Tekijä: Elina

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Mietteitä muutoksista.

ElinaYksi kommentti
Olen ottanut elämässä asenteen, joka ei ole muutosvastainen. Itselleni olen sillä yrittänyt kai selittää sitä, että vaikka aivan ihanassa mieli tekisi viipyillä (pidempään kuin itse asiassa on tarkoitettu), eteenpäin meneminen on siltikin se vaihtoehto, joka ehdottomasti kannattaa valita. Sitä kun alkaa helposti muutosvastaiseksi, jos jokin tuntuu erittäin hyvältä: on vaikeaa luopua. Luopuminen muutosten myötä tuntuu miltei järjenvastaiselta. Sillä miksi esimerkiksi hyvältä tuntuvaa elämäntilannetta pitäisi ryhtyä muuttamaan? Miksi ei vain voisi olla siinä niin nyt, aina ja ikuisesti.
On kysymykseen useita vastauksia ja muitakin kuin jatkuvaa tavoittelua korostava ”kulman takana voi odottaa vielä jotakin parempaa”. Pidän erityisesti ajatuksestani ”ikuisuus himmentää hyvää” eikä sillä välttämättä tarkoiteta kyllästymistä, vaan enemmänkin kai kunkin tunteen tai olotilan luonnollista elinkaarta.
Muutosvastaisuuden torjuminen on ollut ajankohtainen lähiaikoina ja -vuosina. Vaikka olen ollut enemmän kuin äärettömän onnellinen kaikista eteenpäin vievistä askelista – uuteen kaupunkiin muutosta, naimisiinmenosta, äidiksi tulemisesta – ystäväpiirissäni, olen siltikin löytänyt itseni pohtimasta otsa kurtussa ajankulkua ja muutoksia. Arvelen sen olevan suhteellisen luonnollista. Ja vaikka kuinka järjellä ymmärrän, että on silkkaa typeryyttä taistella aikaa vastaan, niin välillä sorrun kuitenkin miettimään, millaista olisi pysähtyä edes vuodeksi tai pariksi paikoilleen. 
Haluan suhtautua muutoksiin ilolla. Haluan ottaa vastaan muutokset avosylin. Kaikkein hirveintä kai olisi, jos en kykenisi siihen: roikkuisin väkisin vanhassa ja pilaisin samalla jo syntyneet muistot.
On äärettömän jännittävää ajatella, kuinka ystävieni muutokset vaativat muutosta myös minun ajatuksissani. Ainakin tavallaan. Kun ystävä on edelleen ystävä, mutta yhtäkkiä lisäksi myös äiti, tuntuu kuin kaikki olisi muuttunut, vaikka mikään (ystävyydessä) ei oikeastaan olekaan muuttunut. Ja vaikka saatkin olla todistamassa yhtä maailman kauneimmista asioista, ystävän naimisiinmenoa, tapahtuman jälkeen ystävä on kuitenkin se sama ystävä, vaikka lähteekin häämatkalle aviomiehensä kanssa. 
Mikäli omaan elämään ei kaipaa muutosvastaisuutta missään muodossa, tärkeää on kai ymmärtää, mihin kukin muutos oikeasti kohdistuu.
ajatuksia · itsetutkiskelu · liikunta · matkailu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Pyöräretki tehtiin Prahassa.

ElinaKommentoi
Kaikki lähtee siitä, että uskaltaa eräs päivä olla erilainen kuin millaiseksi itsensä on aina mieltänyt. Että löytää itsestään riittävästi vapautta antaa itselleen ne kaikki mahdollisuudet, joihin oikeasti on täysin käypä tarttumaan. Mahdollisuudet, jotka ovat olleet mahdollisia aiemmin ainoastaan jos vain -ajatuksissa eli ne mahdollisuudet, jotka on peitetty liian ahtailla mielikuvilla omasta itsestä. Jos vain olisin, mutta kun en ole tai tule olemaan. 
Jos ihminen pelkää toisten ennakkoluuloja, miksi omat pinttyneet ajatukset itsestä eivät yhtä lailla kauhistuta? Tai ehkä ne hirvittäisivät aivan yhtä paljon, jos niiden rajaavan ja elämää supistavan vaikutuksen oikeasti tiedostaisi.

Prahan reissulla onnistuin ainakin osin todistamaan itselleni omia uskomuksiani vääriksi. Kun tiedättekö, olen aina pitänyt itseäni lähes täysin onnettomana tapauksena spontaanien juttujen suhteen. Tai ainakin senkaltainen on tuottanut aina vaikeita ajatuksia ja suoranaista päänvaivaa sen verran, että itse spontaanisuus on jo heti alkujaan rapistunut olemattomiin. Mutta kyllä minäkin opin ja koko ajan osaan vain lisää, sen sain huomata.
Se eräs aamu oli sellainen, että etsimme arpomalla Google Mapsista pyörävuokraamon osoitteen, löysimme tiemme sinne, kirjoitimme päivävuokrausta varten lappuset, hyppäsimme tuliterämaastopyörien satulaan ja poljimme paperikartan avulla Vltava-joen reunaa neljäkymmentä kilometriä Karljstenin linnan juurelle. Pyöräreitti oli uskomaton –  sen lisäksi vaihteleva, kaunis, jännä ja jopa pelottava kaikine ritiläsiltoineen ja peltopolkuineen. 
Vielä jokin vuosi sitten en olisi välttämättä uskaltanut lähteä hei tuosta noin vain 80 kilometrin pyöräretkelle täysin tuntemattomaan maastoon käytännössä ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta tai kummoista varustautumista (vaikkakaan mitään hätää tai vaaraa ei missään vaiheessa ollut).
Onneksi kuitenkin saimme tartuttua mahdollisuuteen. Retki oli mahtavin elämys pitkään aikaan – ehkäpä jopa ikinä.
ajatuksia · matkailu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Ei musta ole elämää yksin kiertäväksi.

ElinaKommentoi
Joskus mä mietin, millaista olisi lähteä vain kiertämään.
Loppuelämäksi maasta toiseen, ajatuksena vain eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin.
Yksin ilman minkäänlaista kiinnittymistä tai kiintymystä.
Mä ja jalat vain. Päänkin jättäisin matkasta.
Ottaisin yksinkertaisesti sen, mitä eteen lentää. Siten mä ajattelisin.
Leivänkannikat, kadunvarsikolikot.
Mä en olisi kenellekään mitään, harva olisi minulle juuri kukaan:
en olisi ongelma, mutta toisaalta en myöskään tärkeä.
Kun mun olo on levoton, sellaista mä joskus mietin.
Härskiä pakoilua.
Vaikka enhän mä tosissani. Mä haluan aivan muuta.
Sillä mun ajatuksissa rauha, onni, vastauksetkaan eivät löydy samoamalla.
Ennemminkin ne syntyvät tässä ja nyt itse muovaamalla. 
Lauantaina saavuin iltalennolla kotiin Prahasta, odotin taksia puolenyön aikaan tolpalla, kurvasin Mäkkärin autokaistan kautta kotiovelle ja jyrsin sitten ranskiksia peiton alla. Ihan hirveän kivalta tuntui ikiomaan kotiin palaaminen.
ajatuksia · itsetutkiskelu · kehitys · liikunta · oma elämä · tavoitteet · terveys · treeni

Juoksuylpeys.

Elina6 kommenttia
”Mä muutin kolmosluokalla Järvenpäähän. Täällä mä asun edelleen. Tämä on ihan kiva paikka. Järvenpäässä on Tuusulan järvi. Mä pidän siitä kovasti. Ala-asteella mä aina mietin, jaksaisinko polkea pyörällä koko järven ympäri. Sitten kun mä jaksoin, mulla oli tapana pohtia, montako tuntia mahtaisi mennä kävellen. Liian monta, kyllä se pitäisi juosta ympäri, aina taisin todeta. Mutta sen muistan, että ajatuskin tuntui jo täysin mahdottomalta. Enhän mä jaksanut köpötellä kuin Terholan toiseksi lyhyimmän lenkin.” 
Eilen aamulla pistin suhteellisen kylmiltäni menemään. Järvi ympäri, 21 km ja reilu kaksi tuntia.
Olen todella harvoin itsestäni ylpeä. Paljon, paljon harvemmin kuin toisista. Ja silloin harvoinkin kun tunnen ylpeyttä, se liittyy lähinnä saavuttamiseen: hyvään tenttitulokseen tai muuhun vastaavaan. En oikeastaan edes tiedä, olenko koskaan ollut ylpeä ihan vain siitä, mitä olen. Ylpeyden tunteminen ilman varsinaista saavutusta tuntuu aika vieraalta.
Ylpeyden tunteminen on kuin pieni lämmin aalto, jossa voisi kellua hetken ja toisenkin. Arvelen, että juuri se on syy, miksi minun on helpompi olla ylpeä esimerkiksi läheisistäni kuin itsestäni. Lämpö toisia kohtaan tulee luonnostaan, mutta jopa pelkkä armollisuus itseä kohtaan on monien ajatuksien takana. Säälihän se on. Senkin vuoksi, että ylpeyden tunteminenhan on suoranaista polttoainetta: vaikea se on vuodesta toiseen yrittää kaikenlaista ilman hetkittäistäkään ylpeyttä itsestä. Ylpeyden pitäisi olla ihan jokaiselle tuttu tunne. 
Kieltämättä tuntui hienolta tajuta, että juoksukunto on kasvanut kohisten kaikkien jalkavaivojen ja muiden sairasteluiden jälkeen. Hitusen se on kohentunut jopa viime kevään puolimaratonista. 
Sellaisia pieniä ylpeyden tunteita se kai nostatti. Ehkä joskus vielä kaksi kierrosta putkeen järven ympäri.
oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Nyhtiksen tulikoe.

Elina2 kommenttia
Olen lukenut jo aika hirveän monta nyhtisreseptiä. Taitaa olla yksi kirjakin nyhtökaurasta jo kirjoitettu. Jossakin ravintolassa tarjoillaan sitä kebabannoksessa ja pitaleivän välissä se on lehtien ruokakriitikoiden mukaan täydellistä.
Mutta tiedätkö, mikä on uuden elintarvikkeen todellinen tulikoe?
Minä nimittäin kokeilin selviääkö nyhtis siitä.  
Maustamatonta nyhtökauraa kylmänä ketsupilla. Se on se.
Jos jotakin pystyy syömään siten, sen on aivan oikeasti oltava hyvää. Kai melkein kaiken saa maistumaan hyvältä kastikkeilla ja tahnoilla, leivän sisään syvälle upotettuna tai johonkin muuhun piilotettuna. Väitän, että jokin elintarvikkeessa on pielessä, mikäli oma maku pitää yrittää peittää. Ymmärrän tosin, että henkilö, joka on elänyt eristyksissä linsseistä ja pavuista tai jonka jokapäiväinen leipä on lähinnä jauhelihaa ja lehtipihviä, saattaa vierastaa nyhtistä: ajatusta tai pientä papuaromia.   
Pari asiaa yllätti. Nyhtis on tuhti ja suutuntuma on sitkeähkö. 
Palatakseni vielä tulikokeeseen: läpi meni. Kirkkaasti. Jos jokin maistuu mukisematta kylmänä ketsupilla, sen on oltava suorastaan nerokas keksintö. Ehkä minustakin tulee vielä joku päivä yhtä viisas elintarviketieteilijä kuin nyhtökauran kehittäjä. 
ajatuksia · ihana arki · itsetutkiskelu · oma elämä · pienet hetket · syvällistä

Mistä kaikesta voisi innostua.

ElinaKommentoi
Kerronpa, kun kerrankin mieleen tuli. Yksi kiva puoli itsestäni.

Keskiviikkona odotin puolta päivää kuin kuuta nousevaa. Ei se innostukseni syy ollut yhtään sen ihmeellisempi kuin porrastreeni veikan kanssa, mutta siitä huolimatta en ollut pysyä juoksupöksyissäni. Eniten olin iloissani kai siitä, että sain vihdoin taas raahattua jonkun ravaamaan portaita kanssani ylös ja alas. Oman innostuksen jakaminen (ja se, että joku ottaa sen vastaan) on älyttömän siistiä puuhaa. 

Eilen aamulla pompin jälleen tasajalkaa, tosin vain ulko-ovella lähtökuopissani. Oli suoraan sanottuna sika kivaa käväistä äidin kanssa aamiaisella Helsingissä. Oikeasti olisi ollut sama, vaikka olisimme keittäneet yhdessä kotiliedellä kaurapuuroa – yhtä innoissani olisin ollut. Eikä syy ollut yhtään sen suurempi kuin se, että aamiainen yksin olikin yhtäkkiä kaksin. 

Olen hyvä innostumaan isosti tavallisista asioista. Toisinaan pelkkä yksittäinen ajatuskin saattaa riittää, sillä löydän intoa myös mielikuvista. Odotin lomassani ehkä eniten sitä, että saisin tilata Hesarin ja lukea sitä arkiaamuisin petaamattomassa sängyssä. Ja ihan vain sen vuoksi, että ajatus tuntui niin mahdottoman mukavalta – uutiset sinänsä olivat mielessäni täysin toissijaisia.
Tämä tällainen on kiva puoli itsessäni erityisesti, koska elämän mielekkyys ei silloin vaadi varakkuutta, menestystä tai muuta älyttömän isoa. Ainoa suuri asia on taito olla vieraantumatta luonnostaan syntyvästä – siitä hivenen lapsenomaisestakin – innostuksesta. Välillä vähän pelkään, että jos innostusta ruokkii aina vain suuremmalla, pian pienempi ei saakaan enää tunnetta kuplimaan vatsanpohjassa. Senpä vuoksi välillä on ehdotonta palata innostumaan hauvan hassuista koivista ja ei-yhtään-erikoisesta aamukahvista.
Eilen innostuin päärynä-kurkku-inkivääri-smoothiesta. Vaikka en pitänytkään sen mausta. Oli vain niin makeeta, että Fazerilla oli jotakin omien sörsseleideni kaltaista. Tänään yritän jopa innostua maanantaista. Vaikka lentomatka pelottaakin jo valmiiksi aika hirveästi.
ajatuksia · elämänasenne · Ruoka · ruokavinkki

Gourmet-omenapiirakka omenapiirakkana.

Elina4 kommenttia
Kyllä minä nauran makeimmin juuri silloin, kun hoen itselleni, että älä vain ala höröttämään. Toisaalta taas kyynelien pidättäminen on vaikeinta juuri silloin, kun niitä ei missään nimessä haluaisi kenellekään paljastaa. Ja kun lataan johonkin kauan odotettuun hirveästi odotuksia ilosta, huomaan hyvän olon jättävän kokonaan saapumatta. 
Pakottaminen kääntää väärinpäin – tunteet ja olotilat ainakin.
Koenkin itselleni tärkeäksi, että osaan kohdata vastaantulijan juuri sellaisena kuin se on tulossa. Surun suruna ja ilon ilona. Ilman omaan hetkeen sopivammaksi muokkaamista tai silmien tarkoituksellista ummistamista. Toisinaan mietin, että sellainen on oikeastaan sitä tasapainon säilyttämistä: jos tietää, että on ihan okei päästää muutama kyynel silloin tällöin siltä niin tuntuessa, ei varmastikaan koe tarvetta jatkuvasti taistella suurta itkuromahduskohtausta vastaan. 
Itseltä tunteiden – tai asioiden – kieltäminen alkaa ihmeellisellä tavalla kuin houkuttamaan.
Sen vuoksi pyrinkin pitämään oman ajatusmaailmani kokonaisuudessaan mahdollisimman yksinkertaisena: suklaa suklaana, raakasuklaa raakasuklaana. Yhtä lailla kuin mansikkakermakakku mansikkakermakakkuna, kookosraakakakku kookosraakakakkuna. Elämääni mahtuu sekä mustaa että valkoista ja kaikkea niiden väliltä enkä väkisin yritä valita vain yhtä kaiken joukosta. 
Tasapainon saa helpohkosti hukattua liian tiukoilla valinnoilla. Siten syntyneet houkutukset voivat olla hurjasti hallitsemattomampia kuin puhtaasta halusta syntyneet halut. 

Kyllä. Sokeri siis sokerina ja voi voina silloin, kun niitä on syödäkseen. Sen kunniaksi nimenomaista ajatusta säästelemätön omenapiirakan ohje.
Gourmet-omppupiiras
Pohja
5 dl vehnäjauhoja
2½ dl  tummaa sokeria (fariini)
2½ dl pehmeää voita
Juustokakkutäyte
600 g maustamatonta tuorejuustoa
1 3/4 dl sokeria
3 kananmunaa
1½ tl vaniljauutettaa (tai vaniljasokeria)
Omenat
3 Granny Smith omenaa kuorittuna ja hienonnettuna
2 rkl sokeria
½ tl kanelia
1/4 tl muskottipähkinäjauhetta  
Murupäällinen
2½ dl tummaa sokeria (fariini)
2½ dl vehnäjauhoja
1½ dl kaurahiutaleita
1½ dl pehmeää  voita
Sekoita jauhot ja sokeri. Nypi voi joukkoon. Painele leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan tiiviisti. Paista noin 15 minuuttia 175 asteessa kunnes pohja on saanut väriä. 
Sekoita juustokakkutäyte kulhossa ja lisää lämpimän pohjan päälle. 
Hienonna omenat ja lisää mausteet. Ripottele juustokakkutäytteen päälle.
Sekoita murupäällisen jauhot, hiutaleet ja sokeri. Nypi voi joukkoon ja ripottele koko komeuden päälle. Paista uunissa noin 45 minuuttia (tai kauemmin riippuen vuoan koosta ja piirakan paksuudesta) kunnes juustokakkutäyte on kunnolla hyytynyt. 
Nauti viileänä vaniljakastikkeella.

ajatuksia · inspiraatio · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Viikonlopun inspiroima.

ElinaKommentoi

Viikonloppuna.

Mä luin tutusta ihmisestä, joka teki innostuksesta tavoitteen ja lauantaina saavutti sen.

Mä maistelin taideteoksia, joihin joku on varmasti aikanaan vuodattanut luovuuttaan.

Mä tapasin uusia ihmisiä enkä koskaan lakkaa inspiroitumasta elämäntarinoista.

Mua koskettaa syvältä erilaiset polut elämässä. Ihan oma polku on äärettömän arvokas.

Mä kokeilin leipoa kuin mun ystävä, mun esikuvaleipuri.

Mä siemailin ystävän kuplivaa onnea, ihastelin elämän ihmeellisyyttä ja inspiroiduin siitä kaikesta.

”Jos sä vain  tajuaisit jättää jatkuvan epäilyksen matkasta pois, et tiedäkään, mihin kaikkeen pystyisit.”
Sellainen ohje mulle sunnuntaina annettiin.
ajatuksia · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Mun liikkuminen.

Elina2 kommenttia
Keskiviikkona kysyin 90-vuotiaalta, mikä on pitkän iän salaisuus. Hän vastasi, että osin ainakin läpi elämän jatkunut voimistelu. 92-vuotias vastasi taas, että kaikenlainen liikunta ja itsensä aktiivisena pitäminen.
Aloin siinä sitten miettimään, millaista oma liikkumiseni nykyisin on.

Omia jalkoja kuunnellen. Ja oikeastaan kokonaisvaltaista jaksamista seuraten. Lähden urheilemaan, jos en tunne itseäni liian uupuneeksi. Ajan löytäminen liikkumiseen on mielestäni useimmiten ainoastaan järjestelykysymys (kello puoli viiden kuntopyöräilyt silloin tällöin ovat hervottoman hurjia), mutta omaa jaksamista en kaiva väkisin esiin.
Himottaa. Ehkä tämä on vain jokin oma hölmö juttuni. Tajusin nimittäin tänä kesänä, että samaan tapaan kuin himoitsen ajoittain aivan älyttömästi suklaata, himoitsen myös päivästä riippuen eri liikuntamuotoja. Kesän aikana rakastuin pitkiin kävelylenkkeihin ja rankkoihin porrastreenirykäisyihin. Ja himoitsen niitä vesi kielellä edelleen! Jo ajatuskin saa kuolan valumaan, silmätkin säihkymään.

Suunnitelmallisuutta ja suunnittelemattomuutta. Koska terveillä ja kivuttomilla jaloilla tuntuu hienolta juosta, olen tällä hetkellä äärettömän innostunut juoksemisesta. Juoksen viikossa kaksi lenkkiä, pidemmän ja lyhyemmän. Ne yleensä mallaan ennalta aikatauluihin ja koetan pitää tiukasti kiinni suunnitellusta. Kaiken muun liikunnan pyrin pitämään mahdollisimman suunnittelemattomana. Minulla ei esimerkiksi ole tarkkaa saliohjelmaa, vaan käyn kerran tai pari viikossa salilla (joskus en sitäkään) ja touhuan jotakin koko keholle hyödyllistä hommaa. Mielestäni vapaus tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa on aivan omiaan ylläpitämään mielekkyyttä. 
Hikoilua huomaamatta. Aina kaksi kertaa viikossa hikoilen aika lailla huomaamattani. Jep, ratsastustunnilla. En ole koskaan hevosen selässä miettinyt sykkeitä tai kulutusta ja aina paremminkin mieltänyt ratsastuksen rakkaana harrastuksena kuin varsinaisena liikuntaharrastuksena. Vaikka vatsalihakset halutessaan saakin kipeäksi ja hikoiluasteen nousemaan aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Innostuksen lopahtamisen salliminen. Välillä saan päähäni jotakin ja seuraavana hetkenä jo olenkin täysillä mukana. Tällä hetkellä ajatukseni pyörivät lähinnä leuanvetojen pariin palaamisessa ja toisen puolimaratonin selättämisessä. Suurin oivallukseni liittyykin juuri innostumisen kokemiseen: olen ymmärtänyt antaa itseni innostua, mutta myös oppinut sallimaan siitä luopumisen. Itselle on helpottavaa, että ymmärtää innostumisen lopahtamisen olevan aivan yhtä luonnollista – suotavaakin – kuin itse innostumisenkin. Eihän kaikki voi olla yhtä aikaa sika siisteintä? 

Mahdollisimman monipuolista. Kun pohdin oman liikkumiseni monipuolistamista, aloitan aina eri liikuntalajien luettelolla: juoksua, pyöräilyä, käppäilyä, lihaskuntoa, spurttailua, ratsastamista. Suhteellisen monipuolista, sitä voisi todeta. Hiljattain olen kuitenkin hoksannut, ettei suppea lajikirjo ole niinkään haasteeni, vaan se sellainen toisenlainen monipuolisuus. Olen löytänyt erilaisia, ennenkokemattomia puolia liikunnasta, kun olen (välillä aina pienen pakonkin edessä) poikennut rutiiniajoistani ja urheillut minulle aivan uuteen vuorokaudenaikaan. Lisäksi ystävän tai kaveriporukan kanssa treenaaminen on tuonut osaltaan monipuolisuutta koko touhuun. 
Miksi-kysymyksen mielessä pitäminen. Kai se kaikkein tärkein asia. Endorfiiniryöpyn keskellä sitä tuskin useinkaan tarvitsee pohdiskella, miksi liikuntaa ylipäätään harrastaa. Kuitenkin alamaissa ja väsyneenä kysymyksen esittäminen itselle on ehkä se kaikkein järkevin teko. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Kyllästymisestä muutokseen.

Elina2 kommenttia
Uskon, että pysyvämpi muutos on syntymässä silloin, kun tuntuu, että voisi huutaa kurkku käheänä koko maailmalle, että voi saakeli, kun mä olen niin kyllästynyt. Ajattelen, että positiivinen muutosvoima tarvitsee vastaparin, jotta jotakin oikeasti pysyvää voisi tapahtua. Muutos ei ainakaan minun mielessäni ole vain käännekohta, vaan samalla jollain tapaa myös murtumakohta. Ihmismieli on jotakin niin venyvän palautuvaa, että sitä on hankalampi ainoastaan hymyillen koettaa muuttaa.
En väitä, vaan ainoastaan totean, että siten minulle on jo useamman kerran käynyt. Totaalinen kyllästyminen on valtavan halun lisäksi ollut ajava voima tietoisissa elämäni suurissa muutoksissa.
”Vau. Kuinka rohkeaa esittää itselle kysymys, että minustako jumppamalli. Ja vielä todeta, että tykkäänpä olla kuvattavana.”
Sellaista ihaillen aamulla ajattelin, kun selailin blogeja ja takerruin Outin tekstiin. En ole koskaan erityisen rohkeasti uskonut itseeni. Edes onnistumisen hetkellä minulle ei ole luontaista ajatella, että olinpa paras – ennemminkin tulee mieleen, että toisille sattui tällä kertaa huonompi tuuri. Olessani vielä pieni tyttö äidillä oli tapana sanoa, että hän on aina tiennyt, että Elinassa on jotakin erityistä. Minä muistan, että osasin silloin jo ajatella, että voi äiti, kun kaikki äidit näkevät tyttärissään sellaista. Ja vaikka olen kuullut monet – varoittavat – tarinat siitä, millaista on elää elämää anteeksipyydellen, huomaan tekeväni jotakin sensuuntaista jatkuvasti. 
Mutta tuo kyllästyminen. Tällä hetkellä olen juuri niin kyllästynyt vähättelevään puoleen itsessäni. Lähiaikoina olen esittänyt lukuisia kertoja itselleni seuraavan kysymyksen: kai keskiverto ja aika tavallinen saa sekin kehdata – ja yrittää – kaikenlaista?