aitous · ajatuksia · oivallukset · oma elämä · perfektionismi

Vastalauseena kiiltokuville.

Miksi mussa ja mun asioissa ei saisi näkyä elämä?

Niin kauan kuin olen kiinnittänyt yhtään mitään huomiota ulkonäkööni olen myös tuskaillut helposti tummia silmänalusiani. Unettomia öitä olen pelännyt lähinnä siksi, että seuraavana aamuna on ollut vaikea katsoa ihmisiä silmiin; olen pitänyt itseäni lähinnä rumana pandakarhuna. Mutta miksi en ole oikeastaan koskaan antanut itselleni lupaa näyttää väsähtäneeltä? Vaikka sitähän olen syystäkin ollut ja siltä olen myös näyttänyt.

Siis miksi elämä ei ole saanut näkyä mussa? Miksi elämän näkyminen tuntuu ajatuksissa ainakin olevan monelle epämieluisaa?

Oli kyse sitten naurunrypyistä, arvista tai itkuisista silmistä. Jos elämän aikana sattuu naurattamaan hervottoman usein, se saattaa näkyä naamalla. Mutta eikö sellainen ole vain ihanaa? Hei näin paljon mä olen ehtinyt nauramaan. Tai jos edellisillan on nyyhkinyt peiton alla pettymystään, sen saattaa toinen pystyä tulkitsemaan silmistä. Sekin on kuitenkin vain elämää ja sen jättämiä joko pysyviä tai katoavia jälkiä. Olisinhan kaartelematta voinut työkaverille vain tokaista kuule joo mulla oli vähän surullinen eilisilta.

IMG_20170623_085449.jpg

Kai elämä saisi näkyä paljon laajemminkin. Ryppyinen paita, se kertoo kai vain paremmasta aamutekemisestä kuin silitysraudan heiluttelusta. Villakoirat, ne viilettävät varmasti vieraiden silmissä juuri niin paljon kuin itse niihin kiinnittää huomiota. Mustikkatahrat, viikonlopun piirakanpaistopistoksen rippeitä vain. Mustat varpaankynnet, osoitus kolmenkymmenen kilometrin viikkokertymästä. Pelkästään asioiden jättämistä jäljistä sait jo rutkasti musta ihmisenä vihjettä, vai kuinka? Mitä turhaan niitä kainostelemaan.

Eikö elämän merkkejä itsessä tai omissa asioissa voisi lähtökohtaisesti pitää osoituksena koko ulottuvuudesta, johon ihmisenä yltää. En ole puupalikka, olen herkkä tuntemaan ja omistan laajan tunnerepertuaarin; nauran, itken, petyn, nautin. Olen täydellisen tyytyväinen epätäydellisyyteen elämässäni; nukun yhtä hyvin ryppyisissä kuin silitetyissä lakanoissa enkä niinkään kainostele uurteita kasvoillani, vaikka määrätyissä asioissa olenkin pilkuntarkka. Olenhan ihminen; minussa näkyy menneisyys, katseessani tämä hetki, asenteessani toivottavasti tulevaisuus.

Miksi elämän muhun jättämää pitäisi karistaa pois? 

ajatuksia · oivallukset · oma elämä

En mä haavoilla, mutta raapamilla.

En mä haavoilla, ennemminkin raapamilla.

Ei ole kovinkaan helppoa yhtäkkisesti tajuta, että koetut asiat todella ovat nyrhineet minusta pois jotakin sellaista, jolla on tekemistä ihmisiin luottamisen kanssa. Ujohkosta ensivaikutelmasta huolimatta olen pitänyt itseäni uusien ihmisten keskellä kuitenkin aina suhteellisen avoimena; en ole varsinaisesti kokenut haastavaksi jakaa omasta elämästäni asioita puolitutuillekaan sellaisen tilanteen eteen sattuessa. Ainakaan samalla tavoin haastavaksi kuin nykyään. Ehkä osin surullistakin huomata, kuinka kaikki aiempi vaikuttaa omaan käyttäytymiseen tahtomattanikin – erityisesti määrätynlaisessa ympäristössä suhtaudun nykyisin varauksellisemmin ihmisiin. Ja hei, ei siihen vaadita syviä haavoja, raapamat riittävät.

Ei muistoissa arpia, korkeintaan alitajuisia.

Olisi ehkä turhan teatraalista kertoa luottamukseni koko ihmiskuntaan menneen, vaikka joinakin hetkinä omassa pikkuruisessa ja tilapäisesti surullisessa maailmassani se ehkä siltä on saattanut tuntuakin. Ja vaikka arpia en ole suostunut mielessäni kantamaan, alitajuisesti koettu kuitenkin saa minut edelleen hetkittäin varpailleni. Ei pelokkaaksi, ainoastaan epäluuloiseksi. Uusi kohtaaminen on aina uusi kohtaaminen, mutta puhdas pöytä ja valkoinen paperi ovat siltikin äärettömän mutkikkaita juttuja.

blogi87.jpg

Kuitenkin syntyneitä ruhjeita, mieleen jättäneitä jälkiä.

Pieniä raapamia, mutta raavittuja siltikin. On iso sääli, että sellaiset turhuudet ovat jättäneet tunteen siitä, että on punnittava tarkoin, kuinka paljon oma itsensä uskaltaa olla ja kuinka paljon itsestään uskaltaa jakaa. Sääli lähinnä kai sen vuoksi, että hyvien tyyppien kanssa olisi muutoin vieläkin helpompi tulla juttuun.

Kai kaikenlaiset eteen sattuneet ihmiset ja ihmisten muodostamat yhteisöt omalla tavallaan kasvattavat minua itseäni. Kaksi samanmittaista ajanjaksoa voivat sisältää niin vaihtelevan määrän lunastettavaa elämänkokemusta. Eikö?

 

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Insert: pari hoksausta.

Enter. Astu sisään. Insert. Lisää uusi. Vähän samaan tapaan kuin joka päivä töissä. Kyseessä vain on mun pääni sisäinen loki. Sinne mä kirjaan irrallisia lauseita ja poistan ne siten seilaamasta päämäärättömästi ajatustenpaljoudessa. Mutta ei missään nimessä kuitenkaan deleteä.

”Vastuu siitä, että pystyn olemaan oma itseni, ei ole vain minulla.” Selittää ehkä sen, miksi aikaa sitten oma yrittäminen ei riittänyt ja oikeastaan senkin, miksi omana itsenä oleminen tuntuu tätänykyä huomattavasti luonnollisemmalta ja helpommalta. Ympäristö voi estää omana itsenä olemisen – ja itse asiassa se kai onkin usein vaikutukseltaan vahvempi kuin ihminen itse. Vaikka ihminen kuinka pyrkisi esittämään toisille persoonansa sellaisena kuin se todellisuudessa on,  nuo yritykset ovat aina toissijaisia ympäristön niin päättäessä.

blogi81

”En pelkää haasteita, epäonnistumistakaan. Vaan pettymyksen tuottamista toisille.” Jos tyytymättömyys itseä kohtaan on läheinen tuttava, sitä saattaa harhaisesti luulla epäonnistumisen olevan pahoista peloista pahin –  jopa lamaannuttava haasteiden edessä. Olen aina luullut, että nimenomaan epäonnistuminen on minulle itselleni kova kolaus. Onhan se osin ehkä sitäkin. Kuitenkin kaikkein eniten pelkään syntyvää pettymystä, jonka toisille mahdollisesti tuotan. Riittämätön itselle vai riittämätön toisten silmissä. Jälkimmäinen on ehdottomasti peloista suurempi.

Onnellisuus ilmenee helppouden tunteena.” Olen monesti miettinyt, kuinka onnellisuus minussa – lähinnä kai mielessäni – ilmenee. En ole koskaan tyytynyt kuvailuun ”kuin hyvä olo”. Kai se on jotakin turhan ympäripyöreää. Kuitenkin se, mikä yhdistää onnellisuuden moneen, on tunne helppoudesta; onnellisena on helppo herätä väsyneenä, toisaalta nukahtaa hivenen stressaantuneena ja hoitaa turhia velvollisuuksia. Itse koen, että onnellisena elämä tuntuu toisinaan liiankin helpolta.

”Ota sinulle osoitetut sanat itsellesi.” Koska oikeasti ne merkitsevät minulle paljon. Siitä huolimatta välillä toimin mielessäni kuin sysäisin ojennetun kukkapuskan takaisin antajalle. Vaikka kyllä kai oikeasti haluaisin pidellä sitä kädessäni – yhtä paljon kuin kannustusta ”luotat vain itseesi”.

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · syvällistä

Vähemmän yksinkertainen oma paikka.

Hei tässä on Elinan paikka. Tule Elina istumaan tähän ja valtaa oma pulpettisi.

Niinä aikoina oma paikka osoitettiin vielä sormella. Ihan jokaisella oli istumapaikkansa, vähän kuin oma vartioitava metri kertaa metri luokasta. Arpaa kukaan harvemmin kyseenalaisti, sitäkin harvemmin opettajan päätösvaltaa; istuit vaikka erkin vieressä, jos niin sanottiin. Useinhan minut rauhallisena taidettiin istuttaa eläväisemmän viereen. Eikä se sinänsä ahdistanut, koska päätös oli päätös – muissa kuin omissa käsissäni. Olin minä silloinkin hiljainen toisten seurassa, mutta en muista kuitenkaan niiltä ajoilta samankaltaista epävarmuutta kuin myöhemmiltä kouluajoilta. Näin aikuisena olen pohtinut, että oma paikka kai oli tuolloin kuin turvapaikka. Sen omistamiseen ei tarvinnut oikeutuksia tai etsintöjä.

Jossakin kohtaa oman paikan osoittaminen kuitenkin loppui. Sitä sai valita luokasta paikan mistä vain – oli tietysti kirjoittamattomia sääntöjä liittyen määrättyihin paikkoihin,  mutta muuten oma paikka oli oma vain aina tunnin kerrallaan. Ja sellaista se on ollut siitä asti: oma paikka on etsittävä itse. Monesti se on jopa tehtävä itse. Meni pitkän aikaa tajuta, että määrätynlainen epävarmuus itsessäni liittyy juuri omasta paikasta epäröimiseen. En nimittäin ole aina ollut rohkea valtaamaan itselleni paikkaa – oli kyse sitten tilasta, tapahtumasta tai ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Enkä sitä ole kai kovasti vieläkään, mutta ymmärtänyt olen sen tärkeyden.

Kukaan ei tässä elämässä tule enää osoittamaan eturivin paikkaa, vaan sinne halutessaan on hakeuduttava riville yksi itse.

Myönnän, että jännitän edelleen oman paikan etsimistä uusista yhteisöistä tai tilanteista. Sillä on käynyt sellaistakin, että yrityksistäni huolimatta olen ikään kuin ajautunut ylös piippuhyllylle. Silloin paikkajaossa on touhunnut tosin moni muukin samaa aikaa, eikä oman paikan valtaaminen ole siten ollut täysin riippumatonta toisista.

blogi65Parhaimpien ystävien suhteen olen onnellisessa asemassa, sillä oma paikka on ollut aina itsestäänselvyys.

Oman paikan löytäminen on helppo tehdä toiselle hankalaksi – toisaalta myös helpoksi. Ei sitä oikeastaan edes ajattele etsimisenä tai valtaamisena silloin, kun yleinen ilmapiiri tukee vielä vapaiden paikkojen istuttamista tai pidempiaikaista asuttamista. Olen minä kohdannut ihmisiä, jotka käytöksellään laittavat toisen taistelemaan paikan jokaisesta sentistä, jotta siitä tulisi oma. Enkä ole sellaisia ihmisiä ymmärtänyt koskaan. He kun pitävät oman paikkansa lisäksi omina varasijoinaan loppuja. Ehkä alakouluikäisenä sitä olisi kutsuttu arvostelevasti omimiseksi. Lähinnä se kai on ajattelematonta tai vaihtoehtoisesti tarkasti ajateltua ilkeyttä.

Kyllähän minä tiedän, miksi tällaiset asiat nousevat mieleeni juuri nyt toukokuun alussa. Aloitan pian työt uudessa paikassa. Sen lisäksi, että ajatus uudesta työyhteisöstä tuntuu kiehtovalta ja innostavalta, on se samalla myös ison jänskäämisen paikka. Lähinnä kai, että millainen oma paikka tulee olemaan.

 

 

itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · perfektionismi · selviytymisvinkit

Salonkikelvottomien ajatusten sananvapaus.

Mä vastasin takellellen, etten mä tosissani tiedä. Suorittajaluonnetta on helppo kuvata ja sen aiheuttamista tuntemuksista kertoa. Mutta että neuvojen antaminen. En mä sellaista varmaan edes uskaltaisi tehdä, vaikka oikoreittejä ulos tietäisinkin, mä ajattelin. Ehkä yhden varovaisen huomion voisin mainita. Sen sanoin ääneen. Ja mietin, ettei seuraava voi kellekään pahaa tehdä.

Koska jos mä olen oppinut tekemään entiseen verrattuna useammin myönteisessä mielessä asioita kuin viimeistä päivää, miksi en kertoisi, mitä se on vaatinut ja minne se on johtanut. Ylipäätään oppiminen on vaatinut ajan kulun sisäistämistä, erityisesti omien vuosien elinkaarta; vuosi ajanjaksona ei ole riippuvainen siitä, elänkö vai olenko vain. Mutta lisäksi se on vaatinut myös monen muun vahvasti tuntemuksiin liittyvän asian hyväksymistä. Ennen kuin viimeistä päivää oli toimintatapana lähinnä pakokeino pois sellaisesta tunteesta tai ajatuksesta, jota en yksinkertaisesti hyväksynyt omaan mieleeni. Mä olin kuin itseni epäinhimillisen ankara valmentaja, jonka ainoa valmennusmetodi oli jos jalka ei nouse, juokse kahta kauheammin.

Voit varmasti kuvitella, kuinka kovassa otteessa mä olen elänyt. Tarkoitus oli kysyä. Mä tyydyin tosin toteamaan sen vain itselleni. Ääneen mä sitten huokaisin, että kai se on suorittajaluonteelle aika ominaista. Siis että lähipiiri on hellä, mutta oma ote äärimmäisen kova, mä tarkensin. Ehkä sitä hellyyden ja hyvyyden avokätisyyttä hyvittelee yrittämällä olla joku tai tulla joksikin – vaatimalla itseltä, vaikka kukaan ei sellaista vaadikaan. Mä vain arvailin.

blogi60

Kai käänteentekevää suorittajaluonteelle oli oppia olla vaatimatta vain salonkikelpoisia tuntemuksia. Päätin alkaa nimittää ajatuksiani ja tunteitani salonkikelpoisiksi aina, kun tunnistin itsessäni suorittajalle tyypillisiä mielen malleja. En esimerkiksi vuosikausiin myöntänyt itselleni, että kuten ihan jokainen ihminen, myös minä koen välillä motivaatiopulaa opintojen suhteen. Selitin sellaisen aina vaikkapa ohimenevällä uupumuksella tai kaiken muun alleen peittävällä innostuksella, joissa tietysti välillä oli totuusperääkin. Tuntui kuitenkin vahvasti ei-soveliaalta, siis kaikkea muuta kuin salonkikelpoiselta, kertoa edes itselleni esimerkiksi juuri motivaation hukkaamisesta.

Kun mä opin, että on täysin eri asia tokaista toisille puolivitsillä motivaatiopulasta kuin kertoa siitä tosissaan itselle, kuin viimeistä päivää -ajatuksen ihanuus alkoi pikkuhiljaa valjeta mulle. Suorittaja on loppujen lopuksi usein ulospäin hiljaisempi, mutta hirvittävän kovaääninen selittelijä oman päänsä sisällä. Juuri niin äänekäs, että melu estää suorittajasta salonkikelvottomien aiheiden esillenostamisen. On mahdottomuus ihmisen elää onnellisesti kuin viimeistä päivää yhtä aikaa, kun sensuuri on päällä.

Kerroin mä sitten lopuksi ihan kaikille. Siitä siis, että nykyisin kuin viimeistä päivää on mulle kuin liehuava, keveä viitta harteilla. Vapautta, mä lisäsin, salonkikelvottomien ajatusten sananvapautta. Vähän nimittäin epäilin, kertoiko viittavertaus kaikille tarkoittamaani. Viitta ripustettu voiton merkiksi, suojaksi ja osoitukseksi riemusta, itselleni sanailin. Viitta harteilla on helppo nauraa kuin viimeistä päivää.

oivallukset · oma elämä · tulevaisuus

Jokainen askel ei voi varoa mustikanvarpuja.

Elina, älä vältä tallomasta polkua.

Silläkö tarkoitettiin, että maahan muodostunut reitti on syntynyt askelista. Siten kai tarkoitettu tallusteltavaksi. Ehkä meinattiin sitäkin, ettei metsässä kulkiessa jokainen askel voi varoa mustikanvarpuja, sillä jotkin asiat elämässä ovat väistämättömiä. Vaan jos tavoittelisikin maaperän tuntua jalkapohjissa, niin jospa siinä olisi riittävästi varovaisuutta. Kertoiko siitäkin, ettei takin olalle heittäminen ole arastelun aihe. Elämän reitillä pärjää ihan muutamalla säännöllä. Ensimmäinen niistä on se, että jättää kärpässienet omaan arvoonsa ja toinen noista taas on se, että muistaa suunnan männyn eteläpuolisesta tiheämmästä oksastosta. 

blogi35

Elina, älä vältä tallomasta polkua -lausahdus soi päässäni jo ennen kuin ehdin saada silmäni täysin auki. Kukaan ei kai sitä ollut kuiskannut. Toisaalta se ei tuntunut unen tuotokseltakaan, sillä niin selkeänä se kaikui korvissani. Ehkä se oli valveuniajatuksia, sellaisia vahvoja alitajuisia viestejä vietäväksi tietoisuuteen. Oikeastaan olen minä päivisin aina hiljaisen hetken arkeen sattuessa kysellyt itseltäni, miksi en rohkenisi. Että miksi edelleen oman elämänikin alueella minulla on tapana välttää levittämästä koko jalkapohjaa maahan eteenpäin askeltaessani.

Sillä tiedänhän minä: kärpässieniä sattuu aina eteen, hetkittäin hukassa olevan suunnan löytää kyllä aina männyn oksista ja mustikanvarpujen jalan alle jääminen on toisinaan väistämätöntä. Kaikki kertoo kai siitä, että elämän polku todellakin on tallomista varten – maaperä kestää kaikenlaiset askeleet.

ajatuksia · ihmissuhteet · oivallukset · oma elämä · ystävät

Elämän ihmissuhdekäppyrät.

Mä olen opintojen puolesta tuijotellut – ja tehnyt – hyvin paljon erilaisia kuvaajia, kuten esimerkiksi viivoilla piirrettyjä käppyröitä, palkeilla havainnollistettavia kaavioita ja hämähäkinseittikuvia. Kiehtova ajatus sellainen, että pieneen kuvaan on ympätty informaatiotulvan lisäksi monien tuntien, usein varmasti päivienkin, uurastus. Siis pariin käppyrään koko tutkimustulos, hulluhkoa. Toisaalta kaikesta havainnollistavuudesta huolimatta kuvaajat jopa kauhistuttavat mua hiukan; ne tekevät niin monet virkkeet täysin tarpeettomiksi ja asiat pelottavalla tavalla yksioikoiselta tuntuviksi. Käppyröitä lukiessani mä joskus pelkään, etten näe riittävällä tavalla palkkien taakse.

Kaikesta huolimatta mä taidan pitää kovin kuvaajista. Ne saavat aikaan mussa istutaanhan alas ja katellaan -reaktion; vähän kuin mä mietin leffateatterissa aina ennen elokuvan alkua, että mitähän tällä pätkällä on mulle tarjota. Eniten pidän ehdottomasti x-akselin suuntaisesti etenevistä viivallisista kuvaajista. Mä ajattelen useimpia asioita jatkuvina viivoina – mun elämänlanka taitaa olla lähinnä nouseva ja laskeva viivakuvaaja. Kai sellainen Excell-tuotos on mun tapa hahmottaa omaa eloani, sen hyviä ja huonoja hetkiä.

Mun ajatuksissa ihmissuhteetkin ovat ihan käppyrällisiä. Kuullessani juttua parisuhteen alkuhuuman häviämisestä kyseisen parin kuvaajan viiva romahtaa mielessäni kuin entsyymimäärä inaktivoitusmislämpötilassa. Tai jos toinen kertoo ystävyyssuhteensa syventymisestä vuosien myötä, ajatuksiini nousee kuva tasaisen varmasti nousevasta viivakuvaajasta, joka on esitetty ajan funktiona. Tottakai tunnistan oman elämänikin ihmissuhdekäppyrät; ne piirtyvät omalla painollaan aina pienen matkaa eteenpäin ihan jokaisella kahvittelukerralla ja yhdessä vietettynä iltana. Parhaimmillaan suoraa tietä ylöspäin. Ja jos ajattelen parhaimpia ystäviäni, niin meidän välistä suhdettamme kuvaavia käppyröitä yhdistää yksi määrätty asia. Siis se, ettei äkkijyrkkiä tiputuksia x-akselin alapuolelle tarvitse edes pelätä. Kai se on juuri tosiystävyyttä. Sitä ikään kuin on täysin vakuuttunut, etteivät lopulliset välirikot ole mahdollisia, sillä molemmat tietävät, ettei toinen koskaan missään tilanteessa tarkoituksella loukkaa tai meinaa muuta kuin hyvää.

IMG-20170309-WA0010.jpgJoskus kuvaaja saattaa lähteä ihan lentoon. Nousukiitoon siis.

Itse asiassa mun mielestä kuvaajat ovat oiva tapa myös vertailla ystävyys- ja parisuhdetta. Onhan niitä useamman viivan kaavioitakin. Tunnusomaista hyvälle ystävyydelle taitaa olla juuri tasaisen varmasti käyrän nouseminen ystävyyden syventyessä. Kuitenkin toisinaan tuntuu, että sitä pidetään ihan normaalina, jos parisuhdetta kuvaava viiva etenee täysin toisella tapaa: alkaa alkuhuuman pisteestä, nousee ehkä loivasti suhteen syventyessä, saavuttaa siltikin aika nopeasti tasaisen vaiheen ja monesti vuosien saatossa valuu molempien huomaamattakin alaspäin ja alaspäin. Eikö ole järjetöntä, jos yhteiselon maksimikohta on alkupiste, vaikka koko koordinaatiston ulottuvuus on vasta edessä? Mä olen aina itse ajatellut, että nimenomaan epätoivotun laskevan suoran tilanteessa on suunnattava huomio koko käppyrän ohi sen taustalle. Kuvaajissa kun on ongelmana se, etteivät ne turhan usein kerro kulkuunsa vaikuttavia syitä – kunhan vain piirtyvät täsmällisesti.

Mä olen tosi onnellinen siitä, että mä olen ajatellut mun elämän käppyröitä vuosien saatossa suhteellisen paljon. Mä esimerkiksi olen tajunnut, että itsestäänselvyyksinä asioiden pitäminen romahduttaa aika nopsasti nousevien suorien kulun ja että tietyin väliajoin uudella tapaa tuttuihin asioihin tarttuminen tukee jyrkempääkin nousua.

Oman elämän kauniisti kulkevat kuvaajat ovat syystäkin ylpeydenaihe, koska kuten sanottu, ovathan ne tarjoaman tietonsa lisäksi aina yksi ympätty uurastus.

ajatuksia · itseluottamus · itsetutkiskelu · oivallukset

Ajatus osaitseluottamuksista.

Itseluottamus on sellainen asia, jota olen joutunut koko elämäni raahaamaan mukanani, sillä se ei ole oikeastaan koskaan kulkenut mukanani vapaaehtoisesti. Ennemminkin jopa olen juossut sitä takaa, yrittänyt saada kiinni; kilpajuoksu itseluottamuksen kanssa juuri ennen esimerkiksi tilaisuuksia tai tapahtumia on minulle kovin tuttua. No näinpä, monestihan se on livennyt sormieni välistä juuri ennen hoohetkeä. Olen minä myös yrittänyt aika ajoin ottaa itseluottamusta hellästi kädestä kiinni koettaen siten rakentaa yhteyttä pikkuhiljaa. Enkä ole käyttänyt vain suostuttelukeinoja, vaan turvautunut ihan järkipuheeseenkin – siis niihin faktoihin, jotka kuulemma tutkitusti kohentavat itseluottamusta. Jos yhtään olisin toivoton asian suhteen, huokaisisin varmasti vain pah kaikille ole itselles armollinen – ja tee niit epämukavii asioita -ohjeistuksille.

Kuitenkin näin 24-vuotiaana itseluottamus on edelleen suurimman osan ajasta yksi iso päänvaivaa aiheuttava köntti elämässäni.

Itse asiassa juuri ajatus yhdestä isosta köntsästä sai minut eilen illalla jälleen kerran mietiskelemään itseluottamusasioita. Yksi iso köntti on tarkoittanut minulle yksinkertaisesti seuraavaa: minulla on tai ei ole itseluottamusta joka tilanteessa tai ei koskaan. Miksi en ole koettanut jakaa könttiä osaitseluottamuksiin?

blogi18

Koska ajattelen aidonkin ihmisen olemuksen ja käytöksen olevan yllättävän monen asian suhteen vahvasti tilannesidonnaisia, miksi myös itseluottamus ei voisi toimia samaan tapaan. Jo yhden yön aikana oloani helpotti ajatus osaitseluottamuksista. Toisin sanoen lähestyin koko könttiä sen kokonaisuuden sijaan itseltäni kysyen, millainen itseluottamukseni on opiskelijana (”ei kovinkaan kummoinen”), perheenjäsenenä (”ehdottoman vahvin”), ystävänä (”koko ajan parempi”), tuntemattomien seurassa (”varaa on parantaa”) ja uusien asioiden kohtaajana (”iso innostus ei kulje yhtä matkaa itseluottamuksen kanssa”).

Mikä olikin järkevää. Sen tajusin jo heti eriteltyäni itseluottamusta osiin ja tajuttuani, etteivät kaikki osa-alueet suinkaan ole niin toivottomia kuin millaisiksi ne olin ehkä mieltänyt. Määrätyt osaitseluottamukset vain ovat niin hallitsevia ja voimakkaita, että ne tuppaavat peittämään kovaa vauhtia kohentuvat ja jo hyvässä tilassa olevat alleen.

Ja kai se niinkin on, että eri osaitseluottamuksia on hoivattava erilaisin keinoin, vaikka vastauksista kaikki löytyisivätkin omien ääriviivojen sisäpuolelta. Sillä vaikka itseluottamukseni on joiltain osin aikanaan murentunut kuin näkkäri kantapään alla ja osin taas ei ole ehtinyt kehittyä vielä edes lähelle tyydyttävää, en yleisesti ottaen missään nimessä koe itseäni epävarmaksi ihmiseksi; olen varma ajatuksistani, mielipiteistäni, tuntemuksistani ja näkökulmistani. Epävarmuusaspektit liittyvät usein ulkoisiin seikkoihin, toisiin ihmisiin ja nimenomaan itseeni suhteessa muihin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset

Pää, olkapää, peppu ja pinttyneet ajatusmallit.

Pää, sä olkapää, peppu, polvet, varpaat – polvet, varpaat.

Hei olkapää. Kertomus alkuun mun olkapäästöstä eli olkapäiden yhteiselosta. Voin ainoastaan arvuutella, mikä olkapääosastossani – tai ylipäätään kehoni toisessa diagonaalisuunnassa – on nuorena mennyt pieleen. Oikea olkapää on nimittäin etenkin suoria hartialinjoja vaativissa jutuissa usein innokkaampi; vahtimatta jättäessäni vasen tulee vähän kuin perässä. Käännyn olkapäineni siten mieluiten vasemmalle.

Taitaa olla jo aika luonnollista, että olen hivenen vasemmalle puolelle kiertynyt. Veikkaisin. Sillä tottunuthan olen siihen sen verran, että oikean eteen karkaaminen tuntuu täysin normaalilta. Ja tiedäthän syvälle juurtuneet jutut? Vasta hevosen selässä taas olen alkanut ensin tiedostamaan vinouttani, sitten pohtimaan sitä ja nyt ehdottelemaan sille korjausliikkeitä. Ongelmista mahtavin taitaa olla kuitenkin seuraava: mun molemmat olkapäät ovat vähintääkin yhtä itsepäisiä kuin tämä pääkin.

blogi706

On herättelevää, että sitä monesti luulee kahdenkymmenenkin vuoden riittävän itseensä tutustumiseen. Mutta sitten kuvioihin tömähtääkin yllätyksiä, kuten mahdollisesti koko tähänastisen elinaikansa vinossa kulkeneita olkapäitä, joiden jälkeen ihminen vasta ymmärtää, ettei subjektiivinen sisältäpäin itsensä kohtaaminen yksinään ole aina paras vaihtoehto. Hei sä -huudahdus ulkopuolelta voi olla isokin apu. Ihmiseen juurtuu käsittämättömän vaivatta, huomaamattakin, ajatuksia ja tapoja. Juurtuminen tapahtuu tavalla, joka saa juurtuvat asiat tuntumaan aivan luonnolliselta osalta omaa itseyttä. Ja tiedostamatontahan on hankala edes yrittää kyseenalaistaa. Sen vuoksi pinttyneiden ajatusten metsästäminen koko mielen kokonaisuudesta on kai aivan yhtä hankalaa kuin oikean olkapään edes hetkellinen tyrkkääminen taka-alalle.

Tuntuisi pahalta sanoa olkapäideni elelevän pääni ympärillä täysin väärällä tavalla, sillä on varmasti olemassa syy sillekin, miksi ne ovat sellaisiksi kasvaneet. Kiistämätöntä on kuitenkin se, että haastavammaksi ne kyllä tekevät elämän – no lähinnä hevosen selässä keikkumisen. Pinttyminen kuvaa oikeastaan juurtuneita ajatuksiakin hyvin; ajatus esimerkiksi oman ihmisarvon määräytymisestä kilojen mukaan on kuin pinttynyt tahra mielessä. Sen puhdistamiseen tarvitaan aikaa, apuvälineitä ja riittävän voimakasta tahtoa hangata läiskä pois.

Jo pelkkä ajatusmallien tiedostaminen on tuonut elämääni valtavan paljon helpotusta. Vaikka ei olekaan – etenkään itsepäiselle päälle – täysin ongelmatonta etsiä vinoutuneita tapoja ajatella, on se ollut työnsä väärti. Alku uudenlaisille ajatuksille ei nimittäin verso luultavastikaan tyhjästä, vaan istutetaan jo kuopatuista ajatuksista syntyneeseen multaan.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset

Sinä päivänä kun -ajatus.

Elämääni mahtuu monia sellaisia hetkiä, joita kuvaa hyvin sinä päivänä kun -ajatus. Sinä päivänä kun -ajatuksen täyttämä hetki on monesti osaltaan ollut kääntämässä elämän kelkkaa uuteen, arvaamattomaankin, suuntaan, usein jonkin oivalluksen kautta. Sinä päivänä kun -ajatus on oikeastaan kai luonteeltaan kuin oivallus; se ei ole päähänpisto, eihän se nimittäin tunnu harkitsemattomalta, vaikka toisaalta se kuitenkin on juuri yksittäiseen hetkeen vahvasti sidottu yhtäkkinen hoksaus.

Sinä päivänä kun -oivallukset ovat lähes poikkeuksetta muutosmyönteisiä. Ja hyvä niin. Niillä kun on tapana helpottaa kummasti elämää. Merkittävimmät muutokset ajattelussani alkavat kasvaa nimenomaan sinä päivänä kun -oivalluksista.

blogi705

”Sinä päivänä kun ymmärsin, että jokaiselle ihmiselle on annettava mahdollisuus valintaan siitä, pitääkö minusta ihmisenä vai ei, tunsin valtavaa vapautta sisälläni. Vastuu ei ole minulla, vaan itselleen sopivan valinnan tekee toinen. Kai kirjaimellisesti tällä tavoin vihdoin ymmärsin, ettei tehtäväni ole miellyttää muita, vaan tarjota toiselle se, joka oikeasti olen.

Vaikka kinkkupizzassa ei varmasti ole yhtään mitään vikaa ja monelle se on ehdoton suosikki, en vain itse koskaan valitse kinkkuversiota.

Kuitenkin uskon maailmassa olevan juuri sopivasti sellaisia ihmisiä, joiden valinnaksi osun. Vaikka olisin ihan tällainen vain. Olen ehkä virheellisesti ajatellut joskus itseäni kuin muovailuvahana, joka sopeutuu peräjälkeen toisten erimallisiin muotteihin. Tosiasiassa meillä jokaisella kai on omat muotin muotomme ja sovimme yhteen kuin palapelin palat, jos olemme sopiaksemme.

Sen kerran jälkeen, kun ystäväni kahvituokion jälkeen sanoi tuntevansa minun tapaamiseni jälkeen aina innostunutta oloa, aloin vasta tarkemmin pohtia näitä asioita. Varmasti, koska hänen sanansa merkitsivät minulle henkilökohtaisella tasolla niin paljon. Lähimpien ystävien seurassa koen saavani ja pystyväni olla tarjoamatta yhtään mitään sellaista, mitä en todellisuudessa ole. Minulle sellainen tarkoittaa juuri sitä, etten raahaa mukanani miellyttämisentarvetta.”