itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi

Väärä aika?



Tee se väärään aikaan.
Syön laskiaispullan aamulla kello kuusi.
Sanon sen kesken riidan: minä rakastan sinua.

Nauran rohkeasti hiljaisuudessa.

Lähetän viestin, vaikka asiaa ei olisikaan: moi sinä.

Käytän kukkahameita keskellä talvea.
Halaan, vaikka olisin vasta sen tehnyt. Tai vaikka en olisi koskaan sitä tehnyt.
Laitan kellon herättämään keskellä yötä. Ja nousen hetkeksi ylös tunnustelemaan, millaista mietiskely on yöllä.
Vilkaisen kelloa vasta, kun olen myöhässä.
Hiljennyn keskellä vilkasta päivää.

Hymyilen, vaikka olenkin ihan pikkuisen vihainen.
Pitelen jäätelötuuttia lapaset kädessä.
Teen viikkosiivouksen maanantai-iltana.

Mietin kesälomaa juuri ennen tenttiä.
Kirjoitan, vaikka pitäisi lukea.
Huomaat ehkä, ettei ole olemassa väärää aikaa. Sen paremmin kuin sitä oikeaakaan. On ainoastaan nyt ja sitten ja totutut tavat. 

Jep, laskari aamulla kello kuus.

Olen pitkään ajatellut itsekseni kyllä sun Elina pitäisi joskus sitten oppia elämään iisiä elämää. Ajoitus on aina tuntunut vain kovin väärältä sellaiselle: eikö opiskelijan elämä kuulu olla vähän tenttistressillä terästettyä? Eikö tämän ikäisen kuulukin vielä valita mukavuuden sijaan rehkiminen? Kohtuullisessa kuosissa pysyminen? Eikö nuoren aikuisen elämän kuulukin olla hektistä? Aikaansaavaa? Kaikenkokevaan pyrkivää? 
Olen joskus yrittänyt kokea asioita ihan vain sen vuoksi, että olen tuntenut sen velvollisuudekseni. Nyt on se aika, kun tällainen kuuluu kokea. Voin tietysti myös paljastaa, ettei kokemus tuolloin ole ollut elämys, enemmänkin suoritus. 
Mutta kun. Ei tällaista Elinaa ole ennen ollut tällä pallolla. Ei kukaan voi tietää, milloin minun elämässäni on oikea aika kullekin asialle. En sitä itsekään etukäteen tiedä. Voin ainoastaan tunnustella. 

No, nyt on selkeästi aika iisille elämälle

ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Oodi henkilökohtaiselle tunteelle.

Silloin sitä elää kylkiluille. Selkeästi tuntuvalle rintalastalle ja törröttäville lonkkaluille. Rasvaton jugurtti on työstämiseen oiva työkalu, porkkanan puolikas kuin lautamiehen vasara. Naputellaan tikkumaisia raajoja yhteen, vain välillä kursitaan mieltä kasaan. Sisälmyksillä ei niinkään ole elämässä sijaa, ulosannilla ja ulkokuorella kyllä senkin sijaan. Maailma, se on pieni. Rajautunut peilin ja silmien väliseksi. Kadulla sitä huomaa vain heijastavat pinnat ja lisähiomista kaipaavat kehon kohdat. Ajatteleminenhan on yksioikoista; se tapahtuu aina kehon kautta. Ja kun toimimisen lisäksi jatkuvasti ajatteleekin keholla, seuraa se, että portaat eivät ole enää ylöspääsyä varten. Niiden merkitys on ainoastaan jalkojen työssä. Jatkuvaa kapuamistahan elämä silloin on; enemmän, lisää ja askel vielä. Päämäärä puuttuu vielä silloinkin, kun jalat eivät kanna ja ryömiminen vain vaivoin onnistuu. Keskiössä ei suinkaan ole minä. Vaan keho, jonka kautta mielen saasteet suodatetaan.
Tällöinkin sitä elää jälleen keholle. Lusikoi proteiinia ja kulauttaa kurkusta alas makroja. Edelleen nauttii kaloreita banaanin sijaan tavoittaakseen määrätynlaisen kehon ja oikeanlaisen koostumuksen. Lupa tulee kehon tarpeista. Halu on usein kai sivuutettava seikka. Ei se toivottavasti  minän kokonaisvaltaista ruoan kautta tapahtuvaa kontrollointia ole, mutta muulle kuin mielelle elämistä se helposti on. Onhan se jatkuvaa peilin ja silmien välistä kommunikointia, heijastavien pintojen hyväksikäyttöä. Siinä ei ole mitään väärää. Ei se ole sairasta. Eikä välttämättä edes pakonomaista. Harrastus, intohimo, kuvaillaan vaikka niin. On sillä kuitenkin taipumus jyrätä alleen kaikki muu. Vieraannuttaa mielen onnesta kehon kustannuksella. Lipsahtaa vähän liian vakavaksi. Hankalaksi se saattaa muuttua silloin, jos tajuaa, ettei haluakaan sellaista koko elämää; kuinka prioriteetit päittäin  sitten vaihdetaankaan.
Yhdestä kulmasta katsottuna en näe juurikaan eroa; kroppakeskeistä elämää kumpainenkin.
Tämä ei ole kannanotto mihinkään. Tarkoitus ei ole arvostella ketään. Itseänikään. Usko pois, ei edes teilata mitään. Tämä on vain mun oodi henkilökohtaiselle tunteelle. Kyllästymiselle kroppakeskeiseen elämään. Kai muistutus vähän kaikille vaihtoehdosta elää vain minää varten ja jättää keho taka-alalle.

Kirjoitettu yhdessä tukihenkilön kanssa. #hauva 
Kuinka vaikeaa on antaa oman kehon vain olla? Olla tekemättä keholle mitään, vaikka samaan aikaan tekeekin sillä vaikka mitä. Kuinka hankalaa on katsoa minää peilistä? Olla elämättä peilistä, vaikka elääkin peilien keskellä. Kuinka haastavaa on syödä? Olla syömättä kehoa tietynlaiseksi, vaikka mielen lisäksi syö kehonkin vuoksi. Kuinka mutkikasta on arvostaa keskivertokehoa? Olla tavoittelematta tavallista ihmeempää, vaikka tietääkin omistavansa ainutlaatuisen kehon.   

Mä ajattelin edelleen käydä salilla 
ja siellä juoksulenkillä. 
Ihan intohimosta.
Mutta sen lisäksi mä meinasin jatkaa myös elämää, 
jossa karjalanpiirakka aamulla on ihan järkevää.
Ajatella useammin,
ettei tässä nyt ole mitään hävittävää.
elämä · itsensä kuuntelu · syvällistä

Hei Samu Sirkka oo välillä hiljaa.

Kaikesta sitä pieni ihminen osakaan potea huonoa omaatuntoa.
Se tuntuu juurikin siltä, että joku koputtelisi taukoamatta pääkoppaa, jos erehdyn hetkeksikin harkitsemaan asiaa. Kyllä voin leikitellä mietteellä, mutta heti ollessani tosissani jumputus alkaa. Tump, tump, tump. Ehkä sen tarkoitus on hivenen häiritä ja herätellä; tyyppi hei, kyllähän sä nyt oikeasti tiedät tän jutun. Olen pitänyt omaatuntoa pääasiassa rehtinä ja reiluna, kyllä siihen lähes aina voi luottaa. Omatunto onkin ihan hieno juttu, kun se toimii oikein. Kun? Kun minulla ei ainakaan ihan aina. Tuntuu melkein elämän paradoksilta, että kaiken järjen mukaan suhteellisen järkevä omatunto voi olla myös aivan täysin järjetön. Toisinaan on tilanteita, kun en oikeasti itse ymmärrä, miksi edes poden huonoa omaatuntoa. Ja jos itse en sitä ymmärrä, asiat ovat joko todella huonosti tai sitten Samu Sirkka olkapäällä vähän juksaa. Minulla ei ole tapana valehdella itselleni. Vaikka en aina kaikkea sanoisi ääneen, se ei tarkoita, etten ymmärtäisi, tajuaisi tai myöntäisi. Senpä vuoksi olen aika varma, että omantunnon kolkuttelu voi joskus olla täysin aiheetonta.
Olen kuunnellut lähipäivinä suhteellisen voimakasta koputtelua. Välillä se lakkaa. Tietyssä tilanteessa. Arvatkaa milloin? Kun olen salilla. Teet, mitä pitääkin, hyvä Elina. Ai, teenkö? Pitääkö käydä salilla. Pitääkö pitää sitä ykkösjuttuna ja lenkkeilyä vain perässä tulevana kakkosena, sivuseikkana. Entä opiskelu. Urheilu menee sen edelle, niinkö. Olen kärsinyt huonosta omastatunnosta, koska olen innostunut hirveästi juoksusta. Käsittämätöntä. Olen potenut huonoa omaatuntoa, koska haluaisin kenties juosta jopa salitreenien kustannuksella. Naurettavinta koko jutussa on se, etten määrällisesti halua vähentää salitreenien kertoja, vaan vain ajatuksen ja omistautumisen tasolla. Jos en ihan koko aikaa ajattelisikaan kyykkyjä ja leukoja. Jos olisin hyperinnostuneen sijaan vaihteeksi vain innostunut.
Entä jos kiepsauttaisinkin koko asetelman ympäri? Juoksisin intohimoisesti ja punttaisin sivutyönä.
Se tuntuisi mukavalta ajatukselta. Miksi siis potea huonoa omaatuntoa moisesta? Omantunnon tehtävä on kertoa jotain oikeasta ja väärästä, ei se ole mikään arvottamaan asioita elämässäni. Luulen alitajuisesti pelkääväni muutosta. Olen tottunut ajattelemaan itseäni punttimimminä. Yhtäkkiä pitäisikin olla jokin juoksijan tapainen. Kuin koko identiteetti vaihdettaisiin. Ei. Ajatus ei vain pysy perässä ja muokkaudu riittävän vikkelästi.
On mennyt aikaa ja vaatinut ajatustyötä, jotta olen ymmärtänyt elämäni rakentuvan omista päätöksistäni. En ole velvoitettu olemaan tietynlainen tai toimimaan tietyllä tavalla. Hyvin yksinkertainen asia on itselleni ollut silmiäavaava oivallus; minun ei esimerkiksi toisten vuoksi tarvitse pitää yllä määrätynlaista ulkonäköä. En ole olemassa sen vuoksi, että miellyttäisin mahdollisimman monia. Ja vaikka haluankin olla yleisesti ottaen miellyttävä ihminen, syy olemassaolooni on ihan jokin muu. Itse asiassa ymmärsin monien niin sanottujen hankaluuksieni ja pienimuotoisten ongelmieni perustuvan juurikin samaan ilmiöön. Päätöksenteon vaikeus, se on yksi hankaluuksista lainausmerkeissä. Koen usein olevani velvollinen, pelkään tuottavani pettymyksen. Niin. Siitäkin huolimatta, ettei kohdeihminen välttämättä olisi edes itselleni selvillä. Mikä sinänsä ei ole ihme. Loppupeleissä kun hyvin monessa tällaisessa asiassa on kyse vain itsestäni. Ei varmasti hetkauttaisi kovinkaan montaa ihmistä, jos leikkaisin hiukseni aivan lyhyiksi. Tai en ainakaan saisi ajatella siten. Väistämättä kuitenkin ajattelen ja tiedän, että potisin huonoa omaatuntoa. Järjetöntä. Järjetön omatunto. Ehkä ajattelisin olevani tunteen velkaa heille, jotka ovat joskus sanoneet muutaman kivan sanasen hiuksistani. Osin tämän vuoksi kai olen todella huono ottamaan kehuja vastaan; mieleeni hiipii vain ajatus, ettei mikään kuitenkaan ole ikuista. Ihan kuin tämänhetkinen ei saisi olla syy hymyyn ja tyytyväisyyteen. 
Kenties ratkaisu tähän kaikkeen on, että juoksen niin kauan kuin juoksututtaa. Punttaan kun puntituttaa. Ja no, annan letin roikkua mukana niin kauan kuin se pysyy vauhdissa mukana. Toisin sanoen. Toimin, miten tuntuu parhaimmalta. Sillä se olemassaoloni tehtävä on osin ainakin elää intohimoisesti annettua elämää. 🙂
aitous · elämä · itsensä kuuntelu · syvällistä

Hei huomasin, että mä ansaitsen.

Välillä unohdan, etten ole kaikkien kärsimyksiä kantava jeesus. Unohdan, etten ole vastuussa kaikesta tapahtuvasta. Toisinaan unohdan, etten ole kuin ihan tavallinen punttimimmi. Unohdan, ettei ole tarvetta olla syömättä suklaata. Joskus unohdan, että on olemassa myös se toinen. Unohdan, ettei vika ole aina minussa. Saatan myös unohtaa, että se voi yhtä lailla olla minussakin. Jonain hetkenä olen unohtaa, etten esiinny toisen ajatuksissa välttämättä omana itsenäni, vaikka tahtoisinkin. Unohdan, ettei asiaa aina kannata lähteä korjaamaan. On tilanteita, kun voin hyvillä mielin unohtaa olla miellyttämättä.
Valehtelisin, jos käyttäisin seuraavan ilmaisemiseen sanaa välillä.
Todella usein unohdan sanoa itselleni mä olen ansainnut tämän
Eilen yliopistolla labrassa kokeen päätteeksi tajusin mokanneeni. Huomasin jo alussa tehdyn virheen, jonka vuoksi virheprosentti kasvoi roimasti. Ja kun sitten ajattelematta kuulutin ääneen, etten ollut muistanut huuhdella fosforihappoastian reunoja RO-vedellä, opettajamme tokaisi aivan yhtä spontaanisti ai että miten rehellistä puhetta. Olisiko ollut vaihtoehto jättää kertomatta?
Olen oppinut monia asioita siten, että olen alkanut olla itselleni rehellinen. Rehellinen; en ole pakoillut, olen myöntänyt, olen aktiivisesti etsinyt. Joskus se sattuu, joskus se on tosi hankalaa ja joskus se tuntuu ihan itselleen valehtelulta, kun tunnepohjainen ajatus tuntuu niin aidolta. Kivistää myöntää, ettei joku ihminen vain pidä minusta. Sattuu huomata, että on ajatellut koko elämänsä aivan väärin. Suututtaa tajuta, että on enemmän hakoteillä kuin oikeassa. Ajattelen sen kaiken olevan kuitenkin perusta oppimiselle. Eteenpäin pääsemiselle. Kehittymiselle. Elämästä enemmän nauttimiselle.
 Sinä päivänä ajattelin ansaitsevani luennon sijaan salitreenin ja aika huolettoman mielen.
Sydäntä särkee, kun ajattelen pientä Rinkeliä vetämässä vatsaa sisälle koulun käytävällä ja laskemassa pikkuisia masumakkaroita balettitunnilla. Tuijottamassa punaisia poskiaan peilistä ja miettimässä, onko ystävän pettämistä keskeyttää yökyläily koti-ikävän vuoksi. Miksi ajattelit niin, miksi teit niin! Ihan kaikki koettu saa ajattelemaan. Ja niistä ajatuksista olen kiitollinen. Ajattelu synnyttää jäsentelyä. Jäsentely ehkä paljastaa oivalluksia. Oivallukset ovat usein rehellisiä. Rehellisyys saa aikaan kokemuksista oppimista. Liian kauan peilasin itseäni muiden kautta.
Olen oppinut ajattelemaan, että minä olen ansainnut. Suklaanpalan, skipatun luennon tai kiitoksen. Pienen löysäilyn ja vastuun delegoimisen. Mutta myös perustellun palautteen ja virheiden tekemisen. Olen oppinut huomaamaan, että asiat kulkevat eteenpäin ilman toimenpiteitänikin. Joskus ehkä jopa parempaan suuntaan. Olen oppinut luottamaan itseeni ja omaan arvooni.
Ja jos joku päivä vielä sorrun yrittämään, yrittämään, niin hirveästi yrittämään ja itseäni jatkuvasti vähättelemään, tiedän, ettei tarvitse kuin alkaa olla taas rehellinen itselle. Kyllä sitä taas oppii.

aitous · elämä · Indiedays Inspiration · itsensä kuuntelu

Mä haluun taas mustat kynnenaluset ja oikein pyöreät posket.

Kyllä mä sen ongelman vielä löydän
En koe olevani melankolinen ihminen. Tai kovin negatiivinenkaan persoona. Pidän hymyilemisestä ja nauruun tikahtuminen on tosi kivaa. Rinkeli tykkää. Mielestäni on hauska ajatus hypellä katua pitkin kotiin ja hyräillä hiljaa muapa ei turhat huolet paina. Pyörähtää sitten ja katsoa ylös taivaalle, naurahtaa hahaa. Siten kuin musikaaleissa aina tehdään, vähän teatraalisesti. Koen olevani helposti innostuva ja aika intohimoinen eläjä. Niin, silloin kun tunnen olevani vapaa. 
Välillä pelästyn. Hyvää oloa. Vapautunutta tunnetta. Elämä tuntuu ikään kuin liian helpolta. Olen koko elämäni ollut kova huolestuja. Huolestun asioista, jotka monelta menisivät vain ohi korvien. Tai asioista, jotka todellisuudessa vaatisivat ehkä vain kommentin tai pari – ei jatkuvaa vatvomista. Mielestäni on ikävä ajatella, että teen ongelmia. Siis turhia sellaisia. Ongelma kun on oikeastaan aika kokemuspohjaista. En minä niitä itselleni leivo tarkoituksella. Minusta vain tuntuu ehkä keskimääräistä useammin jokin asia ongelmalliselta. Ja se taas voi johtua monestakin asiasta; poikkeuksellisen vahvasta tunnemaailmasta, koetuista asioista tai tavasta tarttua ja analysoida, liikaakin. Ehkä myös siitä huolestujan piirteestä.
Kuin ei osaisi elää tyhjin käsin. Ilman taakkaa harteilla. Jos vain viskaisi sen nurkkaan, kuten pienenä koulurepun kotiin tullessa?
Katsotaas. Olen huolestunut tällä viikolla ainakin siitä, etten unohduksen vuoksi pääse tekemään maanantain tenttiä. Ja kun sain tiedon pääseväni, kriiseilin, etten haluakaan mennä, koska en osaa – mitään. Sitten ongelmalliselta tuntui kampaan tarttuneet hiukset; vaikka kampaajan mukaan hiustenlähtökin on kausittaista. Kestosuosikki nykyään – etenkin talven tullen – on ikävän tummat silmänaluset, joiden ajattelusta en vain pääse yli. Joo ja niin! Panikoin myös sitä, miten opin ensi viikosta alkaen treenaamaan iltaisin. Mietin myös tosi paljon meidän hunajapurkkia. Että miten se nyt säilyy kaapissa ja täytyykö se syödä mahdollisimman pian pois – kilon purkki ja teelusikka päivässä.
True Rinkeli.
Ja nyt ihan lähipäivinä. Olen miettinyt kuumeisesti, mahdanko olla riittävän hieno tämän illan juhlissa. Ovatko tamineet riittävän hyvät. Onko pakko sipsutella korkkareissa. Kehtaako sitä edes mennä. Vatvon, kierrän kehää, vaikka se ei johdakaan yhtään mihinkään. Tai no johtaa.  Se päättyy aina toteamukseen no tällainen mä oon. Niin. Millainen sä sit oot?

Mun intohimo on elämä. Treenaaminen. Erilaiset tunteet. Kirjoittaminen. Mun intohimo ei todellakaan ole muoti. Ei merkkivaatteet tai vintagetakit. Mä haluan näyttää siistiltä, mutta mä en halua elää ulkonäkökeskeistä elämää. Koska mä olen huomannut olevani sitä onnellisempi, mitä vähemmän mä kiinnitän ulkonäkööni huomiota. Mä olen joskus ylikorostanut elämässäni vaatteita ja ulkonäköä. Mutta silloin mä en ollutkaan mä. Vaan jotain ihan muuta. Oikeasti mä mieluummin juoksen ulkona täysiä ja katson peilistä punoittavia, pyöreitä poskia kuin mietin moista. Välillä musta tuntuu, että oikeasti haluaisin isot kissanposket taas, kuten pienellä Rinkelillä. Ne kuuluvat mulle. Ihan oikeasti mulla oli aina pikkutyttönä mustat kynnenaluset. Ei sen vuoksi, että olisin ollut jotenkin resuinen, vaan sen vuoksi, että olin kova touhuamaan: rapsuttamaan Ukkelin kuolaimista töhnää pois ja pilkkomaan isin kanssa saunapuita pihalla. Joskus pienenä mä halusin huulipunaa. Mutta vain sen vuoksi, että äitikin laittoi. Kyllä musta on nykyään mukava kulkea kivan näköisissä vaatteissa. Mutta se, miltä näytän ei todellakaan ole päivän kohokohta tai tarkoitus. Pikkuinen sivuseikka. Mä haluan keskittyä siihen, että mun pikkurillin päässäkin tuntuu elämä. 
Joten. Oliko tässä vielä jokin ongelma? Sitä minäkin.
Tänään illalla voisin pukea oikein leveän hymyn.
itsensä kuuntelu · syvällistä

Hiljaisempi, muttei mitättömämpi.

Olisi. Tarkemmin oli. Tai on edelleen. Tilaisuus taas vain meni. Loistavaa. Ja seuraavasta olen auttamattomasti myös myöhässä. Jep. Olen tippunut niin sanotusti kärryiltä miettiessäni edellistä kömmähdystä. Siis suun avaamattomuutta. Ei ole enää minun vuoroni. Juna meni jo. Muut porhalsivat ohi jo. Ja mitä kaikkia näitä nyt onkaan. Äsh. Että pitikin alkaa kelailemaan – taas liikaa. Ja jatkuu vaan! Teen sitä nytkin, edelleen. Voi luoja. Jos avaisi suun. Ai aukoisi kuin kuiva kala? Ihan vain aloittaisi avaamisella. Olisi sanovinaan jotain. Edes. Vaikka itsehän tiedän, ettei sieltä ulos mitään tule. Tuppisuuna aloitettu jatkuu tuppisuuna loppuun asti. Sosiaalisen kanssakäymisen laki. Hiljaisille. Ehkä seuraavassa eläm.. keskustelussa sitten.
Usein harmittaa. Minulla nimittäin olisi paljon sanottavaa. On edelleen kaikki hienot lausahdukset mielessä ja nasevat vastaukset ihan kielen kärjellä. Pää täynnä ajatuksia, jotka odottavat ulospääsyä. Harmillisen usein ne sinne kuitenkin myös jäävät. Sitä todennäköisemmin, mitä enemmän on korvapareja kuulemassa. Luulen, että päästäni puuttuu joku piuha. Sellainen, jonka voisi tökätä reikään ”äänen ulostulo”. Sen vuoksi olen kai hiljainen. Tilannesidonnaisesti tosin. Olen vasta käsittänyt, että oma aito minä rakentuu vuorovaikutuksessa – on vanhanaikaista ajatella ihmisessä olevan vain yksi muuttumaton persoonamöykky. Kotona olen kova pälättämään ja puhumaan. Niin kova, että volyymiä on usein veivattava vähän pienemmälle. 
Kunpa se puhuminen onnistuisi edes joskus silloin, kun ääntäni oikeasti tarvitsisin. Kuten silloin ala-asteella uuteen kouluun vaihdettuani. Ei olisi kenenkään tarvinnut luulla, että olen oikeasti mykkä.
Minulla on elävän elämän esimerkkejä. Että taitoa voi opetella. Sen puhumattomuusblokin takaa on mahdollista puskea sanoja ja kokonaisia lausahduksia, jos oikein harjoittelee. Mutta kuten viisas ystäväni totesi, koskaan se ei hiljaisesta ihmisestä tunnu luonnolliselta. Ennemminkin tiristämiseltä, yrittämiseltä ja väkisin pusertamiselta.
En ole noin niin kuin muutenkaan hyvä tyrkyttämään itseäni. Lompsimaan ringin keskelle ja ottamaan huomiota – edes menemään oma-aloitteisesti esittelemään itseäni hyvänpäiväntutuille, saati tuntemattomille. En ole hyvä tunkemaan itseäni mukaan asioihin tai ehdottomaan itseäni tehtäviin ja avoimiin paikkoihin. Yhden kerran muistan elämässäni niin tehneeni. Koulun joulukuvaelmassa halusin aivan hirveästi olla Maria. Pitkän pohdinnan tuloksena kävin siitä sanomassa opettajalle tunnin päätteeksi. Että mä voisin olla se Maria. Minulle tyypillistä on kai lisätä, ihan varmuuden vuoksi; jos kukaan muu ei halua tai jos ei ole ketään parempaakaan. Sen suuren häpeän tunteen estämiseksi, jos minusta ei toisen mielestä olisikaan kapaloa pitelemään.
Sinänsä sääli. Ettei osaa tyrkyttää itseään toisille, sitä vähääkään. Nykymaailmassa kun se tuntuu olevan aika tärkeä taito. Että osaa tehdä itsestään riittävän suuren numeron. Silloin on huomattavasti helpompi menestyä useissa asioissa elämässä. Harvoin kukaan tulee kotoa hakemaan erityistehtäviin tai tarjoaa oma-aloitteisesti loistavaa tilaisuutta. Monet asiat on itse pyydettävä – jos ei suoraan, niin epäsuorasti ainakin. 
Toisaalta. En tiedä, onko hiljaisempi ihminen sen huonompi ihminen. Minä itse arvostan erityisellä tavalla hiljaisempia, itsestään ei niin suurta numeroa tekeviä henkilöitä. Koska usein heillä on hiljaisuuden alla upeita ajatuksia. He ovat monesti hyvin fiksuja. Kiinnostavia. Yllättävää, tai sitten ei, että monet hyvistä ystävistäni ovat sellaisia. Tietyllä tapaa hillittyjä, suupaltteihin verrattuna hiljaisempia ja osin siksi hirveän kiehtovia. Hyvin vahvojen persoonien seurassa tunnen helposti oloni kovin mitättömäksi. Kyllä, kaipaan äärettömän paljon sitä, että toinen välillä hiljentyy ja kysyy; mitä mieltä sä muuten olet?
Hiljaisuus on rohkeutta. Hiljaisempi ihminen on joutunut hyväksymään itsessään piirteen, jota ei useinkaan arvosteta. Kovin korkealle ainakaan.

itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu

Kohti pelkoa ja sen yli.

Pelko puhututtaa.
Olen koko pienen ikäni pelännyt. Pelännyt enemmän tai vähemmän ja kaikenlaista; uuden vuoden raketteja, ratikan humalaisia ja liian kovaa musiikkia. Omaa ulkoista olemustani ja riittämättömyyttä. Muiden reaktioita ja mielipiteitä. En ole koskaan pelännyt ajatella toisista hyvää, mutta itsestäni olen kyllä. Olen pelännyt omaa ääntäni. Konkreettisesti, puhuessani, mutta lisäksi vähemmän konkreettisesti, ääneni puolesta; että ajatukseni hukkuvat taustahälyyn ja jäävät kuulematta. Olen pelännyt toisen korvaan ihan höpöjä ja hivenen höpömpiä asioita. Sinä hetkenä tunne on kuitenkin aina tuntunut maailman pelottavimmalta ja tietyllä tapaa tärkeimmältä – kunpa joku jakaisi pelkoni. Tai ottaisi omakseen ymmärtämällä. On eri asia sanoa ymmärtävänsä kuin tuntea ymmärryksen kohde syvällä sisällä.
Jos en olisi pelännyt. Jos en pelkäisi. Jos en pelkää. Minä en pelkää.
Olen edennyt ja edistynyt. Koko ajan etenevä matka Rinkeliksi on oikeastaan ollut suurien pelkojen sivuuttamista. Tai paremminkin voittamista. Ei missään nimessä ohittamista, vaan perusteellisesti selvittämistä. Yhä pelottomampi Rinkeli on myös yhä aidompi Rinkeli. Pelot kahlitsevat. Ne saavat ihmisen jättämään tekemättä asioita, riistävät vapautta ja saattavat jopa satuttaa toisia. Vaikka pelot tuntuvat vain syvällä sisällä ja harva niitä edes haluaa ripotella ympärilleen, usein ne kuitenkin tuppaavat vaikuttamaan myös lähiympäristöön. Vahingossa ja huomaamatta. Pelkoja kun on vaikea ymmärtää. Ainakaan sellaisessa muodossa kuin ihminen ne tuntee. Yhä uudestaan ja uudestaan on ollut helpottavaa huomata, etteivät pelot useinkaan ole rationaalisia ja johdonmukaisia. Niistä hyvin usein puuttuu yksi erityisen oleellinen osa todellisuutta; järki. Pelkään päässäni olevani heidän silmissään todella tylsä. Vaikka todellisuudessa olen saanut jälleen kutsun kahville. Syy-seuraus-suhde. Sellaista ei vain ole.
”Jotta ihminen voisi tuntea olonsa vapautuneeksi, on hänen voitava kokea olevansa hyväksytty siitä riippumatta, mitä hän sanoo ryhmässä.”
Se on peräisin kirjasta Organisaatiokäyttäytyminen, liittyy vahvasti työelämään ja ryhmässä toimimiseen. Minä näen kuitenkin sen myös laajemmin ja pidän ihan hirvittävän kovin lausahduksesta. Sillä siinä kiteytyy täydellisesti se, mitä olen pohtinut koettaessani selättää pelkoja ja löytää vapautta; jotta voin kokea olevani täysin vapaa, oma itseni, on minun ensin pystyttävä hyväksymään itseni Elinana riippumatta siitä, minkä kokoinen ja muotoinen olen, millainen olen, mitä sanon, teen tai valitsen, mitä muut minusta ajattelevat tai puhuvat. Pohjalla oleva perusvarmuus omasta arvosta, itsestä ja olemassaolosta. Sen päällä voin touhuta vaikka mitä; kokeilla elämän mahdollisuuksia, epäonnistua, erehtyäkin ja tarttua uudelleen tarjouksiin. Rohkeasti. Ja kyllä. Ilman pelkoja.
Noin niin kuin kuvainnollisesti. Rohkeus ja pelottomuus, ydinitseni löytäminen ja hyväksyminen, merkitsee minulle, että uskaltaisin ajatella – ehkä myös sanoa:
”Leikkasin hiukset, ajelin kaljuksi. Otin 20 ylimääräistä kiloa ja käytän vain kollareita. Moikkaa, ole ystävä tai rakasta. Ota tai jätä. Tässä mä kuitenkin olen. Elinana. Ja tässä on se, mitä mulla on oikeasti tarjota. Elinaa.”
itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi

Vois vaikka eka nukkua ja syödä sit sushia.

Juna kulkee. Keinuu. Natiseekin. Jarruttaa. Jatkaa taas. Havahdun. Vieressä oleva nainen kääntää lehden sivua. Rapina. Painomusteen tuoksu. Kaukainen niiskutus. Liian raskas hengityksen hönkäys. Liikaa ärsykkeitä! Siltikin. Silmät painuvat väkisin kiinni. Ja pimeyden laskeuduttua se valtaa taas mielen. Hyvä olla. Oikein hyvä olla. Painaudun tiukemmin ikkunaa vasten. Ajatuksissani käperryn peiton alle. Päätepysäkki. Monen harsomaisen kerroksen läpi ääni käskyttää. Vaatii nousemaan sanoilla olemme saapuneet Helsinkiin.
Mutta hei, kuuntele! Ainoa asia, jolla on väliä sillä hetkellä. Ainoa asia, jota todella haluan sillä hetkellä. Vain nukahtaa. Syvään, sikeään uneen. Halu täyttää tajuntani. Haluan sen täyttävän tajuntani. Se täyttää jokaikisen sopukan päässäni. Tuntuu. Tuntuu eläimelliseltä. Karjahdanko? Mielen halu on miltei jo fyysinen vietti – nyt kuuluu nukahtaa. Annan sulle kympin, kaksikymppisen tai enemmän. Ihan mitä vain! Anna mulle kynä ja osoita allekirjoitusviiva. Teen sen! Anna mun vaan olla ja uinahtaa. Rukoilen! En halua mitään enemmän – en löydä merkitystä mistään muualta.
Aamu seiskan ruuhkajuna.
Määrittelemättömän tapissa. Siellä minä keikun nykyisin. Siltä minusta tuntuu nykyisin. Ihan jokainen päivä. Jo enemmän kuin halu, se on suoranainen kiihko. Hitto vie! Olen kyllästynyt kaikkeen muuhun. Olen kokeillut kaikkea muuta. Saanut tarpeekseni kaikesta muusta. Haluan täyttää elämäni ainoastaan sillä. Tunteella. Sillä, joka tuntuu itse merkitykseltä.

Ja minähän sen voin tehdä. Huiskin häiriötekijät hennolla kädenliikkeellä pois. Muunnan sopimattomat asiat elämässä merkitykselliseen muotoon. Kyllä kykenen kokemaan kaikki tuon tunteen kautta. Totaalisesti ja kokonaisvaltaisesti antaudun. Vaikka välillä pelottaa. Otan itselleni isolla kouralla, vaikka hippusen verran myös annan periksi. 
Se on halu, joka on jäänyt jäljelle kaikesta hyvin raskaasta. Se on asia, jonka haluan nyt jokaikiseen päivääni. Se tuntuu vietävän välttämättömältä. Se on yhtä voimakas vietti kuin hyvin väsyneenä nukahtaminen, rinnastettavissa pakottavaan tarpeeseen.

Nautinto. Hyvä olo. Mielihyvä.
Tein sitten mitä vain. Haluaisin ujuttaa vaikka vain nupparin pään verran nautintoa kaikkeen.
En tiedä, onko tämä jonkinmoinen välietappi kovempia kokeneiden elämässä. Vai vain aikuisemmaksi kasvamista. Vihdoin omien halujen kuuntelemista. Vai yksinkertaisesti iän tuomaa lepsahtamista. Kovin vapauttavalta ja uudelta se kuitenkin tuntuu. En edelleenkään ole erityisen itsevarma, vaikka itseni hiominen ulkoisesti ei enää kiinnosta. En edelleenkään osaa pitää kehoani kuin ihan kivana, vaikka koko ja sen pohtiminen kuuluvat yhä enemmän lokeroon ihan sama. Mutta se, mitä osaan ja aion opetella lisää, on nauttiminen
Elämän kuuluu tuntua kivalta. Oikeastikin, enemmän kuin vain joskus helpolta

Mitä yritän sanoa? Olen kyllästynyt hautaamaan mielihyvän ja onnellisuuden kontrollin, vaatimusten, paineiden ja velvollisuuksien alle.

It is not how much we have, but how much we enjoy, that makes happiness.
höllää · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi

Löysähetkiä lisää, ole hyvä.

Oli eteisen pinkkiä reppua ja valmiiksi pakattua laukkua. Valmiita suunnitelmia. Oli edellisiltana kaivettu esille villapaitaa ja sukkaa. Oli yliopistolle palautettavaa laskutehtävää ja jos jonkinmoista hoidettavaa asiaa – tarkasti kalenterissa omalla paikallaan. Oli myös sivutaskun eväspatukkaa  ja isommassa lokerossa omenaa. Kyllä sitä handlaa, kun ennalta vähän funtsaa.


Kello soi viittä yli viisi. Kuten olin suunnitellut ehtiäkseni pesemään hiukset ennen juna-asemalle lähtöä. Aikaa oli puurokulholle ja kahdelle kupille kahvia. Se kolmas juodaan ainoastaan rauhallisina aamuina. En oikeastaan ajatellut, vaan etenin vain ennalta määritellysti; fysiikan luento ja mittaus alkaen klo 8.15, ne rytmittivät aamuaskareitani. Nappasin kotiavaimet ja itse asiassa ehdin jo rappukäytävään. Junan lähtöön oli noin seitsemän minuuttia aikaa – miinus yksi;  se yksi minuutti on varattu aina unohduksille. Unohdan nimittäin kiireessä poikkeuksetta jotakin – ei väliä kuinka hyvin olen asiat ennalta miettinyt.
Jep. Se on ihan tavallista. Normaalina aamuna olisin loikkinut kaksi rappusta aina yhdellä harppauksella ylös ja napannut vikkelästi ne käsineet matkaan.
Ei hitsi – en mene.
Tämä kyseinen aamu. Se tuntui heti jo alkujaan kaikkea muuta kuin normaalilta. Hyvin vetelältä. Aikaansaamattomalta. Uhkaavan harmahtavalta. Ennen kaikkea hammassärkyiseltä. Yleensä olen aamulla parhaimmillani; odotan päivää innolla. Sen vuoksi ihmettelinkin, kun petaamatta jäänyt sänky houkutteli aivan hirveästi. Lysähdin ulkotamineet päällä eteisen lattialle ja tuijotin puhelimen näyttöä. Kello 7.08. Sinne meni juna. 
Ihan sama.
Annoin periksi. Totaalisesti päästin irti kaiken maailman aikatauluistani. Viittasin vain kintaalla suunnitelmille, toisin sanoen muka-välttämättömyyksille. Sillä välttämättömältä siitä pienestä opiskelijasta tuntui sillä hetkellä ainoastaan sulkea silmät ja istua kuumissaan keskellä eteistä. Viis velvollisuuksista!

”Jep. Tää on yks niistä päivistä, kun mä en vaan jaksa miettiä tonnikalaparkojen kohtaloa, limun lisäaineita tai leivän kuitumääriä. Mut joskus se on ihan okei. Koska huomenna taas.”
#tonnikalalämppärit

”Joo. Tää on se kolmas – tai neljäs – kuppi kahvia. Vuoden takaisella pääsiäispupun päällä.” 
#needsomecoffee
”Kyl. Mä jätin sen organisaatiokäyttäytymisen luennon väliin ja menin riehumaan keskustaan” 
#fuksiseikkailu
Pienen alkupanikoinnin jälkeen tuntui hyvältä. Yllättävän mukavalta. Luulen, että toisinaan jokaisen velvollisuus omaa itseään kohtaan on antaa periksi. Olen aina ajatellut sen olevan mielen heikkoutta ja suoranaista valmiiksi epäonnistumista. Ehdottoman epätoivottua. Vaikka näin vähitellen olenkin ymmärtänyt, ettei jokainen hetki ja jokainen päivä voi olla oikea aika onnistumiselle tai edes yrittämiselle. Elämään mahtuu sellaisiakin hetkiä, jolloin oikea ratkaisu on juurikin vajota ihan hiljaa lattialle ja nököttää siinä. Kunnes tuntuu taas siltä, että jaksaa kavuta ylös.
Eikä siihen tarvita välttämättä yhtäkään hyvää – huonompaakaan – syytä. Periksi antaminen ei vaadi minkäänmoista oikeutusta. Ei tarvitse olla surullinen, masentunut tai edes väsähtänyt. Riittää, että kyseisenä hetkenä vain tuntuu, että tarvitsee yksin kyhjöttämistä hetken tai toisen. Että tarvitsee maitosuklaapatukkaa kioskilta. Tai höyryävää kolmatta kahvikupillista kotona. Tai kokonaisen aamupäivän sängyssä lötköttämiselle.
No perskule, anti mennä.
Luulen tarvitsevani löysähetkiä hieman useammin. Arki tuppaa olemaan niin kovin järjestelmällistä, että harvoin sitä tulee kaiken vilskeen keskellä edes ajateltua, hmm, vaikkapa mielitekoja. Sellaisia pieniäkään mielihyvän tuojia. Kun poikkeuksellisesti söin välipalaksi Gainomaxin mustikka-jugurtti-protskupatukkaa kuunnellessani samalla unettavaa luentoa, yllättäen koko tilanne tuntui kutkuttavan kivalta; lämmin villapaita päällä, herkullinen maku suussa ja täyttä puuroa korvissa. Minä löysäilin ja se oli tosi jees
Lisäksi yhtä vieras minulle, mutta ehdottomasti myös yhtä tärkeä, asia periksiantamisen ohella on itsensä palkitseminen. En ole kovin usein ajatellut palkitsevani itseäni jostakin suoriuduttuani muulla kuin sillä tunteella, että olen onnistunut. Onnistumisen kokeminen onkin ehdottomasti paras palkkio itselleni tehdystä työstä. Oikeastaan vasta tajusin jonkun kenties lähestyvän onnistumista hieman toisesta suunnasta. Jes, nyt mä oon niin ansainnut illan suklaalevyn kanssa. Sinänsä kovin houkutteleva ajatusmalli sekin. Heh.
Älä ota sitä vakavasti, tää on vain elämää. 
Voisin kai hivenen useammin hoilata laulunpätkää itselleni.
itsensä kuuntelu

Ruoka, milloin siitä tuli näin hankalaa.

Mikään ei ole yksinkertaista enää nykypäivänä. Vähiten ruoka ja syöminen. Välillä tuntuu oikeasti siltä. Olen kuullut, että aika monen muunkin mielestä. Ohjeita ja suosituksia tulee joka suunnasta, usein ristikkäisiä ja päällekkäisiä. Ei saa syödä maitotuotteita, gluteenia, mitään viljoja, kananmunia, lihaa, e-koodeja, voita, eikä margariinia, lisäaineita, rasvattomia tai rasvallisia tuotteita, eettisesti epäilyttäviä tai oikeastaan edes sitä porkkanaa, koska hiilareita on liiaksi. Tai ainakin se voi olla geenimuunneltu. Parempi olisi olla laittamatta mitään suuhun. Paastoa hyvä ihminen! Se lienee pinnallakin näin joulunalla.
 
Ihmisen tulee olla aikamoisen vahva selviytyäkseen tästä ruokaviidakosta. Pystyäkseen koostamaan itselleen sopivimman ruokavalion ja sivuuttamaan kahvipöydän pätkäpaastolaisen vinkit nälän sietämiseen. En ihan oikeasti välillä tiedä, tukkiako korvat vai alkaako paasata järjettömyydestä, kun työkaveri vieressä selittää suu vaahdoten nutrauksesta tai 5:2 -dieetistä. Toisaalta se on hänen valintansa. Tietoa kyllä löytyy, jos sitä haluaa. Järkevästäkin ruokapelleilystä.
 
Kuinka paljon on soveliasta puuttua toisen ruokavalioon? Vanhoina päivinä oli sopimatonta miehelle kysyä naisen ikää. Hyh, sietäisit saada korvillesi! Kai se nykyäänkin vielä on, muttei samassa määrin. Sen sijaan sen voisi rinnastaa tänäpäivänä toisen ruokavalion uteluun ja sen kommentoimiseen. Ainakin itse koen, että kaiken maailman miljoonien dieettien myötä ihmisen omasta ruokavaliosta on tullut kovin henkilökohtainen ja herkkä asia, jota ei sovi arvostella tai ainakaan kyseenalaistaa. Jos vieras ei suostu koskemaan pullaan, on parasta tyytyä siihen ilman lisäuteluita.
 
Liika uteliaisuus on hyvä pitää aisoissa. Usein toisen ruokavaliosta keskusteleminen on kuin ampiaispesän sohimista. Aika riskialtista. Varsinkin, jos keskustelijoina sattuu olemaan vanhemman polven suurustettua-lihakastiketta-ja-pottumuusia-väestöä. Ymmärrän, että etenkin vanhempien ihmisten on hankala käsittää nykypäivän monimutkaisuutta. Enää kaupasta ei vain haeta perunapussia, vaan ennemminkin Van goghia, Nicolaa, Lady Clairea tai Blue Congoa. Jugurttejakin on bulgarialaista, kreikkalaista, turkkilaista ja venäläistä. Kermahylly on nykyisin yksi kasvisrasvasekoiterivistö. Nuorempikin pää menee sekaisin. Monimutkaista. Vai monimutkaista? Teemmekö syömisestä itse vain monimutkaista?
 
Vähintäänkin työlästä. Sen olen huomannut nyt puhtaamman ruokavalion myötä. Jokainen purnukka on syynättävä ja tarkistettava sisältö. Mitä en näe kylläkään ainoastaan huonona asiana.  Uskon vakaasti, että esimerkiksi syöpämäärien kasvulla on  jonkinlainen yhteys nykypäivän elintarvikkeisiin, jotka ovat täynnä kaikenlaista ylimääräistä. Taito lukea ravintosisältö ja ainesosaluettelo pitäisi sisältyä yleiseen opetussuunnitelmaan. Kärjistettynä. 😀 Yhäkin olen sitä mieltä, että jokaisella on täysi valta päättää, mitä kurkustaan alas laskee – ja se jokaiselle suotakoon – mutta väitän, että aika moni ei tiedä, mitä suuhunsa laittaa. Se on vähän pelottavaa.

Oli ruoka ja syöminen sitten kuinka vaikeaa, hankalaa tai monimutkaista tahansa, silti se jaksaa kiinnostaa ihmisiä loputtomasti. Bloggaajien ruokapäiväkirjapostaukset ovat taattuja tunteiden nostattajia ja kommenttimagneetteja, ruoka-aiheiset telkkariohjelmat lisääntyvät koko ajan, lehdet tursuavat kaikenlaisia ohjeistuksia ”ravintoneuvojilta” ja kyllä, mielestäni mielenkiintoisin kohta kerran Vain elämää -ohjelmaa vilkuillessani oli, kun mainittiin ohimennen illan menu. Heh.

Mielestäni ruoka on kiva juttu, se kiinnostaa minua ja voisin keskustella siitä lähes loputtomasti. Hyvässä hengessä ja iloisin mielin, tosin. Toisaalta tämä kaikki ruokakeskeisyys ahdistaa, sillä olen kerran jo elänyt aivan riittävän syvällä siinä maailmassa ja en takaisin halua. Koska nykyisin käsitän jokaisen ruokavalion ja syömiskäyttäytymisen aika henkilökohtaisena asiana, mielestäni on enemmän kuin epäsopivaa tyrkyttää toiselle omia mallejaan ja kertoa toisen ruokavalion virheistä. Ihailen ihmisiä, jotka kykenevät sulkemaan korvansa kaikelta ruokahössötykseltä ja kuuntelemaan vain ja ainoastaan omaa kehoaan.

Usein törmään kuitenkin ajatuksieni kanssa pyöriessäni dilemmaan: tulisiko minun kuunnella omaa kehoani vai omaa mieltäni? Missä määrin on ”oikein” antaa  periksi mieliteoille? Vai ovatko mieliteot loppujen lopuksi lähtöisin keholta? Suklaapatukkaa kenenkään keho tuskin tarvitsee, mutta joinakin päivinä tunnen selvästi muunkin kuin vain mieleni vaativan riisiä ja ruisleipää.

Ainoa asia, josta olen täysin varma: liiallinen pähkäily ja stressailu sekoittavat kaiken luonnollisen.

Minulle arkiruoka on pääosin polttoainetta. Sillä yhäkin rakastan tunnetta, että jaksan syömisen ansiosta, en palele tai tunne itseäni tyhmäksi ja ulkopuoliseksi maailmasta. Siitäkin huolimatta pidän todella jokaisesta kiireessä väsätystä lounaskyhäelmästäni. En ole sisimmiltäni mikään kokkailija, sen vuoksi ruoanlaitosta innostuminen on kausittaista. Nyt on menossa se seesteinen jakso…heh.
 
Minulle ruoan esteettinen puoli ei ole juurikaan arvokas. Mielestäni ruoka on hyvää, jos se maistuu hyvältä – kaunis asettelu ei tee sitä herkullisemmaksi. Toki arvostan, jos joku on nähnyt vaivaa kauniin kattauksen eteen, mutta en itse jaksa alkaa etenkään arkisin asettelemaan salaatinlehtiä ja kurkkuviipaleita rivistöön – edes blogin vuoksi. Kuten voitte kuvista havaita. 😀 Entäs sinä?