Kategoria: oma hyvinvointi

aitous · ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta

Hiotko jatkuvasti omaa elämää.

Elina3 kommenttia
Hiominen. Tuntuu, että se on nykypäivänä yllättävänkin yleistä. Itsensä ja oman elämänsä hiominen meinaa. Ehkä hiojia on ollut kautta aikain yhtä paljon. Tai sitten ei. Nykypäivän arvomaailma saattaa kannustaa sellaiseen toimintaan. Kenties kiinnitän nyt vain enemmän huomiota heidänlaisiinsa. Niin siis. Tajuttuani, että olin itsekin mennä sellaiseen mukaan.
Kai useimmiten hiotaan omaa ulkonäköä. Maalataan, kohennetaan ja kulutetaan rahaa. Mutta myös linkitetään yhä useampia tavallisen elämän toiminto ulkonäköön: se ohjailee valintoja ja toimii motivaattorina. Miksi valitsen salaattia lounaaksi? Miksi käyn jatkuvasti läpi seitsenpäiväistä treeniviikkoa? Hiominen on jonkinlaista äärimmilleen vietyä keskittymistä, joka lähentelee jo hitsinmoista omistautumista. Hiominen saattaa lisätä kapeakatseisuutta. Eikä ihmekään. Keskittymiskyvyn kapasiteetti on kai aika rajallinen.
Joku on joskus ehkä väittänyt hiomisen kaltaisen toiminnan olevan oman elämän rakentamista. Että tavoitellaan määrätynlaista elämää. Ennen se oli ehkä oma tupa ja perunamaa -tyyppistä. Tänäpäivänä vähän toisissa sfääreissä: kivilinnaa ja Porschea pihalla tai vaikka täydellisen timmiä kroppaa ja salkkua kainalossa kauppiksen käytävillä. Olen kuullut, että hiomista pidetään yksinkertaisesti vain tavoitteiden asettamisena ja niitä kohti pyrkimisenä. Moni perustelee toimintaansa sillä, että muulla tavoin elämässä ei saavuta yhtikäs mitään. Hiominenko kunnianhimoa omaa elämää kohtaan?
Jotakin arvokkaampaa kuin vatsapalikat.
Vahingossa ja yrittämättäkin. Saan sellaisesta huonoja viboja. Tulee mieleen, että hiominen on joissakin tilanteissa ennemminkin vain kuorien rakentamista, pintapuolista, jopa kulissien pystyttämistä. Tiedostamattoman paineen alaisena yrittämistä näyttää, että omasta elämästä on johonkin. Mieluiten suureen ja valtaisaan.
Tiedäthän, mitä tapahtuu, kun oikein keskittyy. Sitä sivuuttaa itselle epäolennaisen ja vain harppoo kaiken sellaisen turhanpäiväisen yli. Hiominen kun saattaa olla voimakaskin flow: ihminen kuulee vain tavoitteiden kutsun. Siitäkin huolimatta, että elämä on niin paljon muutakin. Mukaansatempaavia tunteita, yllättäviä aistimuksia ja uusia kokemuksia. Hiojalle aikalailla turhuutta. 
On aika pelottavaa kuvitella tilanne, jossa tajuaa käyttäneensä oman aikansa vain pyrkimiseen ja samalla sivuuttaneensa kaiken kokemisen.  
Kuinka omaa elämää ja tulevaisuutta sitten kannattaa suunnitella?
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Tämä kuori kaiken päällä.

Elina10 kommenttia
Aika usein aamuisin mustaa ripsiin sutiessani mietin.
Kai jokainen nainen haluaa olla nätti.
Olen minäkin ajatellut, että haluan olla mukiinmenevä. Vaikka silmissäni ei olekaan koskaan ollut ylimääräisiä tupsuja ja hiuksilleni en osaa näyttää kuin surkean yksinkertaista lettiä. Olen minä ajatellut, josko naamaa tulisi maalata kiivaammin. Yrittää pitää kulmakarvat kuosissa hiukan säntillisemmin. Kokeilin minä joskus kynsiin sellaisia jatkeita – eivät kestäneet menossani mukana, napsuivat pois yksitellen seuraavana päivänä. Sitä paitsi tunsin itseni pieneksi huijariksi: oikeastihan ne ovat pikkurillistä alkaen kyllä kovinkin nysähköt. Tallin jäljiltä ainakin aivan laittomat. 
Mutta siltikin ajattelen toisinaan, että olisi kiva olla kaunis.  
Ei minulla ole ollut koskaan tarvetta tyrkyttää itseäni minnekään. Vielä vähemmän ulkonäköäni kenellekään. En ole koskaan kokenut tarpeelliseksi yrittää olla hirveän vetävän näköinen tai viimeisimmän muodin mukainen. On aina riittänyt, että peiliin katsoessani olen pystynyt toteamaan edes toisinaan no tää on ihan kiva villapaita. Kuitenkin on hitsin haastavaa yrittää olla muuta kuin epävarma toisen katsoessa pitkään. Myönnän edelleen miettiväni, olisiko elämä tikimpänä jollain tapaa parempaa. Kuvissa kiinnitän itsessäni huomiota ainoastaan pyöreisiin poskiin – niille saatan irvistää. Ja vaikka jaksankin juosta lenkillä aika pitkän matkan, on vatsamakkara istuessani siltikin osa todellisuutta.

     (kuva MMYL-vuosijuhlat)


Lopulta siinä niin peilin edessä tulen kuitenkin aina miettineeksi.
Tavoittelemisen arvoista kai on ainoastaan se, että näytän aidolta ja terveeltä. Omalta itseltäni. Oli sitten kuinka tavallisen tai tylsän näköistä vain, se riittää tekemään minut tyytyväiseksi.
Kuori kaiken päällä. Ulkonäkö siis.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Vaikea kaikille paitsi muille.

ElinaKommentoi
Vähän liikaa pippuria hölähtänyt aikoinaan. Yllättävän chilinen. Miedohko, josta löytyy kuitenkin heti muutaman lusikallisen jälkeen potkua. Lämmin, kylmä, tulikuuma yhtä aikaa. Jotenkin hiukan epätasaisesti lämpeävä. Yllätyksellinen. Täynnä isojakin sattumia. Monivivahteinen. Jälkimaultaan lempeä. Jos nimittäin maistaisit.
”Olenko mä vaikea ihminen?”
Toisinaan koen tarvetta nähdä itseni ulkopuolisen silmin. Subjektiivisesti, mutta ei omasta vaan toisen näkökulmasta. Ei tarve tähtää kai mihinkään muuhun kuin tietynlaisten ristiriitaisuuksien löytämiseen: tiedän tähän mennessä jo aika hyvin, millainen minä olen, mutta tiedän myös ihmisten tulkitsevan asioita – tai toisia – omista lähtökohdistaan. Lisäksi. Vaikka olisi kuinka aito, ihmisessä on siltikin erilaisia puolia, jotka tulevat esiin erilaisissa tilanteissa. Ehkä se on osin niin sanottua käyttäytymistä – harvoin sitä kylässä nostaa jalkoja pöydälle –  mutta toisaalta myös tiedostamatonta valintaa siitä, millaisia puolia haluaa itsestä paljastaa tai jättää näyttämättä.
Luonnollisesti, mieleni tekisi lisätä. Epärehellisyydestä ja -aitoudesta sellainen on kaukana. 
Minä en ole missään nimessä tasainen ihminen, vaikka kaipaankin tasaisuutta elämääni. Minä olen äärimmäisen tunteellinen ihminen, enkä tarpeenkaan tullen kykene aina piilottamaan sitä. Minä olen hitsin innokas, mutta samalla kuitenkin todella pelokas.
Sen vuoksi aika usein ajattelenkin, mahdanko olla kuinka raskas toiselle. 
”Taidat olla vaikea lähinnä itsellesi.”
Hei ding. Se sellainen hetki, kun tekisi mieli taittaa sivun yläkulma, tehdä korvamerkintä ja yliviivata viiteen kertaan yksi lause. Siltä se tuntui saadessani vastauksen toiselta kysymykseeni.  
Erityisen haastava hauva – edelleen – ja siksi rakkain yhä vain.
Olen oppinut viime vuosina itsestäni paljon. Esimerkiksi sellaisia asioita, että millaisten ihmisten kanssa tulen erityisen hyvin toimeen, mitkä tilanteet toisten seurassa saavat minut jännittymään, kuinka suhtaudun erilaisissa tilanteissa toisiin ja miten pystyn näyttämään itsestäni puolia muille. Pohdinnoissani korostuu usein minäni suhde ympäristöön, toisiin ihmisiin.
Harvemmin kuitenkaan punnitsen – saati kyseenalaistan – omaa käyttäytymistäni itseäni kohtaan. Se kun tuntuu jollain tapaa tarpeettoman itsekkäältä ja minäkeskeiseltä.
Saamani vastauksen myötä ymmärsin jotakin uutta siitä, kuinka kohtelen itseäni. En ole kovin hellä, edes kovinkaan kohtelias. Paremminkin ankara! Liian suorasanainen ja -sukainen kaikella tapaa. Päivänvaloa kestämättömän periksiantamaton. Oikeasti aika hankala heppu itselleni. Jos saisin päättää, niin en ehkä kestäisi.
Mutta en mä siltikään haluaisi erota itsestäni. Välillä voisin tosin ehkä pitää lomaa.

aitous · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Mun elämän sisältö.

ElinaKommentoi
Mistä elämän sisältö koostuu? Uskon monen osaavan luetella. Miten elämän sisältö koostetaan? Olen itse ainakin käynyt läpi ajanjakson, jolloin mietin sitä kovastikin. Yritin kovasti, vaikka tiesin, ettei se oikeastaan synny pinnistämällä. En minä tiennyt vastausta, veikkaan.
Elämä on aivan hirveää hetkinä, kun mistään ei tahdo saada otetta: ei pahemmin kiinnosta, edes toisen intohimo ei kosketa, kyynisyys keikkuu olalla. Sitä toivoisi, että olisi edes inhoa! Välinpitämättömyys on verho elämän ja sisällön välissä: niin läpikuultava, että toiselle puolelle pystyy näkemään juuri ja juuri sen verran, ettei unohda, mutta kuitenkin riittävän peittävä erottamaan nuo puolet täysin toisistaan. Tai sitten. Voi olla, että elämässä on olemassa yksi ainokainen asia: tärkeä, olennainen, rakas, sitä kaikkea, mitä mielekäs elämä voikaan pitää sisällään. Taitavan valheellisesti. Oman elämän sisällön aitoutta ja sitä kohtaan syntyviä tunteita on toisinaan vaikea kyseenalaistaa. Sitä jollain tapaa sokeasti vain luottaa, että se ainokainen sisältöä tuova asia elämässä on myös onnellisuuden lähde. 
Kai se voi olla sitä. Yhtä hyvin ja ehkä aika usein kuitenkin vain hädissään tarrautumista.
Olin pienenä tyttönä tietyssä mielessä omistautuva. Se oli minun tapani hankkia elämääni sisältöä. Fanitin ihan kybällä Antti Tuiskua. Keräilin kaikkea ja vaikka mitä. Päätin treenata eräs kerta itseni fudispelaajaksi, seuraavana päivänä pikajuoksijaksi ja kolmantena pesiksen pelaajaksi. Lähetin oman hoitohevosen toivossa läheiselle tallille CV:ni, jossa luettelin kaikki käymäni heppaleirit ja estekisat. Pidin monta vuotta pystyssä virtuaalitallia. Kaikkeen panostin täysillä ja aina sinä kyseisenä aikakautena elin täysin senhetkiselle intohimolleni.

Se oli aikamoinen kuoppa elämässä, kun tajusi menettäneensä tuon intohimon kokemisen. Kyky innostua oli kadoksissa, enkä voinut olla millään tavoin varma sen löytämisestä. Kun pidemmän ajan elää harmaudessa, sitä alkaa aika täydellisesti unohtamaan. Muistan miettineeni, oikeammin ihmetelleeni, kuinka olen voinut joskus innostua jostain Antti Tuiskusta tai vanukaspurkkien kansista.
Eilen asettelin säästämiäni jo tyhjäksi syötyjä maapähkinävoipurkkeja keittiön kaappiin. Yhtäkkiä hetki tuntui hirveän hienolta, sillä se tuntui niin tutulta: olen huomaamattani löytänyt sen, jonka joskus kadotin. Itse asiassa taisin eilen sanoa ääneen, että olen niin kauan odottanut Vain elämää -sarjan Antti Tuiskun jaksoa. Olenhan jo useampia vuosia osannut jälleen innostua monestakin asiasta ja iloita vielä useammasta, mutta vasta nyt alkaa tuntua siltä, että tunne vie taas täysin jalat alta. 
Eikä voisi tuntua paremmalta.
Olen lisäksi huomannut tuon palon vievän yhä vain kauemmaksi kaikesta siitä raskaasta, mitä kävin läpi. 
Enkä voisi olla onnellisempi.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Osaanko olla alkukantainen.

ElinaKommentoi
Minä hoksasin viime viikonloppuna, mikä on ihmisen elämässä yksi hienoimmista asioista.
Mutta samalla kuitenkin kadonnut monelta nykypäivänä. Sellainen asia, joka on kai sisäänrakennettu ihmisiin. Mutta on siltikin unohdettavissa helpostikin. Sen voimakkuudesta ja luonnollisuudesta huolimatta. Eikä sinänsä mikään ihme: nykypäivällä on taipumus turruttaa ihmismieltä, erityisesti sen tiedostamattomampia toimintoja. Kiire, stressi, suorituskeskeisyys. Olet varmasti kuullut niistä jo liiaksikin. Mutta sitten on vielä ryhmäpaine, kutsutaan trendiksikin. Sitä ikään kuin valahtaa mukaan ilman aikomustakin.
Tänä päivänä jokainen vähänkään aikakausilehtiä lukenut syö vähintään kolmen tunnin välein sopivan pieniä aterioita. Sillä se on oikein. Huolimatta siitä, ettei kellontarkasti nälätäkään tai sopivan pienen välipalan jälkeen jää vielä vatsaa kaihertamaan. Näinä päivinä on tärkeää ajoittaa liikuntasuoritus just eikä melkein syöntikertojen väliin. Sillä se on tehokkainta. Poikkeuksia ei jaella, vaikka tekisikin hirveästi mieli pinkaista samantien lenkkipolulle. Nykyajan valveutunut ymmärtää sijoittaa päivän proteiinit treenin jälkeiseen aikaan ja jättää puurot aamuun. Sillä se on niin hitsin optimaalista. Mieliteot ovat voitettaviksi ja heikoille koetinkiviksi. Tänään(kin) yhä useampi ostaa itselleen ruokavalion paperilla. Sillä ilman sitä ei vaan voi osata. Muuten kuin syödä voi-apua-miten-järkyttävästi.
Minä luulen, että pian ei osata enää montaa muutakaan juttua.
Ainakaan vastata pyyntöihin. Vastata oman kehon ja mielen pyyntöihin ennen kuin ne muuttuvat sietämättömäksi aneluksi ja on ”annettava periksi”. Toisin sanoen ei ehkä osata enää elämän yhtä siisteintä (ja luonnollisinta ja yksinkertaisinta) juttua: tuntea sitä, että on lähellä omaa alkukantaista ihmisyyttä. 
Kuulin radiosta, että ihminen on luonnostaan utelias. Ihminen kai myös janoaa uutta. Ihminen kaipaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihminen haluaa usein mennä joukon mukana. Nykypäivä mahdollistaa paljon. Hienoa. Minua kuitenkin huolettaa, että kunhan vain tuo kaikki ei tapahtuisi sen sisältä löytyvän alkukantaisuuden uhalla. Sillä silloin myös menettää paljon (hienoutta) omasta ihmiselämästä.
Minä koin olevani äärimmäisen lähellä alkukantaista minääni pyytäessäni kehoani vielä vähän jaksamaan fyysistä rasitusta (joka ei ollut liikuntasuoritus) ja sen jälkeen nälkäisenä vastatessani kehoni pyyntöön energiarikkaalla ruoalla. En keskustellut itseni kanssa mistään, vain kuuntelin ja toteutin. Se oli kuin jotakin transsinomaista.

Tunsin ihmisen elon uudella tavalla (tai sillä unohdetulla tavalla) äärimmäisen mielekkääksi.
ajatuksia · höllää · ihana arki · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Kuinka osoitat arvostusta itseäsi kohtaan?

ElinaKommentoi
Älyttömän vapauttavaa.
En minä vielä jokunen vuosi sitten ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää voin itselleni tehdä. Omilla valinnoillani. Tai ehkä tiesin, mutta en vain osannut. Usein sellaisen päätöksen tekeminen vaatii suurtakin kunnioitusta itseä kohtaan. Päätöksiä toki voi tehdä vaikka minkälaisin perustein: on järkevämpää, on tehokkaampaa tai on nopeampaa. Mutta jos ”on minun itseni kannalta parempi” unohtuu, päätöksen luonne muuttuu: tunne sen jälkeen ei välttämättä ole enää älyttömän vapauttava.
Voin tehdä hyvää itselleni jo pelkällä suhtautumistavalla tai sen muutoksella. Tajuttoman vapauttavaa voi olla se, etten mielessäni tituleeraa itseäni enää altavastaajana tai epäonnistujana. Myöskään niin kauan kuin pidän itseäni perfektionistina, en voi jättää jälkeeni opiskeluiden synnyttämää stressiä tai paniikkia ehtiä tekemään kaikki, mikä – muka – täytyy. Mieluummin haluaisin ajatella itseäni noiden piirteiden hillitsijänä, en välttämättä kokonaan niistä pois pyrkivänä.
Eilen saavuin kotiin yliopistolta pitkä lista takataskussa. Siinä oli lueteltu siististi allekkain illan tehtävät: analytiikasta funktionaalisten elintarvikkeiden kautta tilastotieteeseen. Ovesta sisään päästyäni nappasin hauvan kainaloon ja painelin takaisin ulos. Järven rannalla en vain kokeillut tehdä vaan tein päätöksen – itseäni ajatellen. Tänään en enää avaa yhtäkään tiedostoa tietokoneella tai tartu kertaakaan yliviivaustussiin. Hauva juoksenteli nurmella tyytyväisenä lempparikilppari suussaan. Myös minä aloin tuntea tyytyväisyyttä. Enkä vain tekemääni päätöstä kohtaan, vaan ylipäätään itseäni kohtaan. Kuvitella, vaikka en ollutkaan saanut aikaan muuta kuin päämäärätöntä tallustelua ulkosalla.

Minä arvostin eilen itseäni.

Vihdoin olen kai sitten hiffannut, kuinka voin konkreettisesti osoittaa arvostusta itseäni kohtaan. 
ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · oma hyvinvointi

Enemmän kuin niks ja naks.

Elina18 kommenttia

Pätkäisin. 



Oman elämän rohkein. Muistan veljeni joskus pienenä (aika monestikin) todenneen mä  teen mitä haluan. Äitiä ja isiä taisi rasittaa itsepäisyys aikalailla. Minä kuitenkin hiljaa kuin salaa ihailin tuota hermojaraastavaa asennetta. Itse kun olen aina miettinyt, että katotaas mitä mä voin tehdä. Aika usein en ole ”voinut” sitten tehdä paljoakaan.

Eilen tein jotakin aika rohkeaa ja radikaalia – ja piru vie se tuntui mahtavalta.
Opiskeluystäväni sanat jäivät erityisesti mieleeni: älä leikkaa sellaisia hiuksia kuin uskallat vaan sellaiset, joista olet haaveillut. Suoraan sanottuna rakastuin tuohon lausahdukseen.
Vähintäänkin pois piilosta. Kaupungilla kävellessäni oli aina todella helppoa piiloutua hiusten taakse. Ajatuksen tasolla ainakin. Jos joku sattui vilkaisemaan minua, hän luultavasti katsoi superpitkiä hiuksiani. Siten ajattelin. Ja se oli tavallaan huojentavaa. Uusia ihmisiä tavatessani hiusteni pituus oli usein ensimmäinen puheenaihe. Ja olihan niistä helppo tietysti jutella. Välillä tuntui, että ihan mielelläni verhouduin hiuksiini, mutta etenkin lähiaikoina aloin toden teolla miettiä vaihtoehtoa ”jos mä olisinkin jotain muuta kuin pitkähiuksinen tyttö”.
Riittävän kauan kanssani kulkenut. Hiusten mukana leikkasin monia vuosia samalla pois. Vaikka latvojen kunnossa ei ollut moitittavaa, ne olivat kuitenkin kulkeneet monessa mukana. Hiussuortuvani olivat nähneet liikaa, tiedätkös. Viisi – tai kuusikin – vuotta sitten elämäni oli aika erilaista nykypäivään verrattuna.
Ihmisen on välttämätöntä välillä puhdistautua: toiset tekevät sen detox-kuurilla tai joogin avustuksella. Minä nyt tällä.

Assosiaatio tahtomattakin. En väitä, ettenkö olisi onnellinen tai olisi ollut onnellinen pitkähiuksisena. Olen ja olin ja pidin toki hiuksistani. Siltikin olo oli heti onnentäyteinen nähdessäni uudet, lyhyemmät hiukseni: aikaa, aikaa sitten juuri tämänpituisilla hiuksilla elin yhtä elämäni onnellisinta ajanjaksoa. Ihmismieli on kumma.
Kaikki mistä haaveilin. Vapaudesta villit hiukset, puhelinlankaponnarit ja päälaelle kasattu sykerö. Muutaman mainitakseni. Nyt voin toteuttaa.
Minä. Itkin eilen ajellessani yksin ratsastustunnilta kotiin. Oli hämärää, usva verhosi peltoja ja kuljin hurjan kauniin, mutta melankolisen näkymän läpi seuranani vain ajatukseni. Olin tosi lähellä sisintäni. Vihdoin opettelen katsomaan hyväksyvästi itseäni. En vaatteitani, en hiuksiani. Vaan minua.
Ensimmäistä kertaa varmastikin. En yhtään välitä, mitä toiset ajattelevat. Ihan todella omistan päätökseni ja uskallan keskittyä vain omaan tunteeseeni. Vapauttavaa.
Niin. Oliko se kuitenkaan pelkkä pätkäisy.

ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi

Vätykset vähentää liikuntaa?

Elina14 kommenttia

Mun mielestä on ihanaa, että jugurttipurkki ei tunnu enää yhdeltä olemattomalta hörppäisyltä.

On suorastaan fantastista, että nälkä ei ole enää kyltymätön.

Vatsalla on pohja, se on miellyttävää.


Mun mielestä on ihanaa, että elämä ei tunnu enää niin aikataulutetulta. 

On liioittelematta uskomatonta, kun elämässä on enemmän vaihtoehtoja ja vaihtelevuutta.

Päivät eivät rakennu enää yhden asian ympärille, se tuntuu kivalta.


Mun mielestä on ihanaa, että mun omaa energiaa leviää nyt myös ympärilleni.

On aika hienoa, että en ajattele enää päivittäisten voimavarojen keskittämistä yhteen asiaan.

Keho on keveämpi, kahdella tapaa.


Mun mielestä on ihanaa, että mun alitajunta on saanut vapautuksen jatkuvasta yrittämisestä olla jotain parempaa eli vahvempaa tai timmimpää.

On valehtelematta ihan käsittämätöntä elää vaihteeksi aivan tavallista makaronilaatikontuoksuista elämää.

Arki ja tulevaisuus, yhtäkkiä haaveilu onnistuukin. 



Kun mä olen omista elämänpaineistani vapaa. Ja se näkyy mussa monella tapaa.

Että mitä se ei-mitenkään-tavoitteellisen, mutta silti-niin-tosissaan treenaamisen tauolle laittaminen saa aikaan. Liikunta tekee ihan hirveän hyvää ihmiselle ja on ainakin minulle miltei elinehto – sen vuoksi urheilenkin säännöllisesti edelleen. Harvemmin kuitenkaan kukaan tulee ajatelleeksi, mitä liikunnan vähentäminen tai treenaamisen tehojen laskeminen tekee. Muuta kuin huonompaa kuntoa, liikakiloja, väsymystä ja luuserioloa. Tai ainakaan minä en uskaltanut aiemmin edes pikaisesti pohtia aihetta. Tottakai pyrin liikkumaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tehokkaasti! Etenkin kun järki  tuntui koko ajan olevan kuitenkin messissä.
Sen vuoksi onkin aivan ihmeellistä, kuinka kaikesta huolimatta koen niin monia positiivisia asioita ja tunteita elettyäni nyt jo pidemmän aikaa pienemmällä vaihteella liikunnan saralla. Mieleni lisäksi kehonikin on jo kiittänyt minua. Olen äheltänyt salilla kunnolla viimeksi maaliskuussa ja nyt harkitsen vakavasti kuntosalijäsenyyden jäädyttämistä. Eikö minun pitäisi kaikkien lehtiartikkeleiden mukaisesti olla onnettomampi ja vetelämpi vätys?
Varmasti olen pehmeämpi, mutta myös monin verroin letkeämpi.
Ennen kaikkea olen alkanut näkemään elämäni laajemmin. Olen käsittänyt haluavani elämänkulkuni olevan muuta kuin kodin ja salin välillä juoksemista. Olen löytänyt uusia puolia itsestäni, esimerkiksi luomisenhalua. Sellaisia intohimoja, jotka ovat hieman kauempana minusta itsestäni, peilikuvastani tai persoonastani. 
Ehkä jokin kerta vielä palaan taas kolistelemaan tosissani käsipainoilla, mutta tällä hetkellä vallitsevat olosuhteet vastaavat parhaiten ajatusta tartu elämään kaksin käsin kiinni, älä päästä irti, nauti.
Mun mielestä on ihanaa, kun mä koen olevani nyt aikalailla tasapainossa.
aitous · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Tyttö, joka opettelee hidastamaan.

Elina5 kommenttia
Kuinka kiireen taltuttaa? Mistä sisäisen rauhan löytää? Miten suorittamisesta irti päästää?
Eli kuinka opettelen (edelleenkin) olemaan tyttö, joka näkee tämän hetken ja joka ei kulje aikaa edellä.
Ensimmäiseksi. Selvittämättömät asiat nostavat omassa pääkopassani kierroksia ja painavat nastan lautaan. Tiedätkö sellaisen tunteen kuin äh-äh-äh. Se on juuri sitä. Alitajunnan äheltämistä ja vaikeroimista. Sisäisen rauhan löytäminen edellyttää mielestäni myös omaan mieleen syntyvien solmujen selvittämisen opettelua sekä niiden tunnistamista. Sillä joskus asiat kaihertavat mieltä ja luovat levottomuutta, vaikka niitä ei oikeastaan edes tiedosta – syntyvän rauhattoman olon vain tuntee. Olen aina ajatellut tämän olevan ikään kuin pohja kaikelle: itselle on osattava selittää tunteita.
Toiseksi, edelliseen liittyen. Olen opetellut tunnistamaan tuntemukset sisälläni ja jollain tapaa puhumaan niistä itselleni. Ihan vain kahdenkeskisesti, äänettömästi, mutta suoraan, selkeästi sanoilla. Kiireen ja ajan edellä elämisen kitkemiseksi olen käyttänyt myös mielikuvaharjoituksia. Esimerkiksi nälän iskiessä sisälläni tamppaa lähes hysteerinen tahti. Murisevasta mahasta huolimatta en kuitenkaan halua hypätä niiden hetkien yli, kun matkaan kohti parempaa (kylläistä) oloa, esimerkiksi kotiin töistä pyöräillessäni. Sehän olisi suoranaista haaskaamista! Silloin istunkin myös ajatuksissani satulan selkään ja keskityn meneillään olevaan hetkeen: okei, minulla on nälkä ja siitä johtuva kiire, asia selvä, mutta nyt minä poljen polkupyörää.
Kolmanneksi. Olen ymmärtänyt, ettei minun pidä katsoa kehoani samalla tapaa kuin esineitä. Tai edes asioita. Sillä kehoni ei ole täydellisyyttä tavoitellen hiottu veistos, vaikkakin tarkkaan harkittu kyllä. Kun katson asioita ja esineitä ympärilläni, vaikkapa eteisen pöydän koristetta, tiedän tarkalleen, miellyttääkö se minua: sen muodot, linjat, tasapainotus, värit. Se on silmissäni joko täydellinen tai sitten siinä mättää jokin. Lapsesta asti ajattelin, että omaa kehoa katsotaan samaan tapaan. Kukka-asetelma voi olla täydellinen. Juustokakku voi olla aivan täydellinen. Mutta minä olen minä. Kehoni on ennen kaikkea kotini – ja henkilökohtaisesti pidän enemmän kotoisasta sisustuksesta kuin katalogien valkoisesta tusinasta. Täydellisyyden sijaan tavoittelen tänään aitoa minää. Se luo uskomatonta rauhaa.
Neljänneksi. Toisinaan tunnistan tarpeen juosta päin seinää pysähtyäkseni. Toisin sanoen väkisin pysähtyminen on suhteellisen yksinkertainen tapa saada rauhasta hentoinen ote ja löytää ensikosketus. Tuo seinä voi olla hetkellinen sairaus, lenssukin riittää, tai jokin muu niin suuri, että se kykenee jyräämään tieltään tottumuksen eli kokoaikaisen kaahottamisen.
Viidenneksi. Pyrin tunnistamaan suorittamisen muodot. Missä minä toteutan tarvetta edetä kuin höyryjuna? Millaisissa tilanteissa minulla on tapana jyrätä elämän pieniä asioita tieltäni? Minulle esimerkiksi yksi ratkaiseva tekijä oli jättää kova treenaaminen salilla päivistäni pois – ainakin toistaiseksi. Koska olen joko-tai-tyyppi, en osaa vähän vain höntsäillä. Vaikka sitäkin olen harjoitellut. Tunnistettuani omia suorittamisen muotojani päätös muutoksesta oli helppo – toteutus taas ei sitten niinkään.
Kuudenneksi. Lähes kaikki lähtee tahdosta. Minä luon monelle (haastavalle) asialle pohjan yksinkertaisesti tahdosta. Hyvinvoinnin vuoksi oli pakko p y s ä h t y ä. Tahdoin – ja tahdon edelleen – voida yhä paremmin ja löytää rauhaa jokapäiväiseen elämääni. Se, että päättää jotakin, on loistava alku.
Seitsemänneksi. Koska aloilleen pysähtyminen on ja tuntuu olevan niin hankalaa (monellekin), onnistuakseni opettelin hyväksymään sen, että muutoksen yrittäminen synnyttää negatiivisia tunteita. Niitä kohdatessa on kuitenkin vain jatkettava eteenpäin, ei antaa pelästyksen käännyttää ympäri tulosuuntaan. Vaikka vihastuttaisi ja ahdistaisi. Kuinkakohan monet riidat tämänkin katon alla on riidelty eri aikaan tikittävien sisäisten kellojen vuoksi: itse olen aikapäiviä sitten jo mennyt, kun Santtu vasta suunnittelee liikahtamista.
Kahdeksanneksi. Muistutan välillä itseäni, että kiireeseen tottuu helposti. Salakavalasti. Helpottavaa on kuitenkin se, että myös rauhallisempaan eloon tottuu. Hyvinkin nopeasti, kun ensin ymmärtää koko homman jujun. 

Näillä (toivotuilla) vinkeillä rauhalliseen keskikesän juhlaan! 

carpe diem · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä.

Elina11 kommenttia
Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä. Pyöräilemään lähtiessäni olin ajatuksissani jo takaisin kotona. Aamukahvin jälkeen jo iltapalalla. Nukkumisenkin yritin suorittaa nopeasti saadakseni pian herätä. Harpoin neljää porrasta kerralla: hapottihan se ja aika paljon jäi välistä. Kun aina on jo seuraavassa ja seuraavan jälkeen aina sitä seuraavassa, mihin silloin oikeasti keskittyy elämässä? Ei ainakaan pyörälenkin varrella kasvaviin valkovuokkoihin tai silmien kiinnipainamisesta syntyvään mielihyvään. 
Elämä tuntuu sellaisessa tilanteessa täysin samanlaiselta kuin pyhäpäivää edeltävänä päivänä kassaneidistä: kohtaat tsiljoona asiakasta kahdeksantuntisen aikana, mutta työvuoron jälkeen et muista yhtäkään tapaamaasi ihmistä. 
Kun aina kaikki meni jo.   
Niin kuin koiralla on tarve nuuskia, minun on saatava olla arjessani ripeä. Kun lähdetään, niin lähdetään. Kun siivotaan, niin kans siivotaan. Olen luonteeltani äkkipikainen, eikä se varsinaisesti helpota jokaiselle askelmalle astumisen opettelua. Se, että maltan astua jo miltei jokatoiselle, on pitkäjänteisen työn tulosta. Vähän kuin oman sisäisen kellon säätämistä ja tikityksen hidastamista. Yhä paremmin ja paremmin osaan ottaa hetken omana hetkenään ja siirtyä vasta sitten seuraavaan. Tik. Tik. Tik.
Rauhan laskeutuminen elämään ja sen tajuaminen, ettei elämistä tarvitse aina toteuttaa kiireisesti, on henkisen hyvinvoinnin lisäksi vaikuttanut minuun myös fyysisesti: kehoni toimii optimaalisemmin. Minun ei enää tarvitse jatkuvasti arvuutella viljojen, maitotuotteiden ja palkokasvien vaikutusta vatsaani – suurelta osin riittää, että huolehdin riiittävästä rauhasta arjessani. Sillä (päänsisäisestäkin) kiireestä syntyvä stressi on ollut pääsyy vatsan ongelmiin.
Rivakkaan menoon ja kiireiseen tahtiin liittyy oleellisesti myös suorittaminen. Elämää suorittaessa portaita harpotaan samaan tapaan – viittäkin askelmaa kerralla. Tehokkaasti ja nopeasti, kokemuksellisesti tuo aika on kuitenkin nollan luokkaa. Onhan se vähän itsensä huijaamista: sitä luulee näkevänsä hirmuisesti elämää ja kokevansa paljonkin, vaikka oikeasti kulkee aikalailla silmät sidottuina ja umpikuurona. 
Kai suurimpia oivalluksiani on se, ettei minun tarvitse elää nopeasti tai pitää koko aikaa kiirettä. Jos nopeasti käväisemisen sijaan menisin ja näkisin. Ehti kello ranteessa tikittää sitten kuinka monta viivan väliä vain. Edelleen suustani livahtaa välillä fraasi no jos ihan noppaa. Nykyisin sillä on kuitenkin kuin pienen sähköiskun vaikutus: herätys eli rauhoitu.
Se, etten elämässäni enää suostu kiirehtimään, ei tarkoita, ettenkö koskaan enää juoksisi hikipäissäni junaan tai mikrottaisi aamupuuroa kahdessa minuutissa. Paremminkin kiirehtimisestä luopuminen on ollut sisäisen tahdin säätämistä ja päänsisäisiä muutoksia. Ehkä myös asenteellisia juttuja. 
Hei tyttö, mikä kiire valmiissa maailmassa? Nyt osuit pappa niin oikeaan.
On tietysti siistiä toistella vanhoja totuuksia hetkessä elämisestä ja carpe diemistä, mutta kuinka moni oikeasti elää niiden mukaisesti?