Tekijä: Elina

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · Rinkelin päivä · Ruoka

Ystävänpäivän aakkosia.

ElinaKommentoi
A kuin aamu. Koska aamut yksinkertaisesti ovat minun. Toivon aina mielessäni, että kaikki – ihanat – asiat ymmärtävät tapahtua minulle aamuisin. Joten jos haluat yllättää aamuihmisen, tee se ehdottomasti päivän alkumetreillä.
B kuin banaanismoothie. Ystävänpäivää edeltävänä iltana kuulin huhua, että suunnitelmissa oli heittää blenderiin maitorahkaa ja banaania. Kielsin tietysti sellaisen iltapalan. Olin nimittäin kehitellyt ystävänpäivän aamupalaksi Elinan erikoisen bananabowlin. Eli maitorahkaa ja banaania. Okei, siihen tuli myös kookosjuomaa sekä kookos- ja kaurahiutaleita. 
E kuin Elina. Annoin ystävänpäivälahjaksi itsestäni kuvan kehyksissä. Mutta en mistään muusta syystä kuin esitetystä toiveesta. 
H kuin hampurilainen. Tiedän, että moni tunnistaa tunteen, joka syntyy, kun oman nenän eteen asetetaan salaattiannos ja toisen nokan eteen ihan pätevä hampurilaisateria: sitä tavallaan on tyytyväinen valintaansa, mutta sitten ei kuitenkaan. Ystävänpäivän kunniaksi kokeilin itse iskeä kiinni hamppariin – sujui hyvin.
I kuin ikuinen ja ikuisuus. Ystävänpäivänä vaaleanpunaisissa tunnelmissa mietin usein paljon ikuisuutta: alusta tähän asti tuntuu pieneltä ikuisuudelta, mutta toisaalta toivottavasti tästä hetkestä aina ikuisuuteen yhdessä.
J kuin jälkiruoka. Jälkkärikahvin etsimistä aina Hyvinkäältä asti. Pienen ajelun jälkeen sopivin paikka löytyi kuitenkin kotoa. 
L kuin lumikola. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pääsin lumikolan taakse. Eikä sukat sohjosta märkänä voisi olla lämpimämpi tunne mielessä. Lapsuuden muistoni liittyvät tiukasti jostain syystä juuri lumen kolaamiseen. Siten sopivaa ystävänpäiväpuuhaa.
M kuin mäkitreeni. Miettiessäni onnistunutta päivää yhdistän siihen automaattisesti aina jollain tapaa liikunnan. Toiset nauttivat tuntikaupalla sängyssä lojumisesta eli toisin sanoen kai ”rauhallisista aamuista”, mutta minä pidän eniten aamuista, jotka alkavat ajan kanssa syödyllä aamiaisella ja sitä seuraavalla happihyppelyllä. Ystävänpäivän mäkitreeni auraamattomalla kadulla teki olon onnelliseksi.
O kuin oikeesti. Huudatin koko päivän Youtubesta Finlandersin kappaletta Oikeesti.
T kuin treenitrikoot. Eikö vain: koska ystävänpäivä on omistettu suurelle rakkaudelle, mielestäni oli täysin sopiva päivä ostaa Adidaksen kolmiraidalliset jumppapöksyt.  
V kuin verigreippi. Yritin aamupalalla syödä verigreippiä, koska ensiksikin ajattelin sen olevan hyvää. Toisekseen mietin sen tekevän aamunaloituksesta ihan erityisen pirtsakan. Kolmanneksi taas muistelin kuulleeni jotakin sen terveysvaikutuksista. Neljäs – ja ehkä kaikkein painavin – syy oli kuitenkin se, että puolitettu verigreippi näyttää ihan hirveän hienolta aamiaistarjottimella. Makuelämys oli siltikin hivenen liian kitkerä sopiakseen ystävänpäiväteemaan.
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Hei minä.

Elina2 kommenttia
”Hei sinä.
Sinuna en murehtisi, oletko ensi vuonna tarpeeksi viisas. Jo kesänkin aikana ehtii äly kohentua kivasti. En tosiaan kantaisi niin raskasta taakkaa harteilla koko aikaa. Kyllä sinusta vielä jonkinlainen tulee – ei moni moninkertaisesti enemmän elämää nähnytkään vielä tiedä ammattiaan. Mitä tulevaisuuteen vielä tulee: kyllä se sieltä tulee. Yhdessä iässä elää vain aina yhden vuoden. On hyvä tajuta jo varhain, ettei elämässä pääse palaamaan taaksepäin kuin keinotekoisesti. Tekaistuissa puitteissa aitoa voi toki leikkiä. 
Ethän siltikään kasaa palikoitasi koskaan epäaidon päälle. Kiität vielä viiden vuoden päästä. Yhden ainoan käskyn annan: opettele tunnistamaan teennäisyys. Kiität kymmenen vuoden päästä.
Kuule. Paina pieneen mieleesi, että olet ihminen. Ihmiset eivät nimittäin voi olla liian herkkiä. On olemassa enemmän herkkiä ja vähemmän herkkiä, herkähköjä ja HERKKIÄ. Ei kuitenkaan koskaan liian herkkiä. Tiedän, että osaat hyvin näyttää tunteesi – pidä se. Lopeta sen sijaan nolostelu. Jopa toisten nähden itkevä on kiinnostavampi kuin ainainen kivikasvo. Sitä paitsi lisäksi rohkea ja ehkä myös vähän symppis.
Tallo välillä jooko maata. Katsele kengänkärkiäsi. Näe, miksi terve itseluottamus alkaa olla yksi elinehdoista. Sinä tiedät ja olet paljon, vaikka et aina olisikaan oikeassa. Muistathan sen. Oma arvosi on pysyvää tästä ikuisuuteen, vaikka niin moni asia kokeekin elämässä arvonalennuksen. 
Katso silmiin. Ja osta piilarit. Kehotan.”

Siten kirjoittaisin kolmetoistavuotiaalle Elinalle. Toisaalta yhtä hyvin saman voisin raapustaa myös kaksikymmentäkolmevuotiaalle Elinalle. Vaikka olenkin kasvanut, kokenut ja nähnyt vuosien aikana kaikenlaista, oman elämäni universaalit asiat ovat ja pysyvät. Ne ylittävät ikärajat.
aamu · ajatuksia · oma elämä · pienet hetket · Ruoka · ruokavinkki

Myöhäisrakastunut.

ElinaKommentoi

No nyt sitten hoksasin.

Kun mä haluan aamulla suun täyteen mahdollisimman kylmää. Ainoastaan kahvin ryystän semilämpimänä.

Kun mä arvostan aamuisin nopeutta, sellaista suhteellisen napakkaa menoa (kuten oikeastaan aina). Siitäkin huolimatta, että varaan joka aamuun aikaa ihan päättömästi.

Kun mä aika usein oletan, että asiat tapahtuu parilla surautuksella. Mä turhaudun nimittäin todella helposti tehottomuudesta.

Kun mä tykkään lusikoida aamuisin ja mieluiten valtavia määriä.  Mua miltei itkettää ajatus pikkukarhun puurokulhosta.

Kun mä tahdon kävellä suoraan sängystä vessan kautta aamiaiselle. Ärsyttää ajatuskin päivän aloittamisesta odottelulla.

Kun mä en sitten millään jaksa olla turhan tarkka. Etenkään aamuisin. Mä en todellakaan halua mittailla, mä haluan vain viskellä.

Niin että hoksasin, mikä tekee mun aamuista ihan täydellisiä.

Uusi blenderi ja smoothiet. Kylmää, tehokasta, nopeaa, riittoisaa eikä turhan tarkkaa.

Purkki rahkaa
Sopivasti mustikoita
Reilusti mansikoita
Pari lorausta kookosjuomaa
Kaurahiutaleita

Miksi sitä joskus tajuaa rakastua vasta monen vuoden jälkeen?

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Jos olisikin mennyt toisin.

ElinaKommentoi
Lähinnä viihdytän itseäni miettimällä, millaista elämäni olisi, jos asiat olisivat tapahtuneet toisin. Tai jos olisin valinnut toisin. Kaikki eteen tullut muokkaa omalla tavallaan ihmistä. Olisinko erilainen ja millainen? Näin jälkeenpäin ajateltuna nuorempana vastaanotin mukisematta asiat, jotka satuin kohtaamaan. Olin ehkä helpommin vietävissä, mutta toisaalta myös heittäydyin senhetkiseen elämään ja tilanteeseen koko painollani. Kai jollain tapaa luotin ja omistauduin, sopeuduinkin, kun en muutakaan taitanut. Näin vanhempana huomaan välillä varmasti yrittäväni liikaakin vaikuttaa elämänkulkuun: ristin kädet tiukasti puuskaan ja harkitsen aika tarkkaan, mitä haluan ottaa vastaan. Suuri osa pitää elämässä itse järjestää, mutta pikkuinen osio on siltikin järkevintä jättää kohtalolle tai sille, miksi sitä ikinä haluaakaan nimittää. Ihmisellä on hyvä olla elämässä pikkuruinen pala jotakin sellaista avointa ja tuntematonta, joka muistuttaa elämän lukemattomista, mahdollisista suunnista.      
Jos en olisikaan muuttanut Järvenpäähän ala-asteikäisenä. Mitä sitten? Olisinko jatkanut tiivistä yhdessäoloa lapsuudenystäväni kanssa. 
Entä jos en olisi ollut teini-ikäisenä täynnä pelkkää perfektionismia, olisinko lainkaan sairastunut. Tai toisaalta olisinko ilman piirrettäni päässyt haluamaani lukioon ja siten koskaan tavannut lähimpiä ystäviäni.
Perhepiirini saattaisi olla osin toisenlainen, jollen olisi ilmoittautunut aikoinani vanhojen tansseihin. Myös luottamukseni toisia kohtaan voisi olla vähemmän ailahtelevainen, jollen olisi silloin vuosia sitten murentunut. 
Jos asiat olisivat menneet jossakin kohtaa toisin, luultavasti rakastaisin edelleen kaalikääryleitä, pitäisin hiuksia kahdella saparolla ja tanssisin edelleen balettia. Tai voi yhtä hyvin olla, että en.
 Olisinko eri teillä? Väärällä tiellä? Olisinko onnellisempi? Surullisempi, yksinäisempi tai villimpi? 
Aina voi ajatuksilla leikitellä, mutta tosissaan tällaisten asioiden pohtiminen on vain ajan haaskausta. Jälkikäteen on ainoastaan typeryyttä yrittää järkeillä, olisiko jokin toinen päätös johtanut selkeästi parempaan tulokseen: aivan yhtä hyvin juuri sillä kerralla juuri sen päätöksen jälkimainingeissa olisi voinut tapahtua jotakin sellaista ikävää, jota ei ole tällä matkalla joutunut kokemaan.  
Ei varmasti olisi yhtä höpöä hauvaa.
Tiedät varmasti, kuinka ihanalta tuntuu, kun joku ottaa oikein tiukkaan halaukseen. Minä kelpaan omana itsenäni, sitä helposti samalla huokaisee.
Juuri sellaiseen halaukseen ikioma elämä mutkineen päivineen tulisi kai ottaa.
ajatuksia · syvällistä

Ei tahra, vain kalju läikkä.

Elina4 kommenttia
Katson peiliin. Ja häkellyn helppoudesta. 
Vilkaisen vain ohimennen; näen onnen ja nykyisyyden.
Hiuspehkon ja suupielen suklaanrippeet.
Tuijotan pidempään. Hetken aikaa mikään ei ole muuttunut.
Eletty elämä ei ole kadonnut, eivätkä muistot kaikonneet.
Sen saattaa ymmärryksellä nähdä silmistä. Aina ei ole ollut näin helppoa.
Kaljuja läikkiä.
Katson tuntemattomiin silmiin kuin peiliin.
En tahallani tai tunkeillakseni; tahtomattani tunnistan.
Juna-aikataulujen alla.
Näen osin peilikuvani. Näen leikeltyjä kohtauksia. 
Tunnen sanatonta ymmärrystä, joka tänään miltei pelottaa.
Hirveän monta kilometriä sitten.
Valjuja aukkoja.

Vaikka itse katsonkin vain eteenpäin, en voi vältellä näkemästä muiden tarinoita. Se on joskus rankkaa. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Ihan (epä)täydellinen.

ElinaKommentoi
Mitä epätäydellisempi uskallan olla, sitä täydellisemmältä elämä tuntuu.
Viisi vuotta sitten en olisi ymmärtänyt, mitä lausahdus tarkoittaa tai mitä kaikkea se sisältääkään. Vaikka olisinkin ehkä tajunnut, ettei epätäydellisyys tarkoita epäonnistumista, en olisi millään kyennyt sisäistämään sitä, että täydellisen elämän yksi pala on oman epätäydellisyyden salliminen. 
Oikeastaan elämä muuttuu hiljalleen täydellisemmän tuntuiseksi silloin, kun oma epätäydellisyys vähitellen katoaa taustakohinaan ja muuttuu arkista elämää määrittelevästä vain satunnaisesti mielessä käväiseväksi sivuseikaksi. 
Kai jokainen on edes kerran ollut niin innoissaan lähdössä ovesta ulos, ettei ole tullut mieleenkään takkuisten hiusten harjaaminen?
Tapahtuu fuusio: epätäydellinen sopiikin täydellisesti täydelliseen. Sitä yhtäkkiä tunteekin itsensä aivan täydellisen kokoiseksi ja muotoiseksi, täydelliseksi palaseksi, omaan elämään.
Epätäydellisyyden ymmärtäminen on viisautta, sen salliminen silkkaa rohkeutta, mutta oman vaillinaisuuden hyväksyminen vaatii suoranaista uhmakkuutta. 
Senkin vuoksi, että uskominen oman elämän täydellisyyteen kysyy valtavaa itseluottamusta. Niin moni sitä epäilee ja pitää täydellisen elämän maalailua suorastaan erkaantumisena realismista. Nuo monet eivät vain ehkä silloin ymmärrä, kuinka täydellinen elämäkin tuntuu välillä erittäin epätäydelliseltä.
Sillä lopulta elämän täydellisyyden tunteminen tarkoittaa kai oman paikan löytämistä.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Saavuttamisesta.

Elina2 kommenttia
Mä havahduin ihan vahingossa ja yllättäen. Että mä täytän tänä vuonna jo kakskytneljä.
Samaan aikaan tajuntaani iski inha ajatus. Pikemminkin ehkä kysymys tai jopa tölväisy. Mitä minun olisi pitänyt saavuttaa elämässäni tähän ikään mennessä? Olenko huolimattomasti jo skipannut tärkeitä mahdollisuuksia? Tunsin tahtomattanikin oman pienen yleisen syyttäjäni hieman moittivasti törkkivän minua sanoillaan sisälläni. Aloin aivan itsekin epäilemään etenemistäni elämässäni: mitä olen oikeastaan edes saavuttanut. Nimenomaan ihan omilla taidoillani ja toiminnallani.
Jokin aika sitten totesin muutamalle ystävälleni, etten ole oikeastaan missään asiassa todella lahjakas. Olen useammassa asiassa ihan hyvä, joissain asioissa yhtä hyvä kuin muutkin. Mutta en millään tavoin poikkeuksellisen taitava missään. Millaisilla avuilla minä sitten saavutan elämässä jotakin vähänkään arvokkaampaa, sitä pohdin pitkään. Kunnianhimo tai periksiantamattomuus vievät tiettyyn pisteeseen asti, mutta eivät enää sen yli. Mihin mahtaa riittää oma tahto?
Lifegoals. Mitä elämässä pitää yhteiskunnan osasena saavuttaa ja mitä minä haluan elämässäni saavuttaa? Kaksi aika erilaista asiaa, vaikka tavallaan niiden kuuluisikin ehkä olla edes jollain tapaa samankaltaisia. Entä jos minun tavoitteeni ovatkin jotakin sellaista, joiden saavuttamiseen tarvitaan vain ja ainoastaan jo olemassaolevia ominaisuuksia sisältäni. Vaikka en olisikaan erityisen lahjakas, mutta tuntisin itseni äärimmäisen hyvin, minulla olisi hyvät mahdollisuudet saavuttaa elämässä paljon. Ehkä vain hiukan erilaisia asioita. Se tuntuu järkevältä ajatukselta ja sellaiselta, johon mielelläni uskon. Vaatii itse asiassa aikamoista itsetuntemusta ja ennen kaikkea itseluottamusta määrittää se, mitä elämässä haluaa hamuta.
Enpä oikeastaan tiedä, kannattaako elämässä koskaan sen enempää odotella sopivia hetkiä yrittää saavuttaa ja tavoitella. Joten ehkä jo tänään edes jotakin pientä ja ihan vain näillä lahjoilla.
ajatuksia · ennen ja nyt · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · terveys

Onnellinen vatsa.

Elina6 kommenttia
Nykyisin pyrin ajattelemaan kaiken sitä kautta, että haluan itselleni vain hyvää. Vaikka epäonnistuisin, kämmäisin pahemman kerran tai livistäisin pois ennenaikojani. Se on ihan okei. Pyrin ymmärtämään itseäni kaikenlaisissa tilanteissa. Takana ovat vuodet, kun rääkkäsin ja rökitin aika pahastikin. Kiusasin huolella itseäni. Ei kai ollut ihmekään, että tunsin olevani aivan väärässä kehossa – välillä ihan väärässä pääkopassakin. Kuka nyt haluaisi jatkuvasti hirveän ankaran kanssa viettää aikaa? Varsinkaan, kun ankaruus ei syntynyt rakkaudesta. 
Tavoite oli vain höykyttää.
Edelleen on mielestäni mielettömän vaikeaa sanoa itselleni ”nyt riittää hei”. Epäonnistuessani – etenkin sellaisessa, jossa haluaisin aivan älyttömästi onnistua – minun on hankala jättää asia toteamiseen. Vaatii järkyttävän suurta mielen lujuutta ja tahtotilaa, että kykenen myös ajatuksissani jatkamaan eteenpäin: maailma ei vielä kaatunut ja uudet mahdollisuudet odottavat. Lopeta siis jauhaminen.
Se, että on ilkeä itselleen, vaikuttaa niin moneen asiaan. Tulen ihan surulliseksi. Sen lisäksi, että se mustuttaa mielen ja laskee itsetunnon lattianrajaan, ilkkuminen saa aikaan myös fyysisiä oireita. Joista yksi voimakkaimmista on hirvittävä väsymys. Minua kaikkein eniten kiusannut oli aikoinaan kuitenkin todella kivulias vatsa. Pitkään luulin, että olen keliaakikko, vähintäänkin maitoallerginen tai laktoosi-intolerantikko. Mutta ei. Hoidoksi olisi vain riittänyt se, että opettelen pitämään itsestäni edes milligramman verran enemmän.
Kaikki kiusaamisvuosista seuranneet suorat ja epäsuorat vaikutukset jättivät jälkeensä kaikenlaista pientä, joista yksi on herkän vatsan muuttuminen erityisen herkäksi vatsaksi. Sen lisäksi, että olen aina tuntenut kaiken vatsallani, reagoinut kaikkeen vatsallani ja stressannut vatsallani, niin nyt myös elän aika pitkälti vatsani hyvinvoinnin ehdoilla. 
Ja mitä se minulta vaatii? Tiivistettynä vain yhtä ja ainoaa asiaa: iloista otetta elämään. En hetkeäkään epäile, etteivätkö tutkimustulokset suoliston hyvinvoinnin ja aivojen välisestä yhteydestä olisi oikeita. Ainakin haluan uskoa, että suoliston hyvinvointi heijastuu ajatteluun ja mieleen, mielenterveyteen. Luin jokin aika sitten uutisen, jonka mukaan viime vuosina tutkimukset ovat jopa esittäneet, että suoliston bakteerit tuottaisivat samoja välittäjäaineita kuin aivotkin, kuten esimerkiksi dopamiinia, serotoniinia ja endorfiinia. 
Omalle vatsalleni paras hyvinvointia lisäävä tekijä on iloinen ja tasapainoinen mieli. 
Iloisena vatsani on litteimmillään, jos sillä nyt on edes mitään suurta arvoa. Oloni on kevein ja kivuttomin. Peilikuvakin on kaikkein parhain. Herkkuhimot ovat hallinnassa – myös toteutettavissa – ja ruokailut asettuvat luonnollisesti omiin uomiinsa. Tunnen mieleni ja kehoni puhaltavani yhteen hiileen. 
Vuosia taaksepäin kelatessani on sykähdyttävää tajuta, että tänäpäivänä olen yksi kokonaisuus, kokonainen. Se kun ei ole minulle missään nimessä itsestäänselvyys.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Äidin jauhelihakastike, vaaleansininen ja kesä.

ElinaKommentoi
Eilen illalla leikimme. Piti sanoa toisen lemppari. Koko leikin ideana oli arvaamisen sijaan tietää – mitä olet toisesta lähes kuuden vuoden aikana oppinut. Itsehän etukäteen ajattelin, että kyllä minä tunnen ja tiedän. Niin teinkin. Yksi vastaus oli ainakin pizza ja toinen Shutter Island. Tosin leikki sai minut myös yllättymään. Kun aloin miettiä oikeita vastauksia, omia lemppareitani, kauhistuin. En selkeästikään ollut varma, mikä lempiruokani on tai mistä väristä pidän tällä hetkellä eniten. Hankalaahan se on toisen yrittää arvata suosikkielokuvaa, jos en tiedä sitä itsekään. 
Mutta se totaalinen järkytys. Olen pikkutytöstä asti vannottanut itselleni, ettei minusta tule ihan sama -tyyppiä. Sellaista kiireistä ja kyynistynyttä aikuista, jolla ei ole aikaa tai mielenkiintoa miettiä lempparijuomaa ja parhainta auton väriä. Sen lisäksi, että tiedän jotakin kemiallisesta analytiikasta, haluan olla myös kartalla siitä, mikä on mielestäni kaikkein parhain maku jätskeissä.    
Pienenä tyttönä sitä tuli harjoiteltua vähän kuin vahingossa kaverikirjoja rustaillessa välkällä. Nykyisin on näemmä aktiivisesti ajateltava ja muodostettava mielipiteitä elämän tärkeistä asioista. Villakoira muuten. Siis lempparikoirarotuni ihan ehdottomasti. Kissoista taas ragdoll tai se, mikä serkullani on. Ihan hirveän tärkeitä vastauksia silloin, kun joku sattuu kysymään asiasta.
Yhteenvetona: lähes kuuden vuoden aikana olen oppinut tuntemaan toisen hyvin, mutta samalla unohtanut muutamia oleellisia juttuja itsestäni. Muun muassa sen, että etsiessäni itseäni minun ei kannata keskittyä ainoastaan asioihin jossakin syvällä sisälläni. Että mikä on oman elämäni tarkoitus ja millainen ihminen haluan muiden silmissä olla. Vähintäänkin yhtä tärkeää on hahmottaa omia ääriviivoja lähempänä pintaa. 
Pannukakku. Lempijälkkärini.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · perhe

Koti on tämä tunne.

Elina2 kommenttia
Että nautin sunnuntaina. Kävin Ikeassa kierroksella, palasin kotiin, kokosin ruuvarilla ostokset, heilautin vähän pölynimuria ja heitin banaanipannukakun uuniin. Radio pauhasi taustalla ja minä huusin antaumuksella mukana. Mikä ihmeen kotihiiri, ajattelin itsestäni. Ihan hitsin kiva touhuta kotona yksiksenikin.
Noin puoli vuotta sitten ostimme oman kodin ja monesti edelleen kysellään, kuinka olemme viihtyneet. Minua alkaa aina ihan vähän hihityttämään, sillä mieleni tekisi aivan kamalasti omasta puolestani vastata ”vähän liiankin hyvin”. En ole varsinaisesti koskaan ajatellut itseäni kummoisenakaan kodinhengettärenä: jaksan keskittyä ainoastaan väkertämään porkkanapuuroja ja kaneliomenalohkoja, makaronilaatikot ja arkiruoat tuntuvat jo ajatuksenakin älyttömän tylsältä. Ennen mopin varteen tuli tartuttua vain väkisin, mutta nykyisin suorastaan nautin hääräillä pölypallojen kimpussa. Voisin viettää päivät pitkät kotiseinien sisällä suunnitellen sisustukseen uusia juttuja. 
Muistan edelleen, kuinka oudolta – ja samalla hienolta – tuntui porata ruuvia ensimmäistä kertaa seinään: keneltäkään ei tarvinnut kysellä lupaa reikään.
Vähän minua kyllä hirvittää kevät. Käsissäni kuolee kaktuskin ja siitä huolimatta näillä viherpeukaloilla pitäisi saada nurmikko takapihalle, ehkä kukkaruukkuihinkin jotakin versoa. 
Olen ihminen, joka kaipaa herkästi rauhaa ja hiljaisuutta, omaa paikkaa. Väsähdän helposti hälinässä ja toisinaan kotiin saapuminen pitkän päivän jälkeen tuntuu suorastaan palkinnolta suurestakin selviytymisestä. Minulle koti ei niinkään ole hieno sohva tai kallis matto, hulppeat puitteet tai kallis maku, vaan aito tunne: kotiin on aina oltava kiva tulla. 
Nykyisin saavun lähes aina tyhjään kotiin. Olen ensimmäinen, joka sytyttää valot eteiseen. Toivon, että joskus tulevaisuudessa olen järjestyksessä vasta toinen ja joku jo odottaa minua malttamattomana kotiin. Oma hauva vaikka. Toisaalta on ihan kiva vartoa toista kotiin ja jännittää, kuinka kylmäksi makaronimössö lautasella onkaan ehtinyt jäähtyä.
Tämä kotikolo on kolmas, mutta oikeastaan vasta ensimmäinen. Ehdottomasti jo nyt kaikkein rakkain.