Mikään ei ole yksinkertaista enää nykypäivänä. Vähiten ruoka ja syöminen. Välillä tuntuu oikeasti siltä. Olen kuullut, että aika monen muunkin mielestä. Ohjeita ja suosituksia tulee joka suunnasta, usein ristikkäisiä ja päällekkäisiä. Ei saa syödä maitotuotteita, gluteenia, mitään viljoja, kananmunia, lihaa, e-koodeja, voita, eikä margariinia, lisäaineita, rasvattomia tai rasvallisia tuotteita, eettisesti epäilyttäviä tai oikeastaan edes sitä porkkanaa, koska hiilareita on liiaksi. Tai ainakin se voi olla geenimuunneltu. Parempi olisi olla laittamatta mitään suuhun. Paastoa hyvä ihminen! Se lienee pinnallakin näin joulunalla.
Ihmisen tulee olla aikamoisen vahva selviytyäkseen tästä ruokaviidakosta. Pystyäkseen koostamaan itselleen sopivimman ruokavalion ja sivuuttamaan kahvipöydän pätkäpaastolaisen vinkit nälän sietämiseen. En ihan oikeasti välillä tiedä, tukkiako korvat vai alkaako paasata järjettömyydestä, kun työkaveri vieressä selittää suu vaahdoten nutrauksesta tai 5:2 -dieetistä. Toisaalta se on hänen valintansa. Tietoa kyllä löytyy, jos sitä haluaa. Järkevästäkin ruokapelleilystä.
Kuinka paljon on soveliasta puuttua toisen ruokavalioon? Vanhoina päivinä oli sopimatonta miehelle kysyä naisen ikää. Hyh, sietäisit saada korvillesi! Kai se nykyäänkin vielä on, muttei samassa määrin. Sen sijaan sen voisi rinnastaa tänäpäivänä toisen ruokavalion uteluun ja sen kommentoimiseen. Ainakin itse koen, että kaiken maailman miljoonien dieettien myötä ihmisen omasta ruokavaliosta on tullut kovin henkilökohtainen ja herkkä asia, jota ei sovi arvostella tai ainakaan kyseenalaistaa. Jos vieras ei suostu koskemaan pullaan, on parasta tyytyä siihen ilman lisäuteluita.
Liika uteliaisuus on hyvä pitää aisoissa. Usein toisen ruokavaliosta keskusteleminen on kuin ampiaispesän sohimista. Aika riskialtista. Varsinkin, jos keskustelijoina sattuu olemaan vanhemman polven suurustettua-lihakastiketta-ja-pottumuusia-väestöä. Ymmärrän, että etenkin vanhempien ihmisten on hankala käsittää nykypäivän monimutkaisuutta. Enää kaupasta ei vain haeta perunapussia, vaan ennemminkin Van goghia, Nicolaa, Lady Clairea tai Blue Congoa. Jugurttejakin on bulgarialaista, kreikkalaista, turkkilaista ja venäläistä. Kermahylly on nykyisin yksi kasvisrasvasekoiterivistö. Nuorempikin pää menee sekaisin. Monimutkaista. Vai monimutkaista? Teemmekö syömisestä itse vain monimutkaista?
Vähintäänkin työlästä. Sen olen huomannut nyt puhtaamman ruokavalion myötä. Jokainen purnukka on syynättävä ja tarkistettava sisältö. Mitä en näe kylläkään ainoastaan huonona asiana. Uskon vakaasti, että esimerkiksi syöpämäärien kasvulla on jonkinlainen yhteys nykypäivän elintarvikkeisiin, jotka ovat täynnä kaikenlaista ylimääräistä. Taito lukea ravintosisältö ja ainesosaluettelo pitäisi sisältyä yleiseen opetussuunnitelmaan. Kärjistettynä. 😀 Yhäkin olen sitä mieltä, että jokaisella on täysi valta päättää, mitä kurkustaan alas laskee – ja se jokaiselle suotakoon – mutta väitän, että aika moni
ei tiedä, mitä suuhunsa laittaa. Se on vähän pelottavaa.
Oli ruoka ja syöminen sitten kuinka vaikeaa, hankalaa tai monimutkaista tahansa, silti se jaksaa kiinnostaa ihmisiä loputtomasti. Bloggaajien ruokapäiväkirjapostaukset ovat taattuja tunteiden nostattajia ja kommenttimagneetteja, ruoka-aiheiset telkkariohjelmat lisääntyvät koko ajan, lehdet tursuavat kaikenlaisia ohjeistuksia ”ravintoneuvojilta” ja kyllä, mielestäni mielenkiintoisin kohta kerran Vain elämää -ohjelmaa vilkuillessani oli, kun mainittiin ohimennen illan menu. Heh.
Mielestäni ruoka on kiva juttu, se kiinnostaa minua ja voisin keskustella siitä lähes loputtomasti. Hyvässä hengessä ja iloisin mielin, tosin. Toisaalta tämä kaikki ruokakeskeisyys ahdistaa, sillä olen kerran jo elänyt aivan riittävän syvällä siinä maailmassa ja en takaisin halua. Koska nykyisin käsitän jokaisen ruokavalion ja syömiskäyttäytymisen aika henkilökohtaisena asiana, mielestäni on enemmän kuin epäsopivaa tyrkyttää toiselle omia mallejaan ja kertoa toisen ruokavalion virheistä. Ihailen ihmisiä, jotka kykenevät sulkemaan korvansa kaikelta ruokahössötykseltä ja kuuntelemaan vain ja ainoastaan omaa kehoaan.
Usein törmään kuitenkin ajatuksieni kanssa pyöriessäni dilemmaan: tulisiko minun kuunnella omaa kehoani vai omaa mieltäni? Missä määrin on ”oikein” antaa periksi mieliteoille? Vai ovatko mieliteot loppujen lopuksi lähtöisin keholta? Suklaapatukkaa kenenkään keho tuskin tarvitsee, mutta joinakin päivinä tunnen selvästi muunkin kuin vain mieleni vaativan riisiä ja ruisleipää.
Ainoa asia, josta olen täysin varma: liiallinen pähkäily ja stressailu sekoittavat kaiken luonnollisen.
Minulle arkiruoka on pääosin polttoainetta. Sillä yhäkin rakastan tunnetta, että jaksan syömisen ansiosta, en palele tai tunne itseäni tyhmäksi ja ulkopuoliseksi maailmasta. Siitäkin huolimatta pidän todella jokaisesta kiireessä väsätystä lounaskyhäelmästäni. En ole sisimmiltäni mikään kokkailija, sen vuoksi ruoanlaitosta innostuminen on kausittaista. Nyt on menossa se seesteinen jakso…heh.
Minulle ruoan esteettinen puoli ei ole juurikaan arvokas. Mielestäni ruoka on hyvää, jos se maistuu hyvältä – kaunis asettelu ei tee sitä herkullisemmaksi. Toki arvostan, jos joku on nähnyt vaivaa kauniin kattauksen eteen, mutta en itse jaksa alkaa etenkään arkisin asettelemaan salaatinlehtiä ja kurkkuviipaleita rivistöön – edes blogin vuoksi. Kuten voitte kuvista havaita. 😀 Entäs sinä?
Elina Heidi Rinkeli 