Tekijä: Elina

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Käyttämätön kapasiteetti.

ElinaKommentoi

Jos olisin silloin, olisin ehkä nyt.
Paljon on jossittelua kahden asian välissä.
Juuri niin paljon kuin käy mielessä
jos olisin rohkea, olisin jotakin ehkä.
Itsehän sen päättää.
Mäiskätä jossilla kaksi puolikasta yhteen,
yhdistää täysin mahdollinen naurettavan
epävarmaan:
jos olisin tajunnut, ymmärtäisin ehkä nyt.

Mä välillä mietin ehkä liiaksikin, miten paljon mahdollisuuksia, menetettyjä mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia on itseni ja jonkin asian välissä. Niistä monet alkavat sellaisella tapaa kuin jos olisin kehdannut tai jos nyt uskaltaisin tai jos vain olisin. Mä olen aina ollut vilkas ajatuksissani, toisin sanoen kai kekseliäs, joten jollain tapaa jos-sanan ymppääminen väleihin on mulle ihan luonnollista. Olisin varmasti jo konkurssissa, mokannut pahemman kerran ja tukehtunut omiin ideoihini, jos olisin päästänyt kaiken valloilleen. Siinä mielessä en ole lainkaan pahoillani jossittelusta.
Mutta sellainen mua kyllä vietävästi harmittaa, että tiedän itsestäni olevan johonkin, en vain päästä sitä mahdollisuutta irti jossittelun kahlitsevasta vaikutuksesta. 
Mä olin katsomassa lauantai-iltana fantastista musikaalia. Rakastan yli kaiken kaikenlaista näyttämötaidetta ja aina esitysten jälkeen mä mietin, kuinka uskomattomalta sen täytyy esiintyjistä tuntua, kun saa kanavoida kaiken sen taidon, opitun, luovuuden ja intohimon omaan roolihahmoon. Omistautua, elää ja hengittää hetken sinä, joka on syntynyt kenties hetken inspiraation tuloksena. Aina mä mietin myös sitä, kuinka musta tuntuu, että sisälläni on jotakin käyttämätöntä kapasiteettia – liittyen juurikin luovuuteen, itseni ilmaisuun, heittäytymiseen ja tulkintaan. Jos mä vain löytäisin sen. Jos mä vain osaisin kanavoida sen oikein. 
aamu · ajatuksia · ihana arki · oma kanta · pienet hetket · syvällistä

Mahdollinen näkökulma.

Elina2 kommenttia
Kun aamulla tiedän, että minulla on pikkuinen hetki käytössä ennen lähtöä.
Todellakin käytän hetken hyväksi. Aivan joka solullani. Siis loikoilen sohvalla. Kaadan santsikupin kahvia. Mieluiten Niiskuneiti-mukiini. Hörpin sitä kuin rauhassa. Otan jokaisen minuutin. Eivät ne kyllä ole kiireisiä kaiken kiireen keskellä. Hirveän uhkarohkeaa. Sellaiselta se tuntuu, kun on läsnä. Erityisesti hetkenä, kun moni muu tapaa ryntäillä. Saatan lueskella jotakin mukavaa. Useimmiten kuitenkin vain ajattelen. En yhtään mitään enempää kuin mukavaa oloa. Voisin vaihtoehtoisesti olla tehokas, viimeistellä kaikenlaista. Mutta kun tiedän, että nuo minuutit ovat vain lainassa. Sillä pian jo menetän ne.
En tiedä, miksi siten ei voisi ajatella koko elämästä. 
Houkutteleva vaihtoehto, että ajattelisi niin läpi elämän ja muulloinkin kuin vain aamun viimeisten minuuttien ajan. Taidan aika usein pitää ainoana vaihtoehtona sitä, että elämässä on rakennettava ja rakennettava, luotava ja saatava aikaan. Että sellainen tekee elämästä mielekästä ja jollain mittarilla myös hyvää. Vaikka omalla tavallaan elämä on vain ohimenevä hetki ja kaikki sen hetken ajan oma on lainassa. Miksi siis tuhlata hetki jatkuvaan tavoitteluun, jos kaiken kuitenkin menettää? Vastausta voi miettiä muunkin kuin pessimistisyyden vinkkelistä. 
Silloin hyvän elämän voisi aloittaa milloin vain, mikä päivä vain. Ei tarvittaisi vuosien pohjustustöitä ja suureen päämäärään tähtäävää rakentamista. Voisi vain päättää, että omistaa riittävästi pääomaa: tahtoa ja läsnäoloa. Sortuminen ei merkitsisi kaiken alusta aloittamista eli toisissa tilanteissa mahdottomuutta. Se merkitsisi ainoastaan parempaa huomista. 
Kunpa omaa elämää osaisi käsitellä kuin kirjaston kirjaa: selaisi äärimmäisen intensiivisesti jokaisena annettuna päivänä laina-aika mielessä.
ajatuksia · oma elämä

Like mother, like daughter.

ElinaKommentoi

Niin kauan kuin muistan olen ajatellut, että elämässä arvokasta on haalimisen sijaan vaalittava: ei määrä, vaan arvo ja sen arvokkaan hoivaaminen. Olen jollain tapaa – ja jostain syystä – tottunut ajattelemaan, että kaikki arvokas on erityisen katoavaista. Siitä on pidettävä huolta eikä sitä ole ajateltava itsestäänselvyytenä. Elämässä arvokas – materia, tunne, ihminenkin – on yleensä ansaittava teoilla ja toiminnalla, siten olen asian mieltänyt. Oikeastaan aika usein käytännössä huomannutkin. Kaiken tämän vuoksi arvokas on tarkoittanut minulle aina samalla myös pelkoa menettämisestä.
Yksi elämäni arvokkaista asioista on aina ollut minua varten joka tilanteessa ja hetkessä. Olen ottanut yhteyttä keskellä yötä ja aivan liian aikaisin aamulla, kesken juhlahumun yksin vessassa istuessani ja sovituskopissa uutta vaatetta mallaillessani. Elämäni arvokas asia on nähnyt minut aina. Silloinkin, kun olen ollut surullisen taitavasti naamioituneena tummiin kaapuihin. Elämäni arvokas ei ole vaatinut koskaan todistelua tai vakuuttelua. En ole milloinkaan joutunut esittämään tositteita siitä, että kelpaan. Kelpoisuuttani elämäni arvokkaalle mietin ensimmäisen kerran oikeastaan vasta nyt, vaikka siihen ei vielä tänäpäivänäkään ole syytä.
Arvokas jo itsessään, mutta ainakin minun toimestani myös arvostettu. Elämän arvokas ihminen on yleisesti ottaen kai sellainen, jollaiseksi itse voisi kuvitella tulevansa. Vähän kuin esikuva, mutta ei kuitenkaan varsinainen tavoite. Toivon, että alan muistuttamaan yhä enemmän elämäni arvokasta – muullakin tavoin kuin (kuulemma) käsivarsiltani ja suupieliltäni. Esimerkiksi siten, että herkkyyden lisäksi kasvaisin yhtä vahvaksi ja rakastavaksi.
Pyyteettömintä ja vilpittömintä elämässäni on kaikki se minun ja elämäni arvokkaan välillä. 
Elämäni arvokasta en ole koskaan joutunut ansaitsemaan tai erityisen huolissani vaalimaan. Luulen sen meidän välisen olevan yksi niistä harvoista asioista, jonka itsestäänselvänä pitäminen ainoastaan osoittaa, että on olemassa vain yksi mahdollinen vaihtoehto: yhdessä.
Happy birthday, mom. 
Meiltä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Itsenäisesti mielekkääksi.

Elina2 kommenttia
Elämässä on tärkeää tehdä havaintoja. 
Minä esimerkiksi havaitsin eilen illanvietossa omasta keittiöstä tutun maapähkinävoipurkin pöydällä – heti tuli hyvin paljon kotoisampi fiilis.
Järjettömiä havaintoja ei olekaan. On vain ehkä hieman merkittävämpiä. 

Vuoden jälkeen tuntuu taas jollain tapaa mielekkäältä.

Joka aamu tuntuu edes vähän mielekkäältä lähteä yliopistolle.

Äärimmäisen mielekästä puuhaa sekä leipominen että syöminen.
Sellainen eilisistä havainnoistani toinen oli:
minä itse muovaan elämäni mielekkääksi. Tarkoittaen kai sitä, että minä itse etsin kussakin tilanteessa oman paikkani, mielenrauhan ja opettelen suhtautumaan asioihin myös itseäni kunnioittavalla tavalla. Sillä kuka jaksaa elää jatkuvassa sisäisessä sodassa? Toisille ehkä syntymästä asti tuttu juttu, mutta minulle jollain tapaa opeteltava asia on se, että minä itse päätän nauttia. Tunne – harvoin kai tilannekaan – tipahtaa taivaalta: luon itse sen hetken, kun otan oikein hyvän asennon pöydän ääressä, nostan jalan koukkuun penkille, nojaan polveen leualla, kuljetan haarukallisen mustikkapiirakkaa suuhuni, napsautan hulvattoman Youtube-videon pyörimään ja – no – vain viihdyn tuon kombinaation seurauksena. Olen itse vastuunkantaja ja prosessin toimija. Tarvitsen moiseen lupaa vain hyvin, hyvin harvoin – ja silloinkin ainoastaan itseltäni.
Minun on oltava itsenäinen muulloinkin kuin arjen velvollisuuksia hoitaessani. 
Ajatus vaati mutustelua.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Herkkä.

Elina4 kommenttia
Kevät tekee sen aina. Saa minut aina hetkittäin ympärivuorokautiseen hurmioon.
”Että enkö ole aidosti ja oikeasti onnellinen, kun en aina pysty ilman apuja hymyilemään. Eivätkö henkiset voimavarani ole tarpeeksi vahvat tai itsenäiset. Ovatko omat, sisäiset onnellisuuden varastoni kuitenkin liian vajaita. Voiko tosiaan olla niin, ettei minulla ole kapasiteettia olla ihan vain omillani onnellinen. Sellaista kaikkea ehdin jo epäillä.
Kun aurinko saa minut kertakaikkisesti huumaan, mutta pilvet melkein kuin masentumaan.
Hetki kesti tajuta, kuinka vaikutusaltis olen. Sillä tarkoitetaan tässä kai vain herkkää. Ihmiset ympärilläni vaikuttavat minuun vahvasti, mutta sen lisäksi myös kaikki muu: se, millaiselta huoneen seinät tänään tuntuvat; se, kuinka puut ulkona tänään huojuvat; se, kuinka kuuluvasti linnut tänäaamuna ikkunan takana lirkuttavat.
Eikä se ole heikkoutta, epäaitoutta tai mitään muutakaan pahaa, että kokonaisvaltainen olo rakentuu niin vahvasti ulkoisten seikkojen vaikutuksesta. Kaikkein vähiten se on negatiivisuutta tai pessimistisyyttä elämää kohtaan. Siis se, että pilvinen päivä saa ajoittain koko elämän näyttämään harmaammalta. 
Hyvin riisuttuna ajatuksena se on oikeastaan äärimmäistä hetkessä elämistä. Vieläpä rohkeutta kohdata jokainen päivä sellaisena kuin se omassa todellisuudessa juuri sinä hetkenä näyttäytyy.”       
ajatuksia · höllää · huumori · oma elämä

Voi turhuusjuttu.

Elina2 kommenttia
Minä kyllä. Sinäkinkö?
No siis. Vaikkapa mitä 
Että joudun seuraavan tunnin sisällä soittamaan.
En nimittäin ole puheluihmisiä.
Että kurssisalin eteen on väkisinkin käveltävä.
Vaikka kaikki tuijottavatkin tenttipapereitaan.
Että imurin pölypussissa on edelleen tunnistamattomia papanoita.
Tekemättömät asiat ovat pahimpia.
Että en aivan tarkalleen muista, paljonko pankkitilillä lojuu.
Kaupassakäynti ja yöt ovat silloin pienesti tuskaa.
Että joku sanoi joskus jotakin ohimennen tarkoittamatta sitä kuitenkaan.
Minä kuulin, tulkitsin ja muistan edelleen. Luulen tajunneeni, oikeasti en.
Että suunnitellun aamulenkin sijaan hölkkään vasta illalla.
Jos olenkin liian väsynyt, liian kiireinen, liian täysimahainen. Jollain tapaa liian estynyt.
Että istun autossa päälläni paita, joka on sitä perhanan rypistyvää kangasta.
Ikiaikainen suosikkini.
Olisihan noita.
Se on sellainen pikkuruinen, inha tunne. Vähän kuin pikkunälkä, mutta asteen vielä ärsyttävämpi. On hankala istua paikoilla ilman sydämentykytyksiä ja hitusen kiristävää pinnaa. Sitä luulee loman auttavan, hermojen lepäävän ja rauhan laskeutuvan. Mutta silloinkin vähän väliä itsensä kyllä yllättää – voi pöhkö – tekemästä sitä.

Ehkä se on vain minun turhuusjuttuni. Piilostressaaminen meinaa.
ajatuksia · oma elämä · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä · ystävät

Uudet ystävät eli nopsat pikasämpylät.

Elina6 kommenttia
Näin jälkeenpäin ajateltuna ystävystyminen ei ole ollut minulle koskaan äärimmäisen hankalaa, vaikka se onkin tuntunut aina melko haastavalta. 
Onko siinä mitään järkeä? Olen ujo, minulla on siltikin ystäviä. Olen kai aina ajatellut koko prosessin omassa päässäni monimutkaisemmaksi kuin se oikeasti onkaan. Eihän ystävyyttä varsinaisesti tehdä tai suunnitella eikä itseään voi oikeastaan muokata ystävyyteen sopivaksi. Ei ihminen voi olla vääränlainen ystäväksi. Aito ystävyys kai syntyy jo olemassa olevista komponenteista – usein vieläpä aika huomaamatta. Tai sitten ystävyyttä ei vain yksinkertaisesti koskaan synny. Todellista sellaista ainakaan. Ystävyys on jotakin kahden ihmisen välillä tai useamman ihmisen kesken, ei varsinaisesti yhdessä ihmisessä itsessään. Vaikka ystävyys joskus hiipuisi, satuttaisi tai katkeaisi, se jättää kuitenkin aina molemmilta puolilta tarkasteltuna yhtä suuren aukon. Uskoisin.
Sellainen huomaamatta kehittynyt ystävyys omalla tavallaan aina yllättää, mutta samaa aikaa tuntuu kaikkein luonnollisimmalta. Välillä olen joutunut miettimään, kuinka jokin ystävyys oikein toimii, kun se ei olekaan lainkaan käyttäytynyt kuin aiemmat: kuin opettelisi täysin uuden kielen.
Olen ystävystynyt jäätelökioskin nurkalla, kassan takana ja ihan sattumalta. Sitten olen ystävystynyt myös loputtoman pitkiltä tuntuvilla luennoilla ja blogin kommenttiboksissa. Muutaman kerran olen tutustunut hihasta nykäisyn seurauksena. Välillä aika yllättävätkin tilanteet ovat johtaneet ystävyyteen.
Viime sunnuntaina valmistimme ystäväni kanssa brunssin, jonka jälkeen elämä (ja maha) tuntui taas asteen verran täydemmältä.  
Uudet ystävät eli nopsat pikasämpylät
4 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
1 rkl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1,5 rkl hunajaa
2,5-3 dl vettä
Sekoita ainekset ja paista noin 15 minuuttia 200 asteessa.
ajatuksia · liikunta · oma elämä · onnellisuus · opiskelu · pienet hetket

Tämän hetken TOP 3

ElinaKommentoi
Pänttäyshommat. Osin kai pakostakin. Olen aina pitänyt aika kovasti opiskelusta ja uusien asioiden oppimisesta, kunhan saan tehdä sen kaiken rauhassa: loikoilla sängyllä ja perehtyä asiaan ajan kanssa. Harmi, ettei yksi kurssi periodissa -tahti ole vain mahdollista. Senpä vuoksi opiskelu aiheuttaakin toisinaan harmaita hiuksia ja vähän väsynyttä yleisfiilistä. Lienee aika normaalia? Kuitenkin tuntuu aivan absurdilta, että toinen vuosi yliopistolla on jo pian hujahtanut ohi – vastahan pänttäsin pääsykokeisiin ja nyyhkytin junassa epäonnistumista. Yleisesti ottaen olen pitänyt kaikesta siitä, mitä olen oppinut (ja yrittänyt oppia). Elintarviketieteet yhdistettynä liiketaloustieteen sivuaineeseen tarjoavat minulle sopivasti erilaisia haasteita: juttuja esimerkiksi tilinpäätöksestä, veden sorbtiosta, kromatografiasta, sn-2-lysofosfatidyylietanolamiinista, ravitsemussuosituksista, lineaarisesta regressiosta, terveysväitteiden hyväksymisestä  ja Clostridium Botulinum -bakteerista. On opiskelu yliopistolla tarjonnut kaiken tietopääoman lisäksi myös kullanarvoisia ihmissuhteita.
Talven jälkeinen olotila. Eniten keväässä odotan ehkä uusien Niken kenkieni korkkaamista. Tai nahkatakin käyttöönottamista. Kuplivaa tunnetta mahassa tai tivolin saapumista. Tai ehkä kuitenkin töiden alkamista ja valoisia, vapaita iltoja. Oman pihan kuntoon laittamista tai lyhythihaisella paidalla lenkkeilyä. Odotan minä myös järven ympäri pyöräilemistä ja pisamia. Onnellisia naamoja auringossa ja liian nopeasti sulavia jätskitötteröitä. Koko ajatus keväästä kutkuttaa niin, että pompin jo miltei paikallani. 
Mielekäs hikoilu. Olen viimeisen vuoden aikana hoksannut, että itselle mielekäs liikunta on sitä kaikkein tehokkainta. Luki naistenlehdessä mitä vain tai piippaili aktiivisuusranneke mille vain, kaikkein paras vaihtoehto urheilla on juuri se, mistä ihan oikeasti nauttii: muka-niin-tehokas ei välttämättä ole sinnepäinkään, kun sitä yrittää tehdä väkinäisesti ja siten pakostakin puoliteholla. Juoksin eilen viisitoista kilometriä auringonpaisteessa ja nautin joka askeleesta. Siitäkin huolimatta, että kahdeksannen kilometrin kohdalla liukastuin ja oikean jalan polvi turposi puolitoistakertaiseksi. Myös ratsastus on ollut ihan ykkösjuttu ja hevosten kanssa touhuaminen ylipäätään. Kotona olen treenannut vatsalihaksia ja herätellyt yläkroppaa, mutta en siltikään ole varsinaisesti kaivannut salille peilien eteen pumppaamaan. Ja se on ihan okei.

Lisäksi olen lähiaikoina himoinnut jatkuvasti croisantteja, ihastellut aivan liikaa villakoiranpentuja, rakastunut itsevarmaan oloon ja hullaantunut ranskanletin tekemisestä. Mistä kaikesta elämässä voikaan nauttia. Uskomatonta. 
Oikeastaan, aivan järjettömän järkeenkäypää.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Elämän keksipohja.

Elina2 kommenttia
Ei voisi tuntua viikonloppu tarpeellisemmalta.
Kun minä stressaan, en nuku. Kun en nuku, väsyn. Ja kun väsyn, tulen ensimmäisenä surulliseksi. Surullisena ajatukseni muuttuvat äärimmäisen syvällisiksi. Syvällisten ajatusten pyöriessä mielessäni vaikutan poissaolevalta. Sitä kai olen ollutkin. Valtavan vahvasti omissa maailmoissani koko viikon.
Tänään näin vaisun ihmisen. Puolitutun ja ainoastaan hetken aikaa. Siltikin olisi tehnyt mieli käydä paijaamassa vaaleaa päätä. Ja kun sitä en tietenkään tehnyt, vaivuin yhä vain syvemmälle surullisen sävyisiin ajatuksiini. Väsymys saa minut myös erityisen empaattiseksi ja empatia taas kirvoittaa usein kyyneleet. Seuraavaksi jo itkenkin elämässä tehtyjä valintoja ja ajanjuoksua. Vaikka en oikeastaan edes tiedä, että miksi. Lopulta päädyn aina yhteen ja samaan tulokseen: elämä heittäköön eteen sen, mitä on tarkoitettu – ihan parilla ehdolla vain.
Tosin muuttuessani surullisen kautta syvälliseksi ihmiseksi en suinkaan vello harmahtavassa aallokossa. Ennemminkin lillun omissa tunteissani, mikä on perin terapeuttista. Fiilistelen niitä kaikkia tunteita, jotka juuri sellaisessa mielentilassa koen aina tavallista voimakkaampina. Ja usein tämä kaikki johtaakin jonkinlaisiin oivalluksiin. 
Tällä viikolla oivalsin, että yksikin oivallus voi riittää. Yksi oivallus on tarpeeksi, jos tuo oivallus on aivan oikea oivallus. Ei tarvita tutkimusta, testikappaleita tai vuosien työtä, jotta jotain suurta voi tapahtua. Ymmärsin kai vaihtoehtoisen merkityksen sanonnalle ”yksi hetki voi muuttaa kaiken”. Hetken on vain sisällettävä pikkuruinen, vastasyntynyt oivallus.
Juuri se kai elämässä jaksaa kiehtoa. Oivallus on kuin puolituttu ihminen, joka tyynesti vain astelee luokse ja ottaa omaan elämäänsä. Ainakin luulen sen tuntuvan vähän siltä: jännältä, uudelta, etäisesti tutulta, hivenen pöyristyttävältä, mutta silti kutkuttavalta.
Tuo ainokainen oivallus voi saada mahtavan muutoksen aikaan elämässä. Se voi olla tarvittava rohkeus tai ratkaiseva tuuppaus, lampun syttyminen pään päällä tai vain ajatuksen niksahtaminen toisinpäin. Aika usein oikein päin.
Tämän kaiken oivalsin sinä hetkenä, kun kuljetin suuhuni lusikallisen juustokakun viimeisen palan keksipohjaa. 
Mä en vain sillä hetkellä tarvinnut yhtään mitään muuta.