Tekijä: Elina

ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Sunnuntain suuret mietteet.

ElinaKommentoi
Santun esittäessä kysymyksen minä joskus hassuttelen. Teen samaa myös katsoessamme yhdessä Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa: vastaan erittäin asiantuntevasti, varmasti ja täsmällisesti, vaikka oikeasti minulla ei ole hajuakaan koko asiasta. 
Toisinaan valitsen oikean neljästä vaihtoehdosta. Aika ajoin saan höpläytettyä toista aivan täysin. Omasta mielestäni useammin kuin harvoin.
Se on leikkiä. Mutta entä oikeassa elämässä? 
Olen ihminen, jonka on äärimmäisen hankala tehdä mitään, jos en ole ensin varmistunut asioista täysin. Rakennan kaiken varmistelun päälle: ilman varmuutta asialta puuttuu ikään kuin pohja. Varmistelu kai tarkoittaa itselleni hallinnan vaadetta. Hallinta on ensisijaisesti faktatietojen hallintaa. Sen vuoksi eläminen tuntuukin välillä vähän raskaalta – elämä kun oikeastaan on ainaista epävarmuutta. Olen koutsannut itseäni sietämään epävarmuutta, mutta perusluonteeni puskee siltikin esiin erityisesti silloin, kun tilanne vaatisi vain intuitioon luottamista. Olen esimerkiksi todella huono puhumaan ääneen vieraita kieliä, sillä haluaisin suunnitella lauseet kunnolla etukäteen varmistuakseni niiden oikeasta muodosta. Mielestäni on vastenmielistä aloittaa selittämään yhtään mitään lihaksen metaboliasta, jollen ole ensin kerrannut mielessäni sen hienorakennetta ja kaivanut muististani yksityiskohtaisia faktoja.
”Jep. Kerroin äidille kolesterolista piirtämällä sen rakennekaavan.”
Mihin elämässä olisi mahdollista päästä luottaen vain omaan minään ja intuition tuomaan varmuuteen? Jos ottaisikin välillä kaiken lähtökohdaksi oman itsevarmuuden faktatiedon ja jatkuvan varmistelun sijaan?
Minulla ei ole varmaa vastausta siihen, mihin suuntaan sellainen voisi johtaa: huonoon vai hyvään vai yhtään mihinkään. Intuitioni kuitenkin kertoo, että elämä saattaisi olla silloin hitusen keveämpää. Ja lisäksi veikkaan, etteivät kaikki suuret hahmotkaan välttämättä aina täysin tiedä, mistä kulloinkin – äärimmäisen vakuuttavasti – oikein puhuvat.
aitous · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Pieni yksinäisyys.

ElinaYksi kommentti
Olen onnekas, sillä elämässäni on monenlaisia ihmisiä. Erilaisia ihmissuhteita: läheisiä, tiukkoja, ainutlaatuisia, lämpimiä, sopivan löyhiä, tuttavallisia ja myös vähemmän läheisiä. Kaikista olen kiitollinen ja kaikki ovat tärkeitä. 
Siltikin kaikkien näiden elämäni ihmisten keskellä tunnen oloni välillä yksinäiseksi. Tunne tuntuu toisaalta turhalta ja aivan väärältä, sellaiselta, että ihan kiukuttaa sen tunnistaminen. Ja toisaalta taas kuitenkin yhtä kaikki tunnen sitä. Yksinäisyyttä.
Kyllä minua elämäni ihmisten keskellä kuunnellaan. Minulta kysytään ja minun annetaan puhua. Minua pyydetään puhumaan. Minun ajatuksiani arvostetaan. Harvoin – jos koskaan – minun käsketään olla hiljaa. Ehkä ihan joskus vain vähän hiljempaa. Minusta ollaan kiinnostuneita, minusta huolehditaan. Uskon, että minua ajatellaan ja viivyn jonkun mielessä välillä pidempään.
Juuri kaiken tämän vuoksi tuntuu aivan nurinkuriselta potea yksinäisyyttä. Yksinäisyyden tunne ei ole pinnalla, eikä useinkaan mukana arjessa. Se on jossakin syvemmällä, vähän kuin häpeillen piilossa. En ajattele sitä koskaan – ainoastaan satunnaisesti tunnen sen kalvavan. Yksinäisyys ei kaiverra koloa sisälläni, eikä se kasva kokoaan. Se vain on ja välillä vähän vinkaisee.
En usko sen olevan hullumpi taito, että osaa innostua itsekseen.
Kaipaan kai minulle tärkeiden asioiden jakamista. Kiinnostuminen, kuunteleminen ja vastakysymysten esittäminen eroavat oleellisesti siitä: asioiden jakaminen vaatii myös toiselta osapuolelta keskittymistä, syventymistä ja omistautumista. Aikaa ja alas istumista. Lisäksi ennen kaikkea halua kiinnostua, sillä omakohtaista kokemusta asiasta se ei välttämättä vaadi. 
Kaipaan sitä, että saisin jakaa innostukseni kuormittamatta sillä toista.
Yksi parhaimmalta tuntuvista asioista on se, kun saan kertoa esimerkiksi opiskelujutuistani tai vastata niitä koskeviin kysymyksiin. Harmillisen usein huomaan kuitenkin vastaavani vain kysymykseen, en toisen kiinnostukseen. Ja vaikka välillä onkin ihana nauttia omasta pienestä innostuksesta vain yksinään omassa rauhassa, olisi siltikin välillä mahtavaa ammentaa omaa innostusta toisen omasta.
Mutta en oikeastaan tiedä, kuuluuko sellainen aikuisten elämään. Pienenä tyttönä hihitettiin yhdessä leikkimökissä, mutta aikuisena pöydän ääressä keskustellessa on harmillisen usein jollain tapaa hankalampi saavuttaa muuta kuin pintapuoliselta tuntuvaa – joskin varmasti vilpitöntä –  kiinnostumista. 
ajatuksia · oma elämä

Women’s day.

ElinaKommentoi
”Lähinnä ärsyttää olla nainen silloin, kun joku lähellä naisten päivää tokaisee, että miksi ei sitten ole olemassa miesten päivää.”
Ja minua ehkä vähän myös ärsyttää ollessani yksin Gigantissa.
Muulloin olen aika onnellinen naisena.
Muistan lapsuudestani sen, kun vinguin arkiaamuisin eteisen peilin edessä, että äiti sipaisisi myös minulle punaa huuliin. Se oli ehkä hienoin juttu ikinä: tuntui aika aikuiselta tytöltä. Tosin myöhemmin opin, ettei aikuisen naisen tytöttely ole kuin tuhahduksen arvoista. En koskaan yrittänyt olla pikkufeministi, mutta opin kyllä aika hyvin huutamaan takaisin, että ihan yhtä pölvästejä ne miehetkin ovat ratissa. Vaikka olen aina rakastanut kukkahameita ja tyttöjen juttuja, olin ja olen edelleen ylpeä siitä, millaisia hitusen raffimpia oppeja kahdelta isoveljeltäni sain. Yleisesti ottaen on ihanaa olla nainen, mutta en minä varmastikaan sitä kestäisi ilman ronskimpaa puoltani. Ehkä sen vuoksi en ole mieltänyt itseäni koskaan sellaiseksi turhanpäiväiselle hihittelijäksi.
Vaikka olen ehdottomasti tasa-arvoisuuden kannattaja enkä jää toimettomaksi vasara kädessä tai maalitela kourassa, on mielestäni ihan okei pyytää miestä kiikuttamaan muurahaisia kuhiseva muovipussi ulkoroskikseen. Joku voisi kai miettiä sitenkin, että mikä sitten on naisen ja miehen ero, jos nainen ei välillä saa olla hiukan avuton. Ainakin se, että naisilla kuluu alusvaatteisiin tuhottoman paljon enemmän rahaa kuin miehillä. Ei ole aina helppoa olla nainenkaan.

”Naisille suotakoon se, että he saavat olla perheen prinsessoja. Koska kai jokainen prinsessa aika kovasti rakastaa omaa prinssiään.”
aitous · ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Kyltti kaulassa.

Elina6 kommenttia
Olisi helpompi kulkea pieni kyltti kaulassa. Harakanvarpailla, että ”olen vähän ujo” tai ”olen oikeasti puhelias ja hirveän eloisa”. En usko suoranaisten käskyjen – ”kätellään” tai ”tutustutaan” – tehoavan moneenkaan. Oman persoonan pukeminen sanoiksi voisi kuitenkin auttaa. Heitäkin, jotka ihmisten keskellä ujostelevat tuoda esiin omaa luonnettaan. Hiljaiset saisivat tilaisuuden esittäytyä ja äänekkäiden asia erottuisi puheryöpystä. Toisaalta kyltti voisi olla tarra otsassa: muutoin silmiinkatsominen ehkä unohtuisi.
Olen monesti kaivannut kylttiä kaulaani. Vuosi sitten pakollisen pidemmän tauon jälkeen tallille lompsiminen tuntui samaan aikaan aivan ihanalta, mutta vähän vaikealta. Olen käynyt samalla tallilla 6-vuotiaasta asti ja vaikka mikään ei ollut muuttunut, silti paljonkin oli muuttunut. Tuntui hankalalta olla ikään kuin uusi. Olisi ollut vain helpompi kulkea jonkinlainen selittävä kyltti kaulassa ja pää pystyssä.
Kävin viime viikolla salilla treenaamassa ensimmäisen kerran sitten viime kesän. Hitsi sitä epävarmuutta. Kaulassa keikkunut kyltti ”olen ylittämässä kynnystä” tai ”teen tässä paluuta” olisi kai auttanut – ennen kaikkea selkeyttämään omia tuntemuksiani ja ajatuksiani. 

Uskon monen lyhyeen tuntemisen jälkeen erehtyvän luulemaan minua hiljaiseksi, rauhalliseksi ja ehkä vähän yllätyksettömäksi ja harmahtavaksi. Olen monesti esimerkiksi työhaastatteluiden jälkeen pohtinut, millaisen vaikutelman itsestäni olen oikein antanut: ainakin hyvin hillityn, jopa tylsähkön. Jännittävissä ja uusissa tilanteissa olen todella huono tuomaan omaa persoonaani esiin, mikä ei mielestäni ole kovin kiva juttu. Vielä 23-vuotiaanakin koen eläväni edelleen joka suuntaan hitusen anteeksipyydellen. Se on rasittavaa. 
Tavoitteeni on tänä vuonna opetella sellaiseksi, etten hitsi vie edes tarvitsisi minkäänlaisia kylttejä kaulaani roikkumaan.  
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · perhe

Missä jonossa.

ElinaKommentoi
Muistan lapsuudesta kaikenlaisia tempauksia. Jostakin syystä erityisen hyvin sen, kun kaveria leikillään kiusoiteltiin tokaisemalla missä sä olit silloin kun järkeä jaettiin. Samaan hengenvetoon tietysti lisättiin, että et ainakaan ensimmäisenä jonossa. Sitten oltiin vähän että hei auts. Nokkelin ehkä yritti antaa hivenen takaisin sanomalla sä olit varmaan ensimmäisenä mutta väärässä jonossa. 
No joo. Se oli sellaista. Harvoin hirveän vakavaa. Mutta on siitäkin huolimatta leikistä voinut syntyä ajatuksia. On se saattanut saada pyörimään jotakin pienessä päässä. Ainakin näin jälkeenpäin aikuisena tuo sanailu synnyttää paljon pohtimisen arvoisia asioita mielessäni. Lähinnä sellaisia, että millaiseen jonoon olisin itse halunnut sitten asettua?
Olen aika paljon äitini kanssa samanlainen kaikilta muilta ominaisuuksiltani kuin ulkonäöltäni. Siis lähinnä sellaisissa asioissa, joita en ole voinut oppia. Mutta jos saisin rakennella vapaasti itseäni, ottaisin äidiltäni varmasti epäitsekkyyden piirteen. Vieläpä sen täysin vilpittömän sellaisen.
On aika selkeää, mitä nappaisin toiselta isoveljeltäni: itsevarmuuden, mahtavan itseluottamuksen. Sitten ehkä myös tietynlaisen itsenäisyyden. Riittävän kovapäisiä olemme kai molemmat jo nyt. Vanhemmalta isoveljeltäni jos jotakin saisin itselleni, se olisi varmasti juuri viisaus: ohutkin siivu matemaattisesti ja kielellisestä lahjakkuudesta riittäisi tekemään minut tyytyväiseksi. Toisaalta mielestäni maailman kilteimmältä ihmiseltä hiukan hyvyyttä saadessani olisin onnellinen. Mutta en minä sitä välttämättä haluaisi veikalta viedä.
Sitten haluaisin olla hassu kuin isi. Koska isi on oikeasti hassu.
Häikäisee toisten upeus.
Tiedän myös, keneltä tarvitsisin lauhkeutta ja aika paljon pidempiä hermoja kuin omani. Geneettisenä perintönä olen nimittäin saanut ainoastaan äkkipikaisuutta tukevia geenejä. Arvelen, ettei ripaus parhaan ystäväni rauhallisuutta tekisi sekään pahaa. Olisi myös kiva olla juuri se, jolle on ojennettu normaalista poikkeavia lahjoja. Lisäksi haluaisin olla yhtä kaunis kuin äitini ylioppilaskuvassaan.
Tosin enpä tiedä, olisinko sittenkään just oikeissa jonoissa seissyt. Täydellinen en varmasti olisi – tyytyväisyydestä puhumattakaan. 
Joten kai sitä olisi kiusoittelijalle voinut silloin joskus vastata, että en halunnut rynniä. Pärjään nimittäin itseni kanssa tällaisena ihan hyvin.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Yli esteiden.

ElinaKommentoi
En tunnista rimakauhua. Edes seistessäni aivan esteen juurella. Lähinnä pohdin ponnistuspaikkaa, hyppyä toiselle puolen. Siitä onkin kai kyse: eivät esteet ole ainoastaan ylittämistä. Pikemminkin tarkkaa työtä. Keskelle, linjassa, tahdissa. Vaikka välillä sitä haluaisikin vain suurempia! Toiset mahdollisesti pienempiä. Heitä hymyillen ihmettelen. Kuinkakohan tästä selvitään, en ole koskaan miettinyt siten. Enkä liiemmin, riittääkö taitoni mihin. Annan tilaa, hyppään sisään. Pienestä tytöstä asti on huudettu ”ole menossa mukaan”. Eikä nyt aikuisenakaan vielä pelota. 
Toisinaan ylitys epäonnistuu: voi kolahtaa, tippua tai muuten vain olla tyylitöntä. Se jää kuitenkin nopeasti taakse uuden esteen tullessa vikkelästi eteen. Epäröinnin aistii elävä olento alla. Silloin voin vain toivoa molemminpuolista luottoa. Onneksi on vain suunniteltuja hyppyjä, joihin tarvitaan vaihteleva määrä päättäväisyyttä. Välillä on helppoa ja välillä hirveän hankalaa. Mutta en siltikään koskaan ajattele olevani rohkea: on ainoastaan luonnollista lähteä ylittämään.
Oman elämän esteratsastaja. Ihan jokainen voi kai olla sellainen. Sillä millä muulla tavoin elämässä kohdattuja esteitä kannattaa ryhtyä ylittämään? 
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · tavoitteet · terveys · ulkonäkö

Eipä saanut myytyä.

Elina6 kommenttia
Minulta kysyttiin eilen, millaisia liikunnallisia tavoitteita minulla on. 
Kerroin, ettei kummoisia. Taisin mainita jotakin puolimaratonista, jos jalka sallii. Mutta että ei sen tavoitteellisempia varsinkaan kuntosalin puolella.
Virhe. 
Tykitys alkoi. Kannattaa kuulemma olla – muuten ei jaksa raahautua etenkään salille. 
Sanoin, että okei. 
Laihdutus, lihasmassan kasvattaminen, vartalonmuokkaus. Kehotettiin valitsemaan edes joku, ettei sohva koidu kohtaloksi.
Päädyin kai sanomaan taas, että okei. Vaikka mieleni olisi kyllä tehnyt kysäistä muutama vastakysymys. Tai edes todeta, että nyt vetelet kuule minua vääristä naruista saadaksesi myytyä vuoden kuntosalijäsenyyden.
Olisin ihan huvin vuoksi tahtonut kysyä, että näytänkö minä sitten erityisen lihavalta. Tai että onko kukaan täällä teidän kuntosalillanne puhunut liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Sen riittävän motivoivasta vaikutuksesta? Oletteko koskaan kuulleet muusta kuin ulkonäkökeskeisestä kuntosaliharjoittelusta? Toivottavasti tarjoatte edes toisen ikäryhmän asiakkaillenne kattavampia tavoitevaihtoehtoja?
Olisi valtavasti tehnyt mieli ihan vain sivulauseessa todeta, että ulkonäkökeskeisyys nykyisin kuvottaa minua niin hirvittävästi. 
Istunnosta jäi suhteellisen karvas maku suuhun.
Eikun on minulla yksi tavoite. Sellainen, että sohva tosiaan koituisi riittävän usein kohtalokseni.
aitous · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · syvällistä · tulevaisuus

Pannukakun ääreltä.

Elina4 kommenttia
Katselin viime viikolla jos jonkinlaisia kuvia vanhojen tansseista. Yksi asia niitä kuitenkin yhdisti onnellisten hymyjen ja mielettömän pukuloiston lisäksi: lukion toiseksi vanhimmat näyttivät hirvittävän pieniltä ja nuorilta. Ja aina sitä ajatellessani tunsin itseni aika aikuiseksi – välillä ihan oikeaksi vanhaksi.

Muistan omat vanhojen tanssini sattuneesta syystä edelleen hyvin. Nimenomaan sattuneesta. Sillä kai se oli monen asian onnellinen sattuma, että tapasin toisen juuri sinä helmikuuna. Viikonloppuna istuessani vastapäätä toista ruokapöydän ääressä pannukakunpalat molemmissa käsissäni mietin samalla, missä ihmeessä olenkaan nyt: ihan oman kodin pöydän äärellä kuusi vuotta myöhemmin. Phuh. On asuntolainaa ja kasa yliopiston kirjaston kirjoja. 
En minä olisi aiemmin osannut edes kuvitella, mitä kaikkea kuuteen vuoteen on mahdollista mahtua. Älyttömän paljon –  lähinnä kaikenlaista. Niinkin hirvittävästi, että toivon seuraavan kuuden vuoden olevan aivan hitusen väljempi tai ainakin vähemmän dramaattinen.
Viime keskiviikkona pelästyin tajutessani, että on keskiviikko. Siis ei maanantai tai tiistaikaan, vaan jo keskiviikko. Kun miljoona asiaa on jatkuvasti mielessä, viikot tuntuvat lähinnä yhdeltä levottomasti nukutulta yöltä: vähän väsyttää ja asioita muistaa hämärästi sieltä täältä. 
Kuluneet kuusi vuottakin tuntuvat toisaalta suurelta osalta elämästäni, mutta järjellä ajateltuna taas aika pieneltä pätkältä – ainakin jonkun toisen tapauksessa. Minulle – meille – nämä kuusi vuotta ovat merkinneet monellakin tapaa valtavasti.    
Vaikka ajan pikajuoksu välillä kai hirvittääkin minua, meitä kaikkia, elän äärimmäisen tyytyväistä elämää näin kuusi vuotta vanhempana Elinana. Suurelta osin varmasti sen vuoksi, että nuo vuodet ovat olleet selkeän nousujohteisia: olen pyrkinyt ja yrittänyt, mutta väliin muistanut myös vain olla. Onnellisempi ja tyytyväisempi tähän kaikkeen. 
Ei aikaa pidä pelätä. Sen matkaan on osattava heittäytyä. Luulen, että siinä moni menee vikaan yrittäessään löytää onnellisempaa elämää.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Siveltimenvetoja.

Elina2 kommenttia

Maalaisitko taulun. Voisin. Millainen se olisi. Ei ainakaan roiskeinen, suurpiirteinen. Maalaukseni ei olisi ääriviivaton, sekasortoinen. Aivan. En kysynyt, millainen se ei olisi. Kokeile uudestaan – millainen se olisi. Maalaukseni voisi olla vaikeaselkoinenkin, mutta aivan ehdottomasti jäsennelty. Se syntyisi tuntemuksista, jotka kuitenkin käsittelisin kanvaalla järjellä. Harmoninen, tulkinnanvarainen. Ehkä monitulkinnallinenkin. Kiinnostavampi maalata kuin katsoa. Varmastikin koska se olisi lähempänä tavallista kuin ihmeellistä. 

Entä jos yrittäisit roiskia. Tehdä enemmän hallitsemattomia siveltimen vetoja.

Ensimmäinen roiske tasaiseksi laveeratulla pohjalla tuntuu aina pahalta. Kuin maalaus olisi täysin pilalla. Tosin samaan aikaan tuo roiske vaikuttaa äärimmäisen tärkeältä: ihan ensimmäinen laatuaan. Jopa niin merkittävältä, että pisaran satunnaisuudesta syntyneen hallitsemattomuuden tunteen hetkeksi miltei unohtaa. Tuo aluksi niin järjetön aivan koukuttaa. Toinen roiske löytää kuin itsestään paikkansa. Oikeastaan juurikin siten, sillä se on edelleen lennähtänyt taululle sattumanvaraisesti.

Tauluni ei ole kai enää niin kaunis. Yritän olla pitämättä sitä väkisin somana. Sen pinta ei ole yhtä siloinen kuin ennen roiskeita. Mutta tauluni on ajatuksiaherättävämpi. Sormea sen pinnalla liikutellessa pystyy tuntemaan jotakin. En usko roson olevan sittenkään pahasta.

Viikkiin aamulla ajellessani todenteolla mietin, millaisia siveltimenvetoja haluan.
Kuvailin juuri tauluani ja taiteellisten rajojeni rikkomista. Samalla tulin kertoneeksi paljon muustakin. Ajattelen aina, että ihmisellä on sisällään määrätty muotti, jonka mukaan hän tiedostamattaankin toimii suuressa osassa asioista. Minä esimerkiksi kai kokkaan arkiruokaa samaan tapaan kuin maalaisin taulua. En siis ole vielä uskaltanut tarttua oikeaan siveltimeen. 
Joskus voisin elämässäni tosiaan roiskia ahkerammin.  
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · syvällistä · terveys

Pysymätön osa minua.

Elina14 kommenttia
Mistä kaikista sairauksista ihminen voi parantua?
Influenssasta, vesirokosta, korvatulehduksesta. Onneksi paljon pahemmistakin. Tapaturmistakin – murtumista. Mielenkin murtumisesta. Minä sanon, että ihminen voi parantua myös syömishäiriöstä. Uskoisiko tuota?
Totean siten siitäkin huolimatta, että luin taannoin jälleen toisenlaisen lausahduksen. Se esitti totuutena, että syömishäiriö on osin pysyvä osa ihmismieltä aina sairastumisesta asti ikuisuuteen.
Jos ihminen pitää sairauteen sairastuessaan faktana sitä, ettei hän tule koskaan parantumaan, kuinka suuri hänen pyrkimyksensä ja motivaationsa on parantua? Jos ihminen ei usko edes itseensä ja pystyvyyteensä, millainen mahtaa olla hänen tiensä eteenpäin? Joo. Ei kummoinenkaan kai.
Millä tavoin syömishäiriö on pysyvä osa ihmismieltä? Jos se ei enää ohjaile toimintaa. Jos sitä ei tarvitse enää edes vastustaa. Jos ei tarvitse enää yrittää ja yrittää kaikenlaista, esimerkiksi selviytyä elämästä. Jos on täysin hiljaista. Jos näkeekin kuin ulkopuolisen silmin. Jos alkaa jo unohtaa. Väkisinkö syömishäiriö on pidettävä matkassa mukana?
Minä olen parantunut. Sanoi lääkärikirja tai yksittäinen henkilö mitä vain. Itsehän sen tiedän.
”Mä en olisi koskaan osannut arvata.” Ehkä kaunein saamani kohteliaisuus.
Ei sairaattomuus siltikään poista muistoja ja tunteita. Muistan moniakin asioita syömishäiriövuosilta – myös tilanteita, joita en ehkä haluaisi. Toisaalta muistan useita menneitä kuumepäiviä, vaikka olenkin tätänykyä terve. Itse asiassa tunnistan itsessäni ja käyttäytymisessäni sellaisia juttuja, jotka ovat peräisin elämäni heikommalta aikakaudelta. Esimerkiksi itsetuntemukseni on nykyään älyttömän paljon parempi. Mutta ei se siltikään tarkoita, että syömishäiriö on edelleen osa minua.
Vesirokkoon harvemmin sairastuu uudemman kerran elämässä, mutta poskiontelotulehduksista voi helpostikin tulla pienoinen kierre, vaikka välissä olisikin ollut täysin terve. Elämässä on kaikenlaisia riskejä.
Kaiken yleisen lätinän lisäksi syömishäiriöstä parantuminen vaatii kunnianhimoa. 
”Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotakin, tyypillisesti jotakin sellaista, mikä vaatii päättäväisyyttä ja kovaa tahtoa.”
Toivon todella, että pysyvällä osalla ei tarkoitettu muuta kuin muistoja.