seurailla muita treenaamisen sijaan, mutta samaa aikaa tunnen itseni hirveän epävarmaksi, kun joku sattuu vilkaisemaan minua.
Oivaltavuus on yksi niistä piirteistä, joita ihmisessä arvostan. Se nimittäin kertoo enemmän kuin vain itse oivalluksen.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Käyttämätön kapasiteetti.

Jos olisin silloin, olisin ehkä nyt.
Paljon on jossittelua kahden asian välissä.
Juuri niin paljon kuin käy mielessä
jos olisin rohkea, olisin jotakin ehkä.
Itsehän sen päättää.
Mäiskätä jossilla kaksi puolikasta yhteen,
yhdistää täysin mahdollinen naurettavan
epävarmaan:
jos olisin tajunnut, ymmärtäisin ehkä nyt.

Mä välillä mietin ehkä liiaksikin, miten paljon mahdollisuuksia, menetettyjä mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia on itseni ja jonkin asian välissä. Niistä monet alkavat sellaisella tapaa kuin jos olisin kehdannut tai jos nyt uskaltaisin tai jos vain olisin. Mä olen aina ollut vilkas ajatuksissani, toisin sanoen kai kekseliäs, joten jollain tapaa jos-sanan ymppääminen väleihin on mulle ihan luonnollista. Olisin varmasti jo konkurssissa, mokannut pahemman kerran ja tukehtunut omiin ideoihini, jos olisin päästänyt kaiken valloilleen. Siinä mielessä en ole lainkaan pahoillani jossittelusta.
Mutta sellainen mua kyllä vietävästi harmittaa, että tiedän itsestäni olevan johonkin, en vain päästä sitä mahdollisuutta irti jossittelun kahlitsevasta vaikutuksesta. 
Mä olin katsomassa lauantai-iltana fantastista musikaalia. Rakastan yli kaiken kaikenlaista näyttämötaidetta ja aina esitysten jälkeen mä mietin, kuinka uskomattomalta sen täytyy esiintyjistä tuntua, kun saa kanavoida kaiken sen taidon, opitun, luovuuden ja intohimon omaan roolihahmoon. Omistautua, elää ja hengittää hetken sinä, joka on syntynyt kenties hetken inspiraation tuloksena. Aina mä mietin myös sitä, kuinka musta tuntuu, että sisälläni on jotakin käyttämätöntä kapasiteettia – liittyen juurikin luovuuteen, itseni ilmaisuun, heittäytymiseen ja tulkintaan. Jos mä vain löytäisin sen. Jos mä vain osaisin kanavoida sen oikein. 
aamu · ajatuksia · ihana arki · oma kanta · pienet hetket · syvällistä

Mahdollinen näkökulma.

Kun aamulla tiedän, että minulla on pikkuinen hetki käytössä ennen lähtöä.
Todellakin käytän hetken hyväksi. Aivan joka solullani. Siis loikoilen sohvalla. Kaadan santsikupin kahvia. Mieluiten Niiskuneiti-mukiini. Hörpin sitä kuin rauhassa. Otan jokaisen minuutin. Eivät ne kyllä ole kiireisiä kaiken kiireen keskellä. Hirveän uhkarohkeaa. Sellaiselta se tuntuu, kun on läsnä. Erityisesti hetkenä, kun moni muu tapaa ryntäillä. Saatan lueskella jotakin mukavaa. Useimmiten kuitenkin vain ajattelen. En yhtään mitään enempää kuin mukavaa oloa. Voisin vaihtoehtoisesti olla tehokas, viimeistellä kaikenlaista. Mutta kun tiedän, että nuo minuutit ovat vain lainassa. Sillä pian jo menetän ne.
En tiedä, miksi siten ei voisi ajatella koko elämästä. 
Houkutteleva vaihtoehto, että ajattelisi niin läpi elämän ja muulloinkin kuin vain aamun viimeisten minuuttien ajan. Taidan aika usein pitää ainoana vaihtoehtona sitä, että elämässä on rakennettava ja rakennettava, luotava ja saatava aikaan. Että sellainen tekee elämästä mielekästä ja jollain mittarilla myös hyvää. Vaikka omalla tavallaan elämä on vain ohimenevä hetki ja kaikki sen hetken ajan oma on lainassa. Miksi siis tuhlata hetki jatkuvaan tavoitteluun, jos kaiken kuitenkin menettää? Vastausta voi miettiä muunkin kuin pessimistisyyden vinkkelistä. 
Silloin hyvän elämän voisi aloittaa milloin vain, mikä päivä vain. Ei tarvittaisi vuosien pohjustustöitä ja suureen päämäärään tähtäävää rakentamista. Voisi vain päättää, että omistaa riittävästi pääomaa: tahtoa ja läsnäoloa. Sortuminen ei merkitsisi kaiken alusta aloittamista eli toisissa tilanteissa mahdottomuutta. Se merkitsisi ainoastaan parempaa huomista. 
Kunpa omaa elämää osaisi käsitellä kuin kirjaston kirjaa: selaisi äärimmäisen intensiivisesti jokaisena annettuna päivänä laina-aika mielessä.