Kategoria: aitous

aitous · ajatuksia · oma elämä

Sertifioitu tai jotain sellaista.

Elina2 kommenttia

Antaisinhan,

sertifikaatin itsestäni.
Takeeksi laadusta – toisin sanoen aitoudesta.
Ei tarvitsisi uskoa,
yhtään mitään minusta,
voisi vain lukea: auditioitu objektiivisesti.
Täytän vaatimukset vähintäänkin 
kohtuullisesti.

Usko pois,
olen yksi laatujärjestelmä:
parhaimpaan pyrkivä,
vitoseen asti kyllä mitoitettu,
mutta ykkösenkin tienoilla
eittämättä rehti.
Lahjomaton itseni.


Tiedätkö sen olon? Kun haluaisi vain heittää ilmoille sertifikaatin itsestä ja perään huudahtaa ”ihan niin sellainen kuin siinä sanotaan”. Se olisi melkein liian helppoa eikä lainkaan turhauttavaa. 
aitous · ajatuksia · oma elämä · ystävät

Ollaanko vielä kamuja?

Elina3 kommenttia

Oletko sä mun kaveri vielä?
Pienenä se oli helppoa. Niin helppoa tai kai paremminkin vielä helppoa. Kysäistä ja varmistaa, mikäli epävarmuus kalvoi. Että ollaanhan tässä edelleen kavereita väliin jääneiden leikkienkin jälkeen. Nyökkäys tarkoitti, että asia täysin kunnossa – jatketaan tästä eteenpäin keskustelua barbeilla. Tulkinnanvaraa ei jätetty, sillä se ei edes kuulunut kummankaan sanavarastoon. Sitä paitsi huijaamisesta kuuli kyllä viimeistään seuraavana päivänä ekal välkäl. 
Silloin pienenä riitti, että tarttui toista taas kädestä kiinni aivan kuin ennenkin. Ja niin vuosi viime näkemästä katosi välistä silmänräpäyksessä. Kaveruus jatkui, jos se koskaan oli tauolla ollutkaan. Siitä hetkestä mentiin vain eteenpäin, vertailtiin ponien häntiin muodostuneita takkuja, vuoden aikana kerättyjä pehmotarroja. Oikeastaan aika viisasta: miksi jauhaa erossa vietetystä ajasta ja etsiä syitä.
Olemmeko me vielä niin kuin… no, tiedät varmaan.
Näin vanhempana tuntuu, että täytyy tehdä vaativaa salapoliisityötä. Jotta saisi selkoa ihmissuhteista – vieläpä hei omista. Ei se ole enää niin yksinkertaista kysyä olethan sä edelleen mun kaveri. Vaikka kai pitäisi olla. Yhtä helppoa kuin tarttua pienenä toisen kädestä kiinni ja ottaa leikkeihin. Mukaan on tullut lisäksi kaikki tulkinnanvarainen, yhtä suurta aikuisten arvuuttelupeliä: kai ja vain kaikista pidempiaikaisten ystävien Whatsapp-sydämen aitouteen voi luottaa. Kornia.
Muistan äidin aikoja sitten vastanneen minun ihmettelyihini, että eivät kuules aikuiset noin vain suutu ja huuda toisilleen, pienestä ja päin naamaa ainakaan. Että aikuisena tutuille ja kavereille osataan yleensä olla kohteliaita ja korrekteja, osataan käyttää huoletonta kädenheilautusta. Muistan hivenen ihmetelleeni, eivätkö aikuiset sitten jaksa suuttua koskaan kavereilleen ja mistä tuttavan suuttumuksen oikein tunnistaa.
Siinäpä se. Salapoliisityötä? 
Toisinaan pelkään tietyllä tasolla hylätyksi ja väärinymmärretyksi tulemista. Vaikka luotan perheeni ja lähimpien ystävieni pysyvyyteen elämässäni, näen kaverisuhteet jollain tapaa hatarana alueena nimenomaan epävarmuuden vuoksi. Kirjoitettujen kivojen sanojen tai leveän hymyn takana voi olla ajatuksia. Sellaisia, jotka ehkä haluaisin oikaista tai kuulla. 
Yhdessä syöty ilo maistuu.
Mielestäni olisi ihana – ja samalla helpottava – ajatus aloittaa uuteen ihmiseen tutustuminen sanoilla eihän analysoida vaan puhutaan ihan suoraan. Saattaisin lisätä vielä mä en halua sinulle kuin hyvää. Sillä olen huomannut, ettei se ole välttämättä (enää) ennakko-oletus.


Mietin näitä asioita yrittäessäni edes jollain tavoin neuvoa ystävääni hänen kaverisuhteissaan.
aitous · ajatuksia · elämä · työ

Otan oppia, hippipappa.

ElinaKommentoi
”Minulle on niin tärkeää saada toinen ihminen hymyilemään – jopa naurahtamaan.”
Se oli toki kauniisti sanottu. Sanojen lisäksi niiden lausujasta houkuva vilpittömyys todellakin sai hymyn huulille, en voi kiistää. Oikeastaan koko tilanne tuppasi naurattamaan (myös jonon seuraavaa pariskuntaa), kun tämä muuan hippipappa tervehti minua iloisesti ”moikka hoikka”. Tarkemmin ajateltuna äärimmäisen nerokasta – sillä mitäpä muutakaan nainen haluaisi kuulla? Luulen hippipapan olleen hyvinkin karismaattinen nuorimies vuosikymmeniä sitten. Olihan hänessä selvästi särmää edelleen.
Mutta sen kaiken hämmennyksen, naurunpyrskähdyksen ja hymyn keskellä. Niin minä olin hivenen poissa tolaltani. Parin minuutin kohtaamisen aikana – kohtaamisen, jonka piti olla aivan tavallinen kolmekuuskytkiitosmoimoi – ehdin käydä lähes koko laajan tunneskaalani läpi. Tuo nauru ja huvittuneisuus nimittäin vaihtuivat pian myötätunnon ja ymmärryksen kautta väkisin silmäkulmiin puskeviin tippoihin. Miksi?
Se oli niin suoraa, että kirvoitti kyyneleet silmiin. Se oli niin tilanteeseen sopimatonta. Itse asiassa ihan täysin sopivaa, mutta äärimmäisen odottamatonta. Syy, miksi sanat tuntuivat kuin teräviltä piikeiltä, vaikka olivatkin aivan ihania. Ne eivät tulleet  mutkan kautta, niitä ei oltu verhottu kiertoilmauksilla eikä niiden sanominen edellyttänyt minun tuntemista. Niiden sijaan olisi kaikkien kaavojen mukaisesti pitänyt tokaista vain hätäisesti jo kiits mo. Sinä hetkenä ymmärsin taas jotakin elämästä: kuinka helppoa ja vaivatonta onkaan kulkea eteenpäin samalla tavoin kuin aina, samalla tavoin kuin muut, yleisesti totutun tavan mukaan ja kuinka hätkähdyttävältä harvinaisuudelta suoraan lausutut sanat voivatkaan tuntua.
Minä olen itsekin usein sortunut siihen – siis itsestäänselvänä pitämiseen eli eräänlaiseen mutkallisuuteen. Tottakai läheiseni tietävät, että haluan heille vain kaikkea hyvää. Tietysti ystäväni tietävät, että tulen onnelliseksi heidän hymyistään. Aivan varmasti äiti tietää, että tekisin mitä vain hänen puolestaan. Mutta kuinka monta kertaa olen sanonut tuon kaiken kasvokkain suorilla sanoilla? Monessa asiassa olen usein automaattisesti olettanut, että se aina päässäni ollut ajatus on selkeänä tiedossa myös toisen mielessä. Jos en kuitenkaan koskaan ole ääneen sanonut asiaa, voi todellisuudessa sen olemassaoloa loppujen lopuksi toinen vain arvailla. Niinhän se kai on. 
Myöhemmin yrittäessäni kertoa hippipapasta työkaverilleni kohtasin yllättäviä haasteita. Ei ollutkaan aivan helppoa yrittää sanoa niin alastomia sanoja ääneen – ei, vaikka siteerasinkin vain hippipappaa, eivätkä sanat olleet omiani.
Pelästyin jopa hivenen sitä, kuinka vaikealta tuntui käyttää ääneen paljaita sanoja.  
aitous · itsetutkiskelu · onnellisuus

Työtä onnen eteen.

Elina2 kommenttia

Kyselen päivän tapahtumista, olen kiinnostunut toisen olotilasta ja ehdotan yhteistä tekemistä. Vaikka olenkin äärettömän väsähtänyt ja tahtoisin istua sohvannurkassa yksin suu supussa. Sillä tiedän tekeväni hyvää meille molemmille sivuuttaessani oman väsymykseni –  edes jokatoinen kerta.

Pakotan katseeni aineistoon, suljen ulkomaailman tietoisuudestani ja etenen rivi riviltä yrittäen painaa asiat yhä uudelleen mieleeni. Vaikka tunnenkin toisinaan huonoa omaatuntoa liiallisesta omistautumisesta ja lähes ympärivuorokautisesta pänttäämisestä. Sillä tiedän onnistuttuani tyytyväisen olon olevan kaiken puurtamisen väärti ja näkyvän myös ulospäin.

Vinksautan hymyn naamalle, naurahdankin ehkä, nyökkään ja yritän näyttää nauttivani hetkestä. Vaikka todellisuudessa olenkin hieman alakuloinen, eivätkä silmäni todellakaan ole tuikkineet aamusta asti. Sillä tiedän mielialani aivan oikeasti siten pikkuhiljaa kohenevan ja ennen kaikkea ystäväni ansaitsevan enemmän kuin vain puolittaisen huomioni.

Myönnyn, sanon sen mainiosti sopivan ja olevan ideana loistava, aivan omaa luokkaansa. Vaikka mielessäni olenkin kaavaillut muuta, visioinut valmiiksi aivan toista. Sillä tiedän kaiken menevän sutjakkaammin näin ja kykeneväni olemaan onnellinen tässä hetkessä myös hivenen pettyneenä. 

Ihan ehta ja aito Elina ilman mitään ehostuksia. #ehtaaitoitseni
Lyön vetoa, että joku ajattelee mikä feikki. Tosin lyön vetoa samalla myös siitä, että todella moni toimii kuten yllä: tekee toisin kuin syvällä omassa mielessä ehkä huvittaisi. Mietitäänpäs uudemman kerran, onko toiminta todellakin kaksinaamaista? Joku viisas osaisi kai kuvailla sen olevan toisen huomioonottamista ja omasta navasta irtautumista. Epäitsekkyyttä. Ja sitten yhtä lailla elämää, joka ei aina valitettavasti voi olla kivaa. Velvollisuudentuntoa. Minä olen ajatellut, että se voisi olla myös pidemmällä tähtäimellä (oman ja toisen) onnen eteen tehtävää työtä – onnikaan ei aina vain ilmesty tyhjästä. Koska uskon onnen kiertävän ja toisen syntyvän onnen väistämättä törmäävän myös sen aikaansaajaan, minuun. Vastaavasti uskon minun onneni leviävän toisiin. Lisäksi uskon onnea syntyvän myös positiivisten tunteiden vastakohdista, ihan tyhmästä ja inhottavasta. 
Kuin investoisi ja sijoittaisi. Tiedättehän. Tiedätte varmaan,  vaikka minä henkilökohtaisesti en niistä aivan hirveästi ymmärräkään. 
aitous · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Tyttö, joka opettelee hidastamaan.

Elina5 kommenttia
Kuinka kiireen taltuttaa? Mistä sisäisen rauhan löytää? Miten suorittamisesta irti päästää?
Eli kuinka opettelen (edelleenkin) olemaan tyttö, joka näkee tämän hetken ja joka ei kulje aikaa edellä.
Ensimmäiseksi. Selvittämättömät asiat nostavat omassa pääkopassani kierroksia ja painavat nastan lautaan. Tiedätkö sellaisen tunteen kuin äh-äh-äh. Se on juuri sitä. Alitajunnan äheltämistä ja vaikeroimista. Sisäisen rauhan löytäminen edellyttää mielestäni myös omaan mieleen syntyvien solmujen selvittämisen opettelua sekä niiden tunnistamista. Sillä joskus asiat kaihertavat mieltä ja luovat levottomuutta, vaikka niitä ei oikeastaan edes tiedosta – syntyvän rauhattoman olon vain tuntee. Olen aina ajatellut tämän olevan ikään kuin pohja kaikelle: itselle on osattava selittää tunteita.
Toiseksi, edelliseen liittyen. Olen opetellut tunnistamaan tuntemukset sisälläni ja jollain tapaa puhumaan niistä itselleni. Ihan vain kahdenkeskisesti, äänettömästi, mutta suoraan, selkeästi sanoilla. Kiireen ja ajan edellä elämisen kitkemiseksi olen käyttänyt myös mielikuvaharjoituksia. Esimerkiksi nälän iskiessä sisälläni tamppaa lähes hysteerinen tahti. Murisevasta mahasta huolimatta en kuitenkaan halua hypätä niiden hetkien yli, kun matkaan kohti parempaa (kylläistä) oloa, esimerkiksi kotiin töistä pyöräillessäni. Sehän olisi suoranaista haaskaamista! Silloin istunkin myös ajatuksissani satulan selkään ja keskityn meneillään olevaan hetkeen: okei, minulla on nälkä ja siitä johtuva kiire, asia selvä, mutta nyt minä poljen polkupyörää.
Kolmanneksi. Olen ymmärtänyt, ettei minun pidä katsoa kehoani samalla tapaa kuin esineitä. Tai edes asioita. Sillä kehoni ei ole täydellisyyttä tavoitellen hiottu veistos, vaikkakin tarkkaan harkittu kyllä. Kun katson asioita ja esineitä ympärilläni, vaikkapa eteisen pöydän koristetta, tiedän tarkalleen, miellyttääkö se minua: sen muodot, linjat, tasapainotus, värit. Se on silmissäni joko täydellinen tai sitten siinä mättää jokin. Lapsesta asti ajattelin, että omaa kehoa katsotaan samaan tapaan. Kukka-asetelma voi olla täydellinen. Juustokakku voi olla aivan täydellinen. Mutta minä olen minä. Kehoni on ennen kaikkea kotini – ja henkilökohtaisesti pidän enemmän kotoisasta sisustuksesta kuin katalogien valkoisesta tusinasta. Täydellisyyden sijaan tavoittelen tänään aitoa minää. Se luo uskomatonta rauhaa.
Neljänneksi. Toisinaan tunnistan tarpeen juosta päin seinää pysähtyäkseni. Toisin sanoen väkisin pysähtyminen on suhteellisen yksinkertainen tapa saada rauhasta hentoinen ote ja löytää ensikosketus. Tuo seinä voi olla hetkellinen sairaus, lenssukin riittää, tai jokin muu niin suuri, että se kykenee jyräämään tieltään tottumuksen eli kokoaikaisen kaahottamisen.
Viidenneksi. Pyrin tunnistamaan suorittamisen muodot. Missä minä toteutan tarvetta edetä kuin höyryjuna? Millaisissa tilanteissa minulla on tapana jyrätä elämän pieniä asioita tieltäni? Minulle esimerkiksi yksi ratkaiseva tekijä oli jättää kova treenaaminen salilla päivistäni pois – ainakin toistaiseksi. Koska olen joko-tai-tyyppi, en osaa vähän vain höntsäillä. Vaikka sitäkin olen harjoitellut. Tunnistettuani omia suorittamisen muotojani päätös muutoksesta oli helppo – toteutus taas ei sitten niinkään.
Kuudenneksi. Lähes kaikki lähtee tahdosta. Minä luon monelle (haastavalle) asialle pohjan yksinkertaisesti tahdosta. Hyvinvoinnin vuoksi oli pakko p y s ä h t y ä. Tahdoin – ja tahdon edelleen – voida yhä paremmin ja löytää rauhaa jokapäiväiseen elämääni. Se, että päättää jotakin, on loistava alku.
Seitsemänneksi. Koska aloilleen pysähtyminen on ja tuntuu olevan niin hankalaa (monellekin), onnistuakseni opettelin hyväksymään sen, että muutoksen yrittäminen synnyttää negatiivisia tunteita. Niitä kohdatessa on kuitenkin vain jatkettava eteenpäin, ei antaa pelästyksen käännyttää ympäri tulosuuntaan. Vaikka vihastuttaisi ja ahdistaisi. Kuinkakohan monet riidat tämänkin katon alla on riidelty eri aikaan tikittävien sisäisten kellojen vuoksi: itse olen aikapäiviä sitten jo mennyt, kun Santtu vasta suunnittelee liikahtamista.
Kahdeksanneksi. Muistutan välillä itseäni, että kiireeseen tottuu helposti. Salakavalasti. Helpottavaa on kuitenkin se, että myös rauhallisempaan eloon tottuu. Hyvinkin nopeasti, kun ensin ymmärtää koko homman jujun. 

Näillä (toivotuilla) vinkeillä rauhalliseen keskikesän juhlaan! 

aitous · itsetutkiskelu

Oletkin sitä mitä en luullut.

Elina2 kommenttia
Miten mielikuva toisesta muodostuu.
Sormien asennosta. Itsevarman ihmisen sormet ovat rennot, kerrassaan luonnolliset jatkeet käsivarsille. Ne lepäävät sylissä tai roikkuvat huolettomasti sivuilla. Silloin sormenpäätkin ottavat epäröimättä oman tilansa. Kuvittele, sormenpäätkin! Epävarmuuden näkee kyllä nyrkkiin lukituista käsistä ja koukkuun painetuista sormista. Jännittyneisyyden voi tunnistaa myös hermostuneesti –  siltikin huomaamattomasti – peukaloa rapsuttavasta etusormesta. Vaikka koko muu paketti olisikin kasassa ja ulkokuori muutoin kunnossa. Epämukavuus heijastuu käsistä.
On aina yhtä jännittävää odottaa mielikuvan syntymistä. Etenkin jos en tunne ihmistä vielä kovinkaan hyvin tai tapaan häntä aina vain samanlaisessa ympäristössä. Kaikkein hienoimmalta mielikuvan luominen tuntuu silloin, kun huomaan sen muodostuvan ainoastaan objektiivisista havainnoista: en lähde rakentamaan kulkevien puheiden tai ennakkoluulojen varaan. Mielestäni on hurjan mielenkiintoista pohtia, miksi joskus muodostamani mielikuva poikkeaa täysin siitä, mitä kyseinen henkilö itse kertoo minästään. Sinä oletkin siis suupaltti? Viestittääkö hän ehkä huomaamattaan eleillään jostakin piileskelevästä. Vai tulkitsenko minä kaikessa objektiivisuudessani kuitenkin liian subjektiivisesti.
Mielikuva voi muodostua merkityksettömämmistäkin asioista. Esimerkiksi valinnoista, joilla ei oikeastaan ole väliä: palautanko tehtävän tänään vai huomenna, kun deadline on ylihuomenna. Uusi tuttuni tykkää tehdä selkeästi asioita hyvissä ajoin. Huomaan hänen ratkaisujensa noudattavan usein saman tien alta pois -mentaliteettia. Kuvailisin häntä ehkä järjestelmälliseksi ja käytännölliseksi ihmiseksi, jos joku kysyisi. Sellaiseksi, joka mieluummin tarttuu työhön kuin voivottelee tekemättömiä hommia. Elämän realiteetit hyvin tuntevaksi. Minä olen oppinut ajattelemaan häntä rempseänä, mutta samalla hyvin levollisena persoonana. Uskon hänen elävän ojennuksessa olevien kenkien ja suorassa rivissä jököttävien rasvapurkkien seassa, vaikka en tiedäkään hänen hekilökohtaisesta elämästään paljoakaan. Sillä tunne hänet tällä hetkellä vain yhdessä ympäristössä. 
Millaiselle ihmiselle kengät kuuluvat?
Siitä lähtien kun minua ala-asteella uuteen kaupunkiin muutettuani luultiin mykäksi, olen alkanut ajattelemaan itsestäni muotoutuvaa mielikuvaa. Millainen mielikuva toisille minusta syntyy? En ole koskaan ajatellut, että mielikuva tulisi jollain tapaa itse luoda – se vain syntyy. Ja niin on parasta. Sillä itse ainakin maistan heti väkisin toiselle syötetyn mielikuvan. Vähän feikki. 
Muistan, kuinka joku kuvaili joskus minua jossain leikintapaisessa aina-iloiseksi-Elinaksi. Se särähti pahasti sillä hetkellä korvaani, koska kotoa lähtiessäni olin juuri tsempannut itseäni, jotta jaksaisin hymyillä leveästi. Olo oli kuin valehtelijalla, vaikka en tahallani minkäänlaista kulissia ollutkaan pystytellyt. Tuolloinkin pohdin kovasti, millaiselta ihmiseltä muiden silmissä mahdan vaikuttaa. Rippileirillä pahviini kirjoitettiin ”ihana pihapeli-Elina, aina mukana” tai jotain sentapaista. Siitä tosin tiesin heti, mistä moinen mielikuva oli kirjoittajalle syntynyt: ihan selkeästi etenkin nuorempana kukoistaneesta kilpailuvietistäni.   
Mutta millainen Rinkeli muodostuu mieliin tekstien pohjalta?
aitous · itsetutkiskelu · itsevarmuus · tavoitteet

Mitä sitä tänään opettelisi.

Elina5 kommenttia
Kukapa ei. Haluaisi olla vähän vielä enemmän. Minä ainakin. Juuri itselleni hankalissa asioissa taitavampi. Parempi kuin nyt. Tattista hei, sulla avaimet käsissä eli tiedät, mitä tehdä – tee ja opi. Juu. Minä en osannut kasata olohuoneen lipastoja, joten luin sitten ohjeista. Kuljetin jo pikkutyttönä sormea pitkin rivejä ja tarkastelin toscakakun raaka-aineita. Aika usein olen elämässäni soveltanut, jos ohje ei ole oikein täsmännyt. Kemian töitä laboratoriossa tehdessäni olen miltei suivaantunut vaadittavalle äärimmäiselle tarkkuudelle: voiko näin pieni ohops vaikuttaa oikeasti lopputulokseen, saatika yhtään mihinkään?
Olen minä kuitenkin aina pitänyt kovin ohjeista. Ne ovat alukkeita alkavalle prosessille. Erityisesti on miellyttänyt niiden tuoma sanoma: sinä pystyt ihan itse. Yksi viisas on seuraavankin ohjeen lausunut: ainoa tiedon lähde on kokemus.
Onko kaikki aina ohjeista opittavissa?
Hän on aina osa tilaa. Ei koskaan ulkopuolinen tai eksyneen oloinen. Sama se on, minne hän menee. Kunhan paikalla on olentoja, jotka kykenevät aistimaan hänen varman läsnäolonsa. Sen syntyvän rentouden ilmapiirin, leppoisan kuin upottava nojatuoli tai vaarin polvi. Hän on kohde, johon silmäparit useimmiten hakeutuvat. Hän ei ole yllätys, vaan oletus: vaikutat aina kuuluneen tähän hetkeen. Hän muodostaa ympärilleen kehän, jonka sisälle jokainen samassa tilassa oleva halajaa. Yksinkertaisesti siitä syystä, että hyvä olo houkuttaa. Hänen seurassaan ei kohtaa vaivaantuneisuutta hiljaisinakaan minuutteina. Jollain hän täyttää sellaisetkin hetket. Luultavasti läsnäolollaan. Hän on kuin kippis ja kulaus tai intialainen päähieronta keskellä päivää. Rentous ja helppous kaiken yrittämisen keskellä. Hän on vaatimaton ja varma yhtä aikaa ja ihan kaikesta. Tiedätkö hänet? Sellaiseksi minä voisin mielihyvin tulla. 

Jospa oppisin näin alkuun edes sen, kuinka puolitutuille ja tuntemattomille puhutaan rennommin. Jutskaillaan ja höpistään ja jutustellaan. Saisinpa käsiini ohjeet, joista voisin lukea, kuinka kevyestä small talkista nautitaan. Eniten haluaisin siltikin oppia sen, kuinka pystyisin nopeammin esittelemään uusille tuttaville oman persoonani: siis sen kaiken ujouden alle peittyvän. Pirskahtelevan ja pöhkön. Elämäni yksi suurimmista huolista on aina ollut se, etten vain vahingossakaan vaikuta töykeältä muiden silmissä hiljaisen olemukseni vuoksi. Sillä oikeastihan olen kaikkea muuta – ja sen tietävät riittävän lähellä olevat. 

”En koskaan opeta oppilaitani. Yritän vain luoda heille olosuhteet, joissa he voivat oppia.”
-Albert Einstein
aitous · itsetutkiskelu · syvällistä

Poikkeamaton.

Elina8 kommenttia
Kerropa mikä sinusta tekee uniikin?
Tiedätkö, entä jos tavoitteeni onkin vastata ei erityisemmin mikään. 
Voinko oikeasti vastata, että haluan olla ihan vain tavallinen. Onko aivan päätöntä kertoa, ettei minua oikeastaan haittaa väkijoukon sekaan sulautuminen: en pakene tai tarkoituksella hakeudu, mutta viihdyn ihan mainiosti sinne sattuessani. Olenko kahjo, jos totean olevani ylpeästi yksi niistä normaalijakauman huipulla keikkuvista – se kaikkein yleisin ja tavallisin. Ainakin niin kauan, kun en hukkaa omaa, erityistä itseäni tasaisessa massassa. 
Olet kuitenkin siis erityinen?
Eikö erityinen voi olla ihan tavallinen. Että voihan jokainen tavallinen olla samalla myös äärimmäisen erityinen. Ei kai ihmisten arvokkuus ole sidottu harvinaisuuteen. Rivistöstä jollain tapaa edukseen erottuva voi olla hetkellisesti jotain-vähän-parempaa, mutta loppujen lopuksi me kaikki kuitenkin olemme ainutlaatuisia – ei ole kahta täysin identtistä ajatuksenkulkua. Ainutlaatuisuus on yleistä eli olemme jokainen ihan tavallisia. Ehkä ollakseen uniikki pitäisikin pyrkiä samanlaisuuteen? Eikö se ole vähän tylsää.
Miten tavallinen ajatteli pärjätä kovassa maailmassa?
Miksi tavallinen ei voisi tehdä elämässä samoja asioita kuin uniikki. Kai se on usein kiinni pienestä röyhkeydestä: elämästä pitää viitsiä tarttua kiinni, olla vähän röyhkeä, ottaa itselle. Vaikka olisikin ”vain tavallinen”. Voihan tavallisin olla myös toimivin tai parhain. Ajatellaan esimerkiksi tavallista makaronilaatikkoa. Kaikille on oma paikkansa loistaa. Ei makaronilaatikko ole talkooväelle kelvollista, vaan aivan täydellistä murkinaa. Arvokasta tavallista tulisi ehdottomasti enemmän arvostaa.  
Tavallisuus ei poissulje päämääriin pyrkimistä, mutta ei kuitenkaan vaadi jatkuvaa tavoittelua. Olisiko elämässä silloin vähän leppoisampaa oleskella. Voi kai joku miettiä tavallisuuden olevan jonkinlainen synonyymi rauhalle: tavallinen on helppo olla. Ja oikeastaan tavallisena on erittäin hyvä olla. Sillä eikö juuri silloin ihminen ole aidoin itsensä. Siis se ainutlaatuisin. Kun ei ole tarvetta yrittää olla muunlainen kuin oikeasti on.

Tällä hetkellä minä nautin tavallisuudesta. On ihana tykätä ihan tavallisesta vartalosta, syödä ihan tavallisia ruokia ja touhuta ihan tavallisia asioita. On mahtavaa pitää ihan tavallisesta elämästä ja mieltää itsensä ihan tavalliseksi. Sillä tiedän olevani tavallisena aivan yhtä arvokas – ellen arvokkain.
aitous · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Uskalla ottaa vastaan.

Elina4 kommenttia

Niin loppui ihmiskoe.

Otanta suppea.
Käsitti tämän yhden
elämästä uteliaan naisen.
Vain.
Tulos äärettömän
luotettava.
Juuri siksi.

Yleistetään
ihmeessä!

Haluan kertoa tarkemmin. Niin puuduttavan yksityiskohtaisesti, ettei kukaan voi olla uskomatta. Tai hei, kokeilematta! Mutta toisaalta se on hankalaa yrittää selventää. Kaikki kun on ohjeistettuna niin älyttömän  yksinkertaista. Uskalla ottaa vastaan. Okei. Nyt uskallan, mitä sitten? Käytännössä se kaikki ei olekaan enää yhtä yksioikoista. On oltava rohkea, mutta kuitenkin riittävän herkkä. On yritettävä, mutta siltikin annettava mennä. On pidettävä mielessä kaikki vanha, mutta myös tarjottava tilaa uudelle. On ensin kokeiltava, vaikka onnistumisesta ei voikaan olla pitämättä. 
Se alkutilanne oli tällainen: vähän enemmän kuin ihan vähän arkajalka. Periaatteessa ihan kivasti, mikä oikeasti tarkoittaa kovin puolittaisesti. Kiinni elämässä tai mukana menossa. Kuin se joukon viimeinen, jota toiset aina laimeilla hymyillä pitivät matkassa. Eh. Sinänsä hassua, sillä ihan pienillä teoilla olisi voinut olla ryhmän etunenässä. 
Ne pienet teot olivat osa sitä ihmiskoetta. Jos mä nyt kokeilen, olisiko musta muuhunkin kuin ankkuriksi. Ensin oli uskallettava haaveilla, siitä oli hyvä lähteä. Sitten piti vähän jo yrittää ja kokeilla. Hivuttautumalla hitaasti opetella. Että miten nauretaan ruoka suussa ja kuinka istutaan tuolilla rennosti. Osaisiko oikeasti jutella tuntemattomalle ja hymyillä harmaallekin päivälle. Yhtäkkiä sitä huomasi kykenevänsä olemaan yhtä hyvin itsensä kanssa kuin toisten kanssa. Ja mikä merkittävintä: myös yhtä hyvä itselle kuin halusi olla toisille. Seuraavien askelien myötä ei enää vain ollut, vaan jo nautti.

Mun hiukset on vähän kuin elämänlankaa. Ne alkoivat kasvaa heti, kun uskalsin alkaa vähänkään elää.
Ja lopuksi kun saapui hetki heittäytyä, se tapahtui kuin itsestään. Aivan ja täysin luonnostaan. Uupumus uurastuksesta kaikkosi sinä hetkenä, kun elämä alkoi tuntua helpolta. Ei ollut kyse enää yrittämisestä, osaamisesta tai huonoista taidoista, vaan silkasta elämisestä. 
Eikö ole ihmeellistä? Ohjehan oli kuitenkin hirveän yksinkertainen.

Elämä kyllä antaa, kun uskaltaa ottaa vastaan. 
Oli muuten sen ihmiskokeen lopputulema. 
aitous · ajatuksia · ihana arki

Tekee terää.

Elina2 kommenttia
On. On, on. On sillä väliä. Että miten sitä vastaa toisen kysymykseen. Tai kuinka huomenen toivottaa. Ei olekaan samantekevää, katsooko vai katsahtaako. Nauraako vai naurahtaako. Nyökkääkö vai nyökähtääkö. Siis sanooko vai sanahtaako, halaako vai halahtaako tai toivottaako vai toivahtaako. Ja vaikka kaikki eivät oikeita sanoja taida ollakaan, niin tarvittavan ne kuitenkin ilmaisevat: puolittaisen, laimeuden ja  välinpitämättömyyden. Koska kuka haluaisi olla vain vasemman käden heilautuksen arvoinen? Varsinkaan henkilölle, jolle itse on valmis antamaan vähintäänkin joka toisen sekunnin omasta valveillaoloajasta. 
Kai kaikki haluavat mieluummin elää kuin vähän vain elähtää. Toisen kanssa. Muutoinhan sitä muuttuu näivettyneeksi, huonon elämän kuluttamaksi: miksikäs muuksi kuin elähtäneeksi.  
Arki on se näyttämö, jossa huomahtamisen sijaan huomioidaan toinen, tärkeä ihminen. Oli hän sitten perheenjäsen tai ystävä. Oikeasti koirallekin oman jakamattoman huomion antaminen sen pienen rapsutushetken ajan on itselle erityisen palkitsevaa: kokoaikaista harjoitusta siihen, kuinka oppia olemaan läsnä. Ja kun kerran hoksaa läsnäolemisen taidon omassa elämässä, esiintyy sitä sen myötä läheistenkin elämässä muunakin kuin pelkkänä sivuhenkilönä: oon täysillä mukana tässä jutussa, meidän elämässä.
Välinpitämätön asenne tai välinpitämättömäksi itsensä tunteminen syntyy usein jo vivahteesta: äänensävystä, tavun painotuksesta, puolisekuntia liian lyhkäisestä katseesta, tipahdellen tulevasta vastauksesta, ynähdyksestä tai ympäripyöreydestä. Mielestäni ei ole oikeastaan väliä, tunnistaako itse oman välinpitämättömyyden vai kokeeko toinen jonkun muun vuoksi itsensä välinpitämättömäksi ja tapahtuuko tunteen synty tahallisesti vai tahattomasti, kestääkö se vain hetken vai jatkuvasti. Välinpitämättömyys lähipiirissä loukkaa aina – jopa sen levittämisen tunnistaminen itsessä kivistää ikävästi.
Mietinkin, kuinka arjen tahatonta, hetkittäistä välinpitämättömyyttä saisi torjuttua.
Hei ootko hoksannut sitä, että naapurin setä on poliisi?
Voihan sitä aivan hyvin vastata mmmh tai aaah tai justjuu. Niin, samalla kun seikkailee omissa ajatuksissa kaukana alakerran koppalakillisesta tai kysymyksen esittäneestä. On kuitenkin mahdollista myös valita puolittaisuuden sijaan pysähtyminen, jättää omat ajatukset hetkeksi odotukselle ja muminan sijaan reagoida kysymykseen oikeasti kiinnostumalla: ihanko tosi, mistäs kuulit, kertoisitko lisää. Ajattelen usein, että haluan omalla huomioimisellani ikään kuin kiittää toista siitä, että tämä on juuri minulle tahtonut kertoa asiansa. 
Voihan sitä tietysti kaupungilla käsi kädessä kulkiessa vain löysästi lerputtaa kättä toisen kädessä. Pysyy se siinä ihan yhtä hyvin – ainakin jos toinen on yhtään mukana jutussa. Mutta jos edes hetkittäin hiukan puristaa kädestä tai vaikkapa kohentaa otetta, tuntuu käsikkäin käveleminen yhtäkkiä aivan erilaiselta: ai, en mä olekaan raahattava riippakivi, vaan kiinnipitämisen arvoinen. Huomaamaton, puolikin sekuntia kestävä ele helposti pyyhkäisee välinpitämättömyyden tunteen mielistä.
Toivon, että kaiken kiireen keskellä ehtisin itsekin katsahtamisen sijaan katsoa useammin ja pidempään minulle tärkeitä ihmisiä silmiin. Koska viimeksi olet keskittynyt keskeytymättömästi toisen silmiin vähintään viiden sekunnin ajan?  Tottumattomalle yllättävän pitkä aika.
Tekee muuten terää.