Kategoria: oma elämä

ajatuksia · oma elämä · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä · ystävät

Uudet ystävät eli nopsat pikasämpylät.

Elina6 kommenttia
Näin jälkeenpäin ajateltuna ystävystyminen ei ole ollut minulle koskaan äärimmäisen hankalaa, vaikka se onkin tuntunut aina melko haastavalta. 
Onko siinä mitään järkeä? Olen ujo, minulla on siltikin ystäviä. Olen kai aina ajatellut koko prosessin omassa päässäni monimutkaisemmaksi kuin se oikeasti onkaan. Eihän ystävyyttä varsinaisesti tehdä tai suunnitella eikä itseään voi oikeastaan muokata ystävyyteen sopivaksi. Ei ihminen voi olla vääränlainen ystäväksi. Aito ystävyys kai syntyy jo olemassa olevista komponenteista – usein vieläpä aika huomaamatta. Tai sitten ystävyyttä ei vain yksinkertaisesti koskaan synny. Todellista sellaista ainakaan. Ystävyys on jotakin kahden ihmisen välillä tai useamman ihmisen kesken, ei varsinaisesti yhdessä ihmisessä itsessään. Vaikka ystävyys joskus hiipuisi, satuttaisi tai katkeaisi, se jättää kuitenkin aina molemmilta puolilta tarkasteltuna yhtä suuren aukon. Uskoisin.
Sellainen huomaamatta kehittynyt ystävyys omalla tavallaan aina yllättää, mutta samaa aikaa tuntuu kaikkein luonnollisimmalta. Välillä olen joutunut miettimään, kuinka jokin ystävyys oikein toimii, kun se ei olekaan lainkaan käyttäytynyt kuin aiemmat: kuin opettelisi täysin uuden kielen.
Olen ystävystynyt jäätelökioskin nurkalla, kassan takana ja ihan sattumalta. Sitten olen ystävystynyt myös loputtoman pitkiltä tuntuvilla luennoilla ja blogin kommenttiboksissa. Muutaman kerran olen tutustunut hihasta nykäisyn seurauksena. Välillä aika yllättävätkin tilanteet ovat johtaneet ystävyyteen.
Viime sunnuntaina valmistimme ystäväni kanssa brunssin, jonka jälkeen elämä (ja maha) tuntui taas asteen verran täydemmältä.  
Uudet ystävät eli nopsat pikasämpylät
4 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
1 rkl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1,5 rkl hunajaa
2,5-3 dl vettä
Sekoita ainekset ja paista noin 15 minuuttia 200 asteessa.
ajatuksia · liikunta · oma elämä · onnellisuus · opiskelu · pienet hetket

Tämän hetken TOP 3

ElinaKommentoi
Pänttäyshommat. Osin kai pakostakin. Olen aina pitänyt aika kovasti opiskelusta ja uusien asioiden oppimisesta, kunhan saan tehdä sen kaiken rauhassa: loikoilla sängyllä ja perehtyä asiaan ajan kanssa. Harmi, ettei yksi kurssi periodissa -tahti ole vain mahdollista. Senpä vuoksi opiskelu aiheuttaakin toisinaan harmaita hiuksia ja vähän väsynyttä yleisfiilistä. Lienee aika normaalia? Kuitenkin tuntuu aivan absurdilta, että toinen vuosi yliopistolla on jo pian hujahtanut ohi – vastahan pänttäsin pääsykokeisiin ja nyyhkytin junassa epäonnistumista. Yleisesti ottaen olen pitänyt kaikesta siitä, mitä olen oppinut (ja yrittänyt oppia). Elintarviketieteet yhdistettynä liiketaloustieteen sivuaineeseen tarjoavat minulle sopivasti erilaisia haasteita: juttuja esimerkiksi tilinpäätöksestä, veden sorbtiosta, kromatografiasta, sn-2-lysofosfatidyylietanolamiinista, ravitsemussuosituksista, lineaarisesta regressiosta, terveysväitteiden hyväksymisestä  ja Clostridium Botulinum -bakteerista. On opiskelu yliopistolla tarjonnut kaiken tietopääoman lisäksi myös kullanarvoisia ihmissuhteita.
Talven jälkeinen olotila. Eniten keväässä odotan ehkä uusien Niken kenkieni korkkaamista. Tai nahkatakin käyttöönottamista. Kuplivaa tunnetta mahassa tai tivolin saapumista. Tai ehkä kuitenkin töiden alkamista ja valoisia, vapaita iltoja. Oman pihan kuntoon laittamista tai lyhythihaisella paidalla lenkkeilyä. Odotan minä myös järven ympäri pyöräilemistä ja pisamia. Onnellisia naamoja auringossa ja liian nopeasti sulavia jätskitötteröitä. Koko ajatus keväästä kutkuttaa niin, että pompin jo miltei paikallani. 
Mielekäs hikoilu. Olen viimeisen vuoden aikana hoksannut, että itselle mielekäs liikunta on sitä kaikkein tehokkainta. Luki naistenlehdessä mitä vain tai piippaili aktiivisuusranneke mille vain, kaikkein paras vaihtoehto urheilla on juuri se, mistä ihan oikeasti nauttii: muka-niin-tehokas ei välttämättä ole sinnepäinkään, kun sitä yrittää tehdä väkinäisesti ja siten pakostakin puoliteholla. Juoksin eilen viisitoista kilometriä auringonpaisteessa ja nautin joka askeleesta. Siitäkin huolimatta, että kahdeksannen kilometrin kohdalla liukastuin ja oikean jalan polvi turposi puolitoistakertaiseksi. Myös ratsastus on ollut ihan ykkösjuttu ja hevosten kanssa touhuaminen ylipäätään. Kotona olen treenannut vatsalihaksia ja herätellyt yläkroppaa, mutta en siltikään ole varsinaisesti kaivannut salille peilien eteen pumppaamaan. Ja se on ihan okei.

Lisäksi olen lähiaikoina himoinnut jatkuvasti croisantteja, ihastellut aivan liikaa villakoiranpentuja, rakastunut itsevarmaan oloon ja hullaantunut ranskanletin tekemisestä. Mistä kaikesta elämässä voikaan nauttia. Uskomatonta. 
Oikeastaan, aivan järjettömän järkeenkäypää.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Elämän keksipohja.

Elina2 kommenttia
Ei voisi tuntua viikonloppu tarpeellisemmalta.
Kun minä stressaan, en nuku. Kun en nuku, väsyn. Ja kun väsyn, tulen ensimmäisenä surulliseksi. Surullisena ajatukseni muuttuvat äärimmäisen syvällisiksi. Syvällisten ajatusten pyöriessä mielessäni vaikutan poissaolevalta. Sitä kai olen ollutkin. Valtavan vahvasti omissa maailmoissani koko viikon.
Tänään näin vaisun ihmisen. Puolitutun ja ainoastaan hetken aikaa. Siltikin olisi tehnyt mieli käydä paijaamassa vaaleaa päätä. Ja kun sitä en tietenkään tehnyt, vaivuin yhä vain syvemmälle surullisen sävyisiin ajatuksiini. Väsymys saa minut myös erityisen empaattiseksi ja empatia taas kirvoittaa usein kyyneleet. Seuraavaksi jo itkenkin elämässä tehtyjä valintoja ja ajanjuoksua. Vaikka en oikeastaan edes tiedä, että miksi. Lopulta päädyn aina yhteen ja samaan tulokseen: elämä heittäköön eteen sen, mitä on tarkoitettu – ihan parilla ehdolla vain.
Tosin muuttuessani surullisen kautta syvälliseksi ihmiseksi en suinkaan vello harmahtavassa aallokossa. Ennemminkin lillun omissa tunteissani, mikä on perin terapeuttista. Fiilistelen niitä kaikkia tunteita, jotka juuri sellaisessa mielentilassa koen aina tavallista voimakkaampina. Ja usein tämä kaikki johtaakin jonkinlaisiin oivalluksiin. 
Tällä viikolla oivalsin, että yksikin oivallus voi riittää. Yksi oivallus on tarpeeksi, jos tuo oivallus on aivan oikea oivallus. Ei tarvita tutkimusta, testikappaleita tai vuosien työtä, jotta jotain suurta voi tapahtua. Ymmärsin kai vaihtoehtoisen merkityksen sanonnalle ”yksi hetki voi muuttaa kaiken”. Hetken on vain sisällettävä pikkuruinen, vastasyntynyt oivallus.
Juuri se kai elämässä jaksaa kiehtoa. Oivallus on kuin puolituttu ihminen, joka tyynesti vain astelee luokse ja ottaa omaan elämäänsä. Ainakin luulen sen tuntuvan vähän siltä: jännältä, uudelta, etäisesti tutulta, hivenen pöyristyttävältä, mutta silti kutkuttavalta.
Tuo ainokainen oivallus voi saada mahtavan muutoksen aikaan elämässä. Se voi olla tarvittava rohkeus tai ratkaiseva tuuppaus, lampun syttyminen pään päällä tai vain ajatuksen niksahtaminen toisinpäin. Aika usein oikein päin.
Tämän kaiken oivalsin sinä hetkenä, kun kuljetin suuhuni lusikallisen juustokakun viimeisen palan keksipohjaa. 
Mä en vain sillä hetkellä tarvinnut yhtään mitään muuta.

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Sunnuntain suuret mietteet.

ElinaKommentoi
Santun esittäessä kysymyksen minä joskus hassuttelen. Teen samaa myös katsoessamme yhdessä Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa: vastaan erittäin asiantuntevasti, varmasti ja täsmällisesti, vaikka oikeasti minulla ei ole hajuakaan koko asiasta. 
Toisinaan valitsen oikean neljästä vaihtoehdosta. Aika ajoin saan höpläytettyä toista aivan täysin. Omasta mielestäni useammin kuin harvoin.
Se on leikkiä. Mutta entä oikeassa elämässä? 
Olen ihminen, jonka on äärimmäisen hankala tehdä mitään, jos en ole ensin varmistunut asioista täysin. Rakennan kaiken varmistelun päälle: ilman varmuutta asialta puuttuu ikään kuin pohja. Varmistelu kai tarkoittaa itselleni hallinnan vaadetta. Hallinta on ensisijaisesti faktatietojen hallintaa. Sen vuoksi eläminen tuntuukin välillä vähän raskaalta – elämä kun oikeastaan on ainaista epävarmuutta. Olen koutsannut itseäni sietämään epävarmuutta, mutta perusluonteeni puskee siltikin esiin erityisesti silloin, kun tilanne vaatisi vain intuitioon luottamista. Olen esimerkiksi todella huono puhumaan ääneen vieraita kieliä, sillä haluaisin suunnitella lauseet kunnolla etukäteen varmistuakseni niiden oikeasta muodosta. Mielestäni on vastenmielistä aloittaa selittämään yhtään mitään lihaksen metaboliasta, jollen ole ensin kerrannut mielessäni sen hienorakennetta ja kaivanut muististani yksityiskohtaisia faktoja.
”Jep. Kerroin äidille kolesterolista piirtämällä sen rakennekaavan.”
Mihin elämässä olisi mahdollista päästä luottaen vain omaan minään ja intuition tuomaan varmuuteen? Jos ottaisikin välillä kaiken lähtökohdaksi oman itsevarmuuden faktatiedon ja jatkuvan varmistelun sijaan?
Minulla ei ole varmaa vastausta siihen, mihin suuntaan sellainen voisi johtaa: huonoon vai hyvään vai yhtään mihinkään. Intuitioni kuitenkin kertoo, että elämä saattaisi olla silloin hitusen keveämpää. Ja lisäksi veikkaan, etteivät kaikki suuret hahmotkaan välttämättä aina täysin tiedä, mistä kulloinkin – äärimmäisen vakuuttavasti – oikein puhuvat.
aitous · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Pieni yksinäisyys.

ElinaYksi kommentti
Olen onnekas, sillä elämässäni on monenlaisia ihmisiä. Erilaisia ihmissuhteita: läheisiä, tiukkoja, ainutlaatuisia, lämpimiä, sopivan löyhiä, tuttavallisia ja myös vähemmän läheisiä. Kaikista olen kiitollinen ja kaikki ovat tärkeitä. 
Siltikin kaikkien näiden elämäni ihmisten keskellä tunnen oloni välillä yksinäiseksi. Tunne tuntuu toisaalta turhalta ja aivan väärältä, sellaiselta, että ihan kiukuttaa sen tunnistaminen. Ja toisaalta taas kuitenkin yhtä kaikki tunnen sitä. Yksinäisyyttä.
Kyllä minua elämäni ihmisten keskellä kuunnellaan. Minulta kysytään ja minun annetaan puhua. Minua pyydetään puhumaan. Minun ajatuksiani arvostetaan. Harvoin – jos koskaan – minun käsketään olla hiljaa. Ehkä ihan joskus vain vähän hiljempaa. Minusta ollaan kiinnostuneita, minusta huolehditaan. Uskon, että minua ajatellaan ja viivyn jonkun mielessä välillä pidempään.
Juuri kaiken tämän vuoksi tuntuu aivan nurinkuriselta potea yksinäisyyttä. Yksinäisyyden tunne ei ole pinnalla, eikä useinkaan mukana arjessa. Se on jossakin syvemmällä, vähän kuin häpeillen piilossa. En ajattele sitä koskaan – ainoastaan satunnaisesti tunnen sen kalvavan. Yksinäisyys ei kaiverra koloa sisälläni, eikä se kasva kokoaan. Se vain on ja välillä vähän vinkaisee.
En usko sen olevan hullumpi taito, että osaa innostua itsekseen.
Kaipaan kai minulle tärkeiden asioiden jakamista. Kiinnostuminen, kuunteleminen ja vastakysymysten esittäminen eroavat oleellisesti siitä: asioiden jakaminen vaatii myös toiselta osapuolelta keskittymistä, syventymistä ja omistautumista. Aikaa ja alas istumista. Lisäksi ennen kaikkea halua kiinnostua, sillä omakohtaista kokemusta asiasta se ei välttämättä vaadi. 
Kaipaan sitä, että saisin jakaa innostukseni kuormittamatta sillä toista.
Yksi parhaimmalta tuntuvista asioista on se, kun saan kertoa esimerkiksi opiskelujutuistani tai vastata niitä koskeviin kysymyksiin. Harmillisen usein huomaan kuitenkin vastaavani vain kysymykseen, en toisen kiinnostukseen. Ja vaikka välillä onkin ihana nauttia omasta pienestä innostuksesta vain yksinään omassa rauhassa, olisi siltikin välillä mahtavaa ammentaa omaa innostusta toisen omasta.
Mutta en oikeastaan tiedä, kuuluuko sellainen aikuisten elämään. Pienenä tyttönä hihitettiin yhdessä leikkimökissä, mutta aikuisena pöydän ääressä keskustellessa on harmillisen usein jollain tapaa hankalampi saavuttaa muuta kuin pintapuoliselta tuntuvaa – joskin varmasti vilpitöntä –  kiinnostumista. 
ajatuksia · oma elämä

Women’s day.

ElinaKommentoi
”Lähinnä ärsyttää olla nainen silloin, kun joku lähellä naisten päivää tokaisee, että miksi ei sitten ole olemassa miesten päivää.”
Ja minua ehkä vähän myös ärsyttää ollessani yksin Gigantissa.
Muulloin olen aika onnellinen naisena.
Muistan lapsuudestani sen, kun vinguin arkiaamuisin eteisen peilin edessä, että äiti sipaisisi myös minulle punaa huuliin. Se oli ehkä hienoin juttu ikinä: tuntui aika aikuiselta tytöltä. Tosin myöhemmin opin, ettei aikuisen naisen tytöttely ole kuin tuhahduksen arvoista. En koskaan yrittänyt olla pikkufeministi, mutta opin kyllä aika hyvin huutamaan takaisin, että ihan yhtä pölvästejä ne miehetkin ovat ratissa. Vaikka olen aina rakastanut kukkahameita ja tyttöjen juttuja, olin ja olen edelleen ylpeä siitä, millaisia hitusen raffimpia oppeja kahdelta isoveljeltäni sain. Yleisesti ottaen on ihanaa olla nainen, mutta en minä varmastikaan sitä kestäisi ilman ronskimpaa puoltani. Ehkä sen vuoksi en ole mieltänyt itseäni koskaan sellaiseksi turhanpäiväiselle hihittelijäksi.
Vaikka olen ehdottomasti tasa-arvoisuuden kannattaja enkä jää toimettomaksi vasara kädessä tai maalitela kourassa, on mielestäni ihan okei pyytää miestä kiikuttamaan muurahaisia kuhiseva muovipussi ulkoroskikseen. Joku voisi kai miettiä sitenkin, että mikä sitten on naisen ja miehen ero, jos nainen ei välillä saa olla hiukan avuton. Ainakin se, että naisilla kuluu alusvaatteisiin tuhottoman paljon enemmän rahaa kuin miehillä. Ei ole aina helppoa olla nainenkaan.

”Naisille suotakoon se, että he saavat olla perheen prinsessoja. Koska kai jokainen prinsessa aika kovasti rakastaa omaa prinssiään.”
aitous · ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Kyltti kaulassa.

Elina6 kommenttia
Olisi helpompi kulkea pieni kyltti kaulassa. Harakanvarpailla, että ”olen vähän ujo” tai ”olen oikeasti puhelias ja hirveän eloisa”. En usko suoranaisten käskyjen – ”kätellään” tai ”tutustutaan” – tehoavan moneenkaan. Oman persoonan pukeminen sanoiksi voisi kuitenkin auttaa. Heitäkin, jotka ihmisten keskellä ujostelevat tuoda esiin omaa luonnettaan. Hiljaiset saisivat tilaisuuden esittäytyä ja äänekkäiden asia erottuisi puheryöpystä. Toisaalta kyltti voisi olla tarra otsassa: muutoin silmiinkatsominen ehkä unohtuisi.
Olen monesti kaivannut kylttiä kaulaani. Vuosi sitten pakollisen pidemmän tauon jälkeen tallille lompsiminen tuntui samaan aikaan aivan ihanalta, mutta vähän vaikealta. Olen käynyt samalla tallilla 6-vuotiaasta asti ja vaikka mikään ei ollut muuttunut, silti paljonkin oli muuttunut. Tuntui hankalalta olla ikään kuin uusi. Olisi ollut vain helpompi kulkea jonkinlainen selittävä kyltti kaulassa ja pää pystyssä.
Kävin viime viikolla salilla treenaamassa ensimmäisen kerran sitten viime kesän. Hitsi sitä epävarmuutta. Kaulassa keikkunut kyltti ”olen ylittämässä kynnystä” tai ”teen tässä paluuta” olisi kai auttanut – ennen kaikkea selkeyttämään omia tuntemuksiani ja ajatuksiani. 

Uskon monen lyhyeen tuntemisen jälkeen erehtyvän luulemaan minua hiljaiseksi, rauhalliseksi ja ehkä vähän yllätyksettömäksi ja harmahtavaksi. Olen monesti esimerkiksi työhaastatteluiden jälkeen pohtinut, millaisen vaikutelman itsestäni olen oikein antanut: ainakin hyvin hillityn, jopa tylsähkön. Jännittävissä ja uusissa tilanteissa olen todella huono tuomaan omaa persoonaani esiin, mikä ei mielestäni ole kovin kiva juttu. Vielä 23-vuotiaanakin koen eläväni edelleen joka suuntaan hitusen anteeksipyydellen. Se on rasittavaa. 
Tavoitteeni on tänä vuonna opetella sellaiseksi, etten hitsi vie edes tarvitsisi minkäänlaisia kylttejä kaulaani roikkumaan.  
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · perhe

Missä jonossa.

ElinaKommentoi
Muistan lapsuudesta kaikenlaisia tempauksia. Jostakin syystä erityisen hyvin sen, kun kaveria leikillään kiusoiteltiin tokaisemalla missä sä olit silloin kun järkeä jaettiin. Samaan hengenvetoon tietysti lisättiin, että et ainakaan ensimmäisenä jonossa. Sitten oltiin vähän että hei auts. Nokkelin ehkä yritti antaa hivenen takaisin sanomalla sä olit varmaan ensimmäisenä mutta väärässä jonossa. 
No joo. Se oli sellaista. Harvoin hirveän vakavaa. Mutta on siitäkin huolimatta leikistä voinut syntyä ajatuksia. On se saattanut saada pyörimään jotakin pienessä päässä. Ainakin näin jälkeenpäin aikuisena tuo sanailu synnyttää paljon pohtimisen arvoisia asioita mielessäni. Lähinnä sellaisia, että millaiseen jonoon olisin itse halunnut sitten asettua?
Olen aika paljon äitini kanssa samanlainen kaikilta muilta ominaisuuksiltani kuin ulkonäöltäni. Siis lähinnä sellaisissa asioissa, joita en ole voinut oppia. Mutta jos saisin rakennella vapaasti itseäni, ottaisin äidiltäni varmasti epäitsekkyyden piirteen. Vieläpä sen täysin vilpittömän sellaisen.
On aika selkeää, mitä nappaisin toiselta isoveljeltäni: itsevarmuuden, mahtavan itseluottamuksen. Sitten ehkä myös tietynlaisen itsenäisyyden. Riittävän kovapäisiä olemme kai molemmat jo nyt. Vanhemmalta isoveljeltäni jos jotakin saisin itselleni, se olisi varmasti juuri viisaus: ohutkin siivu matemaattisesti ja kielellisestä lahjakkuudesta riittäisi tekemään minut tyytyväiseksi. Toisaalta mielestäni maailman kilteimmältä ihmiseltä hiukan hyvyyttä saadessani olisin onnellinen. Mutta en minä sitä välttämättä haluaisi veikalta viedä.
Sitten haluaisin olla hassu kuin isi. Koska isi on oikeasti hassu.
Häikäisee toisten upeus.
Tiedän myös, keneltä tarvitsisin lauhkeutta ja aika paljon pidempiä hermoja kuin omani. Geneettisenä perintönä olen nimittäin saanut ainoastaan äkkipikaisuutta tukevia geenejä. Arvelen, ettei ripaus parhaan ystäväni rauhallisuutta tekisi sekään pahaa. Olisi myös kiva olla juuri se, jolle on ojennettu normaalista poikkeavia lahjoja. Lisäksi haluaisin olla yhtä kaunis kuin äitini ylioppilaskuvassaan.
Tosin enpä tiedä, olisinko sittenkään just oikeissa jonoissa seissyt. Täydellinen en varmasti olisi – tyytyväisyydestä puhumattakaan. 
Joten kai sitä olisi kiusoittelijalle voinut silloin joskus vastata, että en halunnut rynniä. Pärjään nimittäin itseni kanssa tällaisena ihan hyvin.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Yli esteiden.

ElinaKommentoi
En tunnista rimakauhua. Edes seistessäni aivan esteen juurella. Lähinnä pohdin ponnistuspaikkaa, hyppyä toiselle puolen. Siitä onkin kai kyse: eivät esteet ole ainoastaan ylittämistä. Pikemminkin tarkkaa työtä. Keskelle, linjassa, tahdissa. Vaikka välillä sitä haluaisikin vain suurempia! Toiset mahdollisesti pienempiä. Heitä hymyillen ihmettelen. Kuinkakohan tästä selvitään, en ole koskaan miettinyt siten. Enkä liiemmin, riittääkö taitoni mihin. Annan tilaa, hyppään sisään. Pienestä tytöstä asti on huudettu ”ole menossa mukaan”. Eikä nyt aikuisenakaan vielä pelota. 
Toisinaan ylitys epäonnistuu: voi kolahtaa, tippua tai muuten vain olla tyylitöntä. Se jää kuitenkin nopeasti taakse uuden esteen tullessa vikkelästi eteen. Epäröinnin aistii elävä olento alla. Silloin voin vain toivoa molemminpuolista luottoa. Onneksi on vain suunniteltuja hyppyjä, joihin tarvitaan vaihteleva määrä päättäväisyyttä. Välillä on helppoa ja välillä hirveän hankalaa. Mutta en siltikään koskaan ajattele olevani rohkea: on ainoastaan luonnollista lähteä ylittämään.
Oman elämän esteratsastaja. Ihan jokainen voi kai olla sellainen. Sillä millä muulla tavoin elämässä kohdattuja esteitä kannattaa ryhtyä ylittämään? 
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · tavoitteet · terveys · ulkonäkö

Eipä saanut myytyä.

Elina6 kommenttia
Minulta kysyttiin eilen, millaisia liikunnallisia tavoitteita minulla on. 
Kerroin, ettei kummoisia. Taisin mainita jotakin puolimaratonista, jos jalka sallii. Mutta että ei sen tavoitteellisempia varsinkaan kuntosalin puolella.
Virhe. 
Tykitys alkoi. Kannattaa kuulemma olla – muuten ei jaksa raahautua etenkään salille. 
Sanoin, että okei. 
Laihdutus, lihasmassan kasvattaminen, vartalonmuokkaus. Kehotettiin valitsemaan edes joku, ettei sohva koidu kohtaloksi.
Päädyin kai sanomaan taas, että okei. Vaikka mieleni olisi kyllä tehnyt kysäistä muutama vastakysymys. Tai edes todeta, että nyt vetelet kuule minua vääristä naruista saadaksesi myytyä vuoden kuntosalijäsenyyden.
Olisin ihan huvin vuoksi tahtonut kysyä, että näytänkö minä sitten erityisen lihavalta. Tai että onko kukaan täällä teidän kuntosalillanne puhunut liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Sen riittävän motivoivasta vaikutuksesta? Oletteko koskaan kuulleet muusta kuin ulkonäkökeskeisestä kuntosaliharjoittelusta? Toivottavasti tarjoatte edes toisen ikäryhmän asiakkaillenne kattavampia tavoitevaihtoehtoja?
Olisi valtavasti tehnyt mieli ihan vain sivulauseessa todeta, että ulkonäkökeskeisyys nykyisin kuvottaa minua niin hirvittävästi. 
Istunnosta jäi suhteellisen karvas maku suuhun.
Eikun on minulla yksi tavoite. Sellainen, että sohva tosiaan koituisi riittävän usein kohtalokseni.