Kategoria: aitous

aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · onnellisuus

Mun peilikuva.

Elina6 kommenttia
Aiemmin viikolla ruotsin suullista esitelmää pitäessäni – siellä niin kurssilaisten edessä ja kesken sokerin monosakkarideista kertovan lauseen – mietin, miksi en edelleenkään kykene olemaan rauhallinen toisten silmien edessä. Että pelkään yhäkin, etten ole katseenkestävä. Siitä huolimatta, että omasta mielestäni kaiken muun kuin pinnallisen pitäisi merkitä jotakin ihmisessä. 
Jäädyin puolivälissä lyhyttä esitystäni pikkuisen pahasti.

Toisaalta. Ihmekös tuo kaikki. En minä ole hirveän montaa vuotta vielä katsellut itsekään itseäni hyväksyvästi. On vaatinut aika monta erilaista ajatusta ja paljon niiden pyörittelyä, että olen oppinut katsomaan peilikuvaa ihka omanani. Ja lisäksi siten, että tällainen olen minä. Välillä koen haastavaksi edelleen olla ajattelematta peilistä heijastuvia ääriviivoja tulevaisuuden ennen-jälkeen-kuvasarjan ennen-kuvana. On hankala toisinaan tajuta, että en ole jatkuvassa muutoksessa, minulla ei ole tarvetta yrittää muuttaa itsessäni yhtään mitään. 
Sillä minä en usko, että oman peilikuvan katsomista kannattaa harjoitella ulkoisia muutoksia tekemällä. Se on nimittäin jokin aivan muu kohta, jota tulisi itsessä rakastaa. Jossakin hivenen syvemmällä.
Aika jännä, että itsevarmuuden opettelustakin voi innostua.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Herkkä.

Elina4 kommenttia
Kevät tekee sen aina. Saa minut aina hetkittäin ympärivuorokautiseen hurmioon.
”Että enkö ole aidosti ja oikeasti onnellinen, kun en aina pysty ilman apuja hymyilemään. Eivätkö henkiset voimavarani ole tarpeeksi vahvat tai itsenäiset. Ovatko omat, sisäiset onnellisuuden varastoni kuitenkin liian vajaita. Voiko tosiaan olla niin, ettei minulla ole kapasiteettia olla ihan vain omillani onnellinen. Sellaista kaikkea ehdin jo epäillä.
Kun aurinko saa minut kertakaikkisesti huumaan, mutta pilvet melkein kuin masentumaan.
Hetki kesti tajuta, kuinka vaikutusaltis olen. Sillä tarkoitetaan tässä kai vain herkkää. Ihmiset ympärilläni vaikuttavat minuun vahvasti, mutta sen lisäksi myös kaikki muu: se, millaiselta huoneen seinät tänään tuntuvat; se, kuinka puut ulkona tänään huojuvat; se, kuinka kuuluvasti linnut tänäaamuna ikkunan takana lirkuttavat.
Eikä se ole heikkoutta, epäaitoutta tai mitään muutakaan pahaa, että kokonaisvaltainen olo rakentuu niin vahvasti ulkoisten seikkojen vaikutuksesta. Kaikkein vähiten se on negatiivisuutta tai pessimistisyyttä elämää kohtaan. Siis se, että pilvinen päivä saa ajoittain koko elämän näyttämään harmaammalta. 
Hyvin riisuttuna ajatuksena se on oikeastaan äärimmäistä hetkessä elämistä. Vieläpä rohkeutta kohdata jokainen päivä sellaisena kuin se omassa todellisuudessa juuri sinä hetkenä näyttäytyy.”       
aitous · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Pieni yksinäisyys.

ElinaYksi kommentti
Olen onnekas, sillä elämässäni on monenlaisia ihmisiä. Erilaisia ihmissuhteita: läheisiä, tiukkoja, ainutlaatuisia, lämpimiä, sopivan löyhiä, tuttavallisia ja myös vähemmän läheisiä. Kaikista olen kiitollinen ja kaikki ovat tärkeitä. 
Siltikin kaikkien näiden elämäni ihmisten keskellä tunnen oloni välillä yksinäiseksi. Tunne tuntuu toisaalta turhalta ja aivan väärältä, sellaiselta, että ihan kiukuttaa sen tunnistaminen. Ja toisaalta taas kuitenkin yhtä kaikki tunnen sitä. Yksinäisyyttä.
Kyllä minua elämäni ihmisten keskellä kuunnellaan. Minulta kysytään ja minun annetaan puhua. Minua pyydetään puhumaan. Minun ajatuksiani arvostetaan. Harvoin – jos koskaan – minun käsketään olla hiljaa. Ehkä ihan joskus vain vähän hiljempaa. Minusta ollaan kiinnostuneita, minusta huolehditaan. Uskon, että minua ajatellaan ja viivyn jonkun mielessä välillä pidempään.
Juuri kaiken tämän vuoksi tuntuu aivan nurinkuriselta potea yksinäisyyttä. Yksinäisyyden tunne ei ole pinnalla, eikä useinkaan mukana arjessa. Se on jossakin syvemmällä, vähän kuin häpeillen piilossa. En ajattele sitä koskaan – ainoastaan satunnaisesti tunnen sen kalvavan. Yksinäisyys ei kaiverra koloa sisälläni, eikä se kasva kokoaan. Se vain on ja välillä vähän vinkaisee.
En usko sen olevan hullumpi taito, että osaa innostua itsekseen.
Kaipaan kai minulle tärkeiden asioiden jakamista. Kiinnostuminen, kuunteleminen ja vastakysymysten esittäminen eroavat oleellisesti siitä: asioiden jakaminen vaatii myös toiselta osapuolelta keskittymistä, syventymistä ja omistautumista. Aikaa ja alas istumista. Lisäksi ennen kaikkea halua kiinnostua, sillä omakohtaista kokemusta asiasta se ei välttämättä vaadi. 
Kaipaan sitä, että saisin jakaa innostukseni kuormittamatta sillä toista.
Yksi parhaimmalta tuntuvista asioista on se, kun saan kertoa esimerkiksi opiskelujutuistani tai vastata niitä koskeviin kysymyksiin. Harmillisen usein huomaan kuitenkin vastaavani vain kysymykseen, en toisen kiinnostukseen. Ja vaikka välillä onkin ihana nauttia omasta pienestä innostuksesta vain yksinään omassa rauhassa, olisi siltikin välillä mahtavaa ammentaa omaa innostusta toisen omasta.
Mutta en oikeastaan tiedä, kuuluuko sellainen aikuisten elämään. Pienenä tyttönä hihitettiin yhdessä leikkimökissä, mutta aikuisena pöydän ääressä keskustellessa on harmillisen usein jollain tapaa hankalampi saavuttaa muuta kuin pintapuoliselta tuntuvaa – joskin varmasti vilpitöntä –  kiinnostumista. 
aitous · ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Kyltti kaulassa.

Elina6 kommenttia
Olisi helpompi kulkea pieni kyltti kaulassa. Harakanvarpailla, että ”olen vähän ujo” tai ”olen oikeasti puhelias ja hirveän eloisa”. En usko suoranaisten käskyjen – ”kätellään” tai ”tutustutaan” – tehoavan moneenkaan. Oman persoonan pukeminen sanoiksi voisi kuitenkin auttaa. Heitäkin, jotka ihmisten keskellä ujostelevat tuoda esiin omaa luonnettaan. Hiljaiset saisivat tilaisuuden esittäytyä ja äänekkäiden asia erottuisi puheryöpystä. Toisaalta kyltti voisi olla tarra otsassa: muutoin silmiinkatsominen ehkä unohtuisi.
Olen monesti kaivannut kylttiä kaulaani. Vuosi sitten pakollisen pidemmän tauon jälkeen tallille lompsiminen tuntui samaan aikaan aivan ihanalta, mutta vähän vaikealta. Olen käynyt samalla tallilla 6-vuotiaasta asti ja vaikka mikään ei ollut muuttunut, silti paljonkin oli muuttunut. Tuntui hankalalta olla ikään kuin uusi. Olisi ollut vain helpompi kulkea jonkinlainen selittävä kyltti kaulassa ja pää pystyssä.
Kävin viime viikolla salilla treenaamassa ensimmäisen kerran sitten viime kesän. Hitsi sitä epävarmuutta. Kaulassa keikkunut kyltti ”olen ylittämässä kynnystä” tai ”teen tässä paluuta” olisi kai auttanut – ennen kaikkea selkeyttämään omia tuntemuksiani ja ajatuksiani. 

Uskon monen lyhyeen tuntemisen jälkeen erehtyvän luulemaan minua hiljaiseksi, rauhalliseksi ja ehkä vähän yllätyksettömäksi ja harmahtavaksi. Olen monesti esimerkiksi työhaastatteluiden jälkeen pohtinut, millaisen vaikutelman itsestäni olen oikein antanut: ainakin hyvin hillityn, jopa tylsähkön. Jännittävissä ja uusissa tilanteissa olen todella huono tuomaan omaa persoonaani esiin, mikä ei mielestäni ole kovin kiva juttu. Vielä 23-vuotiaanakin koen eläväni edelleen joka suuntaan hitusen anteeksipyydellen. Se on rasittavaa. 
Tavoitteeni on tänä vuonna opetella sellaiseksi, etten hitsi vie edes tarvitsisi minkäänlaisia kylttejä kaulaani roikkumaan.  
aitous · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · syvällistä · tulevaisuus

Pannukakun ääreltä.

Elina4 kommenttia
Katselin viime viikolla jos jonkinlaisia kuvia vanhojen tansseista. Yksi asia niitä kuitenkin yhdisti onnellisten hymyjen ja mielettömän pukuloiston lisäksi: lukion toiseksi vanhimmat näyttivät hirvittävän pieniltä ja nuorilta. Ja aina sitä ajatellessani tunsin itseni aika aikuiseksi – välillä ihan oikeaksi vanhaksi.

Muistan omat vanhojen tanssini sattuneesta syystä edelleen hyvin. Nimenomaan sattuneesta. Sillä kai se oli monen asian onnellinen sattuma, että tapasin toisen juuri sinä helmikuuna. Viikonloppuna istuessani vastapäätä toista ruokapöydän ääressä pannukakunpalat molemmissa käsissäni mietin samalla, missä ihmeessä olenkaan nyt: ihan oman kodin pöydän äärellä kuusi vuotta myöhemmin. Phuh. On asuntolainaa ja kasa yliopiston kirjaston kirjoja. 
En minä olisi aiemmin osannut edes kuvitella, mitä kaikkea kuuteen vuoteen on mahdollista mahtua. Älyttömän paljon –  lähinnä kaikenlaista. Niinkin hirvittävästi, että toivon seuraavan kuuden vuoden olevan aivan hitusen väljempi tai ainakin vähemmän dramaattinen.
Viime keskiviikkona pelästyin tajutessani, että on keskiviikko. Siis ei maanantai tai tiistaikaan, vaan jo keskiviikko. Kun miljoona asiaa on jatkuvasti mielessä, viikot tuntuvat lähinnä yhdeltä levottomasti nukutulta yöltä: vähän väsyttää ja asioita muistaa hämärästi sieltä täältä. 
Kuluneet kuusi vuottakin tuntuvat toisaalta suurelta osalta elämästäni, mutta järjellä ajateltuna taas aika pieneltä pätkältä – ainakin jonkun toisen tapauksessa. Minulle – meille – nämä kuusi vuotta ovat merkinneet monellakin tapaa valtavasti.    
Vaikka ajan pikajuoksu välillä kai hirvittääkin minua, meitä kaikkia, elän äärimmäisen tyytyväistä elämää näin kuusi vuotta vanhempana Elinana. Suurelta osin varmasti sen vuoksi, että nuo vuodet ovat olleet selkeän nousujohteisia: olen pyrkinyt ja yrittänyt, mutta väliin muistanut myös vain olla. Onnellisempi ja tyytyväisempi tähän kaikkeen. 
Ei aikaa pidä pelätä. Sen matkaan on osattava heittäytyä. Luulen, että siinä moni menee vikaan yrittäessään löytää onnellisempaa elämää.
aitous · ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta

Hiotko jatkuvasti omaa elämää.

Elina3 kommenttia
Hiominen. Tuntuu, että se on nykypäivänä yllättävänkin yleistä. Itsensä ja oman elämänsä hiominen meinaa. Ehkä hiojia on ollut kautta aikain yhtä paljon. Tai sitten ei. Nykypäivän arvomaailma saattaa kannustaa sellaiseen toimintaan. Kenties kiinnitän nyt vain enemmän huomiota heidänlaisiinsa. Niin siis. Tajuttuani, että olin itsekin mennä sellaiseen mukaan.
Kai useimmiten hiotaan omaa ulkonäköä. Maalataan, kohennetaan ja kulutetaan rahaa. Mutta myös linkitetään yhä useampia tavallisen elämän toiminto ulkonäköön: se ohjailee valintoja ja toimii motivaattorina. Miksi valitsen salaattia lounaaksi? Miksi käyn jatkuvasti läpi seitsenpäiväistä treeniviikkoa? Hiominen on jonkinlaista äärimmilleen vietyä keskittymistä, joka lähentelee jo hitsinmoista omistautumista. Hiominen saattaa lisätä kapeakatseisuutta. Eikä ihmekään. Keskittymiskyvyn kapasiteetti on kai aika rajallinen.
Joku on joskus ehkä väittänyt hiomisen kaltaisen toiminnan olevan oman elämän rakentamista. Että tavoitellaan määrätynlaista elämää. Ennen se oli ehkä oma tupa ja perunamaa -tyyppistä. Tänäpäivänä vähän toisissa sfääreissä: kivilinnaa ja Porschea pihalla tai vaikka täydellisen timmiä kroppaa ja salkkua kainalossa kauppiksen käytävillä. Olen kuullut, että hiomista pidetään yksinkertaisesti vain tavoitteiden asettamisena ja niitä kohti pyrkimisenä. Moni perustelee toimintaansa sillä, että muulla tavoin elämässä ei saavuta yhtikäs mitään. Hiominenko kunnianhimoa omaa elämää kohtaan?
Jotakin arvokkaampaa kuin vatsapalikat.
Vahingossa ja yrittämättäkin. Saan sellaisesta huonoja viboja. Tulee mieleen, että hiominen on joissakin tilanteissa ennemminkin vain kuorien rakentamista, pintapuolista, jopa kulissien pystyttämistä. Tiedostamattoman paineen alaisena yrittämistä näyttää, että omasta elämästä on johonkin. Mieluiten suureen ja valtaisaan.
Tiedäthän, mitä tapahtuu, kun oikein keskittyy. Sitä sivuuttaa itselle epäolennaisen ja vain harppoo kaiken sellaisen turhanpäiväisen yli. Hiominen kun saattaa olla voimakaskin flow: ihminen kuulee vain tavoitteiden kutsun. Siitäkin huolimatta, että elämä on niin paljon muutakin. Mukaansatempaavia tunteita, yllättäviä aistimuksia ja uusia kokemuksia. Hiojalle aikalailla turhuutta. 
On aika pelottavaa kuvitella tilanne, jossa tajuaa käyttäneensä oman aikansa vain pyrkimiseen ja samalla sivuuttaneensa kaiken kokemisen.  
Kuinka omaa elämää ja tulevaisuutta sitten kannattaa suunnitella?
aitous · ajatuksia · oma elämä

Aito ihminen uskaltaa.

ElinaKommentoi
Mikä sitten on aitoa?
Millainen on aito ihminen? Sellainen, joka käyttäytyy aina samalla tavoin? Onko aitous sidoksissa muuttumattomuuteen? Voiko aito käytös olla vilpitöntä, jos se on joka kerralla erilaista? Mistä aitouden tunnistaa? Onko se oikeastaan edes itseisarvo? Voiko aitous olla missään tilanteessa vaihtoehdoista huonoin? Mihin aitous on kadonnut? Vai onko ylipäätään? Arvostetaanko aitoa ihmistä? Riittävästi? Kuinka kohdata epäaitous? 
Pidän aitoudesta. Ihan kaikessa, mutta erityisesti ihmisissä. Aito ihminen on kiehtova. Osin senkin vuoksi, että aitous on myös äärimmäisen rohkeaa: ihminen on silloin avoin selattavaksi. Mutta vaikka aitous on avoimuutta, se on samalla jotakin tutkimatonta. Aidon ihmisen lähellä on hyvä olla – usein kai heidänkin, jotka eivät ole niin oikeita: ei ole tarvetta jännittää tai epäillä. Eikä varsinkaan yrittää olla muuta kuin on. 
Aitous on kai osin kokemus ja osin se, mitä oikeasti on. Epäaidolle ihmiselle on mahdotonta sanoa, että olisitpa aito. Entä jos toinen kokeekin olevansa ihan oikean aito? Aitoutta on lisäksi aika helppo uskotella – ei toiselle, vaan nimenomaan itselle. Kai aitous siten voi olla vain päätös. Tai kova halu. Vai lähennelläänkö silloin jo epäaitoutta. 
Luulen, että aitouden esiintuomista voi myös oppia. Sillä aitoudesta puhuttaessa tarkoitetaan kai usein sitä, millaisena näyttäydytään ja miten toimitaan ympäristössä. Ihan jokainen ihminen on luultavasti sisimmässään aivan yhtä aito. Siten ajattelen. Toiset vain uskaltavat ja osaavat elää ilman kuorikerroksia ympärillään. 
 Aitouden tuntee. Epäaito ihminen helposti ärsyttää. Aidon ihmisen vierestä ei haluaisi lähteä. 
Kaikki aidot ihmiset ottakaa yhteyttä.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Tämä kuori kaiken päällä.

Elina10 kommenttia
Aika usein aamuisin mustaa ripsiin sutiessani mietin.
Kai jokainen nainen haluaa olla nätti.
Olen minäkin ajatellut, että haluan olla mukiinmenevä. Vaikka silmissäni ei olekaan koskaan ollut ylimääräisiä tupsuja ja hiuksilleni en osaa näyttää kuin surkean yksinkertaista lettiä. Olen minä ajatellut, josko naamaa tulisi maalata kiivaammin. Yrittää pitää kulmakarvat kuosissa hiukan säntillisemmin. Kokeilin minä joskus kynsiin sellaisia jatkeita – eivät kestäneet menossani mukana, napsuivat pois yksitellen seuraavana päivänä. Sitä paitsi tunsin itseni pieneksi huijariksi: oikeastihan ne ovat pikkurillistä alkaen kyllä kovinkin nysähköt. Tallin jäljiltä ainakin aivan laittomat. 
Mutta siltikin ajattelen toisinaan, että olisi kiva olla kaunis.  
Ei minulla ole ollut koskaan tarvetta tyrkyttää itseäni minnekään. Vielä vähemmän ulkonäköäni kenellekään. En ole koskaan kokenut tarpeelliseksi yrittää olla hirveän vetävän näköinen tai viimeisimmän muodin mukainen. On aina riittänyt, että peiliin katsoessani olen pystynyt toteamaan edes toisinaan no tää on ihan kiva villapaita. Kuitenkin on hitsin haastavaa yrittää olla muuta kuin epävarma toisen katsoessa pitkään. Myönnän edelleen miettiväni, olisiko elämä tikimpänä jollain tapaa parempaa. Kuvissa kiinnitän itsessäni huomiota ainoastaan pyöreisiin poskiin – niille saatan irvistää. Ja vaikka jaksankin juosta lenkillä aika pitkän matkan, on vatsamakkara istuessani siltikin osa todellisuutta.

     (kuva MMYL-vuosijuhlat)


Lopulta siinä niin peilin edessä tulen kuitenkin aina miettineeksi.
Tavoittelemisen arvoista kai on ainoastaan se, että näytän aidolta ja terveeltä. Omalta itseltäni. Oli sitten kuinka tavallisen tai tylsän näköistä vain, se riittää tekemään minut tyytyväiseksi.
Kuori kaiken päällä. Ulkonäkö siis.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Vaikea kaikille paitsi muille.

ElinaKommentoi
Vähän liikaa pippuria hölähtänyt aikoinaan. Yllättävän chilinen. Miedohko, josta löytyy kuitenkin heti muutaman lusikallisen jälkeen potkua. Lämmin, kylmä, tulikuuma yhtä aikaa. Jotenkin hiukan epätasaisesti lämpeävä. Yllätyksellinen. Täynnä isojakin sattumia. Monivivahteinen. Jälkimaultaan lempeä. Jos nimittäin maistaisit.
”Olenko mä vaikea ihminen?”
Toisinaan koen tarvetta nähdä itseni ulkopuolisen silmin. Subjektiivisesti, mutta ei omasta vaan toisen näkökulmasta. Ei tarve tähtää kai mihinkään muuhun kuin tietynlaisten ristiriitaisuuksien löytämiseen: tiedän tähän mennessä jo aika hyvin, millainen minä olen, mutta tiedän myös ihmisten tulkitsevan asioita – tai toisia – omista lähtökohdistaan. Lisäksi. Vaikka olisi kuinka aito, ihmisessä on siltikin erilaisia puolia, jotka tulevat esiin erilaisissa tilanteissa. Ehkä se on osin niin sanottua käyttäytymistä – harvoin sitä kylässä nostaa jalkoja pöydälle –  mutta toisaalta myös tiedostamatonta valintaa siitä, millaisia puolia haluaa itsestä paljastaa tai jättää näyttämättä.
Luonnollisesti, mieleni tekisi lisätä. Epärehellisyydestä ja -aitoudesta sellainen on kaukana. 
Minä en ole missään nimessä tasainen ihminen, vaikka kaipaankin tasaisuutta elämääni. Minä olen äärimmäisen tunteellinen ihminen, enkä tarpeenkaan tullen kykene aina piilottamaan sitä. Minä olen hitsin innokas, mutta samalla kuitenkin todella pelokas.
Sen vuoksi aika usein ajattelenkin, mahdanko olla kuinka raskas toiselle. 
”Taidat olla vaikea lähinnä itsellesi.”
Hei ding. Se sellainen hetki, kun tekisi mieli taittaa sivun yläkulma, tehdä korvamerkintä ja yliviivata viiteen kertaan yksi lause. Siltä se tuntui saadessani vastauksen toiselta kysymykseeni.  
Erityisen haastava hauva – edelleen – ja siksi rakkain yhä vain.
Olen oppinut viime vuosina itsestäni paljon. Esimerkiksi sellaisia asioita, että millaisten ihmisten kanssa tulen erityisen hyvin toimeen, mitkä tilanteet toisten seurassa saavat minut jännittymään, kuinka suhtaudun erilaisissa tilanteissa toisiin ja miten pystyn näyttämään itsestäni puolia muille. Pohdinnoissani korostuu usein minäni suhde ympäristöön, toisiin ihmisiin.
Harvemmin kuitenkaan punnitsen – saati kyseenalaistan – omaa käyttäytymistäni itseäni kohtaan. Se kun tuntuu jollain tapaa tarpeettoman itsekkäältä ja minäkeskeiseltä.
Saamani vastauksen myötä ymmärsin jotakin uutta siitä, kuinka kohtelen itseäni. En ole kovin hellä, edes kovinkaan kohtelias. Paremminkin ankara! Liian suorasanainen ja -sukainen kaikella tapaa. Päivänvaloa kestämättömän periksiantamaton. Oikeasti aika hankala heppu itselleni. Jos saisin päättää, niin en ehkä kestäisi.
Mutta en mä siltikään haluaisi erota itsestäni. Välillä voisin tosin ehkä pitää lomaa.

aitous · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Mun elämän sisältö.

ElinaKommentoi
Mistä elämän sisältö koostuu? Uskon monen osaavan luetella. Miten elämän sisältö koostetaan? Olen itse ainakin käynyt läpi ajanjakson, jolloin mietin sitä kovastikin. Yritin kovasti, vaikka tiesin, ettei se oikeastaan synny pinnistämällä. En minä tiennyt vastausta, veikkaan.
Elämä on aivan hirveää hetkinä, kun mistään ei tahdo saada otetta: ei pahemmin kiinnosta, edes toisen intohimo ei kosketa, kyynisyys keikkuu olalla. Sitä toivoisi, että olisi edes inhoa! Välinpitämättömyys on verho elämän ja sisällön välissä: niin läpikuultava, että toiselle puolelle pystyy näkemään juuri ja juuri sen verran, ettei unohda, mutta kuitenkin riittävän peittävä erottamaan nuo puolet täysin toisistaan. Tai sitten. Voi olla, että elämässä on olemassa yksi ainokainen asia: tärkeä, olennainen, rakas, sitä kaikkea, mitä mielekäs elämä voikaan pitää sisällään. Taitavan valheellisesti. Oman elämän sisällön aitoutta ja sitä kohtaan syntyviä tunteita on toisinaan vaikea kyseenalaistaa. Sitä jollain tapaa sokeasti vain luottaa, että se ainokainen sisältöä tuova asia elämässä on myös onnellisuuden lähde. 
Kai se voi olla sitä. Yhtä hyvin ja ehkä aika usein kuitenkin vain hädissään tarrautumista.
Olin pienenä tyttönä tietyssä mielessä omistautuva. Se oli minun tapani hankkia elämääni sisältöä. Fanitin ihan kybällä Antti Tuiskua. Keräilin kaikkea ja vaikka mitä. Päätin treenata eräs kerta itseni fudispelaajaksi, seuraavana päivänä pikajuoksijaksi ja kolmantena pesiksen pelaajaksi. Lähetin oman hoitohevosen toivossa läheiselle tallille CV:ni, jossa luettelin kaikki käymäni heppaleirit ja estekisat. Pidin monta vuotta pystyssä virtuaalitallia. Kaikkeen panostin täysillä ja aina sinä kyseisenä aikakautena elin täysin senhetkiselle intohimolleni.

Se oli aikamoinen kuoppa elämässä, kun tajusi menettäneensä tuon intohimon kokemisen. Kyky innostua oli kadoksissa, enkä voinut olla millään tavoin varma sen löytämisestä. Kun pidemmän ajan elää harmaudessa, sitä alkaa aika täydellisesti unohtamaan. Muistan miettineeni, oikeammin ihmetelleeni, kuinka olen voinut joskus innostua jostain Antti Tuiskusta tai vanukaspurkkien kansista.
Eilen asettelin säästämiäni jo tyhjäksi syötyjä maapähkinävoipurkkeja keittiön kaappiin. Yhtäkkiä hetki tuntui hirveän hienolta, sillä se tuntui niin tutulta: olen huomaamattani löytänyt sen, jonka joskus kadotin. Itse asiassa taisin eilen sanoa ääneen, että olen niin kauan odottanut Vain elämää -sarjan Antti Tuiskun jaksoa. Olenhan jo useampia vuosia osannut jälleen innostua monestakin asiasta ja iloita vielä useammasta, mutta vasta nyt alkaa tuntua siltä, että tunne vie taas täysin jalat alta. 
Eikä voisi tuntua paremmalta.
Olen lisäksi huomannut tuon palon vievän yhä vain kauemmaksi kaikesta siitä raskaasta, mitä kävin läpi. 
Enkä voisi olla onnellisempi.