aamuajatukset · oivallukset · oma elämä · onnellisuus

Kuule Ellu näitä.

Kuule Ellu tätä. Maailma on sulle just niin avoin kuin pystyt sen näkemään; päätä kääntää päätä, laittaa kädet ulottumaan. Laajuus on läsnä katsomalla.

Sen verran vielä Ellu. Älä turhaan peittele punaisia poskia tai pidättele palavaa katsetta. Ethän säästele sanoja seuraavaan päivään, joka tuppaa aina vain jatkamaan matkaa huomiseen.

Sillä Elluseni. Elämässä kaikki karkaa, jos sä et kiinni nappaa. Paidan helmasta tai mahdollisuuden reunasta. Tarttumatta sattumakin livistää.

blogi120.jpg

Aamuyöllä melkein kello  puoli neljä. Kerroin itselleni valvotun yön ajatussatoa. Nousin ylös parin tunnin päästä helpottuneena ja aika lailla onnellisena.

haaveet · itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · opiskelu · True Hearts

Haave, joka tahtoisi tavoitteeksi.

Se on tärkeä. Samalla se on niin kaukana. Kai mielikuvien peitossa, sillä näkisin sen paljaana kyllä vaikka pimeässä.

Sun tavoite?

Haave, joka haluaisi olla tavoite. Tahtoisi asettua määränpääksi. Jos rohkenisi olla määrätyn ajan päässä, eikä vain roiskaistuna ehkä vielä tässä elämässä.

Tunnustele?

Miltä ihmisestä tuntuu, kun tukehduttava tarve sisällä löytää tavan näkyä paperilla. Siltä se musta tuntuu.

Esteitä?

Ei mikään. Silti ihan kaikki. Aika kaikki itsessäni, loput käytännössä. Lähinnä se kaikki mielikuvissa; liikuskelen riittävyyden ja täydellisyyden rajamailla.

Lähemmäs?

Tällä. Ääneen sanomalla. Yhdelle pienelle ihmiselle paljastamalla. Yhden konkreettisen teon tekemällä.

Näitkö jo tämän?

Mun haave.

IMG_20171008_173332_933.jpg

”Sellainen ei voi olla mitään muuta kuin suurta, joka tekee huoneesta sellaisen, jonne astuessaan sitä välittömästi tajuaa, millä tavoin haluaa kohdata toiset ihmiset, oman itsensä ja ylipäätään elämän. Mutta että se sama oletettavan suuri saa paijaamaan omia haaveita tavoitteiksi ja vielä uskomaan kaiken voiman olevan itsestä lähtöisin. Hirvittävän suurta.”

Mun toinen koulutuskerta True Hearts NLP Practitioner -kurssilla on ohi. Enkä mä vieläkään ymmärrä, kuinka niin suuresti syvällä tuntuva voi olla niin järjellistä ja luonnollista. 

ajatuksia · ihmissuhteet · itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · oma elämä · opiskelu · True Hearts

Polku nimeltä NLP.

Monellako polulla olet, Elina.

Joskus ehkä liiankin monella; kahdesta jalasta ei riitä välttämättä viittä suuremmalle lukumäärälle. Mieluummin kuitenkin ehkä siten päin. Että pitää jalat vikkelinä polkujen välissä puikkelehtimalla. Sillä olen elänyt sellaistakin aikaa, kun vaihtoehtoja ei ollut – yksi ainoa, aika pimeänpuoleinen. Se oli aikaa, jolloin en nähnyt itseäni minään. Luonnollisesti silloin en ollut myöskään kenellekään mitään. Oli vain ainokainen polku itseeni, jota en ollut oikeastaan sitäkään valmis kulkemaan.

Jäsennän elämääni poluilla. Nykyään olen polulla itseeni oikeinkin innokkaasti, ollut jo useampia vuosia. Sen lisäksi olen polulla ystävyyteen – ilokseni monella, monella sellaisella, joista jokainen on hitusen erilainen. Käyn polkua, jota tallustellessani olen opiskelija, yliopistokaveri. Sitten on polku, joka mutkittelee harrastusten parissa, sellaisellakin olen. Kesällä aloitin polkuni ammatillisen minäni löytämiseen – sillä polulla puolestani olen työkaveri, tulevaisuudessa ehkä tasavertainen kollega. Hurjaa. Kaiken päälle koetan parhaani mukaan taiteilla polulla yhdessä perheeni kanssa, mikä vaatii jotakin moniulotteisempaa kuin vain yhden roolin perheenjäsenenä.

IMG_20170908_172928_124.jpg

Kuluneen viikonlopun aikana astuin jälleen uudelle polulle. Niin jännittävälle, että jalat tutisivat ensiaskeleilla. Taisin nimittäin aavistella, että tämä polku NLP:n maailmaan tulee jollakin tapaa olemaan merkityksellinen myös muiden elämäni polkujen kannalta. En kai kuitenkaan ollut valmistautunut yhden ainoan lauseen saavan aikaan tunteen siitä, että yhtäkkiä omistankin kartan, joka soveltuu suunnannäyttäjäksi jokaikiselle elämäni polulle.

”Välimatka toiseen on suoraan verrannollinen siihen, kuinka lähellä olen itseäni.”

Ajatus yhtä aikaa suoristi jokaisen polkuni ja toisaalta saattoi ne kulkemaan sopuisasti vierekkäin, jopa ristikkäin sotkeutumatta toisiinsa. Kai tuon lauseen kuullessani hoksasin, ettei elämä ole polkujen välissä taiteilua, vaan ihan jokaisella polulla pärjään aivan täysin samanlaisin keinoin; kuljen polkua aina vähintäänkin itseni kanssa, useasti toisten ihmisten vierellä, ja itse asiassa ihan juuri siitä polulla kulkemisessa on kyse – minun ja toisen välisestä vuorovaikutuksesta, meidän etäisyydestämme. Oli se sitten ammatillista tai henkilökohtaista tai mitä ikinä vain, niin olen poluillani aina kosketuksissa ihmisiin. Eikä välimatka heihin ole yhtään sen kauempi kuin kokemani metrit itseeni, omaan hyvään tilaani.

Huojentavaakin osin, taisin itselleni huoahtaa. Sillä tulee vielä se päivä, kun kaikki voimavarat, jotka olen sijoittanut itseni etsimiseen ja syvälle sisimpääni matkaamiseen, näkyvät hyvänä olona kohtaamissani ihmisissä. Pystyessäni olemaan lähellä ja läsnä.

Mun ensimmäinen koulutusviikonloppu on takana True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. Vaikka en voi kuvitella ihmistä, jolle NLP tekniikkana ei tekisi hyvää, aivan erityisesti toivon uteliaisuutta sitä kohtaan heille, jotka esimerkiksi työnsä tai muun roolinsa puolesta ovat isona osana toisen ihmisen polkua.
aitous · ajatuksia · oivallukset

Sellainen mä en voi olla yksin.

Millainen mä olen. Sellainen mä en voi olla yksin.
Jollainen sä olet. Mä olen osasyyllinen siihen.
Tuuppaanhan sua suuntaan sunlainen.

Parikymppisen paras pohdinta. Se synnytti paniikin minussa. Vaikka en pakokauhunomaista tunnetta sisälläni kantanut sen vuoksi, että samassa tajusin osasyitä omakohtaisille kokemuksille, jotka menivät kuta kuinkin näin: en voi harjoitella itseni näyttämistä muille yksinäni hämärässä komerossa. Toisin sanoen sillä hetkellä ymmärsin, kuinka ympäristö ja siihen kuuluvat ihmiset täydentävät minut sellaiseksi, millainen oikeasti olen; omien voimavarojen käyttöönotto, kaiken sen annettavissa olevan tarjoaminen ja yksinkertaisesti oman minän aito olemus ovat asioita, jotka jonkun toisen on otettava vastaan. Ja vasta silloin kai koen todella olevani sellainen kuin oikeasti olen. Siis ajatuksissani kykenevä mihin vain.

Elinaa ei rakennetta yksin, ajatus toki olisi voinut saada aikaan paniikin.

IMG_20170902_115736.jpg

Sen sijaan pieni pakokauhunomainen valtasi mieleni yhtä aikaa tuntiessani vastuun laskeutuvan hiljalleen hartioilleni. Kuinka oikealla tavalla osaan itse kohdata ihmiset? Osaanko riittävällä tavalla osoittaa sen, että todella vastaanotan ja annan takaisin sen heistä vielä puuttuvan osasen? Se, ettei kukaan rakenna itseään yksin, on jo pelkästään ajatuksena vastuuta täynnä. Voin ryssiä itseni kanssa lukuisia kertoja ja jokaisella kerralla kuitenkin olla varma itsessäni siitä, että kyllä vielä nousen. Mutta että toisten kanssa – ei sellaista voi varmuudella sanoa.

Tahtoisin olla taitava tuuppaamaan. Tuuppaamaan omalta osaltani ihmistä suuntaan, jota hän itsestään tavoittelee. Koska tunnen heitä sellaisia, jotka ovat tehtävässä eteviä; varsin taitavia hellästi selästä ohjaamaan juuri sinne, minne omat jalat kyllä rohkeudenpuuskassaan kuljettaisivat.

ajatuksia · oivallukset · oma hyvinvointi · onnellisuus

Parasta balsamia.

Parasta balsamia haavoille sivelty.

Kun tekee kipeää tajuta jotain sisältä kärsineen. Suru puserossa silloin ymmärtää syvän jäljen jääneen. Älä heijastu mihinkään, unohdetaan, käskeä voi yrittää. Vaikka jo ilmentääkin syntynyttä arkaa.

Jos kokenut on sellaista. Sisälleen synnyttänyt arkuutta. Parasta balsamia on saada osoittaa heijastuksen hälvenneen.

blogi111.jpg

Paras tapa yrittää korjata itsestä kokemuksien rikkoma osa ehjäksi on uusilla kokemuksilla osoittaa edelliset vain poikkeuksiksi.

ajatuksia · ihmissuhteet · oivallukset

Ihmismassan keskellä aallonharjalla.

Jokainen meistä on ihmisten ympäröimä. Jokainen meistä on ihmisten ympärillä.

Se ihmistenpaljous on kuin vesimassa; ajelehdit mukana joka tapauksessa. Heittäydyit sitten vietäväksi tai pyristelit vastavirtaan, lopulta kai päätösvalta on voimakkaammalla. Toisena päivänä heittelehdit tyrskyissä, paiskaudut kertaalleen ehkä kivikolle. Ken tietää, seuraavana päivänä saatat kulkea aallonharjalla. Vesi- tai ihmismassa, yhtä arvaamatonta sen liikehdintä. Se pystyy puristamaan kasaan, tukahduttamaan viimeisenkin pihahduksen. Tai se voi yhtä hyvin kannatella pinnalla, suorastaan kelluttaa sua. Kai kannattaa vain pysyä pyörteiden mukana,  vastavirtaan pyrkimällä tyyni poukama on aina vain kauempana. Olethan vesimassaan nähden aina heikommassa asemassa.

Sillä et yksin voi pulikoida onnen lammessa.

Siksi. En halua olla ympäröitynä kenellä tahansa, en olla ympäröimässä ketä tahansa, sen enempää kuin ympäröidä lopulta itseäni pelastusrenkaalla. Koska viime aikoina olen huomannut, ettei matkaaminen aallonharjalla ole mahdotonta – se riippu vain ihmisistä ympärillä. Millaista on ajelehtia hellässä virrassa, sellaista on olla oikeanlaisten ihmisten keskellä. Vaikka jalat eivät yltäisi maahan, et koskaan kuin käväise uppeluksissa.

blogi110

Ja lopulta kaikki on hyvin. Kun tajuat, ettet tee hyvää oloa yksin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset

Yksi suuri yksinäisyys.

Yksi suuri yksinäisyys
on

kesäilta tossun alla,
kaatosade kattopelleissä,
kaksi jäänyttä palaa krokanttia,
viikon viimeinen imurin varressa,
aamun ovenkolaus

yksin.

On

kaiken sen tuntu
erilaisena.

Vaikka tuntisin ainoastaan oman läsnäoloni, en välttämättä sittenkään ole yksin. Toisinaan en tahdokaan olla, mutta useammin tunnen, että en enää osaa. On liian tuttua kantaa mukana aina jotakin: musiikki kuulokkeissa juostessa, sama joka-aamuinen miete autossa ja toinen ajatteleva vierellä arjen kulussa. On lähes pelottavaa juosta puolitoista tuntia vain itseni kanssa ja kohdata juoksulenkin sisältö raa’asti paljaaltaan. Yhtä lailla on miltei kauhistuttavaa päästää irti omaa itseäkin tutummista pinttymistä, joita on tottunut ajatuksissa pyörittelemään.

IMG_20170717_193636_239.jpg

Pohjimmiltaan yksi suuri yksinäisyys on kai kyvykkyyttä kohdata elämän sisältö apuvälineittä. Tuli apu sitten toiselta tai toistuvista ajatuksista. Parhaimmillaan yksi suuri yksinäisyys on tutkimusmatka omaan minuuteen ja sen tuntuun. Suoraan selittelemättä ytimeen. Poikkeuksetta sillä tarkoitan muuta kuin yksinäisyyden potemista. Sitä perinteisenä pidettyä yksinäisyyttä.

Yksi suuri yksinäisyys on ehkä osin taitoa kohdata sisällöttömyyskin sisältönä.

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oivallukset · oma hyvinvointi · onnellisuus

Päätöksessä pysymisen yksinkertaistettu kaava.

Mitä enemmän mä vuosia ehdin saavuttaa, sitä selkeämmin mä ymmärrän, kuinka elämä, se oma, muodostuu jatkuvista päätöksistä. Vaikka elämä on myös sattumaa, kohtaloa, joidenkin mielestä ivaakin, iso osa siitä koostuu kuitenkin päätöksestä toiseen johtavasta ketjusta. Ivankin voi päätöksellä kääntää vähemmän ivaavaksi, toisaalta kohtalolta tuntuvaa voi vahvistaa tekemällä tukevia päätöksiä.

Mun päässäni päätökset ovat itsessään verrattain yksinkertaisia kaavaltaan: päätös johtaa tähdättyyn tulemaan aina, kun se vain on itsestäni kiinni. Päätöksessä pysyminen on siten erikoisalaani. Päätöksessä pysymistä edeltävä päätöksen tekeminen – etenkään useamman vaihtoehdon edessä – ei sen sijaan ole ollut mulle koskaan yhtä yksinkertaista, helppoakaan. Olenhan harjoitellut, mutta en vieläkään koe olevani kovinkaan vahvoilla valinnoissa.

Päätöksessä tiukasti pysymisen taito ei mun elämässäni ole ollut yksi yhteen ankaran itsekurin kanssa – ainakaan itsekuriin assosioituneen negatiivisuuden merkityksessä. Kai sen vuoksi välillä hyrisyttääkin ikävästi, kun joku tokaisee jotakin ”Elinan hitsinmoisesta itsekurista”. Silloin mä haluaisin vastata kevyisiin kauhisteluihin kertomalla kuvainnollisesti, että en mä kaatosateessa itsekurin periksiantamattomuuden vuoksi juokse, vaan ihan hyvältä tuntuvasta päätöksestä, jonka olen jo aiemmin tehnyt, ja etten toisaalta olisi saavuttanut sitä hyvää juoksukuntoa, jolle joku saattaa nostaa peukkuakin, ilman työtä ja päätöksiä. Lisätä tahtoisin vielä, että jokainen hetki se hyvä päätös  ei välttämättä tunnu maailman täydellisimmältä, mutta ei siltikään tee siitä yhtään vähemmän hyvää kuin mitä päätös alkujaan oli.

blogi102

Ennemminkin päätöksessä pysyminen on päättäväisyyttä viedä jo kerran käsitelty ja analysoitu asia loppuun asti. Muutoinhan ne kaikki ajatukset ja aika, jotka olen päätöksentekovaiheessa käyttänyt, olisivat olleet täyttä haaskausta. Järisyttävä itsekuri taas on mulle itselleni merkinnyt – jossakin vaiheessa elämääni ainakin – lähinnä pelkkään raakaan tahtoon liittyvää itseni kuuntelemattomuutta.

Kai kyse on kuin kauppakärryjen kuskaamisesta hyllyjen välissä. Ilman päätöksiä käsi voisi tarttua mihin vain. Ruokakauppa eli valintatalo, ei kai turhaan? Päätös maanantaista perjantaihin kasata kärryihin kehon kannalta hyviä ruoka-aineita on kuitenkin olemassa. Ja kun kerran sellaiseen päätökseen olen päätynyt, on se asia, joka ei vaadi itse päätöksenteon jälkeen enää minkäänlaisia ponnisteluja tai punnintaa.

blogi103

Monesti jälkikäteen ihmisten kanssa juteltuani olen kovasti miettinyt, mistä jatkuva sortuilu lopulta kertoo, jos päätöksessä pysymisen epäonnistumista ei perustella heikolla itsekurilla. Koska sortuminen voi kohdata, vaikka hallussa olisikin näennäisesti kaikki päätöksessä pysymiseen tarvittava aina halusta voimavaroihin. Aika ajoin mä joudun itselleni tiukastikin kertaamaan, mihin omat päätökseni perustuvat. Sillä johonkin harkittuun ne hyvin monessa tapauksessa, tahtoisin jopa käyttää sanaa aina, perustuvat. Kaikenlaiset sellaiset. Sekin, että lauantaisin kerään koriin mielen kannalta välttämätöntä sapuskaa. Siten mä kai pyrin siihen, että en koskaan sortuisi suklaaseen, vaan vain pysyisin päätöksessä syödä sitä. Ehkä sortuilu päätöksien ulkopuolisiin vaihtoehtoihin on osin perustavanlaatuista perustusten puutetta. Että päätöksen tekijällä ei sitten kuitenkaan ole selkeänä mielessä, onko päätös tehty esimerkiksi oman olon vai vain kieltämisen vuoksi.

Elämä, se oma, on siitä hieno systeemi, että päätöksillä siitä muovautuu juuri omanlainen. Uniikki, jos niin tahtoo. Kun itselle on riittävän selkeästi ja yhteisymmärrykessä perustellut päätöksien pohjan, taistelultakin tuntuva ristiriitaisuus ajatuksissa vähenee huomattavasti. Hei, oman kokemukseni mukaan ainakin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Kiitos, ei takataskuun.

Jos en minä, niin kuka.

”No sitten mä nappasin paniikissa sen kaikkein epätodennäköisimmän vaihtoehdon vaaterekistä. Yllättävän paljon kirjava kolttu voi tehdä. Mun ajatukset singahtivat lentoon helman lepattaessa tuulessa. Sellainen pieni ajatusmyrsky syntyi siellä pukukopissa mun päässäni.”

blogi95

Koska enhän halua sanoa vain kiitos ja sulloa elämää takataskuun. Mitä millään teen, jos en tee millään mitään. Esimerkiksi just elämällä. Takataskussahan se yhtä matkaa itseni kanssa vanhentuu ja rypistyy, kun sen päälle jatkuvasti istuu. Kai elämä sellaiseksi on tehty, että se kestää vinguttamista Visaa paremmin. Ihan huoletta voi höylätä edes ja takaisin, käyttää mihin ikinä keksiikään.

Ja parempi käyttääkin. Sillä kaikki erääntyy aikanaan. Oma aika jokaiselle – takataskussa tai ei.

Joten jos en minä, niin tuskin kukaan puolestani. Valitse välillä epätodennäköisimpiä vaihtoehtoja, päätä metsästää puuttuvia olotiloja, ota riskiltä tuntuvia riskittömyyksiä, rohkaistu tekemään toisin tai vinguta elämää kuin viimeistä päivää.

höllää · oivallukset · oma elämä · oma hyvinvointi

Onkimassa, huijaamassa.

Jos mä kovasti huijaisin,
ehkä rauhassa hetken istuisin.

Juksaisin
tekeväni paljonkin.

Vaikka onkivapa kädesssä
vain odottaisin.

Itseni kiertoreittiä rauhaan
siten ohjaisin.

19121608_1141051399333252_1648635677744562176_n(1)

Apua. Kolme päivää ja yksi ilta aikaa rentoutua. Lisäksi ladata akkuja, rauhoittua, puhdistaa mieli ja käydä läpi rästiin jääneet ajatukset. Kuinka ajankäyttö hyödynnetään tehokkaimmin, oli kai ensimmäinen ajatukseni torstai-iltapäivänä kotiin ajellessani. Tarkoitus oli juhannuksena rentoutua reippaasti hölläämällä, vaikka ajan rajallisuuden toistelu olikin ohjaamassa täysin päinvastaiseen suuntaan; olin kai aikeissa lähteä suorittamaan vapaapäiviäni.

Kuluneina vuosina olen tajunnut itsestäni muutamia asioita liittyen siihen, kuinka itseni kanssa täytyy toimia. Suorin tie on aika usein lähes mahdoton, kiertotie taas ehdottoman realistisin. Olen suhteellisen vikkelä liikkeissäni, mutta se, joka tarkertuu jo ohimenneeseen, on mieleni. Esimerkiksi kiire, nopea elämäntahti ja asioiden tehokas hoitaminen seuraavat helposti mukana sellaisiinkin päiviin, jolloin niiden kuuluisi jäädä taka-alalle – tahdista toiseen hyppääminen todellakin haastaa minua.

Siten toisinaan minun on huijattava itseäni. Pienesti vain. Vähän kuin onkivapaa pitelemällä. Olen tekevinäni paljonkin, kovasti onkimassa, vaikka istunkin vain hiljaa, tuijotan kohoa ja odotan.

Kai tällaisissa asioissa on sama, kuinka lopputulokseen päätyy. Että suoraa reittiä vai kiertotietä. Kunhan vain saavuttaa päämäärään. Tämän viikonlopun tapauksessa rauhallisemman tahdin.